Miten löytää yhteys puolisoon?

Olemme puolisoni kanssa olleet parisuhteessa nyt n. 2 v, josta vuoden verran asuneet saman katon alla. Olemme molemmat 30-v ja meille on loppuvuodesta syntymässä ensimmäinen lapsi.

Elämä on tasaisen turvallista, mutta intohimotonta ja välillämme tuntuu olevan etäisyyttä. En oikein tiedä miten pääsisimme tästä lukko tilanteesta yli ja löytäisimme taas toisemme. Puolisoni jakaa kanssani kotityöt, on kiltti ja luotettava, mutta tuntuu, että hän viihtyy omissa oloissaan enemmän kuin kanssani. Eli viettää vapaa-aikansa pitkälti tietokoneella pelaillen, tekee ruokaa aina vain itselleen eikä halua ikinä lähteä minun kanssani samaan aikaan ulkoilemaan. Vapaapäivinä voi mennä pitkälle iltapäivään ennen kuin hän sanoo mitään emmekä oikeastaan keskustele mistään. Tai emme voi, kun hän ei seuraa uutisia tai ole kiinnostunut oikein muista kuin omista harrastuksistaan; niistäkään hän ei minulle puhu.

Fyysinen läheisyys on arjessa olematonta eikä hän oma-aloitteisesti kosketa minua, seksiin saattaa kerran kuukaudessa tehdä aloitteen. Sekin on lähinnä hieman rintojen kourimista ja liukkaripurkin avaaminen, kummoisempaa esileikkiä ei ole. Olen alkanut inhota liukkaripurkin avaamisen ääntä, se alkaa ahdistaa ja luo epätoivoisen/turhautuneen olon. Yritän innostua, mutta nykyisin seksi lähinnä ahdistaa ja haluan sen vain olevan ohi nopeasti.

Meillä oli viime syksynä ja talvena isompi kriisi, kun hän selkeästi kipuili yhteenmuuttoa. Sopeutuu huonosti muutoksiin ja tämä sitten aiheutti kiukuttelua, suuttumista aivan pienistä asioista ja erolla uhkailua, jonka seurauksena itkin ja anelin häntä jäämään moneen kertaan. Yritin puhua hänen kanssaan asioista rauhallisesti, kysellä tunteista ja sanoittaa omia tuntemuksia häntä syyllistämättä. Yritin ylläpitää läheisyyttä päivittäin ja tehdä aloitteita seksiin, kohtalaisen hyvin tuloksin. Nämä eivät kuitenkaan vaikuttaneet hänen käytökseensä.

Lopulta aloin voida pahoin ja kerroin olevani väsynyt jatkuvaan riitelyyn, että harkitsen eroa. Se herätti hänet vihdoin ja hän alkoi panostaa suhteeseen. Oli läheisyyttä, hän seurasi uutisia ja teki aloitteita keskusteluun, jotka jäivät sisällöltään hieman pinnallisiksi, mutta hän kuitenkin teki parhaansa ja yritti. Seksiinkin hän panosti aivan eri tavoin kuin ennen ja aloin taas luottaa suhteeseen.

Kun positiivista muutosta oli jatkunut 2-3 kk, tuli puheeksi perheenlisäys. Emme ole enää ihan nuoria ja muutamaa vuotta aiemmin olin edellisessä suhteessa kärsinyt lapsettomuudesta, joka päätti sen suhteen. Tiesin, että nykyinen puolisoni haluaisi ehdottomasti joku päivä lapsia, kuten itsekin, mutten ollut varma voisinko jälkikasvua hänelle tarjota. Päätimme siis yrittää ja toisesta kierrosta meillä tärppäsikin.

Melkein heti positiivisen raskaustestin jälkeen arki alkoi palata sinne lamaannuttavaan etäisyyteen ja intohimottomuuteen. Emme sentään riitele samoin kuin viime syksynä, joten sekin on kai edistystä. Mutta keskustelu ja kaikki kiinnostus on taas kadonnut. Ei henkistä tai fyysistä läheisyyttä. Olo on aika epätoivoinen ja uupunut, varmasti osin myös tämän raskauden aiheuttaman hormonimyrskyn vuoksi, mutta myös parisuhteen tilanteesta johtuen. Yksi iso asia, joka ahdistaa ja saa pohtimaan suhteen jatkoa, on fakta, että pystyn puhumaan muutaman miespuolisen (ei ihastumisia/pettämisiä) kaverini kanssa paljon enemmän ja laajemmista aiheista kuin kumppanini kanssa. Eli näen ja tiedän, että älyllisesti tyydyttävän yhteyden saavuttaminen on mahdollista, muttei jostain syystä puolisoni kanssa...

Mistä löytäisin voimaa panostaa suhteeseen ja yrittää? Miten tätä asiaa kannattaisi lähteä purkamaan (kuinka avata keskustelu/"nostaa kissa pöydälle")? Olemmeko vain lopulta liian erilaisia? Ja pystyykö yhteyttä rakentamaan vai tyydynkö tähän kämppis-suhteeseen?