Jossakin minussa,
syvällä kiviröykkiöni sisällä,
valui kerran hiljainen sade.
Itkin...
Elin ja kuolin,
– samaan hengenvetoon.
Rakkaudettomuutta...
ja muutama kieltävä sana,
– ja niiden tähden virtasi apeus
ja surumielisyys kehoni läpi.
Elämäni peitsestä oli katkaistu kärki.
Oli kuin en enää päässyt käsiksi itse elämään,
aivan kuin en kyennyt tunkeutumaan sen sisään.
Tuntui kuin en enää kyennyt elämään sitä.
– kuin en enää tuntenut sydämelläni,
en sielullani.
Tunsin runnellulla ruumillani,
arpisilla haavoillani, ruhjeillani.
Sanat saapuivat haavoittamaan minua.
Ne saapuivat raatelemaan.
Ne tulivat luokseni ilkkuen,
– kieltämään kaikkea...
Tunsin että elämän peitsestä oli murtunut kärki.
Tuntui, kuin olisin halunnut sanoa,
tule kuolema,
– pidä minulle seuraa...
– sillä tänään vain yksinäisyys vierailee luonani...
Elämän kauneudesta ei ollut jäljellä mitään,
– ja myös elämä tuntui pakenevan luotani…
Kylmistä,
iskevistä sanoista,
– riistävistä,
lyhyistä fraaseista,
löysin kyyn
ja ristilukin katkeran myrkyn...
Sanojen myrkky valui hitaasti,
äänettömät pisarat vaelsivat hiljaa lävitseni.
Terävin kynsin ne kävivät tyyneyteni kimppuun,
– ne liuottavat sieluni rauhan.
Sanat levittäytyivät kuultavina kalvona päivieni ylitse.
Myrkyttävänä,
lemuavana limana ne tarttuivat minuun.
Tanssi,
– sen ohut rytmi kuoli pois.
Se jätti jäljelle tyhjän kuoren.
Tyhjällä,
autiolla lattialla seisoi kuoreni.
En kyennyt siirtämään sitä,
– en synnyttämään sitä...
– en riistämään sen elämää...
Vartaloni,
sen silmät,
– sen korvat,
kaikki sen aistit
kaikki sen muistot...
– kaikkien niiden olisi pitänyt olla kuolleita.
Kaikkien arpieni joukossa,
– verestävien paiseiden keskellä,
ei ollut mitään ehjää.
Ei läikkää,
joka ei jo olisi saanut tartuntaa,
saastunut ja sairastunut
–mutta...
– vartaloni tanssi...
se tanssi hengetöntä tanssiaan.
Se tanssi,
vaikka rytmi,
– elämän tahti oli kuollut.
Muutamat sanat.
Miehen kyyneleet...
– isän suru.
Kuka välittää niistä?
Elämän peitsen kärki oli murtunut,
en päässyt käsiksi elämään.
Oli kuin en enää jaksaisi,
kuin minulla ei olisi ollut voimia,
nostaa katkennutta asetta.
Oli kuin elämän vastakohta
olisi alkanut vyöryä ylitseni…
Itkin...
– elin ja kuolin,
– samaan hengenvetoon.
Ei sanan,
ei kuvan...
– ei tunteiden,
– ei ainoankaan ihmisen...
– olisi pitänyt kyetä tunkeutumaan kuoreni sisään.
– ja kuitenkin,
kuin haavan lävitse,
– jostain voimansa imien,
tunki orastavan kiintymyksen siemen juurensa kuoreni sisään...
Ja olen vielä tässä.
– voitettuna ja voittajana...
syvällä kiviröykkiöni sisällä,
valui kerran hiljainen sade.
Itkin...
Elin ja kuolin,
– samaan hengenvetoon.
Rakkaudettomuutta...
ja muutama kieltävä sana,
– ja niiden tähden virtasi apeus
ja surumielisyys kehoni läpi.
Elämäni peitsestä oli katkaistu kärki.
Oli kuin en enää päässyt käsiksi itse elämään,
aivan kuin en kyennyt tunkeutumaan sen sisään.
Tuntui kuin en enää kyennyt elämään sitä.
– kuin en enää tuntenut sydämelläni,
en sielullani.
Tunsin runnellulla ruumillani,
arpisilla haavoillani, ruhjeillani.
Sanat saapuivat haavoittamaan minua.
Ne saapuivat raatelemaan.
Ne tulivat luokseni ilkkuen,
– kieltämään kaikkea...
Tunsin että elämän peitsestä oli murtunut kärki.
Tuntui, kuin olisin halunnut sanoa,
tule kuolema,
– pidä minulle seuraa...
– sillä tänään vain yksinäisyys vierailee luonani...
Elämän kauneudesta ei ollut jäljellä mitään,
– ja myös elämä tuntui pakenevan luotani…
Kylmistä,
iskevistä sanoista,
– riistävistä,
lyhyistä fraaseista,
löysin kyyn
ja ristilukin katkeran myrkyn...
Sanojen myrkky valui hitaasti,
äänettömät pisarat vaelsivat hiljaa lävitseni.
Terävin kynsin ne kävivät tyyneyteni kimppuun,
– ne liuottavat sieluni rauhan.
Sanat levittäytyivät kuultavina kalvona päivieni ylitse.
Myrkyttävänä,
lemuavana limana ne tarttuivat minuun.
Tanssi,
– sen ohut rytmi kuoli pois.
Se jätti jäljelle tyhjän kuoren.
Tyhjällä,
autiolla lattialla seisoi kuoreni.
En kyennyt siirtämään sitä,
– en synnyttämään sitä...
– en riistämään sen elämää...
Vartaloni,
sen silmät,
– sen korvat,
kaikki sen aistit
kaikki sen muistot...
– kaikkien niiden olisi pitänyt olla kuolleita.
Kaikkien arpieni joukossa,
– verestävien paiseiden keskellä,
ei ollut mitään ehjää.
Ei läikkää,
joka ei jo olisi saanut tartuntaa,
saastunut ja sairastunut
–mutta...
– vartaloni tanssi...
se tanssi hengetöntä tanssiaan.
Se tanssi,
vaikka rytmi,
– elämän tahti oli kuollut.
Muutamat sanat.
Miehen kyyneleet...
– isän suru.
Kuka välittää niistä?
Elämän peitsen kärki oli murtunut,
en päässyt käsiksi elämään.
Oli kuin en enää jaksaisi,
kuin minulla ei olisi ollut voimia,
nostaa katkennutta asetta.
Oli kuin elämän vastakohta
olisi alkanut vyöryä ylitseni…
Itkin...
– elin ja kuolin,
– samaan hengenvetoon.
Ei sanan,
ei kuvan...
– ei tunteiden,
– ei ainoankaan ihmisen...
– olisi pitänyt kyetä tunkeutumaan kuoreni sisään.
– ja kuitenkin,
kuin haavan lävitse,
– jostain voimansa imien,
tunki orastavan kiintymyksen siemen juurensa kuoreni sisään...
Ja olen vielä tässä.
– voitettuna ja voittajana...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.