Psykoosin luonnollinen hoito

Mielen pulmiin on suhtauduttu hyvin vaihtelevasti eri kulttuureissa, eri aikoina.
Länsimaista ajattelutapaa hahmottaa hyvin aatehistorioitsija Petteri Pietikäisen teos “Hulluuden historia”. Siinä hän toteaa: ”Hulluuden kasvot ovat alati muuttuvat. Samalla ne ovat tunnistettavissa eri aikoina siitä, että hulluksi todetaan tai luokitellaan ihminen, jonka käytös poikkeaa niin sanotusta keskivertokäyttäytymisestä enemmän kuin normaaliuden rajat sallivat”.

Tällä hetkellä käytettävät luokittelut juontuvat psykiatri Emil kraepelinilta. Hän pyrki kuvaamaan tarkasti sairaaksi tulkittua käytöstä.
Kraepelin kuvasi 1899 käsikirjassaan taudin, jota kutsui nimellä dementia praecox eli ennenaikainen dementia. Siihen liittyi harha-aistimuksia, outoja ajatuksia, katatoniaa ja muita suuria liikuntavaikeuksia. Sveitsiläinen psykiatri Eugen Bleuler ehdotti taudin nimeksi skitsofreniaa vuonna 1908. Taudin ennuste oli varsin huono.

Skitsofrenian ennuste parani huomattavasti kun 1917 Constantin von Economo kuvasi virussairauden nimeltä encephalitis lethargica. Tätä silloin yleistä sairautta poteneet erotettiin skitsofreenikoista, joilla ei ollut dementiaan johtavaa sairautta eikä yleensä liikuntapulmia.
Tauti oli kuitenkin ehtinyt jo saada huonon maineen vääjäämättä kuolemaan johtavana dementiana.

Tätä toivotonta kuvaa – erheellisyydestään huolimatta – ei skitsofrenian yltä ole saatu karistettua. Edelleenkin on varsin kiistanalaista, erotteleeko ”skitsofrenia” -käsite jonkin ryhmän oikeasti muista. Kahdella skitsofreenikolla ei ole välttämättä yhtään samaa oiretta ja kuitenkin he ikäänkuin “sairastavat samaa tautia”.

Nykyään skitsofreniaa arvioidaan olevan noin prosentilla aikuisväestöstä.

Potilailla on kolmenlaisia pulmia

Potilailla on usein kolmenlaisia ongelmia. Positiivisiksi sanotaan – harhaanjohtavasti – oireita jotka tuovat jotain lisää potilaan tavalliseen olemiseen. Niitä ovat mm. kuuloharhat, epäileväisyys, oudot ajatukset ja yleinen mielen sekoittuminen. Nämä oireet herättävät usein ympäristössä suurta hämminkiä ja levottomuutta.

Negatiivisiksi oireiksi kutsutaan normaalien asioiden menettämistä. Niitä ovat tunteiden latistuminen, kyvyttömyys kokea mielihyvää ja apaattisuus. Tämä on kokijalle itselleen varmaan tilan ikävin puoli, mutta se ei herätä niinkään ympäristön huolta.

Kolmannen ryhmän muodostaa tiedonkäsittelyyn liittyvät kognitiiviset pulmat. Tarkkaavaisuus, muisti, havaintojen erottelu, oman toiminnan ohjaus jne. ovat usein skitsofreenikoilla puutteellisia.

Nykyään erittäin yleinen antipsykoottinen lääkitys kohdistuu vain positiivisiin oireisiin. Ne vähentävät ennen kaikkea monilla psykoottisilla harhoihin liittyvää kiihtymystä.
Pitkäaikaiseen kuntoutumiseen vaikuttaa lähinnä kognitiivisten pulmien ratkaisu (1 – 3). Kognitiiviset ongelmat näyttävät edeltävän varsinaisen psykoosin puhkeamista ja niiden hoito näyttää määrittävän potilaan tulevaisuuden (4 – 6). Kognitiivisia ongelmia ei kuitenkaan ole kaikilla potilailla.

Psykoosi laukeaa

Yleisimmin skitsofrenia puhkeaa aikuisuuden alussa. Nuorella on voinut olla tunne-elämän ja ajattelun pulmia aiemmin. Hän vetäytyy muista omaan maailmaansa. Hänen ajattelustaan tulee outoa ja nuori kokee kuuloharhoja. Usein ympäristön paineet, rakastuminen, armeija tai muut haasteet ovat hänelle ylivoimaisia. Sisäinen ja ulkoinen todellisuus törmäävät, harhat lisääntyvät ja nuoren valtaa kiihtymys. Nuorta ympäröivät ihmiset järkyttyvät hänen outoudestaan ja tilanne muuttuu psykoottiselle hankalaksi. Hoidon alku on toisinaan psykoosiin joutuneelle traumaattinen tapahtuma.

Paraneeko skitsofrenia?

Varhaisimmat luotettavat seurantatutkimukset skitsofreniasta toipumisesta löytynevät 1940-luvulta. Niiden mukaan vuosina 1946 – 1950 diagnosoiduista uusista skitsofreenikoista Warren State – sairaalassa Pensylvaniassa 73 prosenttia oli parantunut itsenäiseen elämään kolmen vuoden kuluttua (7).

Vastaavia tuloksia saatiin monista seurantatutkimuksista USA:ssa ja Isossa -Britanniassa. Hieman yli puolet palasi muutamassa vuodessa itsensä elättäviksi melko tavallisiksi yhteiskunnan jäseniksi (8,9).

Tilanteeseen tuli muutos Ranskasta. 1951 laivaston kirurgi Henri Laborit kokeili klooripromatsiinia leikkauspotilaillaan. Aine vahvisti muiden nukutusaineiden tehoa. Esitellessään aineen vaikutuksia kongressissa Brysselissä joulukuussa 1951, hän ehdotti sen käyttöä myös psykiatriassa. Se ”tuottaisi todistettavan, lääkkeillä aikaansaadun lobotomian”, hän totesi (10).

Anonyymi kirjoitti:

Mielen pulmiin on suhtauduttu hyvin vaihtelevasti eri kulttuureissa, eri aikoina.
Länsimaista ajattelutapaa hahmottaa hyvin aatehistorioitsija Petteri Pietikäisen teos “Hulluuden historia”. Siinä hän toteaa: ”Hulluuden kasvot ovat alati muuttuvat. Samalla ne ovat tunnistettavissa eri aikoina siitä, että hulluksi todetaan tai luokitellaan ihminen, jonka käytös poikkeaa niin sanotusta keskivertokäyttäytymisestä enemmän kuin normaaliuden rajat sallivat”.

Tällä hetkellä käytettävät luokittelut juontuvat psykiatri Emil kraepelinilta. Hän pyrki kuvaamaan tarkasti sairaaksi tulkittua käytöstä.
Kraepelin kuvasi 1899 käsikirjassaan taudin, jota kutsui nimellä dementia praecox eli ennenaikainen dementia. Siihen liittyi harha-aistimuksia, outoja ajatuksia, katatoniaa ja muita suuria liikuntavaikeuksia. Sveitsiläinen psykiatri Eugen Bleuler ehdotti taudin nimeksi skitsofreniaa vuonna 1908. Taudin ennuste oli varsin huono.

Skitsofrenian ennuste parani huomattavasti kun 1917 Constantin von Economo kuvasi virussairauden nimeltä encephalitis lethargica. Tätä silloin yleistä sairautta poteneet erotettiin skitsofreenikoista, joilla ei ollut dementiaan johtavaa sairautta eikä yleensä liikuntapulmia.
Tauti oli kuitenkin ehtinyt jo saada huonon maineen vääjäämättä kuolemaan johtavana dementiana.

Tätä toivotonta kuvaa – erheellisyydestään huolimatta – ei skitsofrenian yltä ole saatu karistettua. Edelleenkin on varsin kiistanalaista, erotteleeko ”skitsofrenia” -käsite jonkin ryhmän oikeasti muista. Kahdella skitsofreenikolla ei ole välttämättä yhtään samaa oiretta ja kuitenkin he ikäänkuin “sairastavat samaa tautia”.

Nykyään skitsofreniaa arvioidaan olevan noin prosentilla aikuisväestöstä.

Potilailla on kolmenlaisia pulmia

Potilailla on usein kolmenlaisia ongelmia. Positiivisiksi sanotaan – harhaanjohtavasti – oireita jotka tuovat jotain lisää potilaan tavalliseen olemiseen. Niitä ovat mm. kuuloharhat, epäileväisyys, oudot ajatukset ja yleinen mielen sekoittuminen. Nämä oireet herättävät usein ympäristössä suurta hämminkiä ja levottomuutta.

Negatiivisiksi oireiksi kutsutaan normaalien asioiden menettämistä. Niitä ovat tunteiden latistuminen, kyvyttömyys kokea mielihyvää ja apaattisuus. Tämä on kokijalle itselleen varmaan tilan ikävin puoli, mutta se ei herätä niinkään ympäristön huolta.

Kolmannen ryhmän muodostaa tiedonkäsittelyyn liittyvät kognitiiviset pulmat. Tarkkaavaisuus, muisti, havaintojen erottelu, oman toiminnan ohjaus jne. ovat usein skitsofreenikoilla puutteellisia.

Nykyään erittäin yleinen antipsykoottinen lääkitys kohdistuu vain positiivisiin oireisiin. Ne vähentävät ennen kaikkea monilla psykoottisilla harhoihin liittyvää kiihtymystä.
Pitkäaikaiseen kuntoutumiseen vaikuttaa lähinnä kognitiivisten pulmien ratkaisu (1 – 3). Kognitiiviset ongelmat näyttävät edeltävän varsinaisen psykoosin puhkeamista ja niiden hoito näyttää määrittävän potilaan tulevaisuuden (4 – 6). Kognitiivisia ongelmia ei kuitenkaan ole kaikilla potilailla.

Psykoosi laukeaa

Yleisimmin skitsofrenia puhkeaa aikuisuuden alussa. Nuorella on voinut olla tunne-elämän ja ajattelun pulmia aiemmin. Hän vetäytyy muista omaan maailmaansa. Hänen ajattelustaan tulee outoa ja nuori kokee kuuloharhoja. Usein ympäristön paineet, rakastuminen, armeija tai muut haasteet ovat hänelle ylivoimaisia. Sisäinen ja ulkoinen todellisuus törmäävät, harhat lisääntyvät ja nuoren valtaa kiihtymys. Nuorta ympäröivät ihmiset järkyttyvät hänen outoudestaan ja tilanne muuttuu psykoottiselle hankalaksi. Hoidon alku on toisinaan psykoosiin joutuneelle traumaattinen tapahtuma.

Paraneeko skitsofrenia?

Varhaisimmat luotettavat seurantatutkimukset skitsofreniasta toipumisesta löytynevät 1940-luvulta. Niiden mukaan vuosina 1946 – 1950 diagnosoiduista uusista skitsofreenikoista Warren State – sairaalassa Pensylvaniassa 73 prosenttia oli parantunut itsenäiseen elämään kolmen vuoden kuluttua (7).

Vastaavia tuloksia saatiin monista seurantatutkimuksista USA:ssa ja Isossa -Britanniassa. Hieman yli puolet palasi muutamassa vuodessa itsensä elättäviksi melko tavallisiksi yhteiskunnan jäseniksi (8,9).

Tilanteeseen tuli muutos Ranskasta. 1951 laivaston kirurgi Henri Laborit kokeili klooripromatsiinia leikkauspotilaillaan. Aine vahvisti muiden nukutusaineiden tehoa. Esitellessään aineen vaikutuksia kongressissa Brysselissä joulukuussa 1951, hän ehdotti sen käyttöä myös psykiatriassa. Se ”tuottaisi todistettavan, lääkkeillä aikaansaadun lobotomian”, hän totesi (10).

Lue lisää

Dopamiini – avain skitsofreniaan?

Vuonna 1952 psykiatrit Deniker ja Delay ottivat tämän uuden aineen käyttöön Pariisissa psykiatrisessa sairaalassa. Nopeasti klooripromatsiinin käyttö levisi Keski -Euroopassa. Psykiatristen osastojen potilaat hiljenivät. Hoito muuttui.

Klooripromatsiini vaikuttaa aivojen dopamiinijärjestelmään. Dopamiini on välittäjäaine joka säätelee aivoissa mm. palkkio- ja motivaatiojärjestelmää, liikkeiden koordinaatiota sekä energisyyttä ja tunteita. Klooripromatsiini estää dopamiinia vastaanottavien ns. dopamiinireseptorien toimintaa.
Dopamiinia säätelevä aine rauhoitti monia skitsofreenikoita Skitsofrenian syyn toivottiin samalla selvinneen. Ehkä skisofreenikoilla oli liikaa dopamiinia tai dopamiinireseptoreita? Tällaista ei kuitenkaan todettu (11,12) . Sen sijaan neuroleptilääkitys lisäsi dopamiinireseptorien määrää! Aivot pyrkivät säilyttämään lääkitystä edeltäneen tasapainotilan, ja kun lääkkeellä estetään reseptorien toimintaa, aivot kehittävät niitä lisää (13)

Mitä aivoille tapahtuu kun dopamiinin toimintaa estävä lääkitys lopetetaan?

1961 neuroleptejä tutkittiin USA:ssa kuuden viikon kokeessa yhdeksässä sairaalassa. Neuroleptit vähensivät mitattuja oireita – ajatus ja kuuloharhoja, ahdistusta ja epäluuloisuutta – lumelääkettä enemmän. Tämä havainto toistui monissa kuuden viikon mittaisissa kokeissa seuraavina vuosina. Vuonna 1977 julkaistussa katsauksessa havaittiin neuroleptien voittaneen lumeen 83 prosentissa näistä tutkimuksista. Akuutissa psykoosissa olleista neurolepteillä oli helpottavaa vaikutusta 70 prosentin positiivisiin oireisiin kuuden viikon aikana (14). Seitsemän kymmenestä koki siis harhojen vaikutuksen lievittyneen.

Kauanko lääkettä tuli ottaa paranemisen varmistamiseksi? USA:n mielenterveysviraston NIMH:in rahoittamissa tutkimuksissa potilaiden, joiden oireet olivat vähentyneet jatkuvan neuroleptilääkityksen aikana, lääkitys lopetettiin äkisti. Heitä verrattiin vastaavanlaisiin potilaisiin joiden lääkitystä jatkettiin.

Vuonna 1995 Patricia Gilbert tarkasteli 66 tutkimusta ja havaitsi että lääkinnän lopettamista seuranneiden 10 kuukauden aikana 53 prosenttia joutui uudestaan akuuttiin psykoosiin. Jatkuvassa lääkityksessä näin oli käynyt vain 16 prosentille. Neuroleptien jatkuva käyttö ehkäisi siis psykoosin uusiutumista tehokkaasti (15) . Tästä tuli tärkeä peruste jatkuvalle ylläpitolääkitykselle

Hämmentäviä seikkoja

Gilbertin aineiston uudelleen tarkastelu kuitenkin yllätti: Adele Viguera Harvardin yliopistosta havaitsi, että potilailla joiden lääkitys lopetettiin vähitellen, uusiutumisen todennäköisyys oli paljon pienempi. Se oli samankaltainen kuin niillä, keiden lääkitystä jatkettiin.

Alkuperäisen vuoden 1961 yhdeksän sairaalan tutkimuksen 344 potilasta seurattiin vuosi kuuden viikon jakson jälkeen. Valtaosa eli melko hyvin aktiivisina yhteiskunnan jäseninä. Neurolepteillä lääkittyjä oli kuitenkin joutunut takaisin sairaalan paljon suuremmassa suhteessa kuin lumetta saaneita! (16)

Uusi yllättävä havainto tuli kahdesta uusiutumistutkimuksesta.

Kun verrattiin lääkkeen annostusten vaikutusta paranemiseen, niin mitä suurempi annostus oli ollut, sitä todennäköisempi oli akuutin vaiheen uusiutuminen lääkkeen käytön lopettamisen jälkeen (17) .
Käytännön havainnot myös herättivät epäilyjä. Näytti että monien potilaiden oireita saatiin nopeasti lievennettyä, mutta oireet tulivat takaisin entistä rajumpina. Syntyi käsite ”pyöröovi efekti” Pitkäaikaistutkimukset tukivat havaintoa, että ennen lääkkeitten aikakautta hoitotulokset olivat olleet pysyvämpiä ja paljon useammat toipuneet olivat palanneet aktiivisiksi yhteiskunnan toimijoiksi. ”Melko yllättäen näyttää siltä etteivät lääkkeet olekaan hyödyksi” totesivat psykiatrit Bookoven ja Solomon vuonna 1975 (18)

Neuroleptien pitkäaikaishyötyjen tutkimuksia

Asian ratkaisemiseksi NIMH rahoitti useita tutkimuksia 1970 luvulla.
Carpenter ja McGlashan havaitsivat, että ilman lääkkeitä hoidetut voitiin kotiuttaa sairaalasta nopeammin kuin lääkkeillä hoidetut. Lääkkeillä hoidetuista 45 prosentilla psykoosi uusiutui seuraavan vuoden aikana, ilman lääkkeitä hoidetuilla 35 prosentilla. Ilman lääkkeitä hoidetuilla oli vähemmän masennusta, tunteiden latistumista ja liikuntavaikeuksia kuin lääkityillä.

McGlashan ja Carpenterin mukaan lääkkeittä hoidettut potilaat kertoivat kokemuksen olleen paitsi ahdistava, myös palkitseva ja opettava. He elivät psykoosin läpi ilman tunteita lamaannuttavia lääkkeitä. McGlashan ja Carpenter päättelivät lääkkeittä hoidettujen oppineen kokemastaan ja olevan kyvykkäämpiä selviytymään elämänsä tulevista haasteista (19).

Rappaportin Kalifornian yliopistossa tekemä tutkimus ja sen tulokset olivat vakuuttavat. Hän satunnaisti 80 ensimmäistä kertaa skitsofreniaa sairastavaksi diagnosoitua nuorta miestä kahteen ryhmään. Ensimmäistä ryhmää hoidettiin sairaalassa tavanmukaisella lääkityksellä, toista hoidettiin lumelääkkeillä.

Anonyymi kirjoitti:

Dopamiini – avain skitsofreniaan?

Vuonna 1952 psykiatrit Deniker ja Delay ottivat tämän uuden aineen käyttöön Pariisissa psykiatrisessa sairaalassa. Nopeasti klooripromatsiinin käyttö levisi Keski -Euroopassa. Psykiatristen osastojen potilaat hiljenivät. Hoito muuttui.

Klooripromatsiini vaikuttaa aivojen dopamiinijärjestelmään. Dopamiini on välittäjäaine joka säätelee aivoissa mm. palkkio- ja motivaatiojärjestelmää, liikkeiden koordinaatiota sekä energisyyttä ja tunteita. Klooripromatsiini estää dopamiinia vastaanottavien ns. dopamiinireseptorien toimintaa.
Dopamiinia säätelevä aine rauhoitti monia skitsofreenikoita Skitsofrenian syyn toivottiin samalla selvinneen. Ehkä skisofreenikoilla oli liikaa dopamiinia tai dopamiinireseptoreita? Tällaista ei kuitenkaan todettu (11,12) . Sen sijaan neuroleptilääkitys lisäsi dopamiinireseptorien määrää! Aivot pyrkivät säilyttämään lääkitystä edeltäneen tasapainotilan, ja kun lääkkeellä estetään reseptorien toimintaa, aivot kehittävät niitä lisää (13)

Mitä aivoille tapahtuu kun dopamiinin toimintaa estävä lääkitys lopetetaan?

1961 neuroleptejä tutkittiin USA:ssa kuuden viikon kokeessa yhdeksässä sairaalassa. Neuroleptit vähensivät mitattuja oireita – ajatus ja kuuloharhoja, ahdistusta ja epäluuloisuutta – lumelääkettä enemmän. Tämä havainto toistui monissa kuuden viikon mittaisissa kokeissa seuraavina vuosina. Vuonna 1977 julkaistussa katsauksessa havaittiin neuroleptien voittaneen lumeen 83 prosentissa näistä tutkimuksista. Akuutissa psykoosissa olleista neurolepteillä oli helpottavaa vaikutusta 70 prosentin positiivisiin oireisiin kuuden viikon aikana (14). Seitsemän kymmenestä koki siis harhojen vaikutuksen lievittyneen.

Kauanko lääkettä tuli ottaa paranemisen varmistamiseksi? USA:n mielenterveysviraston NIMH:in rahoittamissa tutkimuksissa potilaiden, joiden oireet olivat vähentyneet jatkuvan neuroleptilääkityksen aikana, lääkitys lopetettiin äkisti. Heitä verrattiin vastaavanlaisiin potilaisiin joiden lääkitystä jatkettiin.

Vuonna 1995 Patricia Gilbert tarkasteli 66 tutkimusta ja havaitsi että lääkinnän lopettamista seuranneiden 10 kuukauden aikana 53 prosenttia joutui uudestaan akuuttiin psykoosiin. Jatkuvassa lääkityksessä näin oli käynyt vain 16 prosentille. Neuroleptien jatkuva käyttö ehkäisi siis psykoosin uusiutumista tehokkaasti (15) . Tästä tuli tärkeä peruste jatkuvalle ylläpitolääkitykselle

Hämmentäviä seikkoja

Gilbertin aineiston uudelleen tarkastelu kuitenkin yllätti: Adele Viguera Harvardin yliopistosta havaitsi, että potilailla joiden lääkitys lopetettiin vähitellen, uusiutumisen todennäköisyys oli paljon pienempi. Se oli samankaltainen kuin niillä, keiden lääkitystä jatkettiin.

Alkuperäisen vuoden 1961 yhdeksän sairaalan tutkimuksen 344 potilasta seurattiin vuosi kuuden viikon jakson jälkeen. Valtaosa eli melko hyvin aktiivisina yhteiskunnan jäseninä. Neurolepteillä lääkittyjä oli kuitenkin joutunut takaisin sairaalan paljon suuremmassa suhteessa kuin lumetta saaneita! (16)

Uusi yllättävä havainto tuli kahdesta uusiutumistutkimuksesta.

Kun verrattiin lääkkeen annostusten vaikutusta paranemiseen, niin mitä suurempi annostus oli ollut, sitä todennäköisempi oli akuutin vaiheen uusiutuminen lääkkeen käytön lopettamisen jälkeen (17) .
Käytännön havainnot myös herättivät epäilyjä. Näytti että monien potilaiden oireita saatiin nopeasti lievennettyä, mutta oireet tulivat takaisin entistä rajumpina. Syntyi käsite ”pyöröovi efekti” Pitkäaikaistutkimukset tukivat havaintoa, että ennen lääkkeitten aikakautta hoitotulokset olivat olleet pysyvämpiä ja paljon useammat toipuneet olivat palanneet aktiivisiksi yhteiskunnan toimijoiksi. ”Melko yllättäen näyttää siltä etteivät lääkkeet olekaan hyödyksi” totesivat psykiatrit Bookoven ja Solomon vuonna 1975 (18)

Neuroleptien pitkäaikaishyötyjen tutkimuksia

Asian ratkaisemiseksi NIMH rahoitti useita tutkimuksia 1970 luvulla.
Carpenter ja McGlashan havaitsivat, että ilman lääkkeitä hoidetut voitiin kotiuttaa sairaalasta nopeammin kuin lääkkeillä hoidetut. Lääkkeillä hoidetuista 45 prosentilla psykoosi uusiutui seuraavan vuoden aikana, ilman lääkkeitä hoidetuilla 35 prosentilla. Ilman lääkkeitä hoidetuilla oli vähemmän masennusta, tunteiden latistumista ja liikuntavaikeuksia kuin lääkityillä.

McGlashan ja Carpenterin mukaan lääkkeittä hoidettut potilaat kertoivat kokemuksen olleen paitsi ahdistava, myös palkitseva ja opettava. He elivät psykoosin läpi ilman tunteita lamaannuttavia lääkkeitä. McGlashan ja Carpenter päättelivät lääkkeittä hoidettujen oppineen kokemastaan ja olevan kyvykkäämpiä selviytymään elämänsä tulevista haasteista (19).

Rappaportin Kalifornian yliopistossa tekemä tutkimus ja sen tulokset olivat vakuuttavat. Hän satunnaisti 80 ensimmäistä kertaa skitsofreniaa sairastavaksi diagnosoitua nuorta miestä kahteen ryhmään. Ensimmäistä ryhmää hoidettiin sairaalassa tavanmukaisella lääkityksellä, toista hoidettiin lumelääkkeillä.

Lue lisää

Psykoosilääkkeillä hoidettujen huomattavimmat oireet vähenivät nopeammin. Silti molempien ryhmien potilaat toipuivat ja kotiutettiin keskimäärin kuudessa viikossa. Tässä vaiheessa kaksi ryhmää jakaantuivat. Molemmista ryhmistä puolta potilaista lääkittiin nyt ”uusiutumisen estämiseksi”. Rappaport seurasi potilaita kolme vuotta. Potilaista, jotka olivat päässeet ryhmään mitä ei lääkitty lainkaan, 8 % joutui sairaalaan tilan uusiutumisen takia. Koko ajan tehokkaasti lääkityistä potilaista päätyi seuranta-aikana sairaalaan tilan uusiutumisen vuoksi 73 prosenttia!

”Tulosten perusteella antipsykoottinen lääkitys ei ole suositeltava hoitomuoto, ainakaan osalle potilaista, mikäli olemme kiinnostuneitä potilaiden pitkäaikaisesta edistymisestä” totesi Rappaport (20).

Tutkimustuloksista huolimatta 1980 – ja 1990 luvuilla neuroleptit muuttuivat rutiiniksi skitsofrenian hoidossa. Niiden käyttö yleistyi myös muihin potilasryhmiin. Neurolepteistä tuli johtavia tuotteita lääketeollisuudelle, joka oli noussut ylivoimaisesti tuottoisimmaksi teollisuudenalaksi yhdysvalloissa (23).

WHO yllätti itsensä

Maailman terveysjärjestö WHO vertasi 1968 alkaen skitsofreniahoidon tuloksellisuutta yhdeksässä maassa. Oletus oli, että mitä korkeatasoisempi hoitojärjestelmä ja tehokkaampi lääkitys, sitä paremmat olisivat tulokset.

Kahden ja viiden vuoden seurantajaksot toivat selvän ja yllättävän vastauksen: mitä köyhempi maa, sen paremmat olivat hoitotulokset. Maiden väliset erot olivat suuria tarkasteltiinpa sitten oireiden poistumista tai sosiaalisen toimintakyvyn palautumista (25).
Odottamaton tulos poiki vastalauseita, epäilyksiä ja uuden tutkimuksen. WHO toteutti sen nyt 1978 kymmenessä maassa. Tutkimus tehtiin suurella tarkkuudella, jotta edellisen hämmentäville tuloksille saataisiin selitys. Seurattavaksi valittiin potilaita, joilla oli akuutti skitsofrenia ensimmäisen kerran. Diagnoosit tehtiin tarkasti länsimaisten kriteerien mukaan.

Uusi tutkimus vahvisti tarkasti edeltäjänsä tuloksen: Köyhissä maissa – Intiassa, Nigeriassa ja Kolumbiassa – kahden vuoden kuluttua toipuneita oli 64 prosenttia, vauraissa maissa 36 prosenttia. Rikkaissa maissa oli siis lähes kaksinkertainen määrä kroonistuneita kehitysmaihin verrattuna. Tutkijat eivät antaneet ilmiölle edelleenkään mitään selitystä. Erityisen hämmentävää oli, että vain 15,9 prosenttia köyhien maiden potilaista sai asianmukaista lääkitystä (26). Tutkimuksessa ilmeni vahva korrelaatio hyvien hoitotulosten ja vähäisen lääkityksen välillä. Huonoimmat tulokset olivat Moskovassa ja parhaat Agrassa Intiassa. Moskovassa lääkittiin eniten ja Agrassa vähiten.

Vuonna 1997 WHO:n tutkijat haastattelivat uudelleen kahden aiemman tutkimuksen potilaat. Kehitysmaissa enemmistö entisistä potilaista ei kärsinyt enää lainkaan psykoosioireista ja kolme neljästä oli mukana työelämässä. Maissa, joissa potilaita ei pidetty säännöllisessä lääkehoidossa, enemmistö toipui sairaudestaan ja eli hyvää elämää 15 vuoden kuluttua.

Henkilökunta on myös nähnyt potilaiden hyötyvän, kun annoksia on pienennetty. Potilaat saavat usein oireita takaisin vähentäessään lääkkeitä, mutta he myös löytävät uusia tapoja käsitellä niitä. Näille ihmisille on erittäin tärkeä kokemus saada tunteitaan (tuntemiskykyään) takaisin, ja tämän kokevat myös heidän perheensä. Eräs nainen kertoi meille: “Luulin menettäneeni aviomieheni neljä vuotta sitten, ja nyt hän on palannut.”
Varhaisessa vaiheessa lääkkeettömällä osastolla oli kaksi tai kolme potilasta, jotka olivat niin haasteellisia, että heidät oli siirrettävä akuuteille osastoille. Mutta niin ei ole tapahtunut viime aikoina, ja kolmen vuoden aikana ketään työntekijää ei ole pahoinpidelty, eikä yksikään heidän potilaistaan ole tehnyt itsemurhaa, ei myöskään lähdettyään hoidosta.

Potilaat pysyvät yleensä osastolla 1–3 viikkoa. Hald ja hänen henkilökuntansa työskentelevät sitten paikallisten avohoidon tarjoajien kanssa jatkaakseen hoitomallia. Hoidon jatkuvuus tarjoaa turvaa potilaille, kun he lähtevät sairaalasta – monet potilaat tulevat takaisin osastolle toista tai kolmatta oleskelua varten käyttäen sitä taukona yhteisön stressistä. “Monet ihmiset haluavat olla osastolla”, Hald sanoi. “Jotkut ihmiset pitävät siitä liikaa.”
Tromsøn luo monella tapaa muutosta psykiatriassa. Avopalvelut mukautuvat yksikön laatimiin hoitosuunnitelmiin, ja myös muu Asgård-sairaalan henkilökunta omaksuu tätä lähestymistapaa.
“Olemme auttaneet joitain potilaita ja saaneet asiaa esiin. Hald sanoi. “Se saattaa olla tärkein saavuttamamme asia, olla osa tätä kansallista ja kansainvälistä liikettä.”
Vaikka Norjan arvovaltaiset psykiatrit ovat vastustaneet lääkkeettömän hoidon aloitetta, vuoden 2018 katsauksessa todettiin, että kaikki neljä terveydenhoitoaluetta olivat jossain määrin noudattaneet tätä toimeksiantoa, ja että Norjassa oli nyt varattu “56 vuodetta 14 sairaalassa” lääkkeettömään hoitoon (mikä tarkoittaa, että potilaat voivat valita tällaisen hoidon tai saada apua lääkevähennyksiin). Joissain tapauksissa sairaalat ovat jättäneet vain muutaman sängyn tällaiseen hoitoon, ja useat alueviranomaiset tarjoavat sen vain “ei-psykoottisille” potilaille. Akershusin yliopistollinen sairaala on kuitenkin, aivan kuten Tromsøssä, avannut osaston “lääketieteelliseen” hoitoon, ja molemmat sairaalat tekevät tutkimusta potilaidensa pitkäaikaisista tuloksista.
Työ on käynnistymisvaiheessa. Vaikka julkiset mielisairaalat ovat varovaisia, potilaiden kysyntä tällaisesta hoidosta kasvaa nopeasti. Äskettäisessä tutkimuksessa, jossa tutkittiin 100 potilasta, jotka olivat psykiatrisessa hoidossa Norjassa, 52% ilmoitti, että he “olisivat halunneet lääkkeettömän hoidon, jos sitä olisi olemassa”.

Grafiikan voima
Norjassa kansalaiset ovat tottuneet julkiseen terveydenhuoltoon. Viiden potilasjärjestön ”Fellesaksjonen, joka vuosia lobbasi lääkkeetöntä hoitoa, ei koskaan ajatellut, että “yrittäjä” ilmestyisi yhtäkkiä tarjoamaan tällaista hoitoa. Hurdalsjøenin perustamiseen johtanut kipinä tuli kansallisessa mielenterveyskonferenssissa vuonna 2013, kun White Eagle -käyttäjäryhmän johtaja Jan-Magne Sørensen näytti dian, joka sai Underlandin nousemaan tuolilta.
Underlandin työhistoria yhdisti vuosien kliinisen kokemuksen psykiatrisessa sairaalassa menestykseen yrittäjänä. Hän aloitti työskentelynsä Dikemark-psykiatrisessa sairaalassa Askerissa 18-vuotiaana. Saatuaan psykiatrisen sairaanhoitajan koulutuksen hän nousi sairaalan tehoyksikön päälliköksi, hoitaen tätä tehtävää vuosina 1988-1993. Novo Nordiskin myyntiedustajana hän markkinoi masennuslääke Seroxatia. Kokemus opetti hänelle ”kuinka lääkkeet täyttivät lääkäreiden vaatimukset”. Hän perusti sitten yksityisen yrityksen, joka tarjosi asuntoja mielenterveys- ja käyttäytymisvaikeuksissa oleville ihmisille. Tuo yritys, jonka hän lopulta myi, opetti hänelle, että “jos annat ihmisille kunnollisen asunnon, he voivat elää hyvää elämää kun tuki on riittävää.”
Vuonna 2007 hän osti Hurdal-järven alueen, joka oli aikaisemmin hoitanut “hermostuneita” potilaita, ja käytti sitä monenlaisiin kuntoutus- ja asumistarkoituksiin saatuaan pitkäaikaisen ystävänsä ja psykiatrisen sairaanhoitaja Tom Liudalenin johtamaan sitä. Kaikki oli hyvin hänen elämässään. Hän oli myynyt asuntolayrityksensä ja oli taloudellisesti turvassa, ja sitten Sorensen näytti dian, joka suuntasi hänen elämänsä uudelleen.

Anonyymi kirjoitti:

Henkilökunta on myös nähnyt potilaiden hyötyvän, kun annoksia on pienennetty. Potilaat saavat usein oireita takaisin vähentäessään lääkkeitä, mutta he myös löytävät uusia tapoja käsitellä niitä. Näille ihmisille on erittäin tärkeä kokemus saada tunteitaan (tuntemiskykyään) takaisin, ja tämän kokevat myös heidän perheensä. Eräs nainen kertoi meille: “Luulin menettäneeni aviomieheni neljä vuotta sitten, ja nyt hän on palannut.”
Varhaisessa vaiheessa lääkkeettömällä osastolla oli kaksi tai kolme potilasta, jotka olivat niin haasteellisia, että heidät oli siirrettävä akuuteille osastoille. Mutta niin ei ole tapahtunut viime aikoina, ja kolmen vuoden aikana ketään työntekijää ei ole pahoinpidelty, eikä yksikään heidän potilaistaan ole tehnyt itsemurhaa, ei myöskään lähdettyään hoidosta.

Potilaat pysyvät yleensä osastolla 1–3 viikkoa. Hald ja hänen henkilökuntansa työskentelevät sitten paikallisten avohoidon tarjoajien kanssa jatkaakseen hoitomallia. Hoidon jatkuvuus tarjoaa turvaa potilaille, kun he lähtevät sairaalasta – monet potilaat tulevat takaisin osastolle toista tai kolmatta oleskelua varten käyttäen sitä taukona yhteisön stressistä. “Monet ihmiset haluavat olla osastolla”, Hald sanoi. “Jotkut ihmiset pitävät siitä liikaa.”
Tromsøn luo monella tapaa muutosta psykiatriassa. Avopalvelut mukautuvat yksikön laatimiin hoitosuunnitelmiin, ja myös muu Asgård-sairaalan henkilökunta omaksuu tätä lähestymistapaa.
“Olemme auttaneet joitain potilaita ja saaneet asiaa esiin. Hald sanoi. “Se saattaa olla tärkein saavuttamamme asia, olla osa tätä kansallista ja kansainvälistä liikettä.”
Vaikka Norjan arvovaltaiset psykiatrit ovat vastustaneet lääkkeettömän hoidon aloitetta, vuoden 2018 katsauksessa todettiin, että kaikki neljä terveydenhoitoaluetta olivat jossain määrin noudattaneet tätä toimeksiantoa, ja että Norjassa oli nyt varattu “56 vuodetta 14 sairaalassa” lääkkeettömään hoitoon (mikä tarkoittaa, että potilaat voivat valita tällaisen hoidon tai saada apua lääkevähennyksiin). Joissain tapauksissa sairaalat ovat jättäneet vain muutaman sängyn tällaiseen hoitoon, ja useat alueviranomaiset tarjoavat sen vain “ei-psykoottisille” potilaille. Akershusin yliopistollinen sairaala on kuitenkin, aivan kuten Tromsøssä, avannut osaston “lääketieteelliseen” hoitoon, ja molemmat sairaalat tekevät tutkimusta potilaidensa pitkäaikaisista tuloksista.
Työ on käynnistymisvaiheessa. Vaikka julkiset mielisairaalat ovat varovaisia, potilaiden kysyntä tällaisesta hoidosta kasvaa nopeasti. Äskettäisessä tutkimuksessa, jossa tutkittiin 100 potilasta, jotka olivat psykiatrisessa hoidossa Norjassa, 52% ilmoitti, että he “olisivat halunneet lääkkeettömän hoidon, jos sitä olisi olemassa”.

Grafiikan voima
Norjassa kansalaiset ovat tottuneet julkiseen terveydenhuoltoon. Viiden potilasjärjestön ”Fellesaksjonen, joka vuosia lobbasi lääkkeetöntä hoitoa, ei koskaan ajatellut, että “yrittäjä” ilmestyisi yhtäkkiä tarjoamaan tällaista hoitoa. Hurdalsjøenin perustamiseen johtanut kipinä tuli kansallisessa mielenterveyskonferenssissa vuonna 2013, kun White Eagle -käyttäjäryhmän johtaja Jan-Magne Sørensen näytti dian, joka sai Underlandin nousemaan tuolilta.
Underlandin työhistoria yhdisti vuosien kliinisen kokemuksen psykiatrisessa sairaalassa menestykseen yrittäjänä. Hän aloitti työskentelynsä Dikemark-psykiatrisessa sairaalassa Askerissa 18-vuotiaana. Saatuaan psykiatrisen sairaanhoitajan koulutuksen hän nousi sairaalan tehoyksikön päälliköksi, hoitaen tätä tehtävää vuosina 1988-1993. Novo Nordiskin myyntiedustajana hän markkinoi masennuslääke Seroxatia. Kokemus opetti hänelle ”kuinka lääkkeet täyttivät lääkäreiden vaatimukset”. Hän perusti sitten yksityisen yrityksen, joka tarjosi asuntoja mielenterveys- ja käyttäytymisvaikeuksissa oleville ihmisille. Tuo yritys, jonka hän lopulta myi, opetti hänelle, että “jos annat ihmisille kunnollisen asunnon, he voivat elää hyvää elämää kun tuki on riittävää.”
Vuonna 2007 hän osti Hurdal-järven alueen, joka oli aikaisemmin hoitanut “hermostuneita” potilaita, ja käytti sitä monenlaisiin kuntoutus- ja asumistarkoituksiin saatuaan pitkäaikaisen ystävänsä ja psykiatrisen sairaanhoitaja Tom Liudalenin johtamaan sitä. Kaikki oli hyvin hänen elämässään. Hän oli myynyt asuntolayrityksensä ja oli taloudellisesti turvassa, ja sitten Sorensen näytti dian, joka suuntasi hänen elämänsä uudelleen.

Lue lisää

“Olen psykiatrinen sairaanhoitaja, ja työskennellyt vuosikymmenien ajan tällä alalla, enkä ollut koskaan kuullut siitä, että skitsofreniasta kärsivien potilaiden pitkäaikainen toipumisaste oli paljon parempi ilman lääkkeitä kuin lääkittynä”, Underland sanoi. “Minun on myönnettävä, että ajattelin jatkuvasti, että tämä ei voi olla totta.”
Underland kutsui Sørensenin illalliselle. Se johti tapaamisiin Fellesaksjonen-johtajien kanssa, joissa hän kuunteli heidän näkemyksiään “lääkkeettömästä” hoidosta. Vaikka viidellä potllasjärjestöllä oli erilaisia ideoita siitä, millainen tämän hoidon tulisi olla, he lopulta päätyivät useisiin periaatteisiin sen lisäksi, että tarjotaan ihmisille mahdollisuus “lääkkeettömyyteen”.
”Sanoimme, että haluamme, että jopa 50% henkilöstöstä on entisiä lääkkeiden käyttäjiä, joilla on kokemusta, vähintään kolmasosa. Tämä oli iso asia ”, kertoi We Shall Overcome – potilasryhmän Fellesaksjonen – johtaja Grete Johnsen. ”Halusimme kokonaisvaltaisemman, inhimillisemmän tavan tavata ihmisiä. Tulee kysyä millaisia heidän ongelmansa ovat, sen sijaan, että vain diagnosoitaisiin ihmisiä. Halusimme heidän muistavan puhua ihmisille.Ja toinen asia, joka aiheuttaa tällaisia ongelmia, ovat kirjaukset, mitä henkilökunta kirjoittaa potilaista ja sitten potilaat lukevat kaikki heistä kirjoitetut huonot asiat. Halusimme, että kirjaukset tehdään yhdessä potilaiden kanssa. ”
Muita toiveita oli: hyvä ravitsemus, mahdollisuus olla ulkona luonnossa ja mahdollisuudet liikkua, rentoutua ja harjoittaa luovia pyrkimyksiä. “Tee kaikki mitä voit terveytesi hyväksi.”, Sørensen sanoi. “Keskity positiivisiin asioihin, joihin voit rakentaa.”
Näitä ajatuksia muistaen Underland ja Liudalen ryhtyivät luomaan mitä he kuvaavat ensimmäiseksi “lääkkeettömäksi” psykiatriseksi sairaalaksi Norjassa ja koko Euroopassa. He olivat vakuuttuneita siitä, että psykiatrisilla lääkkeillä, joita käytetään hoidon kulmakivenä, on kielteisiä pitkäaikaisia vaikutuksia.
Liudalenin kokemukset psykiatrisista sairaaloista alkoivat hänen ollessa lapsi. Hänen isänsä työskenteli maatilalla Dikemarkissa, kun taas hänen äitinsä työskenteli sairaalassa. “Lapsena monet potilaista olivat ystäviämme”, hän muisteli. “He liittyivät elämään.”
Koulutuksensa jälkeen psykiatrisena sairaanhoitajana Liudalen meni töihin Dikemarkiin, ja hän ymmärsi, että lääkärit määräsivät lääkkeitä omien tunteidensa ja tarpeidensa tyydyttämiseksi. “Minulle on selvää, ettemme voi enää ajatella tällä tavalla”, hän sanoi. ”Annamme liikaa valtaa lääkäreille, ja lääkitys on osa heidän työtään. Tässä asiat alkavat mennä pieleen. Määrätään uusia lääkkeitä, ja jos yksi ei toimi, lisäämme toisen. Tämä ei ole hyvä potilaalle. Kaikki menee entistä pahemmaksi. ”
Underland toisti tämän ajatuksen julkisessa esityksessä. “Hoito, jota olemme käyttäneet 1950-luvulta lähtien, on ollut lääkitystä, ja se on osoittautunut virheeksi”, hän sanoi.“Kulutamme yhä enemmän rahaa lääkkeisiin, ja mielenterveyden häiriöt lisääntyvät kuitenkin jatkuvasti. Lääkkeisiin luottaminen ei selvästikään toimi. ”
Kun he avasivat Hurdalsjøen Recovery Centerin 1. huhtikuuta 2015, heillä oli yksi ensisijainen toive. “Halusin tehdä ensimmäisen psykiatrisen sairaalan, jossa voisin olla potilas itse”, Underland sanoi.

Tom ja Ole
Tom Liudalen ja Ole Andreas Underland Haraldvangenissa, toisessa Hurdalsjøen-sairaalassa, joka avattiin 9. heinäkuuta 2019
Vierailu keskuksessa
Viime kesänä Hurdalsjøen avasi toisen ”sairaalan”, joka sijaitsee muutaman kilometrin päässä ensimmäisestä. Tässä paikassa, joka on myös Hurdal-järven rannoilla, on se, missä alkuperäiset tavoitteet näkyvät selvemmin. Täällä sijaitsevat tilat olivat aikaisemmin lomakeskuksesna. Siellä on vierasmökkejä ja kaunis järvi. Vesi on niin lähellä, että kun ikkunat ovat auki, kuulet veden roiskeita.
Luonnossa oleminen on osa Hurdalsjøenin ”hoitosuunnitelmaa”. Järven rannalla on kanootteja, nuotiopaikalla voi katsoa yöllä kuinka tähdet valaisevat taivasta, ja metsäisellä rinteellä potilaat juoksevat päivittäin. Talo on tilava, lämmin paikka, jossa iso takka lämmittää rakennuksen toisessa siivessä ja keskellä on yhteinen ruokasali. Ruokasalissa on ikkunoita joista aukeaa näköala järvelle, ja pitkät puupöydät, joissa henkilökunta ja potilaat syövät yhdessä. Ateriat, jotka tarjoillaan buffett – tyyppisesti, tarjoavat tuoreita hedelmiä, vihanneksia, leivottuja leipiä, keittoja, salaatteja ja päivän herkkuja.

Anonyymi kirjoitti:

“Olen psykiatrinen sairaanhoitaja, ja työskennellyt vuosikymmenien ajan tällä alalla, enkä ollut koskaan kuullut siitä, että skitsofreniasta kärsivien potilaiden pitkäaikainen toipumisaste oli paljon parempi ilman lääkkeitä kuin lääkittynä”, Underland sanoi. “Minun on myönnettävä, että ajattelin jatkuvasti, että tämä ei voi olla totta.”
Underland kutsui Sørensenin illalliselle. Se johti tapaamisiin Fellesaksjonen-johtajien kanssa, joissa hän kuunteli heidän näkemyksiään “lääkkeettömästä” hoidosta. Vaikka viidellä potllasjärjestöllä oli erilaisia ideoita siitä, millainen tämän hoidon tulisi olla, he lopulta päätyivät useisiin periaatteisiin sen lisäksi, että tarjotaan ihmisille mahdollisuus “lääkkeettömyyteen”.
”Sanoimme, että haluamme, että jopa 50% henkilöstöstä on entisiä lääkkeiden käyttäjiä, joilla on kokemusta, vähintään kolmasosa. Tämä oli iso asia ”, kertoi We Shall Overcome – potilasryhmän Fellesaksjonen – johtaja Grete Johnsen. ”Halusimme kokonaisvaltaisemman, inhimillisemmän tavan tavata ihmisiä. Tulee kysyä millaisia heidän ongelmansa ovat, sen sijaan, että vain diagnosoitaisiin ihmisiä. Halusimme heidän muistavan puhua ihmisille.Ja toinen asia, joka aiheuttaa tällaisia ongelmia, ovat kirjaukset, mitä henkilökunta kirjoittaa potilaista ja sitten potilaat lukevat kaikki heistä kirjoitetut huonot asiat. Halusimme, että kirjaukset tehdään yhdessä potilaiden kanssa. ”
Muita toiveita oli: hyvä ravitsemus, mahdollisuus olla ulkona luonnossa ja mahdollisuudet liikkua, rentoutua ja harjoittaa luovia pyrkimyksiä. “Tee kaikki mitä voit terveytesi hyväksi.”, Sørensen sanoi. “Keskity positiivisiin asioihin, joihin voit rakentaa.”
Näitä ajatuksia muistaen Underland ja Liudalen ryhtyivät luomaan mitä he kuvaavat ensimmäiseksi “lääkkeettömäksi” psykiatriseksi sairaalaksi Norjassa ja koko Euroopassa. He olivat vakuuttuneita siitä, että psykiatrisilla lääkkeillä, joita käytetään hoidon kulmakivenä, on kielteisiä pitkäaikaisia vaikutuksia.
Liudalenin kokemukset psykiatrisista sairaaloista alkoivat hänen ollessa lapsi. Hänen isänsä työskenteli maatilalla Dikemarkissa, kun taas hänen äitinsä työskenteli sairaalassa. “Lapsena monet potilaista olivat ystäviämme”, hän muisteli. “He liittyivät elämään.”
Koulutuksensa jälkeen psykiatrisena sairaanhoitajana Liudalen meni töihin Dikemarkiin, ja hän ymmärsi, että lääkärit määräsivät lääkkeitä omien tunteidensa ja tarpeidensa tyydyttämiseksi. “Minulle on selvää, ettemme voi enää ajatella tällä tavalla”, hän sanoi. ”Annamme liikaa valtaa lääkäreille, ja lääkitys on osa heidän työtään. Tässä asiat alkavat mennä pieleen. Määrätään uusia lääkkeitä, ja jos yksi ei toimi, lisäämme toisen. Tämä ei ole hyvä potilaalle. Kaikki menee entistä pahemmaksi. ”
Underland toisti tämän ajatuksen julkisessa esityksessä. “Hoito, jota olemme käyttäneet 1950-luvulta lähtien, on ollut lääkitystä, ja se on osoittautunut virheeksi”, hän sanoi.“Kulutamme yhä enemmän rahaa lääkkeisiin, ja mielenterveyden häiriöt lisääntyvät kuitenkin jatkuvasti. Lääkkeisiin luottaminen ei selvästikään toimi. ”
Kun he avasivat Hurdalsjøen Recovery Centerin 1. huhtikuuta 2015, heillä oli yksi ensisijainen toive. “Halusin tehdä ensimmäisen psykiatrisen sairaalan, jossa voisin olla potilas itse”, Underland sanoi.

Tom ja Ole
Tom Liudalen ja Ole Andreas Underland Haraldvangenissa, toisessa Hurdalsjøen-sairaalassa, joka avattiin 9. heinäkuuta 2019
Vierailu keskuksessa
Viime kesänä Hurdalsjøen avasi toisen ”sairaalan”, joka sijaitsee muutaman kilometrin päässä ensimmäisestä. Tässä paikassa, joka on myös Hurdal-järven rannoilla, on se, missä alkuperäiset tavoitteet näkyvät selvemmin. Täällä sijaitsevat tilat olivat aikaisemmin lomakeskuksesna. Siellä on vierasmökkejä ja kaunis järvi. Vesi on niin lähellä, että kun ikkunat ovat auki, kuulet veden roiskeita.
Luonnossa oleminen on osa Hurdalsjøenin ”hoitosuunnitelmaa”. Järven rannalla on kanootteja, nuotiopaikalla voi katsoa yöllä kuinka tähdet valaisevat taivasta, ja metsäisellä rinteellä potilaat juoksevat päivittäin. Talo on tilava, lämmin paikka, jossa iso takka lämmittää rakennuksen toisessa siivessä ja keskellä on yhteinen ruokasali. Ruokasalissa on ikkunoita joista aukeaa näköala järvelle, ja pitkät puupöydät, joissa henkilökunta ja potilaat syövät yhdessä. Ateriat, jotka tarjoillaan buffett – tyyppisesti, tarjoavat tuoreita hedelmiä, vihanneksia, leivottuja leipiä, keittoja, salaatteja ja päivän herkkuja.

Lue lisää

Vietin kaksi päivää keskustassa lokakuun alussa, ja ruokasali oli suosikkitilani. Tunnelma oli aina kodikas ja lämmin, ihmiset tulivat aikaisin ennen ateriaa istuakseen pöytien ääressä keskustelemassa. Ei ollut selvää, ketkä olivat henkilökuntaa ja ketkä olivat potilaita, ja vasta kun olin puhunut pöydässäni olevien kanssa, tutustuin heidän yksittäisiin tarinoihinsa.
“Pidän yhteisyydestä”, sanoi Siv Helen Rydheim, yksi Fellesaksjonen – hanketta johtaneista, joka lobbasi lääkkeetöntä hoitoa ja työskentelee nyt puoliaikaisesti Hurdalsjøenissa. ”Olen yhteydessä sekä henkilökuntaan, että potilaisiin. Tässä ilmapiirissä, on helppo ottaa yhteyttä. En usko, että ilmapiiri voisi rakentua niin nopeasti ilman että näitä yhteisaterioita. ”


Siv Rydheim
Yhteiset ateriat tietysti myös vähentävät psykiatrisissa sairaaloissa esiintyvää tavanomaista valtarakennetta, joka vetää rajan “henkilökunnan” ja “potilaiden” välille. Ateriakeskustelujen avulla luodaan suhteita, jotka voivat olla tärkeitä potilaille, ja tarjoaa samalla henkilökunnalle hyödyllistä palautetta.
“Suurin osa potilaista antaa vapaasti palautetta sekä siitä, mitä voidaan tehdä paremmin että mihin he ovat tyytyväisiä”, Rydheim sanoi. “Ja yksi asioista, joista pidän täällä todella, on se, että kun asiat eivät suju niin kuin niiden pitäisi, henkilökunta ja johtajat pyrkivät muuttamaan asioita.”
Underland, Liudalen ja henkilökunta haluavat käyttää kaikkia mahdollisuuksia: luonnossa ulkoilua, päivittäistä liikuntaa, tuoretta ruokaa ja sosiaalista ruokailutuntia, edistämään ”salutogeneesiä”. He haluavat tarjota fyysistä ja henkistä hyvinvointia tukevaa hoitoa. Ei hoitoa, joka keskittyy sairauden oireiden kaatamiseen (patogeneesi).
Kahdessa ”sairaalassa” on vuodepaikat 60 potilaalle, joista suurin osa tulee hoitoon, joka kestää neljästä kuuteen kuukauteen. Psykiatristen lääkkeiden vähentäminen tänä aikana tai potilaiden hoitaminen ilman niiden käyttöä, on johdonmukainen osa tätä salutogeneesifilosofiaa.

Anonyymi kirjoitti:

Vietin kaksi päivää keskustassa lokakuun alussa, ja ruokasali oli suosikkitilani. Tunnelma oli aina kodikas ja lämmin, ihmiset tulivat aikaisin ennen ateriaa istuakseen pöytien ääressä keskustelemassa. Ei ollut selvää, ketkä olivat henkilökuntaa ja ketkä olivat potilaita, ja vasta kun olin puhunut pöydässäni olevien kanssa, tutustuin heidän yksittäisiin tarinoihinsa.
“Pidän yhteisyydestä”, sanoi Siv Helen Rydheim, yksi Fellesaksjonen – hanketta johtaneista, joka lobbasi lääkkeetöntä hoitoa ja työskentelee nyt puoliaikaisesti Hurdalsjøenissa. ”Olen yhteydessä sekä henkilökuntaan, että potilaisiin. Tässä ilmapiirissä, on helppo ottaa yhteyttä. En usko, että ilmapiiri voisi rakentua niin nopeasti ilman että näitä yhteisaterioita. ”


Siv Rydheim
Yhteiset ateriat tietysti myös vähentävät psykiatrisissa sairaaloissa esiintyvää tavanomaista valtarakennetta, joka vetää rajan “henkilökunnan” ja “potilaiden” välille. Ateriakeskustelujen avulla luodaan suhteita, jotka voivat olla tärkeitä potilaille, ja tarjoaa samalla henkilökunnalle hyödyllistä palautetta.
“Suurin osa potilaista antaa vapaasti palautetta sekä siitä, mitä voidaan tehdä paremmin että mihin he ovat tyytyväisiä”, Rydheim sanoi. “Ja yksi asioista, joista pidän täällä todella, on se, että kun asiat eivät suju niin kuin niiden pitäisi, henkilökunta ja johtajat pyrkivät muuttamaan asioita.”
Underland, Liudalen ja henkilökunta haluavat käyttää kaikkia mahdollisuuksia: luonnossa ulkoilua, päivittäistä liikuntaa, tuoretta ruokaa ja sosiaalista ruokailutuntia, edistämään ”salutogeneesiä”. He haluavat tarjota fyysistä ja henkistä hyvinvointia tukevaa hoitoa. Ei hoitoa, joka keskittyy sairauden oireiden kaatamiseen (patogeneesi).
Kahdessa ”sairaalassa” on vuodepaikat 60 potilaalle, joista suurin osa tulee hoitoon, joka kestää neljästä kuuteen kuukauteen. Psykiatristen lääkkeiden vähentäminen tänä aikana tai potilaiden hoitaminen ilman niiden käyttöä, on johdonmukainen osa tätä salutogeneesifilosofiaa.

Lue lisää

Lääkitys
Kun Mohammad Yousaf oli 11-vuotias, hänen sukulaisellaan, joka ei puhu norjaa – hänen vanhempansa olivat muuttaneet Norjaan Pakistanista – oli maaninen episodi, ja hänestä tuli psykiatrin tulkki. Tämä kokemus johti hänet myöhemmin psykiatriksi ja vaikutti syvästi hänen ajatteluunsa.
“Tämä psykiatri ei toiminut tavanomaisesti”, hän muisteli. ”Hän oli avoin erilaisille ideoille, ja ymmärsi kulttuurinäkökulman. Hänellä oli perhekeskeinen näkemys siitä, kuinka parantua. ”
Mohammed tutustui tavanomaiseen länsimaiseen ajatteluun ollessaan lääketieteellisessä koulussa Oslossa. ”Sain tavanomaisen biologisen koulutuksen. Ymmärsin, että lääkkeet olivat ensisijaisia hoitomuotoja, etenkin psykoosin ja bipolaaristen hoidossa. Ja harjoittelin kahdessa suurimmassa Oslon sairaalassa. “

Yousuf Mohammad
Niiden ensimmäisten harjoitteluvuosien aikana hän alkoi kyseenalaistaa tämän riippuvuuden lääkkeistä. “Näen, että kyllä, lääkitys rauhoitti ihmisiä, teki heistä muovattavissa ja hallittavissa olevia, mutta en nähnyt paranemista”, hän muisteli. ”Näen potilaideni palaavan. Ja he eivät usein halunneet lääkitystä, mikä oli minulle outoa, koska yleensä jos lääkityksestä on apua, potilaat haluavat lääkitystä. ihmettelin, onko tämä oikea tapa edetä.”
Hänen skeptisyytensä kasvaessa, hän tuli entistä valppaammaksi aineenvaihdunnan häiriöistä ja muista lääkkeiden aiheuttamista haittavaikutuksista. Sitten, kun Fellesaksjonen hanke eteni, hän osallistui konferenssiin, jossa palvelun käyttäjät ja muut puhuivat miksi lääkkeetön hoito- hanketta tarvittiin.
”Menin sinne ja olin yllättynyt siitä, kuinka moni heistä oli kokenut nämä vaikutukset ja kuinka suuri aihe se oli – vastustus lääkkeiden käyttöön, huonot kokemukset niistä. Ja monilla ihmisillä (konferenssissa) oli sukulaisia, jotka käyttivät näitä lääkkeitä, ja he kertoivat, kuinka heidän sukulaisensa eivät olleet parantuneet, vaan päinvastoin, he pahentuivat, sairastuivat enemmän. ”
Viimeinen todiste, joka muutti Yousafin ajattelun psykiatrisista lääkkeistä, olivat pitkäaikaiset tutkimukset, kuten Martin Harrowin tutkimus, jonka mukaan lääkkeitä käyttämättömien skitsofreniapotilaiden toipumisaste oli korkeampi kuin lääkitystä käyttäneiden. “Tämä sai minut tietoiseksi siitä, että oli toinen totuus”, hän sanoi.
Hurdalsjøeniin on ollut hieman yli 100 potilasta, ja alle 10% on ollut lääkkeettömiä saapuessaan. Jokainen oli ollut jossain vaiheessa lääkitty. Monilla on ollut paljon erilaisia lääkkeitä . Tässä “lääkkeettömässä” paikassa lääkkeiden vähentäminen on yleensä lähtökohta..
“Ennen kuin potilaat tulevat tänne, he tietävät hoidostamme ja pyrkimyksistämme”, Yousaf sanoi. ”Minun ei tarvitse tuoda esiin lääkeasioita, se on ensimmäinen asia, jonka he nostavat esiin. Tärkein asia on saada heidät luottamaan siihen, että autamme heitä, minä autan, ja eri näkökohdista se, miksi aika (hidas vähentäminen) on tärkeää. ”
Ensimmäisenä askeleena hän kysyy “täydellisen historian” psykiatristen lääkkeiden käytöstä ja siitä, mitä sivuvaikutuksia potilaat ovat kokeneet. Yleensä hän sanoi, että “on yksi lääkitys, josta he haluavat päästä ensin.” Tavallinen vähennysprosessi sisältää yhden lääkkeen vähentämisen kerrallaan. Jos potilas käyttää bentsodiatsepiinia, Yousaf jättää sen viimeiseksi, koska kyseinen lääke voi olla hyödyllinen vieroitusoireiden lievittämiseksi muista lääkkeistä.
Neljä tai kuusi kuukautta, jonka potilaat oleskelevat täällä, on melko lyhyt aika päästä lääkekoktailista, Yousaf myönsi.Potilaat tarvitsevat aikaa luopuakseen lääkkeistä. Joten vaikka on hyvin yksilöllistä millaisia vieroitusoireet ovat, tarvitaan aikaa. Joillekin fyysiset oireet ovat paljon pahempia kuin psykologiset, ja joillekin se on päinvastoin. Joka tapauksessa he tarvitsevat aikaa. ”

Anonyymi kirjoitti:

Lääkitys
Kun Mohammad Yousaf oli 11-vuotias, hänen sukulaisellaan, joka ei puhu norjaa – hänen vanhempansa olivat muuttaneet Norjaan Pakistanista – oli maaninen episodi, ja hänestä tuli psykiatrin tulkki. Tämä kokemus johti hänet myöhemmin psykiatriksi ja vaikutti syvästi hänen ajatteluunsa.
“Tämä psykiatri ei toiminut tavanomaisesti”, hän muisteli. ”Hän oli avoin erilaisille ideoille, ja ymmärsi kulttuurinäkökulman. Hänellä oli perhekeskeinen näkemys siitä, kuinka parantua. ”
Mohammed tutustui tavanomaiseen länsimaiseen ajatteluun ollessaan lääketieteellisessä koulussa Oslossa. ”Sain tavanomaisen biologisen koulutuksen. Ymmärsin, että lääkkeet olivat ensisijaisia hoitomuotoja, etenkin psykoosin ja bipolaaristen hoidossa. Ja harjoittelin kahdessa suurimmassa Oslon sairaalassa. “

Yousuf Mohammad
Niiden ensimmäisten harjoitteluvuosien aikana hän alkoi kyseenalaistaa tämän riippuvuuden lääkkeistä. “Näen, että kyllä, lääkitys rauhoitti ihmisiä, teki heistä muovattavissa ja hallittavissa olevia, mutta en nähnyt paranemista”, hän muisteli. ”Näen potilaideni palaavan. Ja he eivät usein halunneet lääkitystä, mikä oli minulle outoa, koska yleensä jos lääkityksestä on apua, potilaat haluavat lääkitystä. ihmettelin, onko tämä oikea tapa edetä.”
Hänen skeptisyytensä kasvaessa, hän tuli entistä valppaammaksi aineenvaihdunnan häiriöistä ja muista lääkkeiden aiheuttamista haittavaikutuksista. Sitten, kun Fellesaksjonen hanke eteni, hän osallistui konferenssiin, jossa palvelun käyttäjät ja muut puhuivat miksi lääkkeetön hoito- hanketta tarvittiin.
”Menin sinne ja olin yllättynyt siitä, kuinka moni heistä oli kokenut nämä vaikutukset ja kuinka suuri aihe se oli – vastustus lääkkeiden käyttöön, huonot kokemukset niistä. Ja monilla ihmisillä (konferenssissa) oli sukulaisia, jotka käyttivät näitä lääkkeitä, ja he kertoivat, kuinka heidän sukulaisensa eivät olleet parantuneet, vaan päinvastoin, he pahentuivat, sairastuivat enemmän. ”
Viimeinen todiste, joka muutti Yousafin ajattelun psykiatrisista lääkkeistä, olivat pitkäaikaiset tutkimukset, kuten Martin Harrowin tutkimus, jonka mukaan lääkkeitä käyttämättömien skitsofreniapotilaiden toipumisaste oli korkeampi kuin lääkitystä käyttäneiden. “Tämä sai minut tietoiseksi siitä, että oli toinen totuus”, hän sanoi.
Hurdalsjøeniin on ollut hieman yli 100 potilasta, ja alle 10% on ollut lääkkeettömiä saapuessaan. Jokainen oli ollut jossain vaiheessa lääkitty. Monilla on ollut paljon erilaisia lääkkeitä . Tässä “lääkkeettömässä” paikassa lääkkeiden vähentäminen on yleensä lähtökohta..
“Ennen kuin potilaat tulevat tänne, he tietävät hoidostamme ja pyrkimyksistämme”, Yousaf sanoi. ”Minun ei tarvitse tuoda esiin lääkeasioita, se on ensimmäinen asia, jonka he nostavat esiin. Tärkein asia on saada heidät luottamaan siihen, että autamme heitä, minä autan, ja eri näkökohdista se, miksi aika (hidas vähentäminen) on tärkeää. ”
Ensimmäisenä askeleena hän kysyy “täydellisen historian” psykiatristen lääkkeiden käytöstä ja siitä, mitä sivuvaikutuksia potilaat ovat kokeneet. Yleensä hän sanoi, että “on yksi lääkitys, josta he haluavat päästä ensin.” Tavallinen vähennysprosessi sisältää yhden lääkkeen vähentämisen kerrallaan. Jos potilas käyttää bentsodiatsepiinia, Yousaf jättää sen viimeiseksi, koska kyseinen lääke voi olla hyödyllinen vieroitusoireiden lievittämiseksi muista lääkkeistä.
Neljä tai kuusi kuukautta, jonka potilaat oleskelevat täällä, on melko lyhyt aika päästä lääkekoktailista, Yousaf myönsi.Potilaat tarvitsevat aikaa luopuakseen lääkkeistä. Joten vaikka on hyvin yksilöllistä millaisia vieroitusoireet ovat, tarvitaan aikaa. Joillekin fyysiset oireet ovat paljon pahempia kuin psykologiset, ja joillekin se on päinvastoin. Joka tapauksessa he tarvitsevat aikaa. ”

Lue lisää

Yksi potilas, jonka kanssa puhuin Hurdalsjøenissa, Siri Westerås, oli tullut tänne oltuaan Zyprexalla ja Effexorilla kaksi vuotta. Ne aiheuttivat hänelle sydänongelmia, seksuaalisia toimintahäiriötä ja muita haitallisia vaikutuksia. Hän oli yrittänyt vieroittautua aineista yksin, mutta se epäonnistunut. Ja hänen mukaansa Hurdalsjøenissa seurannut vähennys ohjelma osoittautui vaikeaksi.
”Tunnen olevani tunnoton. En voi edes tuntea oikeasti nyt. Kehoni reagoi, mutta pääni ei “, hän sanoi.
Silti hän havaitsi syyn rohkaistumiseen.”Minusta tuntuu, että täällä ihmiset näkevät minut ja kuuntelevat minua. Tässä en ole vain masennuseni. Kun olin sairaalahoidossa kaksi vuotta sitten, minua kohdeltiin kuin dementtiä. ”
Yousaf kertoi, että noin 75% Hurdalsjøenin potilaista on pyrkinyt vähentämään määrättyjä lääkkeitään ja potilaista ”viisi kuudesta” on saavuttanut tavoitteensa. Jotkut ovat saaneet lääkkeet kokonaan pois, kun taas toiset sanovat olevansa tyytyväisiä, kun he ovat laskeneet pienempiin annoksiin.
“Lähes kukaan potilaista ei halua lähteä ennen neljää kuukautta, ja suurin osa haluaa hieman enemmän aikaa”, hän sanoi. “Ja mahdollisuus palata takaisin järjestelmään, joka ehkä ei kunnioita heidän toiveitaan, on pelottava.”

Mosherin tulokset on vahvistettu Suomessa.4
Kokeilut alkoivat vuonna 1969,
kun psykiatri Yrjö Alanen neuvoi henkilökuntaansa kuuntelemaan potilai-
ta, jotka vainoharhaisista puheistaan huolimatta kertoivat usein mielekkäitä
tarinoita vaikeasta taustastaan. Hoidon ydin oli ryhmäperheterapia, jossa ei
keskitytty psykoottisiin oireisiin vaan toivon säilyttämiseen. Potilaan otetta
elämästä vahvistettiin puhumalla hänen aikaisemmista onnistumisistaan. Nykyään Suomen suositukset ovat valitettavasti melko lailla valtavirtaa – potilaiden lääkitystä suositellaan jatkettavan ainakin viisi vuotta ensimmäisen
sairausjakson jälkeen, mikä on katastrofin resepti.
Lapissa työtä jatkoi Jaakko Seikkula, ja metodi alettiin tuntea avoimen
dialogin nimellä. 75 potilaan otoksessa, jossa 30:lla oli skitsofrenia ja 45:llä
muita psykooseja, kahta kolmasosaa ei ollut koskaan altistettu psykoosilääkkeillä, mutta viiden vuoden kuluttua 80 % oli töissä, koulutuksessa tai etsi
töitä.4 Seikkula on selittänyt Whitakerille, että jos ihmiset pannaan lääkehoitoon, he menettävät otteensa elämästä eivätkä enää osaa pitää huolta itsestään. Ideana on siis rajoittaa psykotrooppisten lääkkeiden käyttöä pitämällä
avoimia kokouksia, missä osallistujat jakavat vapaasti ajatuksiaan. Näissä
tapaamisissa käytetään hyvin erilaista kieltä kuin mitä terapeutit yleensä käyttävät, ja potilaiden kokemuksia ja ajatuksia ja myös omaisten kokemuksia ja
ajatuksia kuunnellaan enemmän.4
Kuten tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard kirjoitti 1800-luvulla, ihmiset on kohdattava heidän omalla alueellaan.
Se pätee myös psykiatriaan.
Tärkeä osa metodia on, että hoitotiimi järjestää tapaamisen vuorokauden
sisällä, jos psykoosi on tulollaan. Länsi-Lapissa ilmenee vuosittain vain 2–3
uutta skitsofreniatapausta, mikä on 90 % vähemmän kuin 1980-luvun alussa. Syynä on se, että psykoottiset jaksot kestävät harvemmin pitempään kuin
puoli vuotta, mikä diagnoosiin vaaditaan. Myös psykiatristen palvelujen kulut
ovat pienentyneet.
Psykoterapia vaikuttaa taloudellisesti kannattavalta tavalta hoitaa skitsofreniaa. NICEn vuoden 2012 suositusten mukaan systemaattinen katsaus
taloudellisesta näytöstä osoitti, että kognitiivinen käyttäytymisterapia paransi
kliinisiä tuloksia ilman lisäkustannuksia, ja taloudellinen mallinnus viittasi
siihen, että siitä koituisi säästöjä, koska sairaalajaksoja olisi vähemmän.

Eli Lillyn omien asiakirjojen mukaan Zyprexa lihottaa monia jopa 30 kiloa tai ylikin vuodessa (asiakirjat tuo esiin professori Peter C. Götzsche kirjassaan Tappava psykiatria ja lääkinnän harha). Vaikea ongelma on myös tardiivi dementia, eli neuroleptien käytön jatkuessa pysyväksi jäävä merkittävä kognitiivisten kykyjen heikentyminen, joka liittyy neuroleptien aiheuttamaan krooniseen aivovaurioon. Vastoin yleistä käsitystä, tutkimuksissa ei ole havaittu hoitamattoman psykoosin ja aivojen tilavuuden pienenemisen sekä kognitiivisten toimintojen heikentymisen välistä yhteyttä (aiheesta tutkimusta esim. täällä). Sen sijaan eläinkokeissa on vahvistettu psykoosilääkityksen sekä aivojen tilavuuden pienenemisen välinen yhteys. Kun makakiapinoita altistettiin psykoosilääkitykselle 17-27 kuukauden ajaksi, niiden aivojen painosta hävisi solujen tuhoutumisen vuoksi 8-11%. Tutkimusten valossa skitsofreniaa sellaisena kuin se tunnetaan, ei ole olemassa, sillä potilaiden kokemat negatiiviset ja kognitiiviset oireet johtuvat lääkityksestä. Näillä oireilla ei ole yhteyttä akuuttiin psykoosiin, joka on monesti syy hakeutua sairaalan akuuttiosastolle.

Pitkän aikavälin seurantatutkimuksissa on toistuvasti osoitettu, että psykoosilääkkeiden käyttö on yhteydessä heikkoon pitkän aikavälin tulokseen ja osan näistä tutkimuksista olen referoinut myös Mad in Finlandiin. Esimerkiksi Martin Harrowin johtamassa tutkimuksessa yli 90% lääkeettömistä skitsofreniadiagnoosin saaneista oli toipunut 10 vuodessa psykoosista täysin, mutta lääkittyjen kohdalla vastaava osuus oli vain noin 20%. Psykoosin luonnollinen kulku näyttäisi olevan sellainen, että ensimmäisen kahden vuoden aikana hoidon aloittamisesta psykoosilääkkeiden käyttäjillä esiintyy vähemmän psykoosia, mutta tämän jälkeen lääkitsemättömät toipuvat pääsääntöisesti erittäin hyvin ja jatkavat elämää psykoosilääkkeiden käyttäjien elämän puolestaan jäädessä tavallisesti toimintakyvyllä ja elämänlaadulla mitattuna vajavaiseksi. Mikäli hoidon tuloksellisuutta mitattaisiin hoitoon tulleen ihmisen elämänlaatuun liittyvällä mittaristolla, psykoosilääkitys muuttuisi mahdollisesti jo akuuttivaiheessa kestämättömäksi ratkaisuksi. Suomessa Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirissä on saatu maan ylivoimaisesti parhaat psykoosinhoitotulokset 90-luvulla siten, että suurin osa potilaista ei käyttänyt neuroleptejä missään vaiheessa hoitoa. Keroputaan mallina tunnetun lähestymistavan myötä uusien skitsofreniadiagnoosien vuotuinen määrä laski Länsi-Lapissa 90 prosentilla, mikä johtuu siitä, että psykoosin vuoksi hoitoon tulleet eivät enää kroonistuneet. Huomiota herättävää on myös se, että laadukkaalla kokonaisvaltaisella hoidolla kestävät hoitotulokset saavutetaan jo kahden vuoden kuluessa. Psykologian emeritusprofessori Jaakko Seikkulan luento on helppolukuinen kooste avoimen dialogin lähestymistavasta psykoosin hoidossa.

Johtopäätöksenä toteaisin, että periaatteessa psykoosilääkkeitä ei kannattaisi käyttää ollenkaan. Kaikkia psykoosilääkkeiden aiheuttamia haittoja ei vielä edes tunneta, ja ne aiheuttavat pikäaikaiskäytössä ennenaikaisen kuoleman. Kuitenkin psykoosilääkkeet aiheuttavat usein myös hyvin vakavan riippuvuuden, koska aivot sopeutuvat lääkitykseen rakenteellisilla muutoksilla ja lääkitystä tilasta tulee aivojen uusi normaalitila. Mahdollisuus lopettaa psykoosilääkitys riippuu käytetyn lääkkeen annoksesta sekä käytön ajallisesta kestosta, käyttäjän yksilöllisistä ominaisuuksista, motivaatiosta sekä sosiaalisen verkoston laajuudesta ja laadusta. Vieroitusoireet saattavat muodostua hengenvaarallisiksi, joten vieroitusasioissa on suotavaa hankkia tukea esimerkiksi Tampereella ja Helsingissä toimivista vieroitusryhmistä. Lopulta jokainen on itse vastuussa vieroituksestaan, mutta hallitusti toteutettuna vieroitus voi olla hyvin palkitseva prosessi, jonka jälkeen ihminen voi kokea saaneensa elämänsä takaisin. Ennen kaikkea toivoisin psykiatreille viisautta, kriittisyyttä ja varovaisuutta psykoosilääkkeiden määräämisen suhteen. Psykiatrien olisi hyvä kysyä itseltään: jos psykoosilääkkeet ovat niin erinomaisia, niin miksi niillä hoidetut potilaat ovat kroonisesti sairaita. Ongelmana on tällä hetkellä psykiatrinen akuuttihoito, jossa potilaat saavat tavallisesti elinikäiseksi jäävän ja kuolemaan johtavan psykoosilääkityksen.

Jep.
Akatisia tuli näistä uuden polven lääkkeistä mikä sai aikaan itsetuhoisia ajatuksia. Mutta ei, hoidossa ei luovutta pakkomielteestä hoitaa lääkkeillä vaikka hoito tuntui välillä vievän hengen koska lääkkeiden aiheuttamaa oloa ei kestänyt. Lopulta piti irrottaa itsensä hoitosuhteesta ja hoitaa itseään lääkkeettömästi kuntoon ja toipuminen alkoi. Lääkkeettä vuosia.
Näinkin voi käydä. Tämä on tabu. Halutaan nähdä vaan tarina jossa lääkkeet pelastaa. Muut tarinat unohdetaan. Harmia saaneet emme ole olemassa.

Avoin dialogin malli olisi suotava malli muuallekin. Siinä sentään lääkityksillä on vähemmän painoarvoa. Nykypsykiatrialla on vahva pakkomielle lääkitä ihmisiä. Muuta ei haluta nähdä. Haitoille ollaan sokeita.

2. Ymmärtämättömyys psykiatristen sairauksien luonteesta

Valitun linjan valossa on itsestään selvää, että niin tautiluokitus kuin Käypä hoito -työryhmätkään eivät osaa vastata siihen, mitä mielen sairaudet ovat.

Jos “psykiatristen sairauksien” perusluonnetta, ajatellaan esimerkiksi psykoosin kohdalla, niin psykoosin kehittymisen taustalta löytyy aina ymmärrettäviä syitä. Tutkimuksissa vakava lapsuuden tai nuoruuden trauma löytyy toistuvasti noin 80 prosentilta psykoosisairausdiagnoosin saaneista ja koulukiusaamistaustaa löytyy lähes kaikilta. On pysytytty myös osoittamaan, että suurempi määrä vaikeita lapsuudenkokemuksia korreloi suuremman psykoosiriskin kanssa.

Avoimen dialogin mallista saatujen kokemusten perusteella, sekä Martin Harrowin ja Lex Wunderlinkin pitkän aikavälin seurantatutkimusten perusteella psykoosilla on taipumus mennä ohi psykososiaalisella tuella tai hoitamatta ollenkaan akuuttijakson jälkeen (olen kirjoittanut blogeja aiheesta Tutkimus-osioon). Tehokkaan hoidon salaisuus näyttäisi olevan siinä, mitä ei tehdä pikemminkin kuin siinä, mitä tehdään: mitä vähemmän lääkkeitä käytetään, sitä paremmat hoitotulokset saadaan.

Kaikesta huolimatta ihminen on perustavanlaatuisesti sosiaalinen eläin, ja psykososiaalisen tuen voidaan olettaa olevan toipumisen taustalla silloinkin kun lääkärien tulkinnan mukaan “psykoosi paranee itsestään”. Lääkkeettömyys ei tarkoita sitä, että ihmiset pitäisi jättää heitteille. Myös psykologiset traumat syntyvät ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, ja toisaalta kaupunki ympäristönä on havaittu psykoosille enemmän altistavaksi asuinympäristöksi kuin maaseutu. Tähän yhtenä selityksenä lienee yhteisöllisyyden puute kaupungeissa. Yhteiskuntatieteissä psykiatriaa on kritisoitu ihmisen ottamisesta pois sosiaalisesta kontekstistaan, ja kritiikki osuukin kohdalleen. Ihmissuhteet ja ympäristö eivät ole vain “huomioon otettava asia” tai “laukaiseva tekijä”, vaan paljon enemmän.

Vaikka psykoanalyyttistä psykiatriaa on syystäkin kritisoitu liiallisuuksiin menneestä analyyttisyydestä, “psykiatriset reaktiot” sekä trauman käsite ovat olleet huomattavan edistyksellisiä verrattuna nykyiseen neuropsykiatriaan. Nykyään “mielen sairauksien” katsotaan johtuvat potilaiden viallisista geeneistä tai aivoista, mikä on tietenkin omiaan passivoittamaan potilaita. Miksi yrittää kuntoutua, jos ongelma on viallisessa keskushermostossa ja ratkaisu lääkityksessä.

Valitettavasti biologisen psykiatrian tarinoille ei ole löytynyt vahvistusta, eikä vähiten psyykkisten pulmien perusluonteen väärinymmärtämisen vuoksi. Kyse on psyykkisistä reaktiosta ympäristön tapahtumiin, eli ei varsinaisesti sairauksista tai “psykopatologiasta” ollenkaan. Siksi myös vastauksen psyykkisiin pulmiin tulee olla inhimillistä tukea antava, ja voimakasta fyysistä riippuvuutta aiheuttavia sedatiiveja tulisi käyttää psykiatriassa vain hätätapauksissa.

Eräs merkittävä ongelma liittyy siihen, että psykiatriassa tehdään runsain mitoin psykiatrisia arvioita ja uusia diagnooseja jo valmiiksi lääkityille potilaille, jolloin pystytään diagnosoimaan lähinnä lääkkeiden haittavaikutukset psykiatrisiksi sairauksiksi. Lisäksi esimerkiksi skitsofrenian diagnostisiin kriteereihin kuuluvat erottamattomasti lääkkeiden aiheuttamat kognitiiviset oireet, kuten ajattelun kokonaisvaltainen heikentyminen, sekä negatiiviset oireet, kuten ilmeettömyys ja eleettömyys.

Peruspsykiatrille nämä mainitut ongelmat saattavat olla vieraita, mutta monet tutkijat kyllä tietävät missä mennään. Valitettavasti he eivät yleensä välitä. Osa on akateemisten kannusten ja osa lääketeollisuuden setelitukkujen perässä. Kaivataan rohkeita esiintuloja, koska potilaat ja lääkärit ansaitsevat luotettavaa tietoa.

Anonyymi kirjoitti:

2. Ymmärtämättömyys psykiatristen sairauksien luonteesta

Valitun linjan valossa on itsestään selvää, että niin tautiluokitus kuin Käypä hoito -työryhmätkään eivät osaa vastata siihen, mitä mielen sairaudet ovat.

Jos “psykiatristen sairauksien” perusluonnetta, ajatellaan esimerkiksi psykoosin kohdalla, niin psykoosin kehittymisen taustalta löytyy aina ymmärrettäviä syitä. Tutkimuksissa vakava lapsuuden tai nuoruuden trauma löytyy toistuvasti noin 80 prosentilta psykoosisairausdiagnoosin saaneista ja koulukiusaamistaustaa löytyy lähes kaikilta. On pysytytty myös osoittamaan, että suurempi määrä vaikeita lapsuudenkokemuksia korreloi suuremman psykoosiriskin kanssa.

Avoimen dialogin mallista saatujen kokemusten perusteella, sekä Martin Harrowin ja Lex Wunderlinkin pitkän aikavälin seurantatutkimusten perusteella psykoosilla on taipumus mennä ohi psykososiaalisella tuella tai hoitamatta ollenkaan akuuttijakson jälkeen (olen kirjoittanut blogeja aiheesta Tutkimus-osioon). Tehokkaan hoidon salaisuus näyttäisi olevan siinä, mitä ei tehdä pikemminkin kuin siinä, mitä tehdään: mitä vähemmän lääkkeitä käytetään, sitä paremmat hoitotulokset saadaan.

Kaikesta huolimatta ihminen on perustavanlaatuisesti sosiaalinen eläin, ja psykososiaalisen tuen voidaan olettaa olevan toipumisen taustalla silloinkin kun lääkärien tulkinnan mukaan “psykoosi paranee itsestään”. Lääkkeettömyys ei tarkoita sitä, että ihmiset pitäisi jättää heitteille. Myös psykologiset traumat syntyvät ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, ja toisaalta kaupunki ympäristönä on havaittu psykoosille enemmän altistavaksi asuinympäristöksi kuin maaseutu. Tähän yhtenä selityksenä lienee yhteisöllisyyden puute kaupungeissa. Yhteiskuntatieteissä psykiatriaa on kritisoitu ihmisen ottamisesta pois sosiaalisesta kontekstistaan, ja kritiikki osuukin kohdalleen. Ihmissuhteet ja ympäristö eivät ole vain “huomioon otettava asia” tai “laukaiseva tekijä”, vaan paljon enemmän.

Vaikka psykoanalyyttistä psykiatriaa on syystäkin kritisoitu liiallisuuksiin menneestä analyyttisyydestä, “psykiatriset reaktiot” sekä trauman käsite ovat olleet huomattavan edistyksellisiä verrattuna nykyiseen neuropsykiatriaan. Nykyään “mielen sairauksien” katsotaan johtuvat potilaiden viallisista geeneistä tai aivoista, mikä on tietenkin omiaan passivoittamaan potilaita. Miksi yrittää kuntoutua, jos ongelma on viallisessa keskushermostossa ja ratkaisu lääkityksessä.

Valitettavasti biologisen psykiatrian tarinoille ei ole löytynyt vahvistusta, eikä vähiten psyykkisten pulmien perusluonteen väärinymmärtämisen vuoksi. Kyse on psyykkisistä reaktiosta ympäristön tapahtumiin, eli ei varsinaisesti sairauksista tai “psykopatologiasta” ollenkaan. Siksi myös vastauksen psyykkisiin pulmiin tulee olla inhimillistä tukea antava, ja voimakasta fyysistä riippuvuutta aiheuttavia sedatiiveja tulisi käyttää psykiatriassa vain hätätapauksissa.

Eräs merkittävä ongelma liittyy siihen, että psykiatriassa tehdään runsain mitoin psykiatrisia arvioita ja uusia diagnooseja jo valmiiksi lääkityille potilaille, jolloin pystytään diagnosoimaan lähinnä lääkkeiden haittavaikutukset psykiatrisiksi sairauksiksi. Lisäksi esimerkiksi skitsofrenian diagnostisiin kriteereihin kuuluvat erottamattomasti lääkkeiden aiheuttamat kognitiiviset oireet, kuten ajattelun kokonaisvaltainen heikentyminen, sekä negatiiviset oireet, kuten ilmeettömyys ja eleettömyys.

Peruspsykiatrille nämä mainitut ongelmat saattavat olla vieraita, mutta monet tutkijat kyllä tietävät missä mennään. Valitettavasti he eivät yleensä välitä. Osa on akateemisten kannusten ja osa lääketeollisuuden setelitukkujen perässä. Kaivataan rohkeita esiintuloja, koska potilaat ja lääkärit ansaitsevat luotettavaa tietoa.

Lue lisää

3. Käsitteen “biologia” ymmärtäminen väärin

Viimeisenä nostan vielä esiin seikan, jota olen viime aikoina pohtinut: nykyisen psykiatrian näkökulmasta “biologia” tarkoittaa aivosairautta ja viallisia geenejä. Potilaiden “aivo- ja geeniongelmaan” vastataan neurotoksisilla aineilla, jotka aiheuttavat voimakasta riippuvuutta ja vakavia neurologisia ongelmia, sekä haitallisia epigeneettisiä muutoksia.

Sen sijaan biologia on jotain aivan muuta kuin psykiatrinen ajattelu ja toisinaan osa sitä kohtaan esitetystä kritiikistäkin antavat ymmärtää. Kaikki psykologiset vastaukset elämän vastoinkäymisiin, joita psykiatria patologisoi, ovat luonteeltaan myös kehollisia. Mieltä ja kehoa ei voi erottaa toisistaan sillä tavalla kuin lääketieteessä on tapana tehdä: mieli ja keho ovat yhtä kokonaisuutta. Tämän vuoksi myös liikunta, meditaatio ja terveellinen ruokavalio ovat tehokkaita interventioita mielen pulmiin. Neurotoksiset teollisuuskemikaalit puolestaan eivät sitä ole, paitsi vaikeimmissa tapauksissa ja lyhytaikaisessa käytössä.

Biologisen ulottuvuuden myötä ajattelutapaa voi kehittää kokonaisvaltaiseksi: ihminen on kehollinen ja sosiaalinen, psykologinen ja biologinen ulottuvuus ovat päällekkäisiä sekä jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään.

4. Vallankäyttö

Psykiatreilla on aivan liian suuret valtuudet puuttua potilaiden elämään. Varsinkin pakkohoitolaki on merkittävä ongelma, ja moni ihminen riutuu mielisairaalassa ilman, että siitä olisi mitään muuta kuin haittaa. Sen sijaan hoitoon hakeutuminen ei ole nykyisellään useinkaan kovin houkutteleva vaihtoehto ja toisaalta tukea tarjotaan aivan liian myöhään, kun tilanne on jo eskaloitunut.

5. Johtopäätös

Psykiatria on harhautunut siinä määrin tieteellisyyden ja eettisyyden polulta alan kiinnostuksen kohteena olevien ilmiöiden suhteen, että tilanne vaatisi välittömiä toimenpiteitä jo pelkästään ihmisoikeuksien ja potilasturvallisuuden näkökulmasta.

Monet kuvasivat näiden lääkkeiden lamauttavia vaikutuksia, kuten emotionaalinen tyhjyys, uupumus, motivaation ja energian menetys, vähentynyt keskittymiskyky, heikentynyt älykkyys ja ajattelun selkeyden menetys. Se esti heitä suorittamasta mitään tarkoituksenmukaista toimintaa ja heidät kekemaan itsensä “zombeiksi”. Toiset kokivat ahdistuksen ja masennuksen lisääntymistä sekä saivat itsemurha ajatuksia. Yksi osallistuja kertoi:

”Muistan, että otin ensimmäisen annokseni… se tyrmäsi minut ehdottomasti… En voinut edes nostaa pölyrättiä ja harjaa, koska en voinut liikuttaa käsivarsiani, jalkojani… Minulla ei ollut ajatuksia päässäni. En voinut tehdä mitään … olin kuin zombi. “

Toisaalta jotkut osallistujat kertoivat, että lääkitys auttoi vähentämään oireita. Se johti heidän kuulemiensa äänien vähentymiseen ja joskus jopa selkeyttii ajattelua. Näille potilaille ajattelun tunteettomuus ja hidastuminen oli hyödyllistä, koska tämä kognitiivinen ja tunteellinen heikkeneminen vähensi henkistä sekaannusta, tunkeilevia ajatuksia ja harhakuvien voimakkuutta. Vaikka suurin osa potilaista valitti psykoosilääkkeiden lamaannuttavien ominaisuuksien olevan epämiellyttäviä, jotkut totesivat, että se auttoi heitä rentoutumaan ja nukkumaan.

Lisäksi käyttäjät kokivat, että antipsykoottisilla lääkkeillä oli kielteinen vaikutus heidän persoonallisuuteensa, itsetuntoonsa ja ”sieluunsa”. Motivaation lasku, kognitiiviset muutokset ja sivuvaikutukset, kuten painonnousu ja seksuaaliset vaikeudet, saivat monet kokemaan, että he olivat menettäneet todellisen itsensä. Toiset valittivat vähentyneestä”luovuudesta, mielikuvituksesta, huumorista tai henkisyyden ja henkisen yhteyden “tunteen” menetyksestä.

Muutama osallistuja totesi, että antipsykoottien aiheuttama oireiden vähentyminen auttoi heitä palauttamaan vanhan itsensä. Se vei heitä kohti normaalisuutta ja antoi heille mahdollisuuden osallistua valittuihin toimintoihin, lääkitys nosti heidän itsetuntoaan. Nämä havainnot viittaavat lääkkeiden käyttäjien kokemusten ja mielipiteiden heterogeenisyyteen ja monimutkaisuuteen.

Lääkkeillä oli myös symbolisia vaikutuksia, koska monet osallistujat totesivat, että antipsykoottien jatkuva nauttiminen vahvisti ajatusta, että he olivat sairaita. Joitakin tämä ajatus lohdutti, mutta toiset kokivat, että he eivät olleet kokonaisia ​​tai että se teki heistä “pienempiä ihmisiä”, “outoja” ja “hulluja”. Monien mielestä se pakotti heidät tunnustamaan itsensä kroonisesti sairaiksi ja vahvisti leimautumista. Biolääketieteellisen mallin käyttöön on toistuvasti liitetty lisääntynyttä leimautumista ja stigmaa, ja sosiaalisten vaikutusten vähättelyä psyykkisten vaikeuksien syynä on alettu kritisoida.

Monet osallistujat yhdistivät lääkkeiden käytön itsemääräämisoikeuden ja tahdonvapauden menettämiseen. He säilyttivät passiivisen asenteen ja hylätyksi tulemisen tunteen. Eräs sanoi

”Olen aina hyväksynyt lääkityksen. Se on saattanut minut tuntemaan oloni huonoksi, mutta hyväksyin sen. Hyväksyin sen ilman valitusta.”

Toiset kertoivat, että heillä ei ollut juurikaan aavistusta lääkityksen tarkoituksesta. He kokivat, ettei heillä ollut koskaan ollut valinnanmahdollisuutta lääkityksen suhteen. Kertomukset olivat täynnä “toivottomuuden, avuttomuuden, pelon, hämmennyksen tai välinpitämättömyyden tunteita heidän neuroleptisen lääkityksensä suhteen.” Monet uskoivat, että lääkkeistä kieltäytyminen johtaisi ystävien ja perheen hylkäämiseen, mielenterveysammattilaisten painostukseen sekä epävirallisiin ja virallisiin uhkiin uudelleen joutumisesta sairaalaan. Kaiken kaikkiaan Moncrieff toteaa:

”Tarkastelemamme tutkimukset osoittavat, että samalla kun psykoosilääkkeet voivat vähentää häiritseviä ja huolestuttavia psykoottisia kokemuksia, ne voivat auttaa palauttamaan kokemuksen arkiitsestä.Mutta ne voivat myös viedä ihmisiltä heidän itsensä tärkeitä puolia. Peter Wescott ilmaisi tilanteen British Medical Journal -lehdessä vuonna 1 979, ” hulluuden ajanjaksoista luopumiseni, minun on pitänyt maksaa sielullani.”

Kirjoittajat mainitsevat, että tulosten yleistettävyys muihin maailman osiin on epävarmaa, koska suurin osa tutkimuksista tehtiin länsimaisista väestöistä.

Tutkimus tarjoaa monimutkaisen ja vivahteikkaan kuvan käyttäjäkokemuksesta, jossa jotkut väittävät, että psykoosilääkkeet auttavat oireiden vähentämisessä. Sen sijaan toiset valittavat, että se riistää heiltä sen, kuka he ovat. Moncrieff sanoo:

“Toivon, että työmme auttaa avaamaann tätä kokemusta mielenterveyshenkilöstölle, joka ei ehkä tiedä sitä. He voivat olla empaattisempia ihmisille, joille on määrätty näitä lääkkeitä, ja avoimemmin auttaa ihmisiä välttämään tai minimoimaan niiden käyttöä.”

Tämä empatia ja sosiaalinen yhteys ovat erityisen tärkeitä, koska tutkimukset ovat osoittaneet, että sosiaalisen vuorovaikutuksen tiheys ja mielenterveysammattilaisten ja potilaiden väliset kunnioittavat suhteet ovat kriittiset ennustajat psykoosista toipumiselle.

Anonyymi kirjoitti:

Monet kuvasivat näiden lääkkeiden lamauttavia vaikutuksia, kuten emotionaalinen tyhjyys, uupumus, motivaation ja energian menetys, vähentynyt keskittymiskyky, heikentynyt älykkyys ja ajattelun selkeyden menetys. Se esti heitä suorittamasta mitään tarkoituksenmukaista toimintaa ja heidät kekemaan itsensä “zombeiksi”. Toiset kokivat ahdistuksen ja masennuksen lisääntymistä sekä saivat itsemurha ajatuksia. Yksi osallistuja kertoi:

”Muistan, että otin ensimmäisen annokseni… se tyrmäsi minut ehdottomasti… En voinut edes nostaa pölyrättiä ja harjaa, koska en voinut liikuttaa käsivarsiani, jalkojani… Minulla ei ollut ajatuksia päässäni. En voinut tehdä mitään … olin kuin zombi. “

Toisaalta jotkut osallistujat kertoivat, että lääkitys auttoi vähentämään oireita. Se johti heidän kuulemiensa äänien vähentymiseen ja joskus jopa selkeyttii ajattelua. Näille potilaille ajattelun tunteettomuus ja hidastuminen oli hyödyllistä, koska tämä kognitiivinen ja tunteellinen heikkeneminen vähensi henkistä sekaannusta, tunkeilevia ajatuksia ja harhakuvien voimakkuutta. Vaikka suurin osa potilaista valitti psykoosilääkkeiden lamaannuttavien ominaisuuksien olevan epämiellyttäviä, jotkut totesivat, että se auttoi heitä rentoutumaan ja nukkumaan.

Lisäksi käyttäjät kokivat, että antipsykoottisilla lääkkeillä oli kielteinen vaikutus heidän persoonallisuuteensa, itsetuntoonsa ja ”sieluunsa”. Motivaation lasku, kognitiiviset muutokset ja sivuvaikutukset, kuten painonnousu ja seksuaaliset vaikeudet, saivat monet kokemaan, että he olivat menettäneet todellisen itsensä. Toiset valittivat vähentyneestä”luovuudesta, mielikuvituksesta, huumorista tai henkisyyden ja henkisen yhteyden “tunteen” menetyksestä.

Muutama osallistuja totesi, että antipsykoottien aiheuttama oireiden vähentyminen auttoi heitä palauttamaan vanhan itsensä. Se vei heitä kohti normaalisuutta ja antoi heille mahdollisuuden osallistua valittuihin toimintoihin, lääkitys nosti heidän itsetuntoaan. Nämä havainnot viittaavat lääkkeiden käyttäjien kokemusten ja mielipiteiden heterogeenisyyteen ja monimutkaisuuteen.

Lääkkeillä oli myös symbolisia vaikutuksia, koska monet osallistujat totesivat, että antipsykoottien jatkuva nauttiminen vahvisti ajatusta, että he olivat sairaita. Joitakin tämä ajatus lohdutti, mutta toiset kokivat, että he eivät olleet kokonaisia ​​tai että se teki heistä “pienempiä ihmisiä”, “outoja” ja “hulluja”. Monien mielestä se pakotti heidät tunnustamaan itsensä kroonisesti sairaiksi ja vahvisti leimautumista. Biolääketieteellisen mallin käyttöön on toistuvasti liitetty lisääntynyttä leimautumista ja stigmaa, ja sosiaalisten vaikutusten vähättelyä psyykkisten vaikeuksien syynä on alettu kritisoida.

Monet osallistujat yhdistivät lääkkeiden käytön itsemääräämisoikeuden ja tahdonvapauden menettämiseen. He säilyttivät passiivisen asenteen ja hylätyksi tulemisen tunteen. Eräs sanoi

”Olen aina hyväksynyt lääkityksen. Se on saattanut minut tuntemaan oloni huonoksi, mutta hyväksyin sen. Hyväksyin sen ilman valitusta.”

Toiset kertoivat, että heillä ei ollut juurikaan aavistusta lääkityksen tarkoituksesta. He kokivat, ettei heillä ollut koskaan ollut valinnanmahdollisuutta lääkityksen suhteen. Kertomukset olivat täynnä “toivottomuuden, avuttomuuden, pelon, hämmennyksen tai välinpitämättömyyden tunteita heidän neuroleptisen lääkityksensä suhteen.” Monet uskoivat, että lääkkeistä kieltäytyminen johtaisi ystävien ja perheen hylkäämiseen, mielenterveysammattilaisten painostukseen sekä epävirallisiin ja virallisiin uhkiin uudelleen joutumisesta sairaalaan. Kaiken kaikkiaan Moncrieff toteaa:

”Tarkastelemamme tutkimukset osoittavat, että samalla kun psykoosilääkkeet voivat vähentää häiritseviä ja huolestuttavia psykoottisia kokemuksia, ne voivat auttaa palauttamaan kokemuksen arkiitsestä.Mutta ne voivat myös viedä ihmisiltä heidän itsensä tärkeitä puolia. Peter Wescott ilmaisi tilanteen British Medical Journal -lehdessä vuonna 1 979, ” hulluuden ajanjaksoista luopumiseni, minun on pitänyt maksaa sielullani.”

Kirjoittajat mainitsevat, että tulosten yleistettävyys muihin maailman osiin on epävarmaa, koska suurin osa tutkimuksista tehtiin länsimaisista väestöistä.

Tutkimus tarjoaa monimutkaisen ja vivahteikkaan kuvan käyttäjäkokemuksesta, jossa jotkut väittävät, että psykoosilääkkeet auttavat oireiden vähentämisessä. Sen sijaan toiset valittavat, että se riistää heiltä sen, kuka he ovat. Moncrieff sanoo:

“Toivon, että työmme auttaa avaamaann tätä kokemusta mielenterveyshenkilöstölle, joka ei ehkä tiedä sitä. He voivat olla empaattisempia ihmisille, joille on määrätty näitä lääkkeitä, ja avoimemmin auttaa ihmisiä välttämään tai minimoimaan niiden käyttöä.”

Tämä empatia ja sosiaalinen yhteys ovat erityisen tärkeitä, koska tutkimukset ovat osoittaneet, että sosiaalisen vuorovaikutuksen tiheys ja mielenterveysammattilaisten ja potilaiden väliset kunnioittavat suhteet ovat kriittiset ennustajat psykoosista toipumiselle.

Lue lisää

"että otin ensimmäisen annokseni… se tyrmäsi minut ehdottomasti… En voinut edes nostaa pölyrättiä ja harjaa, koska en voinut liikuttaa käsivarsiani, jalkojani… Minulla ei ollut ajatuksia päässäni. En voinut tehdä mitään … olin kuin zombi. “

Kokemukseni oli tismalleen samankaltainen ja äärimmäisen pelottava. Kokemukseni antipsykooteista oli hyvin negatiivinen, mutta siitä huolimatta minua painostettiin niitä käyttämään yhdessä vaiheessa. Tämä sai minut vihaamaan hoitojärjestelmää mutta myös perääntymään siitä pois heti kun kykenin. En edelleenkään koskaan ole saanut luottamustani takaisin vaikka olen kokemuksesta osittain päässyt yli. Hoitohenkilöstö oli monin paikoin äärimmäisen yksinkertaista ja tuntui luulevan että antipsykootit psykoosiin on kuin antibiootteja pahaan tulehdukseen. Täysin pakollisia, mitä todellisuus tuskin on ja muitakin tapoja olisi hoitaa, mutta haluja ja ilmeisesti resursseja, ymmärrystä ei ole kohdata ihmistä millään muulla tavoin kuin pakkolamaamalla häntä. Siellä he tälläkin hetkellä kyttäävät ottaako ihmiset lääkkeensä ja uhkailevat joitakin injektioruiskujen kanssa jos eivät ota ajatellen että parantavat heitä. Jonkinlaista sosiaalista kontrollia se enemmän on.

Minulle terveys ja hyvinvointi lähtee nykyään hyvin eri suunnasta kuin lääkkeistä ja psykiatrian opeista.

Pilleri pilleriltä kadotin sitä kuka olen ja kun olin ahdistunut siitä että ajatus ei toimi, sitä pistettiin psykoosin piikkiin. Tuo oli kuin väkivaltaa. Lääkehaittoja tulkittiin minun ongelminani ja vielä nähtiin lääkkeiden tarpeena.
Kamala kierre mistä pääsy vaatii äärimmäisen vahvaa luonnetta.

Alussa valitin lääkärille etten kykene ajattelemaan niin hän sanoi että "eikö se ole hyvä että saat levättyä". Minulle ei ollut mitään lepoa olla kauhuissaan siitä mitä lääkkeet minulle tekivät ja miten ne muutti minua. Tunsin itseni kuin tyhjäksi kuoreksi, zombiksi, lääkkeissä.. Aika nopeaa menetin täysin kytköksen itseeni.

Onneksi sain itseni takaisin lääkkeitä alasajettaessa. Tosin jotain minun sisälläni muuttui joka ei koskaan ole palannut. On tosi arveluttavaa alkaa veivaamaan aivokemioita koska sillä muutetaan ihmistä, pilleri pilleriltä.

Itse olen kärsinyt jokaisesta saamastani neuroleptistä sivuoireita. Yksi lähes tuhosi elämäni. Nykyisin olen työelämässä lääkkeittä.