Minusta on aivan käsittämätöntä kuulla väitettävän, niin kuin eräs Ylen radiokuuluttajakin antoi hiljattain taas ymmärtää, että varhaisiin romantikkoihin verrattuna Berlioz oli orkesterikäytössään radikaali säveltäjä. Mitä ihmeen radikaalia tai vallankumouksellista Berlioz´n orkesterinkäytössä on, aiempiin säveltäjiin verrattuna suurempaa orkesterikokoonpanoa lukuunottamatta. Pikemminkin näkisin hänen orkesterinkäsittelyssään jotakin hiomatonta, kömpelöä ja viimeistelemätöntä, jopa patavanhoillista, yhdessä hänen musiikkinsa aina melodiseen banaalisuuteen ja trivialisuuteen ulottuvan sentimentaalisuuden kanssa. Pikemminkin se jää tyyliltään suuresti Beethovenin ja jopa tyypilliselle 1750-luvulla eläneen säveltäjän orkesterinkäsittelylle velkaa erityisesati jousisatsin osalta ikään kuin parhaidenkin uusklassisten tyylivirtausten hengessä työstettynä. Schubert oli jo tehnyt miltei kaiken sen mm. "Paholaisen huvilinna"-oopperan alkusoitossa minkä Berlioz oli tekevä myöhemmin. Valitettavasti tätäkään teosta harvemmin kuullaan. Berliozin Fantastista sinfoniaa johtamassa taas täytyy olla vähintäänkin superluokan kapellimestari, että hänen musiikilliset aivoituksena, jos niitä sattuu olemaan, pääsisivät kaikessa kömpelyydessäänkin ja mauttomuudessaan parhaaseen mahdolliseen valoon, hysteeristä ja vulgääriromanttista paisuttelua; sitä on Berliozin musiikki.
Niin että kertokaas orkesteriammattilaiset näkemyksenne asiasta vähäpätöiselle musiikin harrastelijalle.
Lisztin musiikin suurin puute on kai se, että se on vailla todellista sinfonisuutta, sikäli kuin olemme tottuneet yhdistämään tämän käsitteen monien suurten sinfonikko-klassikkojen motiivisen työn periaatteeseen, niin selvästi mm. Beethovenin ja Haydnin sinfonista taidetta, ts. sinfonioita leimaava piirre.
Berliozhan tosin oli ohjejmallisen sinfonian luoja tai ainakin sen tärkeimpiä kehittäjähahmoja Beethovenilta perittyjen lähtökohtien ja esikuvien inspiroimana. Mutta, "berliozin Kristuksen lapsuus-oratorio on soitinnettu kaikkein hienostuneimmalle esityskokoonpanolle niin hillittyyn tapaan, että Berlioz pystyi esittelemään teoksen vuosikausien ajan jonkin entisaikain tuntemattoman säveltäjän teoksena", kirjoittaa Alain Rich Weilin Göösin kustantamassa tietoniekat-sarjan orkesterimusiikkioppaassa (Suom. Seppo Heikinheimo).
Ensi kerran puolestani koulun musiikkitunnilla Fantastista sinfoniaa kuunnellessani tuntui kuin sen musiikki olisi tullut suoraan jostakin Beethovenin puuduttavan ja väsyttävän yksitoikkoisesta Pastoraalisinfonian, jonka 1. osassa temaattinen työ jää vähälle, maailmasta ilman suuria temaattisia kontrasteja. Kuten siinäkin Berliozin Fantastisen sinfonian 1. osan pääteema, ideé´fixe", on omituisen kalpea ja vähäilmeinen, vaikkakin tosin Berliozin melodiakäsitys on kaukana Schubertin ja Beethovenin symmetrisestä fraseerauksesta. Kaiken lisäksi Adagio muistuttaa paikoitellen Beethovenin Pastoraalisinfoniaa linnunlailuineen ja muine rauhaisan luonnon vaikutelmineen, miksei myös paimenpilleineen ja ukkosen jyrinöineen.
Yritin tässä muutama päivä takaperin kuunnella Lisztin sinfonisia runoja kuten Mazeppa ja Les Preludes Karajanin johtamina legendaarisina tulkintoina, mutta totesin melko pian turruttuani hänen pateettisten ja mahtipontisten eleiden sävyttämään retoriikkansa, joka on paitsi soitinnukseltaan lievästi ilmaistuna hiukan liian maustettuna ylikuormitettua ettenkö sanoisi mauttoman pöhöttynyttä, myös melodiikaltaan kaikessa triviaalissa pöyhkeilevyydessään tavanomaista vulgääriromanttista lajia, vaikkakin joukkoon mahtuu jokunen kaunis ja lyyrisen lämminkin tuokio.
Niin että kertokaas orkesteriammattilaiset näkemyksenne asiasta vähäpätöiselle musiikin harrastelijalle.
Lisztin musiikin suurin puute on kai se, että se on vailla todellista sinfonisuutta, sikäli kuin olemme tottuneet yhdistämään tämän käsitteen monien suurten sinfonikko-klassikkojen motiivisen työn periaatteeseen, niin selvästi mm. Beethovenin ja Haydnin sinfonista taidetta, ts. sinfonioita leimaava piirre.
Berliozhan tosin oli ohjejmallisen sinfonian luoja tai ainakin sen tärkeimpiä kehittäjähahmoja Beethovenilta perittyjen lähtökohtien ja esikuvien inspiroimana. Mutta, "berliozin Kristuksen lapsuus-oratorio on soitinnettu kaikkein hienostuneimmalle esityskokoonpanolle niin hillittyyn tapaan, että Berlioz pystyi esittelemään teoksen vuosikausien ajan jonkin entisaikain tuntemattoman säveltäjän teoksena", kirjoittaa Alain Rich Weilin Göösin kustantamassa tietoniekat-sarjan orkesterimusiikkioppaassa (Suom. Seppo Heikinheimo).
Ensi kerran puolestani koulun musiikkitunnilla Fantastista sinfoniaa kuunnellessani tuntui kuin sen musiikki olisi tullut suoraan jostakin Beethovenin puuduttavan ja väsyttävän yksitoikkoisesta Pastoraalisinfonian, jonka 1. osassa temaattinen työ jää vähälle, maailmasta ilman suuria temaattisia kontrasteja. Kuten siinäkin Berliozin Fantastisen sinfonian 1. osan pääteema, ideé´fixe", on omituisen kalpea ja vähäilmeinen, vaikkakin tosin Berliozin melodiakäsitys on kaukana Schubertin ja Beethovenin symmetrisestä fraseerauksesta. Kaiken lisäksi Adagio muistuttaa paikoitellen Beethovenin Pastoraalisinfoniaa linnunlailuineen ja muine rauhaisan luonnon vaikutelmineen, miksei myös paimenpilleineen ja ukkosen jyrinöineen.
Yritin tässä muutama päivä takaperin kuunnella Lisztin sinfonisia runoja kuten Mazeppa ja Les Preludes Karajanin johtamina legendaarisina tulkintoina, mutta totesin melko pian turruttuani hänen pateettisten ja mahtipontisten eleiden sävyttämään retoriikkansa, joka on paitsi soitinnukseltaan lievästi ilmaistuna hiukan liian maustettuna ylikuormitettua ettenkö sanoisi mauttoman pöhöttynyttä, myös melodiikaltaan kaikessa triviaalissa pöyhkeilevyydessään tavanomaista vulgääriromanttista lajia, vaikkakin joukkoon mahtuu jokunen kaunis ja lyyrisen lämminkin tuokio.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Nasulassa nasulasten on niin lysti olla.