Minun huomioni on kiinnittynyt siihen seikkaan, että yleensä messujen, etenkin ns. missa brevisten, aloitusosat, ts. Kyriet, ovat poikkeuksetta säyseitä, hillittyjä ja pikemminkin levollisia, lämpimiä ja pehmeän lyyrisesti piirrettyine ääriviivoineen varsin säästeliäitä orkesterinkäytössään, joka johtuu joko alttoviululistien puutteesta tai sopimattomuudesta ylittää kukkeammalla sointiväripaletilla messun muotorajat Missa solemniksen suuntaan.
Mutta sitten onkin yllttävä seikka, että monet irralliaset Kyriet tai sellaiseksi jäänyt itsenäinen messuksi aiottu teos poikkeaakin tästä valtavirrasta kuin yö päivästä, ja nyt en tarkoita pelkästään sävellajia, vaan musiikin kiihkeyttä ja dramaattisuutta, joka puhuu aivan toisenlaista kieltä ja jossa puhuu kuin kokonaan toinen persoona.
Eikö siis säveltäjä ole ylimitoitetun myrskyisän aloitusosan jälkeen kyennyt jatkamaan enää yhtä intensiiviseti ja samalla energiatasolla, kuin näyttävä, suorastaan mahtipontinen alku, vai lieneekö kyse sattumasta tai traditiouskollisuudesta? Kaiki varmaankin tuntevat Mozartin d-molli kyrien, mutta eivät ehkä kyrietä D 323?, joka syöksähtää kiihkeästi toisenlaisiin intohimon syvyyksiin kuin duurisävellaji saattaisi antaa olettaa ja aavistaa nopeasta temposta puhumatta. Vielä hämmästyttävämpiä ovat mielestäni Schubertin 2 d-molli Kyrietä D 31 ja D 49 säveltäjän 15-ja 16-ikävuodelta, joille ikään kuin negatiiville säveltäjä kirjoitti positiivin D 66 F-duurissa, joka päättyy fugatoon perinteellisemmässä hengessä. Ilmeisesti hän ei löytänyt joko sisäistä tai ulkoista vastkaikua tendenssilleen säveltää tällainen intohimoista laavavyöryä muistuttavaa maanjäristysmusiikkia liturgiseen funktioon, kuten sitten jo F-duuri messussa, josta huokuu syvä levollisuus, mikä tulikin sitten olemaan messun Kyrie-osan pysyvä tyylipiirre.
Mutta sitten onkin yllttävä seikka, että monet irralliaset Kyriet tai sellaiseksi jäänyt itsenäinen messuksi aiottu teos poikkeaakin tästä valtavirrasta kuin yö päivästä, ja nyt en tarkoita pelkästään sävellajia, vaan musiikin kiihkeyttä ja dramaattisuutta, joka puhuu aivan toisenlaista kieltä ja jossa puhuu kuin kokonaan toinen persoona.
Eikö siis säveltäjä ole ylimitoitetun myrskyisän aloitusosan jälkeen kyennyt jatkamaan enää yhtä intensiiviseti ja samalla energiatasolla, kuin näyttävä, suorastaan mahtipontinen alku, vai lieneekö kyse sattumasta tai traditiouskollisuudesta? Kaiki varmaankin tuntevat Mozartin d-molli kyrien, mutta eivät ehkä kyrietä D 323?, joka syöksähtää kiihkeästi toisenlaisiin intohimon syvyyksiin kuin duurisävellaji saattaisi antaa olettaa ja aavistaa nopeasta temposta puhumatta. Vielä hämmästyttävämpiä ovat mielestäni Schubertin 2 d-molli Kyrietä D 31 ja D 49 säveltäjän 15-ja 16-ikävuodelta, joille ikään kuin negatiiville säveltäjä kirjoitti positiivin D 66 F-duurissa, joka päättyy fugatoon perinteellisemmässä hengessä. Ilmeisesti hän ei löytänyt joko sisäistä tai ulkoista vastkaikua tendenssilleen säveltää tällainen intohimoista laavavyöryä muistuttavaa maanjäristysmusiikkia liturgiseen funktioon, kuten sitten jo F-duuri messussa, josta huokuu syvä levollisuus, mikä tulikin sitten olemaan messun Kyrie-osan pysyvä tyylipiirre.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.