että suhteiden alkaminen on vaan sattumankauppaa ja sopimus jonkun kohalle sattuvan ihmisen myötä, joka jokseenkin kiva. Sillä oikeesti eihän meissä oo mitään ihmeellistä ja kuka vaan on korvattavissa. Itekin oon suht hiljainen, ei mitään erityisominaisuuksia (en puhu työjutuista), arkisia askareita, en erityisemmän näkönen ym. Jos vähän aikaa näet toista ja juttelet niin sitten toinen huomais, että oonkin pettymys. Ei oliskaan mitään erityistä. Tässä kohdin ymmärrän niitä, jotka ei mee suhteisiin, varmaan tietävät etteivät sitten jaksais samaa naamaa, tavista, katella.
Mä oon sitä mieltä
Anonyymi
3<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sopimussuhde on hyvä! Täytyy muistaa tämä sana.
Niitähän riittää ystäväpiirissäni.
Jopa aikoinaan exäni sitkutteli kanssani vuosia kunnes sopimussuhde toisen kanssa oli valmis alkavaksi. Sopimussuhde on veikeä suhde siinäkin mielessä että minua pyöritetään kolmantena pyöränä vieläkin taustalla. Sopimusuhteeseen siirrettiinkin lähes kaikki mahdollinen myös minunkin omistuksista.
Tällaiset kolmiyhteiset suhteet ovat edukkaita niille jotka fyysisesti ovat niissä. Edun tavoittelussa voidaan repästä se kolmas osapuoli touhuun mukaan jopa tietämättä.
Kyl siekin huomaat kun tällaiseen päädyt.
Ihastuminen tai rakastuminen on ihana kemiallinen jekku, niin kauan kuin sitä kestää. Siinä voi pitää toista, ihan tavallista ihmistä erityisen hyvänä, ja kun se sama toimii käänteisesti, niin mikäs sen parempi.
Vaan sitten kun luonto on tehnyt temppunsa eikä pääkopan sisäistä huumetta enää erity, niin pikkuhiljaa (olisko kolmisen vuotta) se toinen ihanuus voi muuttuakin veljen tai siskon kaltaiseksi ärsykkeeksi. Ei siis pyrikään tekemään kaikkensa toisen puolesta, vaan voi komennella ja käskyttää, eikä enää pussailukaan maistu kolmea kertaa päivässä, vaan hyvä jos sitä on pari-kolme kertaa kuukaudessa.
Mutta joo, sattumalla on paljon tekemistä asian kanssa. Ei tietysti kaikkiin voi. saatikka pidä ihastua, mutta aika nopeasti se käy kun se on käydäkseen.
Tietysti on vielä se "The one that got away", eli joku jonka muistaa ikuisesti, se joku joka lipesi käsistä kun ei hoitanut asiaa kunnolla ja nopeasti. Jäi vaivaamaan olisiko hän ollut se oikea?
Sitä en tiedä onko tälle vastakohtaa, eli tapasiko jossakin vaiheessa sen oikean johon ei sillä hetkellä ehtinyt ihastumaan, mutta jonka kanssa vähän enemmän aikaa viettämällä olisi päätynyt elämään onnellisena, ilman että se rakastumisen huume-aine olisi johtanut väärän henkilön lumoihin (jonka tuloksena olisi riitaisa avioero). Höh, tämä viimeinen oli typerä ajatus.
Hyvässä suhteessa, molemmat nostavat tasoaan.
Riittää kun on sille yhdelle se ihmeellinen, ja korvaamaton.
Rakkaus vaatii työtä. Se alkuihastus ei kanna pitkälle.
Jokaisen pitää tehdä se työ itse tai yhdessä.
Kyllä rakkaudessa voi komentaakin. Miten itsensä ilmaisee ratkaisee. Sekin toimiiko se molempiin suuntiin?
Jos palaute on pääsääntöisesti hyvää, se kestää ohjailunkin. Jos on hyvä olla, sen hyvän tahtoo jatkuvan. Sen tahtoo myös jakaa. Jos se vaatii tottelemista, sen tekee myös itsensä vuoksi.
Kun itse saan kaiken, teen myös kaikkeni.
Se voi vaatia vaikeitakin päätöksiä, eikä se ole aina helppo ratkaisu.
Voi joutua luopumaan entisistä asenteista ja arvoistakin.
Itse kuitenkin haluan olla mielummin onnellinen kuin asentteitteni vanki.
Se mitä ulkopuoliset ajattelevat, se on yhdentekevää.