tiesin kyllä mihin lähdin silloin kun hänet tapasin.. ja päätin etten marmata ja hyväksyn tilanteen. Nyt vuoden jälkeen olen niin kateellinen pareille joilla on aikaa nähdä toisiaan, tai ainakin mahdollisuus siihen! Meidän tapauksessa mies lähtee 8 aamulla töihin ja tulee takaisin 20 maissa. Rättiväsyneenä, ehkä pitää vielä valmistella seuraavan päivän juttuja. Miten joku nauttii yrittämisestä jos siinä on noin isot haitat, fyysisestikin! Emme asu yhdessä, joten harvemmin ehdimme näkemään arkisin. Viikonloput aina alkavat ihanasti mutta päättyvät kuitenkin masentavasti kun taas tietää ettei voi tehdä muuta kuin odottaa ja odottaa..vaikka onhan minulla omakin elämä, mutta haluaisin niin mielelläni jakaa sen toisen kanssa. Tämän tilanteen ei pitäisi jatkua lopun elämää..en vain tiedä mitä jaksan. Tämä mies olisi minulle varmasti oikea, jonka kanssa haluan lapsia jne..mutta odottavan aika on pitkä. Enkä minä voi ehtoja alkaa tekemään tyyliin "joko minä tai ura". silloinhan mies joutuisi luopumaan itselleen tärkeästä asiasta enkä voisi silloin olla onnellinen..jos tiedän että hän teki sen vain minun takiani. Miten näistä oloista pääsee eroon? miten pystyn psyykkaamaan itseäni, hyväksymään asiat sellaisina kuin ne on? onko muita samassa tilanteessa..
Mies AINA töissä!
epätoivo....
83896
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Niin, kuulostaa tutulle. Olen vain se aina töissä oleva mies. Vaikeita kysymyksiä esität... Meidän tilanne on vielä sen varran erilainen, että asumme vielä, ajoittain, eri paikkakunnillakin. Ajan jakaminen järkevästi kaikkien asioiden kesken on usein lähes mahdotonta, olen pyrkinyt antamaan naiselleni kaiken sen ajan mitä vain voin, mutta mutta mutta... Haluaisin itsekin viettää enemmän aikaa yhdessä, mutta kun työni on intohimoni. Naiseni ymmärtää, että olen tehnyt koko elämäni töitä saavuttaakseni tämän tilanteen ja hyväksyy myös sen etten olisi lainkaan onnellinen jos en saisi tehdä työtäni. Tietenkään tämä tilanne ei ole vallitseva tai jatkuva, kenties lähiaikoina saan "bisnekset" sujumaan niin ettei minun tarvitse niihin juuri sekaantua. Sitten voimme keskittyä pelkästään toisiimme. Aikaa ja rakkautta, niin kaikki järjestyy.
Tuttu tunne. Paitsi että meillä töihin menee suurin osa viikonlopustakin. Tilannetta "helpottaa" se, että itsellä on lähes yhtä hektinen tilannen. Olemme kumpikin myös samalla alalla tutkijoina, se ehkä vähän auttaa samaistumaan toisen elämään. Voin sanoa, että tilanne helpotti huomattavasti kun muutimme yhteen. Alku oli vähän hankala, koska kummallakin oli niin isoja odotuksia. Sitten kuitenkin totesimme että on turha tavoitella kuuta taivaalta, ja että mukava yhteinen arki, syvä rakkaus ja luottamus on jo enemmän kuin monilla on. Vaikka emme ehdi näkemään kuin illalla ja aamulla ja ehkä toisen päivän viikonloppuna, elämä sujuu nykyään todella hyvin. Se, jolla sattuu olemaan enemmän aikaa, tekee kotityöt, tapaa kavereitaan ja laittaa ehkä illalla jotain hyvää ruokaa molemmille. Ensi viikolla vuoro voi jo vaihtua.
Sinun tilanteesi on ehkä hankalampi, koska ongelma on yksipuolisempi. Vaikka voi kuulostaa hassulta, niin jos se ei ole käytännön syistä liian hankalaa, niin suosittelisin yhteen muuttamista (aluksi ihan kokeilumielessä). Yritä myös rakentaa omaa elämääsi ja muista, ettei kaiken tarvitse parisuhteessakaan olla yhteistä: nauti omista ystävistäsi ja harrastuksistasi myös yksin. On ihan oikeasti vain hyvä, että kummallakin on myös oma elämänsä. Itsenäisyys on valttia parisuhteessa, jossa toinen tai molemmat ovat kiireisiä. Onnellisuus ei silloin saa olla liikaa riippuvainen toisen läsnäolosta. Ihan yhtä tärkeää on realismi ja kyky nauttia pienistä asioista. Kovin vaikea antaa vinkkejä, että miten nuo saavuttaa...
Hieman kuitenkin pohtisin tuota lapsiasiaa: miehesi ei todennäköisesti muutu, vaikka tulisi isäksi. Jaksatko pitkiä päiviä yksin lapsen kanssa, jos sinulla jo nyt on rankkaa? Lapsi kuitenkin jossain määrin sitoo liikkumista ja monet lapsettomat kaverit voivat kadota.
Olet ihan oikeassa siinä, että et voi vaatia miestä valitsemaan. Olethan kuitenkin puhunut hänelle asiasta? Se sinun ehdottomasti kannattaa tehdä, ei syyttävään sävyyn, vaan kerro miltä sinusta tuntuu. Ehkä keksisitte yhdessä jotain apua tilanteeseen?
Jaksamista teille molemmille...
Onko kyseessä mahdollisesti työnarkomaani. Kuten nimikin kertoo, tällainen ihminen on riippuvainen työnteosta sairaalloisesti.
Työ on elämän keskipiste, kuten narkomaanilla huumeet ja alkoholistilla alkoholi.
Tällainen ihminen elää työnsä kautta, vain se on tärkeää (vielä muutaman vuoden, hän sanoo).
Hän ei osallistu lasten kasvatukseen, kuin joskus vähän kuskaamalla. Hän ei ehdi tai on väsynyt kun pitäisi lähteä konserttiin, teatteriin jne.
Ja kun hän ottaa alkoholia, hän "on töissä" jo kahden paukun jälkeen.
Kun vaimo jättää hänet, kylällä ihmetellään naisen päätöstä lähteä niin hyvän miehen luota, niin kova tekemään töitäkin, ja kova yrittämään.
Työnarkomaanin kanssa elävä on käytännössä yksinhuoltaja, sillä kaikki perheen "pikkuasiat" jäävät hänen hoidettavikseen.
Oletko koskaan kuullut miehestä joka kaatui seisovilta jaloiltaan, lääkärissä käymätön mies?
eikö työnarkomaani mieti työasioita koko ajan? esimerkiksi viikonloppuisin mies ei mieti työasioita, haluaa vaihtaa vapaalle, olla kanssani..sanoo että tulisi hulluksi muuten, eikä ketään kestä kauan jos ei muista parisuhteen ja vapaa-ajan tärkeyttä. en tiedä luotanko liikaa, mutta kyllä minä uskon siihen, samoin mies, että perhekeskeisenä jättää urajutut vähemmälle mahdollisten lasten syntyessä. ei tietenkään kokonaan, mutta silloin ei enää pyritä samanlaiseen kehitykseen jne. Me olemme puhuneet asioista, todella paljon. Hän on alusta alkaen sanonut että ymmärtää jos en jaksa. ei ole painostanut minua pysymään tässä. tämä on oma valintani, minkä pitäminen tietysti ottaa lujille. Yhteenmuutosta olemme puhuneet, ehkä se olisikin pian ajankohtaista..ehkä sitten asiat näkee eri valossa.
Ei tuollaiset ihmiset mihinkään muutu. Vaihtoehtoinasi on lähteä tai sopeutua. Voit ottaa asian siltä kannalta, että saat ainakin tarpeeksi omaa aikaa, mutta yksinäistähän työnarkomaanin kanssa eläminen on. En suosittele ;)
Jos mies olis aina kotona niin valittaisit ettei koskaan olla erossa yms.? Oo tyytyväinen kun ette näe joka päivä, se saa suhteesta nopeemmin kipinän pois.
Seurustelin n. kolme vuotta erään miehen kanssa ja hänen työpaikalla asumisensa oli niin rankkaa minulle henkisesti, että lopetimme suhteemme sovussa. En halunnut perhettä hänen kanssaan.
Hän oli työnarkomaani, sillä ajatukset pyörivät työssä ja työasioissa myös vapaa-aikoina. Puhelin ja työpaperit olivat jatkuvasti esillä. Hän ei ollut yksityisyrittäjä, mutta oli myyntityössä suuremmassa firmassa.
En voinut kuvitella tekeväni lapsia hänen kanssaan ja hän oli itsekin sitä mieltä, ettei perhe kuulu kuvioon, koska hänellä ei tule olemaan aikaa lapsille. Hän ajattelee edelleenkin perustavansa perheen joskus...ehkä sitten kun ja joskus (!?) on enemmän aikaa tai löytyy vaimo, joka hoitaa lapset ja kodin, ja suostuu olemaan paljon yksin.
Minusta tuntuu että tuo on pysyvä tila. Ainakin omaa kultani työskentelyä viisi vuotta vierestä seuranneena siltä näyttää. Yleensä olen sujut tuon asian kanssa, vaikka se ainainen väsymys harmittaakin, mutta tänään ylitettiin taas minun ärsytysraja.
Mulla oli tänään viimeiset ylioppilaskirjoitukset, ja kaikki se stressi ja puurtaminen on nyt ohi! Puhuin jo kauan sitten, että tänään vois tehdä jotain mukavaa, mennä ulos syömään ja käydä leffassa vaikka. Muistutin asiasta tänään päivälläkin. Kirjoituksista tultuani minulla oli vielä hyvin aikaa siivota ja tiskata, ajattelin ilahduttaa mieskultaani.
Noh, mies tulee töistä 11-tuntisen työpäivän jälkeen... tulee eteiseen, heittää kengät keskellä käytävää... tulee olohuoneeseen ja rötkäyttää takin ja farkut lattialle... käy keittiössä tekemässä voileipiä, hakee viltin sohvalle, syö leipänsä ja nukahtaa heti. Mie vain tuijotan vieressä monttu auki, että anteeksi mitä?!
Eihän sitä tietenkään toista voi väkisin ulos raahata, enkä haluaisikaan. Eikä se ainakaan olisi hauska ilta =) Ja ymmärrän toki väsymyksenkin ja stressin, eivät ne ole minulle tuntemattomia ilmiöitä. Mutta silti, oliko tuo nyt kohtuuton toivomus? En minäkään NAUTTINUT siitä tiskaamisesta, tein sen hänen ilokseen.
On jotenkin tympääntynyt olo. Mutta eiköhän tämä tästä, ehkä joskus parempana päivänä... mie taidan juhlia tätä yo-kirjoitusten loppumista vaikka syömällä suklaavanukkaan.
Otan osaa. En usko tilateen ihan helposti muuttuvan, vaikka sellaista joskus lupaillaankin. Kyllä mie henk. koht. tuon kestän, mutta en tiedä mitä tästä tulee jos meillä joku päivä on lapsia... mutta toivotan sinulle kärsivällisyyttä ja rakkaudentäyteisiä pieniä hetkiä, niitä pieniä hetkiä joihin teillä on aikaa =)