Ollaan oltu 15 vuotta parisuhteessa, lapsia kolme alakouluikäistä. Vaimo ollut aina hieman "vaikea ihminen", semmoinen mielensäpahoittaja sekä marttyyri. Pääosin kaikki on ollut kuitenkin suhteessamme hyvin, kunhan en ole astunut asioissa hänen varpailleen.
Vuosi sitten keväällä hän kertoi että masentaa ja ahdistaa, ja meni psykologin puheille. Parisuhde ahdisti. Ei hän sitä minulle heti kertonut, vaan sanoi että hänellä on varmaan joku oma ongelma, ja ehkä työstressikin. Lopulta syksyllä hän sanoi että on varannut meille pariterapia ajan, että suhteessa ei ole asiat hyvin.
Siellä olinkin yhtäkkiä syyllinen kaikkeen. Olin muka pikkulapsiaikana jättänyt vaimoni liian yksin lapsiarjen kanssa, vaikka omat muistoni on aivan toiset. Sitten muka olen kiukutellut eri asioista ja loukannutkin sanallisesti, muistan toki muutaman semmoisen tilanteen vuosien varrelta, mutta ne on ihan yksittäistapauksia.
Vaimoni on työnsä lisäksi ollut todella kova suorittaja, melkein jopa ylisuorittaja. Kalenteri on aivan täynnä, eikä lepohetkeä ole. Välillä olen ihan tosissani yrittänyt keventää hänen kuormaa, tekemällä ihan kaiken, jolloin hän on täyttänyt hengähdysraot keksimällä lisää suorittamista itselleen. Eli kun annan siimaa, niin vaimoni painaa lisää kaasua, se on ollut jutun juoni pitkään. Välillä olen ehdottanut varovasti, että mitäs jos luopuisit jostain suoritteesta, mutta se on ollut enemmänkin punainen vaate, "ai sä haluat rajoittaa mun elämää".
Hän suorittaa töissä, hän suorittaa kotona, hän suorittaa aamusta iltaan, peräjälkeen asioita. Pari vuotta sitten hän aloitti kaiken muun sähellyksen ohessa aktiivisen liikuntaharrastuksen, johon kuuluu salitreeniä, juoksua, uintia ja pyöräilyä. Ja vaikka kuinka autan, niin suorittaminen ei pysähdy. Ja nuo liikuntamäärät ei ole mitään pieniä, hän tekee hurjia lenkkejä, lähes joka päivä.
Voiko olla niin, että vaimo on sairastunut suorittamiseen, ja vaikka aktiivinen liikuntaharrastus auttaakin pään nollauksessa. Niin se kuitenkin kuluttaa voimavaroja enemmän kuin antaa. Ja sen takia tuli masennus ja ahdistus. Ja syitä hän ei aluksi tiennyt itsekään, mutta rupesi löytämään niitä parisuhteesta. Yhtäkkiä kaikki olikin aivan hemmetin huonosti. Ja olin laiminlyönyt vaikka mitä.
Epäilin aluksi jopa jotain toista miestä, mutta sellaista ei ole tässä mukana. Kartalta on kaikki treenit nähtävissä, eli se siitä epäilystä. Pariterapiaan halusi vaimoni, pahan olon haluaa saada pois, mutta ei tiedä miten, kun huonot kokemukset ja pettymykset kumpuaa pintaan. Käytännössä ne ovat pikkuasioita, mutta sairastuneen vaimoni päässä ne ovat kasvaneet liian isoihin sfääreihin. Hän pillahti itkuun, kun muisteli neuvojani astianpesukoneen täytöstä. Ja kun ne on ollut ihan oikeasti vain neuvoja, lähinnä kaatuvien kippojen osalta, ihan ystävällisesti kertoen. Niin hän on pahoittanut mielensä, ja kokenut, että hän ei osaa mitään ja hänen itsetuntonsa on murennettu.
Parisuhdeneuvoja sanoi minulle kahdenkeskisessä juttelussa, että asiat on kevyitä, mutta ei pidä vähätellä, koska toisen osapuolen kokemusta pitää arvostaa.
Eräs esimerkki on lapsien viemisestä hoitoon. Vaimoni kokemus oli että en ole osallistunut aamuvienteihin pätkääkään. Kaivoin kalenterin muistini tueksi, ja totesin että ollaan viety aamuisin noin 50/50 lapset hoitoihin, ja iltahaut on ollut hieman jopa enemmän minun vastuulla. Silti vaimoni kokemus on aivan käsittämätön, täysin faktojen vastainen. Hän toki tuonkin asian sitten myönsi jollain tapaa, koska faktat oli näin, mutta alkoi syyllistää sitten jostain muusta asiasta.
Nyt olen yrittänyt olla kauhean kiltti hänelle, mutta hän ahdistuu siitäkin, ja pitää sitä esittämisenä. Silti pienikin unohdus, unohdan vaikkapa sukat lattialle, saa hänet kiehumaan. Ja kuitenkin hänen omat sukkansa voi lojua lattialla, ja jos niistä sanon, niin hän ahdistuu ja loukkaantuu. Hän sanoi minulle että on ajatellut eroa, koska hän joutuu elämään koko ajan varpaillaan, jos hänelle valitetaan lattialle jääneistä sukista. Kuitenkin hänellä on oikeus suuttua toisen sukista lattialla. Miten tää nyt näin voi olla??
Mä en vaan tajua, mitä mä voin tehdä noin hankalan ja vaikean ihmisen kanssa, joka on vielä sairastunut ahdistukseen. Hän sanoi että välillä pelkkä näkemiseni saa vihan ja katkeruuden tunteen pintaan. Viha ja katkeruus olemattomista asioista, sukista ja astioista. Sekä joistain sanomisista joskus vuosia sitten. Ja väitteet pikkulapsiajan vetäytymisistä suuri osa täysin mielikuvituksen tuotetta. Varmaan olen joskus saattanut pikkulapsivaiheessa jonkin yksittäisen pettymyksen tuottaa, mutta kukapa sitä nyt täydellinen olisi.
Se tässä vaan on kummallista, että pitkän aikaa kaikki on näyttänyt olevan hyvin, ja arki on pyörinyt hyvänä tiimityönä. Vaimoni sanoi että kyllä arki toimii ja tiiminä toimimme hyvin, mutta tunteet on hiipunut ajan saatossa, ja vanhat pettymykset nousee pintaan, ja ahdistaa. Hän haluaa päästä tästä yli, mutta ei tiedä kuinka pääsee vanhoista asioista yli. Siinä pulma.
Vuosi sitten keväällä hän kertoi että masentaa ja ahdistaa, ja meni psykologin puheille. Parisuhde ahdisti. Ei hän sitä minulle heti kertonut, vaan sanoi että hänellä on varmaan joku oma ongelma, ja ehkä työstressikin. Lopulta syksyllä hän sanoi että on varannut meille pariterapia ajan, että suhteessa ei ole asiat hyvin.
Siellä olinkin yhtäkkiä syyllinen kaikkeen. Olin muka pikkulapsiaikana jättänyt vaimoni liian yksin lapsiarjen kanssa, vaikka omat muistoni on aivan toiset. Sitten muka olen kiukutellut eri asioista ja loukannutkin sanallisesti, muistan toki muutaman semmoisen tilanteen vuosien varrelta, mutta ne on ihan yksittäistapauksia.
Vaimoni on työnsä lisäksi ollut todella kova suorittaja, melkein jopa ylisuorittaja. Kalenteri on aivan täynnä, eikä lepohetkeä ole. Välillä olen ihan tosissani yrittänyt keventää hänen kuormaa, tekemällä ihan kaiken, jolloin hän on täyttänyt hengähdysraot keksimällä lisää suorittamista itselleen. Eli kun annan siimaa, niin vaimoni painaa lisää kaasua, se on ollut jutun juoni pitkään. Välillä olen ehdottanut varovasti, että mitäs jos luopuisit jostain suoritteesta, mutta se on ollut enemmänkin punainen vaate, "ai sä haluat rajoittaa mun elämää".
Hän suorittaa töissä, hän suorittaa kotona, hän suorittaa aamusta iltaan, peräjälkeen asioita. Pari vuotta sitten hän aloitti kaiken muun sähellyksen ohessa aktiivisen liikuntaharrastuksen, johon kuuluu salitreeniä, juoksua, uintia ja pyöräilyä. Ja vaikka kuinka autan, niin suorittaminen ei pysähdy. Ja nuo liikuntamäärät ei ole mitään pieniä, hän tekee hurjia lenkkejä, lähes joka päivä.
Voiko olla niin, että vaimo on sairastunut suorittamiseen, ja vaikka aktiivinen liikuntaharrastus auttaakin pään nollauksessa. Niin se kuitenkin kuluttaa voimavaroja enemmän kuin antaa. Ja sen takia tuli masennus ja ahdistus. Ja syitä hän ei aluksi tiennyt itsekään, mutta rupesi löytämään niitä parisuhteesta. Yhtäkkiä kaikki olikin aivan hemmetin huonosti. Ja olin laiminlyönyt vaikka mitä.
Epäilin aluksi jopa jotain toista miestä, mutta sellaista ei ole tässä mukana. Kartalta on kaikki treenit nähtävissä, eli se siitä epäilystä. Pariterapiaan halusi vaimoni, pahan olon haluaa saada pois, mutta ei tiedä miten, kun huonot kokemukset ja pettymykset kumpuaa pintaan. Käytännössä ne ovat pikkuasioita, mutta sairastuneen vaimoni päässä ne ovat kasvaneet liian isoihin sfääreihin. Hän pillahti itkuun, kun muisteli neuvojani astianpesukoneen täytöstä. Ja kun ne on ollut ihan oikeasti vain neuvoja, lähinnä kaatuvien kippojen osalta, ihan ystävällisesti kertoen. Niin hän on pahoittanut mielensä, ja kokenut, että hän ei osaa mitään ja hänen itsetuntonsa on murennettu.
Parisuhdeneuvoja sanoi minulle kahdenkeskisessä juttelussa, että asiat on kevyitä, mutta ei pidä vähätellä, koska toisen osapuolen kokemusta pitää arvostaa.
Eräs esimerkki on lapsien viemisestä hoitoon. Vaimoni kokemus oli että en ole osallistunut aamuvienteihin pätkääkään. Kaivoin kalenterin muistini tueksi, ja totesin että ollaan viety aamuisin noin 50/50 lapset hoitoihin, ja iltahaut on ollut hieman jopa enemmän minun vastuulla. Silti vaimoni kokemus on aivan käsittämätön, täysin faktojen vastainen. Hän toki tuonkin asian sitten myönsi jollain tapaa, koska faktat oli näin, mutta alkoi syyllistää sitten jostain muusta asiasta.
Nyt olen yrittänyt olla kauhean kiltti hänelle, mutta hän ahdistuu siitäkin, ja pitää sitä esittämisenä. Silti pienikin unohdus, unohdan vaikkapa sukat lattialle, saa hänet kiehumaan. Ja kuitenkin hänen omat sukkansa voi lojua lattialla, ja jos niistä sanon, niin hän ahdistuu ja loukkaantuu. Hän sanoi minulle että on ajatellut eroa, koska hän joutuu elämään koko ajan varpaillaan, jos hänelle valitetaan lattialle jääneistä sukista. Kuitenkin hänellä on oikeus suuttua toisen sukista lattialla. Miten tää nyt näin voi olla??
Mä en vaan tajua, mitä mä voin tehdä noin hankalan ja vaikean ihmisen kanssa, joka on vielä sairastunut ahdistukseen. Hän sanoi että välillä pelkkä näkemiseni saa vihan ja katkeruuden tunteen pintaan. Viha ja katkeruus olemattomista asioista, sukista ja astioista. Sekä joistain sanomisista joskus vuosia sitten. Ja väitteet pikkulapsiajan vetäytymisistä suuri osa täysin mielikuvituksen tuotetta. Varmaan olen joskus saattanut pikkulapsivaiheessa jonkin yksittäisen pettymyksen tuottaa, mutta kukapa sitä nyt täydellinen olisi.
Se tässä vaan on kummallista, että pitkän aikaa kaikki on näyttänyt olevan hyvin, ja arki on pyörinyt hyvänä tiimityönä. Vaimoni sanoi että kyllä arki toimii ja tiiminä toimimme hyvin, mutta tunteet on hiipunut ajan saatossa, ja vanhat pettymykset nousee pintaan, ja ahdistaa. Hän haluaa päästä tästä yli, mutta ei tiedä kuinka pääsee vanhoista asioista yli. Siinä pulma.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ihan kun olisin lukenut tämän aloituksen jostain.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että vaimosi tarvitsisi niin paljon munaa, ettei pysty istumaan seuraavana päivänä, niin unohtaisi kaikki hullutukset. Tiedän kuitenkin, että helpommin sanottu kuin tehty.
Vaikea tilanne kuitenkin, enkä osaa oikein neuvoa. En usko, että teidän keskinäinen puhuminenkaan auttaa, koska vaimosi on tehnyt sinusta syntipukin pahaan oloonsa. Ehkä pitkäaikainen parisuhdeterapia, jossa joku ulkopuolinen pystyy katsomaan tilannetta puolueettomasti.
Työkaverini oli samanlaisessa tilanteessa ja erohan siitä tuli.
Vaimosi ei tule muuttumaan. Ei myöskään auta osoittaa hänen olevan väärässä tai kohtuuton, joten turhaan haet täältä lyömäaseita vaimoasi vastaan.
Teillä on pieniä lapsia. Mieti vain yhtä asiaa: mikä on lapsille parasta? Sillä ei ole väliä, onko yhteiselämänne onnellista. Voit antaa vaimosi loukkaantua ja tuittuilla vapaasti. Käyttäydy asiallisesti, rauhallisesti ja ammattimaisesti. Jos tulee raivoamista, ero saattaa olla paras ratkaisu lapsille. Muista kuitenkin, että sinun velvollisuutesi on myös suojella lapsianne äidin mielivallalta.
Minkä ikäisiä olette? Tulee mieleen pari asiaa.
1) Vaihdevuodet
2) Post traumaattinen stressihäiriö
3) Burnout tai muu väsymys, esim. kolmivuorotyö
1 on väistämättä edessä, ja siihen liittyvä hysteria liian vähän tutkittu.
2 lapsuuden ajan traumat, väkivalta, suru, menetys, läheisyysongelmat, jne .. voi hoitamattomana johtaa epävakaaseen persoonallisuushäiriöln, etenkin jos jotain traumaattista on tapahtunut n. 10-13 vuoden iässä.
3) työterveyteen juttelemaan ja vapaata töistä
Hoitoon, hyvälle terapeutille. Sinulle oma, uusi elämä
Vaimo 39 ja minä vuoden vanhempi. Enemmänkin koen, että vaimoni on ollut läheisyysriippuvainen, koska aiemmin ollut perheen miellyttäjä, suorittaja, uhrautuja, kontrolloija jne. Ja nyt huomannut sitten, että oma elämä jäänyt paitsioon muita hyysätessä ja suorittaessa. Liikuntaharrastus tullut ja ns "löytänyt itsensä" sekä muuttunut itsekkäämmäksi sitä myötä. Sitten aikaisemmat kokemukset ruvennut ahdistamaan, ja syyllinen löytyy helposti puolisosta, koska hän on tehnyt "kaiken" ja hukannut itsensä. Toki vaikea luonne on aina ollut, mikään ei ole ikinä riittävästi, aina on joku ongelma tai vika jossain mihin pitää puuttua, yleensä toisessa ihmisessä siis.
Toki työstressi tähän yhdistettynä, ja muutama pettymys, sekä arjen kiire. Jossain vaiheessa kaiketi paloi pohjaan.
Luulen, että tilanteessa avain kysymys on: minkälainen on ollut vaimosi lapsuuden koti ja etenkin hänen suhteensa omiin vanhempiinsa?
Tilanteesi kuulostaa kovin tutun oloiselta, koska vaimoni toimii suurin piirtein vastaavalla tavalla. Hänen lapsuuden kodin murheena oli appiukon runsas työnteko ja hänen vapaa-ajan viettonsa muiden naisten kanssa sekä anopin katkeroituminen ja totaritalinen muiden kohtelu, missä koskaan mikään ei ollut kyllin hyvin tai koti ei ollut ainakaan riittävän siisti. Aina löytyi jokin syy olla tyytymätön.
Käsitykseni mukaan kaikki tämä jäytää vaimon mielessä traumana ja se purkautuu pahan olona ja jatkuvana pakon omaisena suorittamisena ja kelpaamattomuuden tunteena. Miehen rooli tässä yhtälössä on ollut olla se "syyllinen" johon kaikki tämä historian painolasti projisoituu ja jonka syytä kaikki muka on.
Yhteen aikaan uskoin, että luomalla rakastavan tasapainoisen ympäristön hänelle voisi hän löytää mielelleen rauhan ja että hän pystyisi siten eheytymään / normalisoitumaan. Enää en tähän usko. Nämä lapsuuden kokemukset ovat niin vahvoja, ettei niistä jälkeen päin pääse eroon muuten kuin aktiivisesti työskentelemällä ja ymmärtämällä asioiden syy yhteydet. Vaitettavasti vaimoni ei tunne tarvetta muutokseen, vaan kaikki "ikävä" johtuu aina jonkun toisen tekemisestä tai tekemättä jättämisestä. Koskaan syy ei liity häneen itseensä tai hänen kokemuksiinsa lapsuudesta.
Tilanne on ollut vahvasti muotoa: Ette voi tehdä mitään, mitä teet?
Pari suhteessa tärkein suhde on suhde omaan itseensä. Jos ei itsensä kanssa ole sinut, niin ei voi olla toisenkaan kanssa olla. Aina mielessä jäytää ajatus tai pelko omasta vajaavaisuudesta ja se näkyy ulospäin irrationaalisena toimintana tai suhtautumisena erilaisiin asioihin. Kuten olet itse huomannut jopa muistikuvat käännetään mielessä tukemaan tätä omaa vääristynyttä agendaa / näkemystä, vaikka kaikki muistiin panot ja muiden muitikuvat olisivat hänen kokemusta vastaan.
Minulla on ihan samanlaisia kokemuksia vaimon voimakkaasta tunnepohjaisesta suhtautumisesta missä sinällään vähäpätöisestä asiasta on tehty elämääkin suurempi ongelma. Mainitsemasi seikat kuten sukat ja astiat ovat olleet meillä puheenaiheena ja vaimon harmistuksen kohteina. Yleensä hänen reaktio ei ole ollut missään suhteessa asian vakavuuteen.
Minun vaimolla on myös hyvin vahva tarve kontrolloida ympäristöään, ettei vaan mitään odottamatonta ja ikävää pääsisi tapahtumaan. Räikeimmillään tämä on ilmennyt siten, että olen joutunut selittämään miksi kotiin tullessani olen myöhästynyt bussista tai miksi bussi on ollut myöhässä, eli asoita joihin minulla ei juuri oikein ole ollut mahdollisuutta itse vaikuttaa. Minun ratkaisuni oli ottaa tavaksi lähteä kotiin aiemmalla busilla ja käydä sitten esim. kirjastossa kodin vieressä "haukkaamassa happea" (lue: kuluttamassa aika) ennen kotiin tuloa "määräajassa".
Vastauksena kysymykseesi mitä voit tehdä on, että et juurikaan mitään ellei hän ei itse tunne tarvetta muuttaa toimintaansa / ajatus mallejaan. Eli jos toinen ei tunne "sairauden tuntoa" ei hän voi / pysty itse toimia aktivisesti asian tilan parantamiseksi.
Toivon, että pystyt olemaan riittävän päättäväinen ja että pyrit saamaan hänet "hoitoon" tai ainakin ymmärtämään oman osuutensa tilanteesta. Tarvittaessa tämä vaatii sinulta varsin raakoja toimenpiteitä aina valmistautumisesta ennakolta vaikka eroon hänestä ja pyrkiä turvaamaan lastenne tulevaisuus ilman, että tämä pahoinvoinnin kierre jatkuisi seuraavaan sukupolveen.
Tästä löytyy selvä analogia missä tunnetusti harva alkoholistin lapsi on pystynyt katkaisemaan itse alkoholismin kierteen....
Kiitos vastaukesta. Tapauksessani jos anopin ja appiukon suhdetta mietin, niin siellä valta on täysin anopilla, appiukko on tossukka jota anoppi komentelee ja halveksii, ihan pokkana muiden aikana. Historiasta en paljoa tiedä, mutta töitä on tehty vaimoni perheessä paljon, kumpainenkin. Vaimoni on lapsena joutunut ottamaan paljon vastuuta siskostaan, jota on hoitanut kun vanhempansa ei ole aina kerenneet. Vaimoni tykkää nykyäänkin ottaa paljon naapurin lapsia, varsinkin niiden yh-äitien lapsia meille riesaksi asti, koska tykkää auttaa muita. Erään kerran vaimoni sanoi minulle, ettei käytännössä tarvi minua mihinkään, että pärjäisi aivan hyvin yksikseen. Hän tuntee minut enemmänkin riippakiveksi. Vaikka seisoisin päälläni ja tekisin asiat miten hyvin tahansa, niin silti mikään ei riitä, ja näkeminen ahdistaa.
Mun mielestä alotus kuulosti siltä, että sekä ap:n että hänen puolisonsa kannattaisi erota. Ap:n puhetapa kuinka hänen vaimonsa on ollut aina hieman vaikea tapaus kuulostaa karsealta. Miksi ap on mennyt edes kimppaan jonkun kanssa, joka on aina vaikea. Hirveän alentavan kuuloista tekstiä toista kohtaan, enkä nyt puolustele sitä toista ihmistä. Monesti se persoonallisuuden hankaluus tulee esiin vasta myöhemmin, joten oudolta kuulostaa. Jokainen voi muuttaa omaa toimintaansa ja katsantokantaansa, mutta toista ihmistä ei voi muuttaa. Häntä voi tukea muutoksessa, mutta jos sille tielle ei halua lähteä niin ero on parempi vaihtoehto. Itekin tiedän, että eroaminen pelottaa ja kyllä se varmaan aina vaikeeta on, mutta tsemppiä eroprosessiin.
"Miksi ap on mennyt edes kimppaan jonkun kanssa, joka on aina vaikea."
Hyvä kysymys, mutta ei aivan oikeudenmukainen. Oma kokemukseni tukee sitä, että toinen pystyy pitämään oman luonteensa / opitun mallinsa piilossa jopa vuosia, kunnes olosuhteet muuttuvat ja tuovat piilossa olleen toimintamallin esille.
Itse koin tämän tilanteessa, missä oltiin muutettu yhteen ja ensimmäinen lapsi oli juuri tuloillaan. Puolison käytös muuttui täysin, koska olimme nyt perhe ja hänen kotoaan opittu vanhemuuden rooli astui päälle, mikä oli minulle kauhea järkytys ja yllätys.