Kompositööripotretit?

Positivististen elementaaristen ja esteettisiltä aspekteiltaan kollideeraavan, (riippumatta vastaanottajan fiksaatiosta veneerisiin ilmiöihin), sananparren "kauneus on katsojan silmässä", (ts, De gustibus non est disputandum),konseptiota mukaillen hän, joka konjekturoi useissa, väh. 3 eri tavoin istumasennoissa kuvatuissa Schubertia esittävissä malauksissa tai piirroksissa, huom. ei fotografeissa, joissa objekti istuu klaveerin äärellä vaatteet yllään, housut mukaanluettuina, konglomeraattisia, immoraalisia homoeroottisia virityksiä, saaden vastaanottajassaan aikaan erikooslaatuisen reseptiivisen homoeroottisen mielentilan, eränlaisen veneerisen potenssin falloksessaan, ikään kuin kuvattu objekti olisi pastillon dŽamour, konvergoimatta kuitenkaan paralleeleina analogiona kollektiivisten elämysten ja maalausten katsojassaan herättämien illuusioiden kanssa, ja lopulta siis projisoimalla näin ite luomiaan seksuaalifantasioitaan ja inklinaatiotaan miespuolisia henkilöitä esitäviin maalauksiin imponeerabiilioiden tavoin; eo ipso, korollaarina, konsekvenssina ja deduktiona on subjektin kongeniaalinen homogeenisuus desorioituneisiin abnormeihin ja antipaattisiin fetisistisiin ideologioihin; Quod erat Demonstradum, (cum grano salis).

Sinänsä ne ovat artefakteja, jotka muodostavat kukin summan objektinsa fysonomisista piirteistä ja tuntuvat meistä lahjomattoman yrityshalunsa ja taiteellisen kyvykyytensä vuoksi onnistuneilta luopuen vapaaehtoisesti tulkinnasta taiteilijan osoittaman intelligenssin hyväksi, joka noudattaa selkeästi määriteltävää luonnosta W.A. Riederin ja Leopold Kupelweiserin töissä.

Mozartkaan muuten ei kuulunut niihin piireihin, joista suuret tai edes muodikkaat muotokuvamaalarit olisivat metsästäneet mallinsa töilleen: Dora stockin opeakynäpiirrosv. 1789, Mozartin langon Joseph Langen kummallisen keskeneräinen ja Barbara Kraftin öljyvärimaalaus v. 1819 ovat tuntomerkeiltään identtisiä vain esiin pitävien silmien osalta.

autenttisten muotokuvien lisäksi yhteistä ovat suuri ja lihaksikas nenä ja dominoiva ylähuuli, muttei jälkeäkään mistään transkendaalisesta väreilystä, ylimääräisetä grandezzasta tai edes mistään kuolemattomuuden häivästä, sillä mikään komea mies ei Mozart suinkaan ollut.

On mielenkiintoista seurata kuinka beethovenia esittävissä maalauksissa tämän aikalaisten silmissä tapahtuneen arvonnnousun myötä kuin kirveellä veistetystä ja karkean plebeijimäisistä kasvoista pottunenineen tulee korkeaotsaisen haastajan kasvot; Ferdinand Waldmüller lienee kaikkein lahjakkain Beethovenia esittävien kuvien maalaaja. John hoppnerin Haydnista maalaama öljyvärityö on myös hyvin onnistunut lajissaan, niitä harvoja poikkeuksia tuon ajan mitapuulla tarkasteltuna suurmiesten kohdalla.