On niin paha olo, eikä paikkaa johon purkaa. Etkä sä edes huomaa, vaikka viikko sitten sanoit, että haluut tulla paremmaksi ihmiseksi. Viikko sitten lupasit mulle taas kuun taivaalta. Mun omaa sinisilmäsyyttähän se oli, että uskoin. Tietenkin. Sun vikaa ei ole mikään koskaan. Sä olet vaan sä, sä teet sun juttuja, etkä enempää voi antaa. Fine.
Mä en koe enää saavani tästä mitään. Pikkuhiljaa tää alkaa olla vaan multa pois. On aikalailla hyväksikäytetty olo. Ja vaikka nää asiat on niin selkeenä mun edessä, tuntuu et tajunta hämärtyy. Kai tää on sit sitä itsesuojeluvaistoa. Tai sen vääristynyttä toimintaa. Ja meidän pitäis vielä muuttaa yhteen?
Mihin hävis se mies jonka tunsin vielä vuosi, pari sitten? Se joka rakastaa ja nauttii mun seurasta, siinä missä muiden. Jolle mä en ole vaan tapa saada ruokaa, seksiä, tietokonetta, autokyytejä. Jolle minä merkitsen rakkautta, hauskuutta, yhteisiä harrastuksia, kumppania.
En koe kuuluvani sun elämään enää. En tunne sun kavereita enää, kun et halua mua mukaasi mihinkään koskaan. En tiedä mitään, mitä sun elämässä tapahtuu. Teet mitä teet, meet minne meet. Mun mukaan et halua mihinkään, vaikka kuinka hauskaa tekemistä olis tiedossa. Mieluummin roikut kännissä tai krapulassa millon missäkin.
Et sano kauniita sanoja, et helli, et muista merkkipäiviä, et yllätä, et juurikaan soita tai lähetä viestejä. Et enää edes puhu. Vaikka se oli asia, joka meidän suhteessa on ollut mun mielestä parasta. Ennen. Sun kanssa pysty puhumaan mistä vaan millon vaan. Ja tajusit. Voi miksi, miksi mikään ei enää ole niin?
Johtuuko se vain minusta? Mikä minussa on huonoa? Miksi minä etsin vikaa aina itsestäni? Olenko niin surkea ihminen, etten kelpaa seuraksesi?
Tälläkin hetkellä kyyneleet valuu poskiani pitkin. "En enää koskaan itke sen jätkän takia, en koskaan". Miksi oon sanonu noi sanat niin monta kertaa ennenkin.
Olenko mä tosiaan vaan jatkamassa jotakin, jonka olis pitäny päättyä jo 2 vuotta sitten. Muistathan. Tällä menolla sä tapat mun tunteet. Mä ansaitsen rakkautta ja onnellisuutta. Ystävyyttä ja huolenpitoa. Ei näin pian voi tuntua näin pahalta.
Millä mä sulle tästä kaikesta puhun. Mitä sanoisin. Mitä sanoisin, jotta ymmärtäisit. Jaksaisit. Jottet vaan lakaisis taas asioita maton alle lupaamalla enemmän kuin voit antaa. Tiedän että ennemmin tai myöhemmin tää kaikki pitää käydä läpi. Kaikki. Se puhe vaan tuo mukanaan niin suuria muutoksia, etten mä ole valmis niihin. Tai halua olla.
Kulta, yritä ymmärtää. Kolmas kerta toden sanoo, niinku sanotaan. Mä haluan sut. Sä osaat olla ihanin, paras mies maan päällä. Sä osaat tehdä mut onnellisimmaksi tytöksi maan päällä. Onko kyse siitä, ettet huomaa tekeväs mulle pahaa oloa, vai etkö enää halua tätä suhdetta?
Mä haluan rakastaa sua. Anna mulle mahdollisuus.
Mä en koe enää saavani tästä mitään. Pikkuhiljaa tää alkaa olla vaan multa pois. On aikalailla hyväksikäytetty olo. Ja vaikka nää asiat on niin selkeenä mun edessä, tuntuu et tajunta hämärtyy. Kai tää on sit sitä itsesuojeluvaistoa. Tai sen vääristynyttä toimintaa. Ja meidän pitäis vielä muuttaa yhteen?
Mihin hävis se mies jonka tunsin vielä vuosi, pari sitten? Se joka rakastaa ja nauttii mun seurasta, siinä missä muiden. Jolle mä en ole vaan tapa saada ruokaa, seksiä, tietokonetta, autokyytejä. Jolle minä merkitsen rakkautta, hauskuutta, yhteisiä harrastuksia, kumppania.
En koe kuuluvani sun elämään enää. En tunne sun kavereita enää, kun et halua mua mukaasi mihinkään koskaan. En tiedä mitään, mitä sun elämässä tapahtuu. Teet mitä teet, meet minne meet. Mun mukaan et halua mihinkään, vaikka kuinka hauskaa tekemistä olis tiedossa. Mieluummin roikut kännissä tai krapulassa millon missäkin.
Et sano kauniita sanoja, et helli, et muista merkkipäiviä, et yllätä, et juurikaan soita tai lähetä viestejä. Et enää edes puhu. Vaikka se oli asia, joka meidän suhteessa on ollut mun mielestä parasta. Ennen. Sun kanssa pysty puhumaan mistä vaan millon vaan. Ja tajusit. Voi miksi, miksi mikään ei enää ole niin?
Johtuuko se vain minusta? Mikä minussa on huonoa? Miksi minä etsin vikaa aina itsestäni? Olenko niin surkea ihminen, etten kelpaa seuraksesi?
Tälläkin hetkellä kyyneleet valuu poskiani pitkin. "En enää koskaan itke sen jätkän takia, en koskaan". Miksi oon sanonu noi sanat niin monta kertaa ennenkin.
Olenko mä tosiaan vaan jatkamassa jotakin, jonka olis pitäny päättyä jo 2 vuotta sitten. Muistathan. Tällä menolla sä tapat mun tunteet. Mä ansaitsen rakkautta ja onnellisuutta. Ystävyyttä ja huolenpitoa. Ei näin pian voi tuntua näin pahalta.
Millä mä sulle tästä kaikesta puhun. Mitä sanoisin. Mitä sanoisin, jotta ymmärtäisit. Jaksaisit. Jottet vaan lakaisis taas asioita maton alle lupaamalla enemmän kuin voit antaa. Tiedän että ennemmin tai myöhemmin tää kaikki pitää käydä läpi. Kaikki. Se puhe vaan tuo mukanaan niin suuria muutoksia, etten mä ole valmis niihin. Tai halua olla.
Kulta, yritä ymmärtää. Kolmas kerta toden sanoo, niinku sanotaan. Mä haluan sut. Sä osaat olla ihanin, paras mies maan päällä. Sä osaat tehdä mut onnellisimmaksi tytöksi maan päällä. Onko kyse siitä, ettet huomaa tekeväs mulle pahaa oloa, vai etkö enää halua tätä suhdetta?
Mä haluan rakastaa sua. Anna mulle mahdollisuus.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Selvä juttu sillä on toinen..
Käytös aika tyypillistä, suljetaan kokonaan toinen pois, tavallaan hiillostetaan ulos elämästä..
Mailaa mulle jos kiinnostaa jutella...
olen hyvin pitkälti samanlaisessa tilanteessa..
[email protected]
Kuullostaa ihan mun elämältäni kolme vuotta sitten. Varsinkin toi, että mihinkään ei kelpaa mukaan. Meneppä joskus "tarkistamaan", että onko jätkä siellä mihin sanoo menevänsä ja kenen kanssa. Saatat yllättyä. Meillä tilanne ratkes, että tulin kerran kotiin vaikka mun piti olla lomalla jossain muualla, tuli vaan sellanen hassu tunne, että mun on pakko mennä kattomaan mitä kotona tapahtuu. Ja kas vaan kukaan ei ollut kotona, eikä ollut pitkään aikaan ollutkaan. Ja tuli vielä sattumalta mua vastaan naisen kanssa, myähemmin paljastui, että olivat olleet yhdessä jo monia kuukausia.
Erohan siitä tietenkin tuli ja kun siitä surusta ja kaikesta muusta pääsin yli KOSKAAN ei ole harmittanut.