Tein eilen eropäätöksen ja riisuin kihlasormuksen sormestani. Koin vajaa puolitoistavuotta sitten äkkirakastumisen, mutta myöhemmin selvisi, että miehellä on taipumus väkivaltaisuuteen niin henkiseen kuin fyysiseen. Kaksi kertaa on käyty jo oikeussalissakin. Meillä oli mielettömästi suhteessa hyvä asioita, kuten yhteinen musiikkiharrastus. Olen tämän miehen kanssa kokenut elämäni ihanimmat hetket, mutta myös elämäni kamalimmat hetket. On vaikea luopua niistä hyvistä, koska niitä oli niin paljon ja tunteita on vielä paljon. Noin puolen vuoden ajan ollaan haettu apua ammatti-auttajilta, mutta silti tulee tilanteita että riidat kärjistyvät sietämättömiksi. Tällä hetkellä on "ontto" olo ja ikävä. Työt ei kulje, ruoka ei maistu...Ratkaisu oli tehtävä jo lastenkin takia. Mistä voimia pysyä päätöksessä?
Mistä voimia pysyä päätöksessä?
kissanainen
4116661
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 41
Vanhimmat
...ja jaksamista asian kanssa. Selviydyt kyllä ja musiikki auttaa jaksamaan.
Mä lähdin toissavuonna väkivaltaista exääni pakoon omaan asuntooni ja omaan elämääni. Enkä ole katunut. Kevät 2003 oli sen verran karmea, ettei se unohdu. Vaikka alunperin meilläkin oli rakkautta ja syvää ystävyyttä.
Hyvä, että olet päässyt pakoon omaan kotiin. Minulla oli myös kauhukuvat tulevaisuudesta, jos olisin jatkanut nykyisessä suhteessani. Olen vain usein miettinyt, että miten yhdessä ihmisessä voi olla kaksi näin vastakkaista puolta. Toinen puoli niin rakastettava, hellä, huumorintajuinen jne. mutta kun riita tulee, niin ihmisestä tulee ihan pedon näköinen eikä kaihda mitään keinoja kiusatakseen toista. Kerran uhkasi heittää kovalla pakkasella mut aamutakkisillaan pihalle talostaan, milloin uhkasi hajottaa autoni jos lähden, otti puhelimen ja auton avaimet pois jne. huh huh!
Meillä meni elämä vaan pikkuhiljaa sellaiseksi, että huomasin olevani kaikin tavoin alistettu. Yhteiset rahat olivatkin hänen kontrollissaan, hän tyhjensi minunkin tilini palkkapäivänäni ja antoi jotain pikku käyttörahaa.
Mun piti aloittaa vähittäinen itsenäistymiseni ja nousta pystyyn. Ja se raivostutti häntä tietysti entistä enemmän. Loppuajan olin yhteisessä kodissa yhdessä huoneessa lukkojen takana ja hän raivosi oven takana.
Ymmärrän sinua todella hyvin,ihmismieli on kummallinen.Se muistaa vain niitä hyviä hetkiä ja asioita ja tahtoo unohtaa huonot.Ja itselläni vielä se huono puoli että yritän ymmärtää ja hoivata viimeiseen asti.Mutta ihminen joka ei tiedosta tai myönnä ongelmiaan tai ei todella halua muuttua,ei myöskään muutu. Itselläni myös takana suhde jossa mies oli enkeli ja piru samassa persoonassa,ja vaikeaa on unohtaa.Välillä kun tulee ikävä ja ne hyvät hetken nousee mieleen niin pakotan ne huonot muistot esille.ja kirjoitappa paperille hyvät ja huonot puolet suhteestanne,kumpia tulee enemmän.Fyysistä väkivaltaa ei kannata ikinä antaa anteeksi,se ei lopu koskaan.Voimia sinulle ja vain aika auttaa,ikävä hälvenee ja elämä voittaa.Itsellänikin tosi tyhjä olo ja mietin että tässäkö tämä 7vuotta elämästä meni harakoille.Mutta opin jotain,sen ettei toista opi koskaan täysin tuntemaan.Jaksa vaan taistella päivä kerrallaan ja uskotaan että meillekkin vielä löytyy ihminen joka on aidosti oma itsensä,eikä vaihda persoonaa kuin kameleontti
ihmetyttää tuo yleistäminen fyysisen väkivallalla
yleistäminen,kokemuksesta tiedän,että kerran lyönytkin ei lyö toista kertaa,ei ainakaan kymmenneen vuoteen niin ole käynyt.
Olipa hyvin tiivistetty, enkeli ja piru samassa persoonassa! Yritän samaa, ajatella sitä pirua, kun meinaa ikävä tulla...
Vaikka kuinka tuntuu vaikealta, sinun on opittava ajattelemaan tulevaisuuteen ja pohdittava (juuri niinkuin teetkin) myös lapsesi ja oman fyysisen terveytesi puolesta. Ero vaatii kaiken keskittymiskykysi ja voimasi.
Tsemppiä.
Ajattele tulevaisuutta ja lapsia. Rauhoita miestäsi ja tarjoa hänelle mahdollisutta tavata lapsiaan. Parempi elämä odottaa ja lapsillekin on parempi kun on molemmat vanhemmat eivät riitele jatkuvasti saman katon alla.
Vaikka voisi kuvitella että rakkaus parantaa kaiken, asia ei ole niin.
Oma tarinani ja eroni tuonkaltaisesta miehestä päättyy siihen kahteen syytteennostoon.
Ensimmäinen väkivallan kokeminen oman rakkaansa taholta kuittaantuu omalla hölmistymisellä ja hokemisella "tämä ei voi olla totta.."
Kun toinen kerta tulee eteen, on pakko myöntää reaaliteetti - tästä ei tule mitään.
Tämä väkivaltaiseksi osoittautunut mies oli minun elämäni rakkaus. En ole koskaan kokenut mitään syvempää yhteyttä kenenkään kanssa ja epäilen että koskaan myös tulekaan saamaan elämääni ihmistä joka olisi tässä suhteessa hänen veroisensa. Niinpä otsikoin tämän kirjoituksen - ei mene elämä aina niin kuin mukavuudenhaluinen ihminen olettaisi. Eikä auta valittaa, sillä suurempi itku siitä lopulta tulisi jos vain illuusioissaan eläisi.
Eroprosessi oli minulle erittäin tuskaisa, eikä väkivaltaisuus suinkaan jäänyt jättämättä arpia. Noin vuosi siinä meni että sai taas omasta elämästään kiinni.
En voi muuta neuvoa antaa kuin että lähde nyt hyvä ihminen pois siitä piinasta, tapat vain itsesi henkisesti jos jäät. Hyviä hetkiä tulee varmasti elämässäsi eteen vielä suurin määrin. Kun kerran musiikki on lähellä sinua, luovana ihmisenä et tarvitse opastajaa siinä sfäärissä. Kaikkihan lähtee sinusta itsestäsi!
Yksi vastaus kysymykseesi "mistä voimia?" on: lapsista. Kerroit, että teillä on yhteisiä lapsia. Niin pientä lasta ei olekaan, ettei kodin kireyttä huomaisi jollain tasolla.
Minä en ole joutunut kokemaan fyysistä väkivaltaa, mutta 16 vuotta kestäneessa avioliitossani koin henkisen väkivallan, joka tuli hiipimällä ja niin, että lopulta en enää pystynyt mihinkään. Minut alistettiin kokonaan, en ollut mitään. Myöhemmin, eron jälkeen on lasten kanssa puitu niitä aikoja ja olen kauhistunut sitä hädän määrää, mikä heillä on ollut minusta ja jaksamisestani. Silloin, kaiken sen keskellä ei jaksanut edes ajatella, että myös lapsilla oli paha olla.
Lähde ajoissa! Lähde nyt!
Se on kamalaa ja vaikeaa, mutta myöhemmin kiität itseäsi. Samoin lapsesi.
Minä pakkasin talon huonoimman auton täyteen matonkuteita... ei mitään muuta kuin matonkuteita... ja lähdin. Siihen tarvittiin kyllä yksi oikein hyvä ystävä, joka kertoi, että olen ihminen ja ansaitsen ihmisen kohtelun.
Nyt kymmenen vuoden eron jälkeen haluan kertoa, että siitä pääsee yli, unohda ei milloinkaan, mutta uusi, parempi elämä odottaa jossain.
Olen vahva, luova, sisältä kaunis nainen ja odotan huomista nykyään innolla.
Jaksamista ja kevätaurinkoa sinulle.
Pegasos
"Tultuaan
omille rajoilleen
hän otti pitkän askelen
ja jatkoi kulkua poispäin
aivan kuin olisi ollut
matkalla kotiin"
Tommy Tabermann
lukea viisi ensimmäistä riviä..eikä tarvinnut enään jatkaa! jatkossa ei niin hyvää voi tulla ettei päätöstä jo kannata tehdä ja pian!!!! väkivaltaa missään muodossa ei !!!!!!
- Kun mulla on hullu akka, nyttekii on lasareetissä, kun on niin sekain! Nyt ne meinaa päästää sen ulos, ihan noin vaan? Eivät meinaa pistää sitä psyykeen takia hoitoon, vaikka päässä on vikaa! Poliitsitkaan eivät voi viiä sitä hourulaan, kun siihenkin tarvittais lääkärin määräys? Häntä ei voi laittaa holhouksen alaiseksi, kun pitäisi olla taas lääkärin määräys? Kysyin, että missä se paljon puhuttu hoitotakuu on, että mää tarttisin nyt sellaista, että kirjoittaako lääkäri sellaisen todistuksen, jossa lääkäri ottaa täyden takuun tulevista tapahtumista, niin fyysisistä, psyykkisistä, kuin aineellisistakin vahingoista? Eivät kuulemma anna sellaista todistusta. Kysyin, että no kuka on sitten vastuussa? Lääkäri on vastuussa vastattiin! No, sittenhän hän voi sellaisen todistuksen kirjoittaa? Ei meillä kirjoteta sellaisia todistuksia! Sannko sitten sellaisen, että olen pyytänyt kyseistä todistusta, mutta sitä ei minulle annettu? Ei! Mitä tässä sitten tehdään, kun hän pääsee sairaalasta voi tapahtua mitä hyvänsä, hälytetään poliisia, ambulanssia yms.Että mitä hänen tulisi tehdä, että hänet saataisiin kunnolliseen psykiatriseen hoitoon? En osaa sanoa! Pitääkö tässä nyt oottaa, että kaikkee tapahtuu, ennekuin teette mitään? En osaa sanoa! Voitte mennä poliisilta pyytämään lähestymikiellon hänelle? Eikös siihenkin tarvita jonkinlaista lääkärin todistusta, että sellaisen saa? Ehkäpä! No, saanko minä sellaisen hänestä, jos tulen pyytämään? Emme anna potilastietoja ulkopuoliselle? Ai, olenko minä ulkopuolinen, kun olen naimisissa hänen kanssaan ja lähiomainen, sekä joudun olemaan jatkuvasti tekemisissa hänen ongelmiensa kanssa? Me olemme kaikki aikuisia ihmisiä, kyllä meidän täytyisi tietää, mitä milloinkin tehdään! Hän kun saa kohtauksiaan, niin ei hän ainakaan käyttäydy aikuisen ihmisen tavoin, eihän hän meinannut nytkään lähteä sairaalaan, ennenkuin ambulanssimiehet uhkasivat, että poliisit tulevat sitten hakemaan. Kuten sanoin, meillä hoidetaan potilasta nyt ja me emme selvitä kotiongelmia! Sitähän minäkin haluan, että hoidatte potilasta ja hänhän tarvitsee psykiatrista hoitoa, kuntoutusta ja terapiaa, kun hän ei niihin suostu vapaaehtoisesti menemään? miksei häntä laiteta psykiatrisiin tutkimuksiin? Lääkäri on päättänyt nyt näin! No, ottaako hän sitten myös sen vastuun? Kuten jo sanoin, me teemme nyt näin, teidän pitää itse selvittää ne ongelmat. No, sitähän minä olen tässä juuri tekemässä, että laittaisitte potilaan psykiaterisiin tutkimuksiin. Onhan teillä siellä potilastiedot, niistä näkyy, että näitä on ollut ennenkin ja on nyt taas! No, nyt teemme näin, kuten lääkäri on päättänyt, hyvää illanjatkoa teille! Voihan vittu, sanon minä! Tässä se nähdään se kuuluisa hoitotakuu, kukaan ei ota mitään vastuuta mistään! Saamme ilmeisesti muijan käyttäytymisen takia häädön asunnostamme, lisäksi tulee avio-ero ja minun pitäisi hakea lähestymiskieltoa muijalle? Sitten tulee hirmuiset riidat omaisuuden jaosta yms. Jos sais muijan pollan kuntoon, ehkä kaikelta tältä vältyttäisiin? Nyt pelkään, mitä tapahtuu, kun mieleltään sairas ihminen saattaa keksiä mitä vain, hengenmenetyskään ei ole poissuljettu mahdollisuus! Hyvällä etukäteishoidolla ed. mainitut tilanteet voitaisiin välttää? Tälläinenkö on psykiatrisen sairaan hoidon tila tämän päivän "hyvinvointi" Suomessa? Luin noita muita juttuja ja olen kokenut niistä kaiken ja vähäsen enemmänkin! Tosin naisen puolelta tehtynä, että ei se mies ole aina syypää näihin ongelmiin, kyllä täytyy tasaarvon nimissä sanoa, että kyllä naisetkin osaavat! Osaavat, totta totisesti osaavat! Voin vain sanoa, että "kyll´mä oon nii paljo kärssii saannu et"!
Voisit kääntyä perheasioita hoitavan sosiaalityöntekijän puoleen. Häneltä voisit saada apua ja neuvoja, että miten menetellä tällaisessa tapauksessa. Tänä päivänä nämä niin sanotut sossu tantat eivät ole epäpäteviä tyhjäntoimittajia(ainakaan kaikki), kuten monesti näin ajatellaan. Uskon, että tuohon tilanteeseen löytyy jokin järkevämpi ratkaisu, kuin mitä teille on kerrottu. Eihän pahoista psyykisistä ongelmista kärsivä voi selvitä ja tulla kuntoon ilman asianmukaista hoitoa. Psyykisen sairauden hoito on pitkäaikainen prosessi, joka ei välttämättä pääty koskaan. Vaikka henkilö saisi psykiatrista hoitoa, lääkityksen ja terapiaa, se ei aina riitä. Näillä voidaan lievittää sairautta, mutta ei aina parantaa sitä kokonaan, jos ongelmat ovat päässeet kehittymään pitkälle ennen hoidon aloittamista. Minua ihmetyttää, jos henkilön terapiaa ei ole jatkettu vaikka oireet ovatkin lieventyneet. Vai onko? Psyykistä sairautta sairastava tarvitsee jatkuvaa asiantuntijoiden kontrollia, jotta tilanne ei pääsisi pahenemaan. Tekstisi oli raskasta luettavaa ja tilanteesi on varmasti vaikea. Älä silti luovuta! Uskon ja toivon, että asialle löytyy vielä kunnollinen ratkaisu. VOIMIA JA JAKSAMISTA.
teet niin, että menet sen hoitavan lääkärin luo etkä lähde sieltä puljusta pois ennenkö sinulla on sellainen paperi jolla vaimosi saadaan kyseisten sairauksien takia hoitoon, hoitava lääkäri sen tietää ja se on pakko kirjoittaa olet vaikka viikon sielä lääkärin huoneessa että paperi on kourassa. Vastuu hoitavan lääkärin. Kokemusta on ed. main tapauksesta.
Kertoi myöskin sinusta itsestäsi aika paljon. Oletko miettinyt, että jos sinussakin olisi jotain, joka aiheuttaisi vaimosi käytöksen? En tiedä, mutta entinen mieheni juuri kohteli ja käytti samanlaisia nimityksiä minusta. Nyt minulla on mies joka kunnioittaa minua ja minä häntä. Anteeksi jos en ymmärtänyt.
- Noista rohkaisevista sanoista, kyllä ne vähän helpottaa. Kun kerroin hänen sairaanhoitajalle näistä asioista, hänkin ehdotti ahdistukseeni esim. jotain "Auttavaa Puhelinta" tai vastaavaa! Kyllähän tässä varmaan joudutaan läpi käymään edellä sanomasi instanssit, se on selvää. Ongelmathan alkoivatkin siitä, kun hän jätti mieliala-lääkkeensä ottämatta ja alkoi käyttää muita, jotta saisi päänsä oikein sekaisin ja hänestä tuli tosi agressiivinen! Sanoisin, että sellaisen ihmisen kanssa on tosi hankalaa olla, kokemusta on! Mutta kiitos nyt, vielä kerran noista rohkaisevista sanoista, sekä kannanotostasi!
- Sitten tehrään, jos mää tuolleen teen ja se lääkäri kirjoittaakin mulle sellaisen, onko se nyt M3-lähetteen, jolloin mua voidaan kohdella, kuin jottain järjetöntä luontokappaletta! Lääkäreillähän on täällä Suomessa aivan järjettömästi valtaa, jos he vain haluavat sitä käyttää! Käytän sanoja "järjetön/tömästi", kun kerta näistä "pää-asioista"on puhetta! Mainitsen esimerkkinä tään Riihimäen kaupungin lääkärin, joka aikoinaan väitti, että kaupungin juomavedessä on Legioonalaistautia aiheuttava bakteeri! Hänen GOLLEEGANSA (kaupungin muut lääkärit) laittovat hänet mielisairaalaan juuri M3-lähetteellä, eikä kukaan mahtanut mitään! Oikeassahan hän oli, kyseinen bakteeri löytyi ja hänet piti vapauttaa, taitaa ko. henkilo istua nykyään eduskunnassa, ainakin silloin sen jupakan jälkeen sinne äänestettiin, muistatteko tapauksen? Mutta tietääkseni yhtään tähän passitukseen syyllistynyttä lääkäriä ei "vapautettu tehtävistään", mitenköhän tavalliselle duunarille olisi käynyt? Niin, että jos mää meen sinne vähänkään karkeammalla äänellä oikeuksiani vaatimaan, saatan päätyä sellaiseen pehmustettuun huoneeseen, missä ei ole kulmia ollenkaan ja huutaa saa vapaasti, ääni kun ei kuulu, ei se ketään häiritsekkään! Nehän pittää mua häirikkönä ja "heiheinä" ja kohtelee sen mukaisesti, epäilen? Siksi kysyisinkin, että mitenkä tää asia pitäisi käytännössä hoitaa, että tulisin kuulluksi ja vakavasti otetuksi? Jos mää siellä viikonkin oon, niin varmaan joko valko-tahi sinitakkiset korjaavat mukaansa! Meinaan, kun mulla ei sitä aikaisempaa kokemusta ole juuri tallaisista asioista, muista kylläkin. Olemme tehneet näitä hoitovirhevalituksia ja yksikään ei ole mennyt läpi, vaikka vaimoni kantaa jatkuvasti fyysisiä todistuksia mukanaan! Että tällaisia tällä kertaa, mutta kiitos sinullekin kannanotosta.
- Minäkö tyhmä, nyt en oikein ymmärrä? Ei ihmistä kunnioiteta noin vain, se kunnioitus pitää käsittääkseni ansaita? Mitä olet tehnyt, jotta olet ansainnut nykyisen miehesi kunnioituksen? Mitä sitten jätit tekemättä, ettei edellinen miehesi kunnioittanut sinua? Oleko kenties oppinut jotain ensimmäisestä kerrasta, jos olet, niin minäkin kunnioita sinua! Katsos, kun on paljon ihmisiä jotka ei opi olemaan kunnolla koko elämänsä aikana, vaikka on ollut useitakin ihmissuhteita, vaikka monelle riittää vallan mainiosti yksikin kunnollinen! Eihän sitä ketään voi kunnolla tuntea edes vielä muutamankaan vuoden yhdessäolon jälkeen, kyllä siihen tarvitaan melko pitkä aika. Vasta niinsaotussa "pitkässä juoksussa" ihminen todella punnitaan, varsinkin jos on erilaisia vaikeuksia, mutta yhdessä koetetaan niistä selviytyä! Ehkäpä tästä syystä tämä Vladimir Vysotskin Ystävän Laulu, jaksaa aina sykähdyttää mieltäni? Nykyään vaan tahtoo olla niin, että jo ensimmäisistä kohtalon kolautuksista jaetaan näkkileivät ja lähdetään eri suuntiin, varsinkin nuoret. Tää kun ei olekkaan enää kliffaa ja sää oot ihan dille, mä lähden kiitää! Myönnän kernaasti, että kyllähän mussakin vikaa on, ei siinnä mittää, oon ollut psykologisissa testeissäkin! Ensimmäisen kerran vähän päälle parikymppisenä ja sitten päälle viiskymppisenä. Saanen kertoa, että sain molemmilla kerroilla TERVEEN PAPERIT, ei niitäkään kaikilla oo, onkos sulla, täh, mitäh! On mustakin väitetty, että olen kusipää, mutta puolustelen sillä, että pyydän aina sanojaa heiluttamaa omaa päätään ja kysyn, että Hölskyykö sullä? Yleensä vastataan, että Ei Hölsky! Mä taas myönnän, että mulla kyllä hölskyy, mutta se johtuukin siitä, että en ole IHAN TÄYSI KUSIPÄÄ! (katsos, täysinäinen ei hölsky, ei ole tilaa!) Joten jos luet tämän, niin saat anteeksi, kun mä oon niin reilukin. Sitä olen yrittänyt olla vaimoanikin kohtaan, reilu ja rehellinen, sekä yrittänyt ymmärtää, vaikka se on ollut jokus vaikeaakin, hänen ongelmansa huomioon ottaen. Onhan meillä ollut tosi hyviäkin päiviä, niitähän minä koetan saada takaisin ja se ei onnistu, ennenkuin hän on tervehtynyt! Ymmärrätkö nyt?Sitten sun täytyisi snaijata tätä mun vähän omalaatuista huumorintajua, ilman sitä riippuisin ehkä ns. leukakeinussa, tai sanotaan nyt näin Pääsiäisen kunniaksi että Jeesus-jojossa!
Juu, On näköjään muitakin kauheassa kohtalossa rypeviä..
Itse koettuna; Silloinen rouvani vietiin kerran pakkohoitoon, mutta aamulla oli jälleen "riehumassa".. , ja entistä pahempana.
Ja kun se pehmustetun talon väki ei saanut antaa kenellekään(ei edes minulle;puolisolle) tietoja(Rvan määräyksestä) niin siinä on aika neuvoton olo..
Ja mulle vain sanottiin (kiertoteitse), että hän ei ole (vielä) pakkohoidon tarpeessa.
Vaikka käyttäytyi tuhoavasti niin lapsia,minua kuin "hoviansa" kohtaan, niin ei mitään keinoa tuntunut hänen pysäyttämisekseen olevan.
Viimein ymmärsin ongelman suuruuden ja erosin hänestä, sekä lähestymiskiellon kautta olen saanut elämisen rauhan.
Kyllä tästä riittäisi tositarinaa usealta vuodelta vaikka kuinka paljon, mutta antaa olla.
- Näyttää käyvän nyt mullekin, perskeles! Muija pääsi tänään päivällä kotiin, eipa ollut mitään muutosta tapahtunut, joten kohta alkaa tapahtua, epäilen? Soitin sinne sairaalaan ja kysyin sen hänet ulos kirjoittaneen lääkärin nimeä, eivät sanoneet. Kehoittivat kysymään vaimolta, toinen on nyt täysin umpimielinen, mutta eiköhön se tuosta "avaudu", sillä meni hetikohta lääkepurkeille! Yhkasin sairaalan väkeä, että teen hoitovirheilmoituksen, sekä rikosilmoituksen, koska mielestäni heidän toimintansa on jo "rikollista"! Ei tästä elämästä tuu helvettiäkään, kurjaa on! Muttei niin kurjaa, kuin entisellä kerjäläipojalla, joka sanoi, että " Kurjuutta kurjuuden päälle" ja rupes kerjäläistyttöä "telläämään"! Oispa mullakin silleen kurjaa, niin olisin kiitollinen, kurjuuttakin on näköjään monenlaista?
Ainoa keino saada elämäsi normaaliksi on ero. Ikävä sanoa, mutta näin se vaan on.
Sairaan kanssa on raskas elää, eikä se sairaus ole kenenkään perheenjäsenen vika.
Henkisesti sairaat ihmiset ovat nykyään " tyhjän päällä" Itse ei ymmärrä sairauttaan, eikä hoitohenkilökunta välitä.Yhteiskunta hylkää, eikä perheeltäkään voi mahdottomia vaatia.
- Näköjään mullekkin, sairaalassa olikin kaikki muuttunut, mulle ei enää kerrottu mitään, muijan päästivät pois ja kirjoittivat lisää unilääkkeitä, että sais ilmeisesti oikein sekoilla taasen? Asiasta, eli tästä hänen lääkkeiden väärinkäytöstä ei puhuttu enää mitään, ei terapiasta, psykiatrisesta hoidosta, vieroituksesta, kuntoutuksesta, ei mistään tälläisestä, mistä kaikki yleensä jotuu? Mun täytyy siis vaan kattoo ja sietää, sekä sivusta seurata lääkehuuruissa sekoilevaa akkaa ja pitää turpani kiinni, soittaa sitten ambulanssi, kun meinaa hältä henki lähtea ja laittaa sairaalaan, missä hänet hoidetaan sellaiseen kuntoon, että jaksaa taas syödä pillereitä? Nyttenkin kävi vaan tiputukseessa ja siinä se hoito oli, antoivat ilmeisesti tätä surullisen kuuluisaa HEMOHESSIÄ, jonka pitäisi palauttaa kunto äkkiä kohdalleen? Seuraavan kerran, kun kuulen jonkun poliitikon tai muun terveydenhuollosta vastaavien kehuvan tätä Suomen korkeatasoista sairaanhoitoa, poistan pistoolistani varmistimen! Tämä noin kuvannollisesti sanottuna, eihän mulla mitään pitoolia ole, mutta lause oli lainaus Natzi-Saksan propakanda-ministeri Joseph Gobbelssin kuulusta kulttuuri mielipitestä! Eikös tämä terveydenhoitokin eräänlaista kulttuuria ole? Käsittääkseni kansakunnan henkiset ja eettiset arvot mitataan sillä, miten se huolehtii heikompiosaisista kansalaisistaan, joten tuntuu siltä, että kyllä tässä täytyy jonkinlainen ase luultavasti hommata, olis näköjään ainakin kirveellä töitä!
- Varmasti tulee käymään, oikeassa olet! Lisäksi puhut näköjään ns. kokemuksen syvällä rinta-äänellä, niin että uskottava on! Saattaa vaan olla melko hankala prosessi, mutta jos sen kestää ja sen jälkeen helpottaa, niin ehkäpä se kannattaa? Mutta, kun olen kuullut näistä asioista, niin siinä on myös sellainen mahdollisuus, että oma elämä saatetaan pilata eroamisesta huolimatta, eihän näille kahjuille kukaan mahda mitään, syyntakeettomia kun ovat, tai ainakin ns. varttihulluja! Miten kauas sitä pitäisi muuttaa, että saa rauhassa olla? Suo siellä, vetelä täällä, kun lähtee sutta pakoon, tulee karhu vastaan, onhan näitä sananlaskuja kuvaamaan sellaistakin tilannetta. Onko sinulla mitään kokemuksia tämän tyyppisistä eron jälkiseuraamuksista?
Psykiatrista hoitoa koskevat mielenterv.laki sekä tietosuojalaki. Näiden lakien mukaan on hoitohenk.kunnan toimittava. Esim. jos puoliso kieltää tietojen antamisen kenellekään, tietoja ei myöskään saa antaa. Ns. pakkohoito-lähete on M1-lähete, jonka kirjoittamisesta päättää lääkäri. Että ei nämä asiat ole niin yksiselitteisiä kuin ajatellaan ja luullaan...
Tuossa oli hyvin sanottu; sairastuminen EI OLE perheenjäsenen vika, ja että henkisesti sairaan ihmisen kanssa ON vaikea elää..
Toisaalta jonkunhan pitäisi niistäkin poloisista huolehtia.., mutta jos sen hintana on myös sen terveen puolison sairastuminen ja lopulta "laitostuminen" , niin parempi ja oikeampi ratkaisu on jos suosiolla luovuttaa tämä henkisesti sairas terveydenhuollon ammattilaisten parannettavaksi.
Tätä kautta VOI tervehtyminen olla mahdollista.
Ja että yhteiskunta/terveyden huollon väki ehkä myös helpommin sysää nämä kotihoitoon, jos siellä jokukaan huolehtija vain sattuu olemaan.
Eli jos sairaalla ei ole paikkaa mihin mennä tai ei ole sellaisia omaisia jotka hänestä huolehtisivat, niin ehkä silloin sairas pysyisi pitempään, ehkä todelliseen tervehtymiseen asti sairaalan seinien sisäpuolella..?
Mene ja tiedä?
Ja helppohan tässä on neuvoja jaella, on siinä aina niin monta asiaa siltikin, jotka puoltavat suhteen jatkamista..
Ja kirjoitukseni pohjautuu tietenkin VAIN omaan kohtalooni, eikä näitä (ehkä) voi yleistää.
Rohkeutta ja paljon voimia taistelussasi.
- Siinähän se ongelma juuri onkin, kun nämä "terveuden huolto-ammattilaiset" eivät tee niin yhtikäs mitään, koska potilaan sana painaa nykyään enemmän, kuin terveen muun perheenjäsenen! Ei sitä niin vaan mieleltään järkkynyttä oteta hoitoon jos hän ei halua! Tämän olen henkilökohtaisesti todennut! Nyt jossain mättää ja aika pahasti sittenkin. Täytyy vaan odotella, että sattuu jotain niin vakavaa, että näiden eri instanssien on pakko ryhtyä asioihin jotenkin reagoimaan! Kysyn vaan, että kenen etua tälläinen palvelee?
- Nii, lakien ja asetusten mukaan, mikä vitsi? Täällä saa näköjään "hullut hillua" mielensä mukaan, eikä heille voi, eikä saa tehdä mitään, jos eivät sitä halua, näin on, olen kokenut sen! Terveelle omaiselle, joka on saanut potilaan edes sairaalaan saakka, ei tehdä edes mitään psykiatrisia testejä, jos potilas ei sitä halua, vaikka omaisella olisi mitä näyttöä hänen mielen tasapainon järkymisetä hyvänsä, sillä ei ole mitään merkitystä? Lisäksi, kun on tämä "tietosuojalaki", joka on täysin torso, niin sen avulla terveydenhoito henkilökunta suorastaan valehtelee potilaan omaisille! Ai niin, se kuuluisa lähetekö onkin nimeltää M1, olen luullut, että se on M3, mutta olen ilmeisesti sekoittanut sen erääseen teippiin? Näin sitä alkaa tässä itsekin sekoilemaan, ilmeisesti ympäristön vaikutuksesta! Nämä ns. hoitavat lääkärit, suorastaan pakoilevat vastuutaan, sillä en ole saanut hehin edes katsekontaktia, vaikka oli puhe, että neuvotellaan? Eihän siittä näköjään mitään tullut, kuten ei näistä vastuuu kysymyksistäkään! Sanon suoraan, että tämä nykyinen meno on tosi syvältä! Tämä tekee sen, että tässä kohta pimahtaa itsekin!
..että jotain tapahtuu? Ja vieläpä hermoja menettämättä?
Minä en enää kestänyt sitä;
Asiallisesta kehoituksestani vaimo muutti pois yhteisestä asunnostamme ja sitten pitkän harkinnan jälkeen hain eron.
Kun kysyin ammattilaisilta, että kuka hänestä on vastuussa, jos hän vajoaa avuttomuudessaan/sekoaa lopullisesti ja lopulta konttaa kapakoissa räkäkännissä.., sanottiin vaan, että jos aiheuttaa yleistä häiriötä jne.. niin sitten korjataan taltteen.
Eli ollaan aikas mahdottoman edessä silloin kun on kyse henkisesti sairaasta ihmisestä,jolla itsellä ei ole sairauden tuntoa ja hänen saattamisesta hoitoon sekä lähimmäisten ihmisten elämän palauttamisesta normaaliksi.
Toivon vaan että, saat avun ennenkuin se on myöhäistä.
Olen kyllä ihan sanaton lukiessa tuota sun todellista elämää. Eihän tuollaista voi kukaan pitemmän päälle kestää. Minun mielestä sun ei kannata puhua kenellekään tavallisille terveyskeskuslääkäreille tai vasta valmistuneille kandeille yhtikäs mitään. Otat nyt heti puhelimen käteen ja soitat suoraan Ylilääkärille ja kerro asian todellisuuden, että olet tosi huolestunut tällaisesta tilanteesta. Pyydät häntä tekemään asiaa ja jos ei asia mene perille niin kysy että kuka on hänen esimiehensä ja puhelinnumero. Ei muuta kuin ylempään portaaseen yhteyksiä niin eiköhän ala jotain tapahtuu. Periksi älä anna!
Eihän se sun vaimo ole nyt sellaisessa tilassa, jota olet aikaisemmin rakastanut. Älä hyvä mies tee tässä tilanteessa avioeroa. Yritä vielä selvittää asiaa näiden *pamppujen* kanssa, jos joku hieno ihminen ottaisi asian itselleen...hoitaakseen.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja eteenkin jaksamista! Taistele vaan näitä typeriä lääkäreitä vastaan, ei ne niin viisaita ole mitä niistä annetaan ymmärtää. Sun pitää itsekin vaan heittäytyä tosi neuvottomaksi että jos ei just ala jotain tapahtuun niin vaimosi ei tarvi tulla kotiin. Älä päästä sitä sellaisessa tilassa kotiin, jos saat pelätä hänen tekemisiää ja olemisiaan.
Minä olen kokenut ainostaan psyykistä väkivaltaa. olin 2,5 vuotta on-off suhteessa, jossa mies pompotteli minua minkä kerkesi. Hän myös alisti minua, piti minua itsestään selvyytenä yms... Olin kuitenkin niin rakastunut häneen, etten nähnyt koko tilannetta ystävieni puhumisyrityksistä huolimatta. En halunnut uskoa sellaista rakkaasta, ihanasta omasta kullastani. Koin silloin elämäni vaikeimmat ajat. Olin töissä, jonka ohella myös opiskelin. Minulla meni todella huonosti molemmissa, ja vain miehen tähden. Taistelin ja taistelin ongelmia vastaan, kunnes lopulta romahdin täysin. Päätin ettei tilanne voi jatkua ainakaan näin, ja tajusin, että ero oli välttämätön. Helppoahan se ei missään tapauksessa ollut, mutta se kannatti lopulta. Nyt minulla menee hyvin elämässä, vaikkakaan en ole unohtanut noita tapahtumia, enkä varmaan koskaan unohda. Tämä ex mies yrittää minua edelleen takaisin välillä, vaikka erostamme on kulunut kohta kolme vuotta. Olen tehnyt hänelle hyvin selväksi, etten ala "kaivaa itselleni hautaa". Mikään ei ole niin vaikeaa, etteikö siitä selviäisi joskus. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisin tarvinnut psykologin apua, sillä selviytymisprosessi oli hyvin, hyvin vaikea ja kesti pitkään. Ehkä arvet saattaisivat olla nyt vähän pienempiä. Ole sinä viisas ja hae apua, jos omat voimat ei riitä. Myös ystävät ovat tärkeässä roolissa, "he auttavat meitä lentämään, jos omat siipemme eivät enää kannattele." Olet tehnyt oikean päätöksen, kenenkän ei tarvitse kestää väkivaltaa. Voimia saa lapsista, eläimistä, musiikista, liikunnasta. Juuri kaikesta sellaisesta, mistä itse pitää. Älä anna periksi, kyllä kaikki vielä on hyvin jonain päivänä=)
siitä voimia, kun muistat mitä epäoikeuden mukaista kohtelua sait, siis kuinka pahoin sinua kohdeltiin, ethän halua sitä enää kärsiä koska se jatkuu, mutta mahdollisuuksia tulevaisuudessa uusia, kun olet käynyt menneen läpi siinä tahdissa kun jaksat,tulevina aikoina saat uusia ajatuksia ja voimia toteuttaa kaikkea uutta
eräiden aineiden satunnainenkin käyttö aiheuttaa sellaista väkivaltaisuutta jota itse tekijä ei pysty kontrolloimaan vaikka kuinka yrittäisi...
joten ei se väkivaltaisuus aina ole meistä itsestä kiinni.
juokse siis kovaa ja kauas. etsi toinen mies ja kohtaa onnesi.
Kamalan vaikeaa se on. Mutta siihen pystyy!
Yhteinen musiikkiharrastus on mahdollista jonkun toisen kanssa,joku päivä rakastut niin, että et kuunaan ymmärrä, miksi tarvitsit jossain vaiheessa sellaisen miehen - ja lapset saavat siten mahdollisuuden nähdä terveen miehen mallin ja siten myöhemmin eivät kanna traumoja siitä, että äitiä ei tarvinut kunnioittaa.
Sitäpaitsi, jokaisen rakastetun kanssa kokee ne ihanimmat hetket!usko vaan =)
Aika yleispätevää.. Konkreettisia keinoja:
Itke, mutta älä vastaa puhelimeen.
Itke, mutta älä soita. Pudota känny vaikka vessan pönttöön.
Itke, mutta älä keskustele. Vain pakolliset.
Itke, ja jatka ammattiauttajan kanssa yksin.
Ja se menee ohi!Aina se menee ohi.
Kiitos kaikille teille ihanille ihmisille, ketkä olette lukeneet viestini ja vastanneet siihen. En ole aikaisemmin käyttänyt tällaisia foorumeja, enkä olisi ikinä uskonut, että täältä saa näin ison määrän henkistä tukea! Kamppailen edelleen irti suhteesta, mies pyytää ja rukoilee takaisin. Vaikeinta on luopua yhteisestä musiikkiharrastuksesta, josta oli kovaa vauhtia tulossa meille jo yhteinen työ. Pikkutytön haaveet on haudattava ja toivottava, että tulee vielä joku sellainen, jonka kanssa voi musiikkia harrastaa ja tehdä sillä vaikka mahdollisesti leipääkin. Voimia kaikille muillekin kohtalotovereille, joilla "eron hetki on kaunis"
Ohoh, olipas kuin olisin itsestäni lukenut. Mulla on ollut suhde reilu kolme vuotta samanlaiseen mieheen. Eli sekä parhaat että pahimmat hetket olen hänen kanssaan kokenut. Raastupaan ei olla menty, koska todisteet eivät riittääneet, mutta pahoinpitelykin on takana. Ammattiauttajalle hän ei kai ole mennyt, kun ei hällä mitään ongelmia ole.
Päätös, ja erityisesti sen jälkeen tuleva aika, ovat vaikeita. Kun jää yksin, muistaa valitettavasti juuri ne elämän parhaat hetket. Teidänkin seurusteluajassa jo kiintyy toiseen niin, että kokee osan itsestään puuttuvan toisen puuttuessa rinnalta. Ei kai siinä auta kuin yrittää olla lujana, keksiä paljon muuta tekemistä ja pyytää apua ja tukea ystäviltä. Jos sulla on lapsia, heidän etunsa ajatteleminen varmaan auttaa päätöksessä pysymistä. Olon onttouskin onneksi vääjäämättä helpottaa ajan kuluessa ja uusien asioiden vieriessä elämään.
Kuten sanoin, saman ongelman kanssa painin itse. Nyt tuntuu, että olen päässyt eroon (toivottavasti), mutta se on vaatinut pitkän kypsyttelyn ja monta epäonnistunutta yritystä. Sikäli, kun suhteestasi sain kuvaa, se on kuitenkin sellainen suhde, joka pikkuhiljaa nakertaa sinun voimavaroja, itsetuntoa ja elämäniloa. Pyri siis kaikesta huolimatta siitä irti, erityisesti, jos apua ei ole löytynyt ammattiauttajaltakaan. Tsemppiä!
- loimukka
Näköjään meitä samassa veneessä olevia on, mikä on sinänsä helpottavaa vaikka ei pahimmallekaan vihamiehelle toivoisi samaa. Onneksi yhteisiä lapsia meillä ei ole vaikka joku ehkä sai viestistäni sellaisen käsityksen. Kummallakin on kyllä lapsia ja sekin satuttaa kun lapset ovat kiintyneet toisiinsa kuin sisarukset eivätkä voi tavata enää. Tässä samassa sopassa oli vielä uusperheen tuomat haasteet, joten mahdoton yhtälö, kuten jo alun alkaen aavistelin, mutta kun oli niin niin rakastunut, että halusi uskoa, että yhdessä mennään vaikka läpi harmaan kiven. Että sellaisia ajatuksia tällä kertaa... Voimia sinullekin uuteen elämään!!!
Jos välillä tulee ahdistuskohtauksia, joissa tuntee, että ahdistus ei helpota, ennen kuin palaa miehen luo, niin lievä neuroleptilääkitys voisi olla paikallaan. Se leikkaisi pois kestämättömät ahdistuskohtaukset.
Kiitos tuostakin vinkistä, aikasemmin kun yritin eroa viime marraskuussa, sain kyllä niin sietämättömät ahdistusoireet, että säikähdin niin, että oli haettava päivä sairaslomaa. Tuntui siltä, kuin olisi ollut iso reikä mahassa. Koskaan aikaisemmin en ole vastaavanlaisissa tuntemuksissa ollut. Nyt ainakin tällä hetkellä olen voimissani, mutta pelottaa, että samat fiilikset tulee jossain vaiheessa...
... joutua väkivallan kohteksi, henkisen aikä varsinkaan fyysisen. toistan: KUKAAN EI ANSAITSE joutua väkiallan kohteeksi. Olet ehkä taipuvainen selittelemään asioita parhain päin "...muuten monet asiat ovat niin ihania" että ne tavallaan mielestäsi "kompensoivat" niitä huonoja. Sinun ON ruvettava hokemaan itsellesi että väkivaltaa ei voi kompensoida raha, hyvä seksi tai MIKÄÄN muu asia. Kaipaat kuten useimmat meistä hyviä yhteisiä hetkiä ja elämyksiä parisuhteessa mutta sinun on kerta kaikkea uskottava että niitä tulet saamaan paremman kumppanin kanssa. Usko pois, miehet eivät ole sukupuuttoon kuolevia otuksia joten tällaiseen ei tarvitse kenenkään tyytyä. Onnea matkaan!
Mistä arvasitkaan, että olen taipuvainen niihin selittelyihin, mitä toit esiin. Ja tämä päivä on ollut juuri sellainen, että selityksiä työntyy väkisin mieleen ja tekis mieli uskoa niitä. Mutta EN USKO, EN USKO...ja pysyn päätöksessä vaikka henki menisi!!!!!