Mistä PUNK-MUSA on kotoisin alunperin??

se on sieltä Amerikoista. Proto-punkkia mm. MC5, Iggy Pop & The Stooges, Velvet Underground...

yleisesti inkkarikitaristi Link Wrayta ja hiukan myöhemmin eli 60-luvun alussa aloittanutta Sonics-yhtyettä. Erittäin sähköiset kitaravallit ennen äänensärkijän keksimistä ja muutenkin rankka runttaus ovat osaltaan luoneet legendaa kummankin kohdalla. Punkin kriteerit tulivat kiistatta toteen, vaikkei tätä musiikkia silloin sillä nimellä tunnettu. Se oli "vain" rajua rock´n´rollia. Eiköhän Pete Townsend lukeutunut näiden ihailijoihin 40 vuotta sitten?

ite oon kans tekemäs just esitelmää punkist... kaipa se jossain 70 luvulla tuli tunnetuks siit et biiseis oli jotain sanomaa ja ne protestoi musallaan... emt.. oon ite yrittäny myös löytää tietoo punkin alkuperäst mut googlest taitaa löytyy parhaiten..

Punk on kotoisin englannista ja levisi jenkkilään vasta sex pistolsin ollessa pinnalla...Punkin katsotaan kuolleen vuonna 1979,jolloin Sid Vicious kuoli...Kannattaa lukea PLEASE KILL ME punkin sensuroimaton historia (kirjoittanut Legs McNeil&Gillian McCain),se valaisee huomattavasti käsitystä rock historiasta...

1970-luvun alussa nuori situationisti Christopher Gray sai nerokkaan idean ja päätti perustaa täydellisen epämielyttävän antimusiikkiyhtyeen. Ajatus jäi kuitenkin pelkän suunitelman asteelle ja ainoa konkreettinen todiste koko bändin olemassaolosta oli Lontoon Victorian rautatieaseman seinää koristava CHRIS GRAY BAND-graffiti. Saatiin odottaa puoli vuosikymmentä, ennenkuin Lontoo joutui todistamaan vastaavan idean lihallistumisen.
   Samoihin aikoihin Yhdysvalloissa levisi pienissä piireissä kotikutoinen autotallien perukoilla soitettu garage-rock. Bändit kuten Television, Iggy Pop And The Stooges ja MC5 soittivat suttuisilla soundeilla yksinkertaista ja raakaa musiikkia. Garage-bändit halusivat tehdä jyrkän pesäeron aikansa suurtähtiin, jotka vetivät stadioneilla valtavia spektaakkelimaisia show-näytöksiä, musiikin perustuessa lähinnä tekniseen taituruuteen. Lähiöiden nuoret kokivat kimalluksella ja glamourilla itsensä ympäröivät supertähdet itselleen vieraiksi, ja koska minkäänlaista näitä nuoria kiinnostavaa musiikkia ei ollut tarjolla kuunneltavaksi, päättivät he itse alkaa soittaa sellaista. New Yorkissa Bowerin slummeissa sijainnut CBGB-klubi oli ainoa paikka, minne nämä garagebändit pääsivät soittamaan livenä ja 70-luvun puoleenväliin tultaessa sellaiset bändit kuten The Patti Smith Group ja Ramones olivat luoneet CBGB-klubin esiintymisillään itselleen vankan kannattajapohjan, ja sana uudesta koruttomasta, kovaäänisestä ja kuvia kumartamattomasta rock-musiikista alkoi levitä muuallekin maailmaaniii.
   70-luvun puolessavälissä tilanne Englannissa oli ahdistava. Työttömyys oli huippulukemissa ja maa lamassa, mutta yhteiskunnan taholta liikeni enemmän keppiä kuin porkkanaa tilanteen ratkaisuksi. Ristiriidat kärjistyivät ja puhkesivat esimerkiksi rotumellakoina. Varsinkin englantilainen nuoriso tunsi, ettei sillä ollut mitään paikkaa minne mennä tai mitään mihin kuulua. Mediassa tarjottu hippiliikkeen rakkaus ja kukkaset olivat korkeintaan huono vitsi Lontoon köyhälistöalueiden kaduilla. Kyllästyneisyys, turhautuneisuus ja ahdistus leimasivat lontoolaisnuorison tunnelmia, ja yhteiskunnassa ei tuntunut olevan heille minkäänlaista sijaa.
   Näihin aikoihin lontoolainen Malcom McLaren päätti New Yorkin vierailunsa innostamana perustaa Lontooseen Vivienne Westwoodin kanssa liikkeen, joska myisi seksikulttuuriin liittyvää vaatetusta. Liikkeen nimeksi tuli Sex, ja siellä myytiin kumi- ja nahkavaatteita, sekä erilaisin tekstein koristeltuja t-paitoja. Aluksi McLaren painatti paitoihin yksinkertaisesti yhden listan ihmisistä joista ei pitänyt, ja toisen joista piti. Nuoret alkoivat parveilla kaupassa, ja yllättäen parhaaksi myyntiartikkeliksi osoittautuivat juuri nämä paidat. McLaren koristeli kauppansa seinät Pariisin vuoden 1968 mellakoiden situationistisilla iskulauseilla, ja painatti näitä myös liikkeessään myytäviin t-paitoihin. Idean paitoihin teksteineen McLaren oli saanut lettristeiltä, vuosisadan puolenvälin unohduksiin jääneeltä situationisteja edeltäneeltä avant garde-liikkeeltä, jonka jäsenet olivat muun toimintansa ohessa kirjoittaneet housunsa, solmionsa ja kenkänsä täyteen iskulauseitaan ja sen jälkeen notkuneet kadunkulmissa ohikulkijoiden ihmeteltävänä. Nämä kapinallisia, väkivaltaisia ja röyhkeitä viestejä sisältävät vaatteet löysivät nopeasti tiensä nuorison ylle, ja kaupasta muodostui nuorten protopunkkien kohtauspaikka, jossa McLaren törmäsi myös ensimmäisen kerran Johnny Rotteniin, joka lauleskeli kaupassa olevan jukeboksin tahdissa.
   1976 punk-yhtye Sex Pistols räjäytti koko rockmusiikin asetelmat uusiksi julkaistuaan Anarchy In The UK-singlensä, ja shokeerasi koko Englantia esiintymisellään Today-televisio-ohjelmassa. Jo tätä aikaisemmin Johnny Rottenin tähdittämä ja Malcom McLarenin manageroima ja luotsaama yhtye oli kaoottisella esiintymisillään ja välinpitämättömällä asenteellaan sytyttänyt nuorison ja saattanut punkiksi kutsutun lumivyöryn täyteen vauhtiin. No Future - ei tulevaisuutta oli bändin sanoma, ja sen nuoret pystyivät samastamaan paljon helpommin kuin stadionrockia soittavien tähtikultin tai hippiliikkeen rauhan ja rakkauden. Sex Pistolsin musiikki oli yksinkertaista, äänekästä ja helppoa soittaa, ja se innosti lukuisia nuoria perustamaan omat punk-bändinsä. Näitä bändejä alkoi nousta kuin sieniä sateella: Warsaw, Buzzcocks, Siouxsie And The Banshees, The Clash, jne. Viimeistään Sex Pistolsin jo mainittu pahamaineinen esiintyminen Today-ohjelmassa, missä bändin laulaja Johnny Rotten ja Steve Jones suorassa lähetyksessä juontajan yllyttäminä sylkivät ilmoille varsinaisen kiroilukavalkadin, nosti punkin median tietoisuuteen. Median alkaessa kirjoittaa punkista kohuartikkeleita sensaatiomaiseen sävyyn levisi punk ympäri Englantia ja läntistä maailmaa kulovalkean tavoin, ja pitkälti juuri media kohuartikkeleineen oli vakiinnuttamassa punkin asemaa varsinaisena nuorisokulttuurina.
   Tätä punkin alkuaikojen musiikkia kutsutaan yleisesti 77-punkiksi, viitaten vuoteen 1977, jolloin punk oli vakiinnuttanut jo asemansa musiikkityylinä. Tätä musiikkia leimasi energisyys ja äänekkyys. Se oli suoraviivaista rock-n-rollia soitettuna säröefektin läpi, laulaja naukui tai huusi usein tahallisen epämielyttävällä ja ärsyttävällä äänellä ja kappaleet olivat suoraa haistattelua hallitsevalle luokalle, kertomuksia tylsistymisestä sekä suorasukaisia tarinoita teinirakkaudesta, mutta myös kannanottoja polttaviin ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
   Musiikki toi mukanaan tietyn pukeutumistyylin ja ulkoasun. Hiuksia värjättiin, t-paidat koristeltiin teksteillä ja revittiin, housuiksi kelpasivat vaikkapa seksikaupasta hankitut skottiruutuiset bondage-housut. Pikkutakit ja nahkatakit koristeltiin niiteillä, rintamerkeillä ja maalatuilla provosoivilla teksteillä ja hakaneuloja kiinitettiin niin vaatteisiin kuin omaan kehoonkin: korviin, nenään ja huuliin. Niin pojat kuin tytötkin pukeutuivat varsin pitkälle samalla tavalla, ja eri vaatekappaleiden voidaan katsoa sisältävän niin maskuliinisia kuin feminiinisiäkin elementtejä, ja jopa lemmikkieläimille tarkoitettuja niittikaulapantoja ja ketjuja. Asustuksessa käytettiin myös sisällöltään ristiriitaisia symboleita, kuten hakaristeja ja väärinpäin olevia ristejä. Minkäänlaista ideologista merkitystä näille merkeille ei kuitenkaan annettu, kunhan ärsyttivät katsojaa ja herättivät huomiota. Tyyli oli ensisijaista sisältöön nähden. Keikoilla punk-väki tanssi pogoamalla: hyppimällä tasajalkaa ylös-alas. Bändit puolestaan saattoivat sylkeä yleisön päälle, hypätä yhtäkkiä lavalta yleisön sekaan tai jopa kieriskellä lavalla lasinsiruissa. Osa bändeistä suosi myös robottimaisen jäykkää ja mahdollisimman persoonatonta esiintymistä, jolla pyrittiin satirisoimaan yhteiskuntaa, jossa yksilö nähdään pelkkänä koneen osana.
   Keikkojen ja musiikin lisäksi punkin parissa koettiin todellinen pienlehti-räjähdys. Jokainen saattoi perustaa oman punk-zinen. Materiaali haalittiin kasaan sieltä sun täältä, artikkelit kuvastivat punk-asennetta, ja lehdet valmistettiin mahdollisimman halvalla leikkaa- ja liimaa periaatteilla sekä "painettiin" kopioimalla. Jaimie Reid oli levynkansissa ja zineissä esiintyvällä punk-grafiikallaan luomassa pitkälti sitä, minkälaiseksi punk tyyli vakiintui, ja hän käytti teoksissaan pitkälti situationistien luomia ilmaisukeinoja. Myös dadaistien, kuten George Groszin ja John Heartfieldin, töiden ja punk-tyylin välillä voidaan nähdä yhteys, jossa juuri situationismi ja Jaimie Reid toimii välittäjänä. Ennenkaikkea pienlehdet tarjosivat kuitenkin valtamedian rinnalle oman tiedoituskanavansa, jonka kautta syrjäseuduillakin saatiin tietää, mitä punkin parissa tapahtui, ja ennenkaikkea punkkarien itsensä kertomana.
   Pienlehtien ohella syntyi lukuisia pienlevymerkkejä. Ensinnäkin monilla yhtyeillä olisi ollut vaikeuksia saada äänittämäänsä materiaalia julkaistua suuremmilla levy-yhtiöillä, toisekseen punkin tee-se-itse asenne vain laajennettiin koskemaan musiikin soittamisen lisäksi musiikin tuottamista. Useat pienlevy-yhtiöt julkaisivat vain muutaman levyn ennen hajoamistaan, mutta taloudellinen tuotto ja suuret rahat eivät olleetkaan näiden "yhtiöiden" tavoitteena, vaan äänensä kuuluviin saaminen sekä puhdas tekemisen ilo. 70-80-lukujen vaihteessa pelkästään Britanniassa toimi 1573 punkkia ja uutta aaltoa julkaisevaa levy-yhtiötä.