Vaimo ei meinaa päästä yli keskenmenon aikaisesta kommentista. Ultrapäivänä lohdutin, mutta pari viikkoa sen jälkeen jo lausuin melko spontaanisti ettei se ehkä ollut niin paha, muistuttaen että hän oli hyvin pettynyt luottamuspulaamme avioliitossa (pettämisestä ei ole kyse) ja että erouhka oli todellinen. Hänestä minun olisi pitänyt eläytyä niin että säästän sanani enkä ajattele tai ainakaan sano moista pitkään aikaan. Kokemus oli hänelle fyysisesti ja henkisesti surullisen raskas ja hän kokee kommentin vievän ihmisarvon. Keskenmeno tuli noin viikolla 9, tapahtumasta on puolisentoista vuotta. Olen pyytänyt anteeksi ja periaatteessa ok, mutta hän myöntää että asian kanssa on ikävä elää.
Mitä mieltä olette naiset, koetteko asian ja siihen kuuluvan miehen vastuun tai kyvyn samoin? Toivoisin vastausta keskenmenon kokeneilta.
Mitä mieltä olette naiset, koetteko asian ja siihen kuuluvan miehen vastuun tai kyvyn samoin? Toivoisin vastausta keskenmenon kokeneilta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itse en ole kokenut keskenmenoa, mutta läheltä olen nähnyt, miten voi murskata äidin ja isän. Lapsi kuoli kohtuun viikkoa ennen laskettua aikaa. Silloin ei varmaan ole muuta mielessä kun "miksi". Kaikki romahtaa. Hän joutui synnyttämään täysin kehittyneen tytövauvan. Olimme hautajaisissa. Pieni arkku, se pisti miettimään...
Tapahtuneen kanssa on vain pakko jatkaa, vaikka se tuntuisi ylitsepääsemättömältä. Heillä on nyt 2 tervettä poikaa ja yksi pieni tyttö-enkeli.
Onko teillä ollut vertaistukea lapsensa menettäneistä? Silloin kun oman lapsen on menettänyt, voi nousta vihankin tunteita esim raskaanaolevia tai perheitä nähdessään. Tämä siis vain minun ajatus, en tiedä.. Jokainen käsittelee menetystä eri tavalla, mutta jotenkin vaimosi ei varmaan ole päässyt irti, tai sen käsitteleminen tuntuu vaikealta. Ei se ole sinun syysi. Anna aikaa, kuten olet jo tehnytkin. Teillä on nyt pieni enkeli, joka suojelee. Luotan itse siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Toivon kaikkea hyvää teille tulevaan. T. N33