Onko epänormaalia, vai olenko yliherkkä?

Isäni kuoli 4 vuotta sitten, olin itse pitkään vakavasti sairas. Olen 20-vuotias nainen, jolla ei ole ammattia tai koulutusta, en tiedä edes mitä haluaisin, mikään ei tunnu mahdolliselta. Olen niin pitkään halunnut olla kirjailija, mutta äitini on aina toistuvasti estänyt ja murskannut haaveeni säpäleiksi. Alkuun taistelin vastaan ja yritin pitää kiinni siitä, mutta väsysin ja luovutin.
Aina ihan lapsesta alkaen olen tiennyt etten ollutkaan toivottu perheeseeni. Äitini kadehtui (tai niin luulin aikoinaan) aina taidelahjojani ja haukkui minua aina. Nyt tuntuu että en voi tehdä mitään koska olen huono kaikessa. Isä halusi olla isä ja hyvä isä olikin, mutta äiti lähinnä synnytti minut miellyttääkseen miestään. Hän ei halunnut olla edes mikään äiti. Äiti on katunut syntymääni toistuvasti. Hän on sanonut että olisi parempi jos en olisikaan olemassa, sillä olen kamala vittuileva ihminen. Ja uskon että olen. Olen paha ihminen, sillä minun pitäisi tehdä äitini elämästä täydellistä. En ole kyennyt siihen, joten olen huono ihminen. Minun kuuluisi toteuttaa kaikki hänen toiveensa, ehkä sitten hän on ylpeä minusta.
Toisaalta jokin pieni ääni päässäni kuiskii, että pitäisi arvostaa itseään enemmän. Se on vaikeaa, sillä minut kasvatettu ajattelemaan etten ole yhtään mikään. Että äidillä valta, että äiti pomo, kuin joku kuningatar ja minä olen tytär ja tyttären kuuluu totella äitiään mukisematta. Minulla on olo etten ole tytär vaan orja, palvelija. Aina kun olen saanut rahaa jostain niin äitini on vaatinut ne itselleen. Teen ja maksan (saan rahaa mummilta, mummi on sanonut minun pitäisi käyttää rahat ammatin hankkimiseen mutta en kykene siihen sillä äitini käskee minun käyttää rahani häneen) meillä ruuat, siivoan, pesen pyykit jne. Äitini ei tee kotitöitä, ei ole koskaan tehnyt. Isäni teki ne kun oli vielä elossa. Äitini nimittelee minua milloin idiootiksi, milloin laiskaksi, milloin paskaksi ja milloin itsekkääksi. Äitini saa helposti raivokohtauksia ja löi kerran isääni kannulla selkään. Isä oli masentunut ja alkoi käyttää alkoholia rankasti. Äitini huutaa kamalia, ilkeitä asioita. Isäni ei kyennyt mihinkään, ei lähtemään niin kuin en minäkään, hän vain alistui. Tiedän että minun pitäisi lähteä, mutta mihin edes menisin? Ei ole mitään mahdollisuuksia. Sitä paitsi saanhan olla edes joskus yksin rauhassa huoneessani jos tottelen oikein kuuliaisesti. Tuntuu ahdistavalta ja pahalta. Olen ollut täällä kuitenkin niin kauan että olen kaiketi särkynyt ja menettänyt kyvyn muodostaa omia mielipiteitä. Mutta jos joku vieras ihminen nyt sanoisi lähde, se saattaisi herättää minut. Ehkä jos joku käski minun lähteä, ehkä sitten pystyisin.
Pyydän auttakaa, onko tämä ollenkaan tervejärkinen normaali äiti - tytär -perhesuhde? Miten voisin saada itsenäisyyteni takaisin ja kokea itseni taas ihmiseksi? Onko tässä tilanteessa liioiteltua paeta vai olisiko pakeneminen tervettä? Mitä minä teen? Auttakaa, pyydän, tarvitsen apua..