Kokemuksia alle 2v lasten vanhempien erosta

Ollaan miehen kanssa oltu 10v kimpassa. Noin vuoden yhdessä olon jälkeen alkoi miehestä ilmetä todella ikäviä piirteitä. No, 10 v on sitten ilmennyt yhtä jos toistakin. Mies on normaalisti todella mukava ja fiksu, mutta suuttuessaan kusipäisin ihminen jonka tiedän. Vuosien saatossa hän on uhkaillut minua lukuisia kertoja (kertoo tekevänsä elämästäni helvettiä keinolla millä hyvänsä), nimitellyt/haukkunut/väheksynyt (jos olen erehtynyt osoittamaan itsessäni ns heikon kohdan, hyökkää hän sillä minua vastaan täydellä voimalla), usein myös laittaa sanoja suuhuni ja kertoo tietävänsä minua paremmin että mitä mistäkin asiasta ajattelen (onpa vuosien saatossa käynyt riidan läpi ilman minua, kun on puhunut puolestani..). Kaiken tämän lisäksi on ollut suhteen alussa minua kohtaan erittäin kontrolloivaa käytöstä (esim en ole saanut puhua jos hänen mielestään olen puhunut väärällä äänensävyllä tai asettanut sanani väärin), hän on lukinnut minut kanssaan asuntoon kun on halunnut viedä riidan loppuun asti jne. Lisäksi kun sain 2 x keskenmenon, oli miehelleni 1. kerralla tärkeämpää harrasteporukan joukkuepeli ja toisella kertaa lähti dokaamaan aamuun asti baariin vaikka tiesi että sain tyhjennyslääkkeistä kaikki sivuoireet (tein siis molemmilla kerroilla tyhjennykset kotona). Voi, voisin jatkaa tuota listaa vielä pitkään hänen tekemistään ns virheistä ja osoittamastaan empatiakyvyn puutteesta minua kohtaan. Lisäksi on saanut muutaman kerran ns hulluuskohtauksen, joissa haukkunut minut ja lisäksi muut ympärillä olevat ystävämme (muut ovat hänen mukaansa idiootteja ja hän tietää kaikesta kaiken.. kertoo esim ystävälleen kuinka tämän pitäisi tehdä työnsä vaikkei itse ole kyseistä alaa työskennellyt/opiskellut hetkeäkään. Lisäksi on näissä kohtauksissa haistatellut talon isännälle päin näköä ja uhkaillut itsemurhalla kun onkin kokenut yhtäkkiä olevansa itse tilanteessa uhri ja muiden hyökkäyksen kohteena. Seuraavana aamuna on pitänyt muille mykkäkoulua, koska on odottanut anteeksipyyntöä muilta, hän kun on nähkääs ollut mielestään uhri edellisenä iltana).
Olen tullut siihen tulokseen että miehelläni on voimakkaita narsistisia piirteitä (ei kuitenkaan täyty narsistin kriteerit) ja mahdollisesti jotain muuta persoonaallisuushäiriötä.
Suhteessa olen pysynyt aluksi sen vuoksi että uskoin että mies voisi muuttua ja alkuun muuttuikin paljon (tiedän ettei toista voi muuttua jne. en tarvitse siitä nyt muistutusta tässä vaiheessa enää). Sen jälkeen iski vauvakuume. Olemme käyneet vuosien saatossa myös pariterapiassa. No, nyt meillä on 2 lasta, joista toinen 2,5v ja toinen 3kk. Vuosi sitten, ennen kuin päätimme että vauva nro 2 saa tulla jos on tullakseen, teimme sopimuksen ettei henkistä väkivaltaa enää esiinny suhteessamme. Panoksena oli että jätän hänet, oli lapsia 1 tai 2 siinä vaiheessa.
No, niinhän siinä kävi että sama vanha ralli on taas alkanut ja mieheni on nyt kertaalleen haukkunut minut vanhemman lapsemme edessä. Olen kuunnellut tänä vuonna jo 3 kertaa tuota käytöstä riidan yhteydessä tai kun hän on haastanut minulle riitaa ja olen kieltäytynyt provosoitumasta.
Ongelma on se, että haluan äijästä eroon. Hän on hyvä isä lapsillemme ja meidän on helppo pyörittää yhdessä arkea ja olla vanhempia lapsillemme (toki kiistelemme myös ajankäytöstä jne samoin kuin kaikki muutkin pienten lasten vanhemmat). Minua ei siis ahdista asua saman katon alla ja olla hänen kanssaan tekemisissä. En kuitenkaan halua olla hänen kanssaan intiimisti/lähekkäin enkä halua riidellä. En rakasta häntä enää ja nyt on myös luottamus hänen lupauksiinsa mennyttä. En näe suhteella jatkoa, mutta samaan aikaan voin fyysisesti pahoin kun ajattelen että hajotan lapsiltani kodin ja perheen. Lapsillehan ei tilanne näyttäydy tällaisena. Todella harvoin riitelemme lasten nähden ja tulemme kuitenkin hyvin toimeen. Pelkään esikoiseni puolesta, koska hänellä on jo nyt ongelmia tunteiden säätelyn kanssa ja hänellä menee pasmat sekaisin heti kun normi rutiineista tulee pienikin poikkeama. Tämä on siis ammattilaisten vahvistamaa tietoa ja nyt pohditaankin mm että tarvitseeko lapsemme oman hoitajan päiväkotiin..
Nyt en osaa päättää mitä tehdä. Tekisin mitä vain lasteni vuoksi ja siksi mietinkin että pitääkö minun vain jatkaa henkistä turpaan ottamista mieheltäni (hänhän ei tule koskaan muuttumaan, se on nyt täysin selvää, vaikka hän terapiassa parhaillaan käykin) jotta heillä on 1 koti ja yhdessä olevat vanhemmat? Tutkimuksethan osoittavat että vaikka vanhempien suhde on viileä, niin se on silti lapsille parempi kuin 2 erillistä kotia. Toisaalta, koen etten pääse tervehtymään tästä sairaasta suhteesta, jota kaipaisin kovasti.. etenkin jos joskus vielä haluan yrittää parisuhdetta jonkun muun kanssa.
Kaipaisin kai lähinnä kokemuksia näin pienten lasten kohdalla tapahtuneista avioeroista. Sekä hyviä että huonoja. Kuinka selvisitte arjesta yksin (meillä tulisi yhteishuoltajuus muutaman pv vaihtovälein, tosin nuorimmaisen kohdalla se toteutuu vasta 2v lähtien)?