Hän oli kaunis vaaleahiuksinen nainen. Hänellä oli varovainen, mutta lempä hymy. Hänellä oli vaaleanruskeat silmät ja sellaiset läpyskä tossut. Hänen kanssaan keskutelin paljon ja teimme mielenkiintoisia juttuja yhdessä. Hänen läsnäolonsa teki oloni niin lämpimäksi ja hyväksi. Välillä hän jäi silmiini kiinni ja käyttäytyi hiukan arkailen. Hän oli todella viehättävä ja ehkä jopa mysteerinen? Hänen kasvoissaan oli ainutlaatuisia ja mielenkiintoisia yksityskohtia. Kuukauden ajan tapailtiin säänöllisesti, kunnes tiemme erosivat eräistä syistä. Häntä mietin useamman kuukauden ja aloin jo haaveilemaan kuinka voisimme muuttaa tätä maailmaa. Olisin halunnut haastaa hänet sakissa ja käydä katsomassa hänen kanssaan erästä paikkaa, joka jostain syystä minua niin kovasti kiehtoo. Eniten siinä tilanteessa olisin halunnut kuulla hänen mielipiteensä siitä. Millaisia tuntemuksia ja ajatuksia se hänessä herättää.
Sitten pistin itseni likoon pahemman kerran ja muutaman mutkan kautta tapasin hänet. Kerroin hänelle rehellisesti, mitä hän minulle merkitsi. Sitten hän kertoikin olevansa varattu. Hän kysyi kuitenkin minulta, millaisia unelmia minulla oli häneen liittyen. Olin kuitenkin siinä tilanteessa jo niin murtunut, että tyydyin vain sanomaan "Sellaisia aika tavallisia..." Sitten lähdimme ja hän pyysi minua odottamaan hetken. Kertoi että tulisi vielä takaisin. Minä sitten odotin ja häntä en enää koskaan sen jälkeen ole nähnyt.
Olin niin musertunut että jouduin psykiatriseen hoitokontaktiin. Siellä kun yritin puhua tunteistani niin minulle sanottiin vain että se on harhaa. Sanoivat että olen psykoosissa ja olen lääkityksen tarpeessa. Sitä kesti kolme kuukautta kunnes annoin periksi. Lopetin kaiken yhteyden ja lääkkeisiin en koskaan koskenut.
Tuntuu kuin tunteillani ei olisi mitään väliä. Vaikka tuntisin niin se on harhaa ja psykoosia. Kukaan ei koskaan sanonut että se olisi normaalia. Etteikö minulla olisi oikeutta tuntea rakkautta. Että se olisi normaalia ja minua ei tuomittaisi mielisairaaksi. En saanut koskaan tietää hänen tunteitaan. Minulla ei ole varmaan oikeutta koskaan kuulla, mitä kukaan minua kohtaa edes tuntee.
Se helpotti lopulta ajan kanssa. Yhdeksän kuukautta rauha kesti, kunnes taas menin sydämeni avaamaan. Arvelin että voisin todistaa itselleni, että voin tuntea ja uskallan tuntea. Lopulta vain epävarmuus vie voiton. Ehkä kaikki ovatkin oikeassa. Minä en voi tuntea rakkautta, ainoastaan harhaa...
Sitten pistin itseni likoon pahemman kerran ja muutaman mutkan kautta tapasin hänet. Kerroin hänelle rehellisesti, mitä hän minulle merkitsi. Sitten hän kertoikin olevansa varattu. Hän kysyi kuitenkin minulta, millaisia unelmia minulla oli häneen liittyen. Olin kuitenkin siinä tilanteessa jo niin murtunut, että tyydyin vain sanomaan "Sellaisia aika tavallisia..." Sitten lähdimme ja hän pyysi minua odottamaan hetken. Kertoi että tulisi vielä takaisin. Minä sitten odotin ja häntä en enää koskaan sen jälkeen ole nähnyt.
Olin niin musertunut että jouduin psykiatriseen hoitokontaktiin. Siellä kun yritin puhua tunteistani niin minulle sanottiin vain että se on harhaa. Sanoivat että olen psykoosissa ja olen lääkityksen tarpeessa. Sitä kesti kolme kuukautta kunnes annoin periksi. Lopetin kaiken yhteyden ja lääkkeisiin en koskaan koskenut.
Tuntuu kuin tunteillani ei olisi mitään väliä. Vaikka tuntisin niin se on harhaa ja psykoosia. Kukaan ei koskaan sanonut että se olisi normaalia. Etteikö minulla olisi oikeutta tuntea rakkautta. Että se olisi normaalia ja minua ei tuomittaisi mielisairaaksi. En saanut koskaan tietää hänen tunteitaan. Minulla ei ole varmaan oikeutta koskaan kuulla, mitä kukaan minua kohtaa edes tuntee.
Se helpotti lopulta ajan kanssa. Yhdeksän kuukautta rauha kesti, kunnes taas menin sydämeni avaamaan. Arvelin että voisin todistaa itselleni, että voin tuntea ja uskallan tuntea. Lopulta vain epävarmuus vie voiton. Ehkä kaikki ovatkin oikeassa. Minä en voi tuntea rakkautta, ainoastaan harhaa...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.