Kinkkinen tilannne. Mies on työnsä puolesta aina liikkunut maailmalla. Ja todennäköisesti ollut myös menekkiä..Se ei kuitenkaan ole kotona haitannut, kasvoton ihminen ei ole todellinen. Pari vuotta sitten kuitenkin sama tapahtui kotikentällä. Puolen vuoden kriisi, josta selvittiin, alkoholi kuvassa mukana, riidat ym. Luulin että siinä meni 50v kriisi. Mutta tässä pari kuukautta sitten, mies katosi jälleen yöksi ja samaan osoitteeseen kuin silloin. Kotiin halusi jo seuraavana päivänä. Tosin siinä vaiheessa en hukkaosoitetta tiennyt! Kun se selvisi, otin kerrankin asian tapetille. Aina viedään matto alta, kun alkaa luottamaan..Tänään tilanne on todella tulehtunut. Mielestäni olen oikeutettu saamaan joko selityksen tai sitten kunnon vastauksen, missä mennään? Vaan ei, tulee "ympäripyöreitä" olen liian vaativa?!, tai suurentelen asiaa..? Miltä kuulostaa, kestäisitkö itse vastaavan tilanteen..? Viimeinen vastaus oli, että ehkä meidän pitäisi hiukan elää omaakin elämää tahollamme, mutta sen ei tarvitse perhettä hajoittaa? Siis, mitä, näinhän on menty työn vuoksi jo yli 10v? Viikonloppuisä ollut aina?
25 v roskakoriin?
vaimo?
31014
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
elämään jo omaa elämääsi. Itse kyllä eroaisin. Aika outo tilanne sinänsä, onhan miehesi saanut oikeastaan elääkkin omaa elämäänsä toisaalla. Että kehtaakin tuollaisia puhua. Todennäköisesti olet ollut se joka on kasvattanut lapset ja hoitanut kaikki arkielämän rutiinit aina, miksi kantaa enää tuollaista "taakkaa", pärjääthän takuulla ilmankin. Ja voit vaikkapa alkaa taas "elää". Zsemppiä.
Ehkä kannattaisi aikuismaisesti pitää pieni palaveri suhteenne tilasta. Mistä olette yhteen menneet, mitä matkalla on tapahtunut ja vasta lopuksi säästää mietintö tulevaisuudesta. Ei ole tavatonta että puolisot vuosien mittaan "kasvavat erilleen". Sitä ikäänkuin unohtaa että toista pitää huomioida vaikka se siinä joka päivä nurkissa touhuaa ja hoitaa oman osuutensa taloudesta. Ehkä rakkaus matkan aikana kuolee? Onko yhteiselämä rakkautta vaiko toveruutta ja tottumusta? Rakkauteen kuuluu toveruus, mutta myös että nauttii toisen läheisyydestä ja että siinä on hyvä olla. Mennä toisen viereen nukkumaan ja aamulla herätessä kömpiä kainaloon. Eikä kukaan muu tulisi mieleenkään. Ja paljon muutakin arkipäivän elämään liittyvää.
Ero sattuu jo senkin takia että on tottunut toiseen ja oman yksinäisen elämän aloittaminen (etenkin vanhemmalla iällä) voi olla vastenmielistä, pelottavaakin. Eroa ei voi ajatella niin, että erotaan nyt ja katsotaan jos ei onnistu niin palataan yhteen. En suosittele ennen kuin molemmat ovat ymmärtäneet ettei yhteiselämällä enää ole sitä pohjaa jolle se rakentui. Tai, toinen voi olla eri mieltä, mutta jos toinen ei yksinkertaisesti halua jatkaa niin toisenkin pitää ymmärtää hellittää. Kiukuspäissään ja uhon takia ei kannata erota. Se ei johda mihinkään.
Siksi asiallinen keskustelu on paikallaan. Ei tapahdu yhdessä illassa (tod.näk) vaan varautukaa pidempiaikaiseen selvittelyyn. Kummallakin pitää olla aina aikaa miettiä toisen sanoja kenties pari päivää tai viikon ennen kuin omat mielipiteet rakentuvat uudelleen.
Ehkä miehesi on tuntenut itsensä tarpeettomaksi tai jotain, ja siksi ajautunut suhteisiin. Itse asiassa, ethän tiedä onko hänellä aikoinaan "ollut vientiä", vai onko se vain sinun kuvitelmaasi. Jos menettää luottamuksen maailmalla liehuvaan puolisoon, niin se puoliso kyllä aistii sen. Vaikkei kotona asiasta puhuttaisi. Kun kokee epäluottamusta toisen puolelta niin se sattuu, ehkä alkaa käyttäytymään "odotusten" mukaisesti, tai itse pitää avioliittoa vai kulissina. Ei tiedä. Ehkä miehesi osaisi kertoa. Kummankaan ei kannata syyllistää toista (vaikka helposti se siihen meneekin), sillä molemmat ovat aivan yhtä syyllisiä. Jos toinen ei suostu myöntämään omaa osuuttaan niin ehkä hän tietää sen, mutta kokee itsensä vain muutenkin huonoksi ja yrittää säilyttää kasvonsa keinoin millä hyvänsä. Suhdekeskustelussa toista pitää kunnioittaa aivan äärettömästi, ja ymmärtää. Kuunnella ja yrittää nähdä itsensä toisen silmin. Eikä alkaa inttämään että "en minä tuollainen ole". Toinen on joka tapauksessa kokenut asian niin.
Ehkäpä asian setviminen saa silmänne avautumaan ja ehkä yhteisymmärryksenne osoittaa että kuitenkin rakastatte toisianne. Ei kannata tuomita toista ja avioliittoa ennen kuin asia on puitu. Ole valmis kuulemaan myös satuttavia asioita, sillä sinäkin varmasti kerrot miehellesi asioita, jotka satuttavat häntä. Toivotan teille molemmille voimia ja ymmärrystä.
..että omalta kohdaltani tiedän, että jos toinen ei välitä onko minulla muita suhteita maailmalla, kunhan hoidan perheen, niin en usko toisen rakastavan minua. Niin on käynyt, ja niin oli lopputulos: puoliso ei rakastanut. Halusi vain, että työni puolesta perheemme elintaso on turvattu ja lapsilla äiti. Vaimo en hänelle ollut. Meillä siis tosiaan nainen on ollut parempituloinen ja mies kyllä töissä mutta hoitanut lapsia minun matkustellessa.
Meillekin tuli kriisi, jolloin mies hermostui ulkopuolisesta suhteestani (mieheen, jonka kanssa oli hyvä ja jota rakastan vieläkin). Mies tosin oli sitä mieltä että saisin pitää suhteeni kunhan hoidan perheen edelleen. Käytännössä se ei sitten enää toiminutkaan, vaan mies alkoi kiukutella milloin mistäkin ja vaatia jatkuvasti enemmän panostusta perheeseen = jättää työmatkojakin väliin(!), ja vain tehdäkseen ulkopuolisen suhteeni madottomaksi. Päädyimme eroon, koska ei avioliitto niin toimi, ei se ole rakkautta. Jopa lapset olivat lopulta tyytyväisiä, kunhan sisäistivät asian todellisen laidan.