Noniin, nyt on sitten käännetty mun elämässä semmoinen sivu, että 30v lähestyessä on aika lopettaa horkalla läträäminen. Aion nyt avautua tässä miten kaduttaa vuosien vetäminen. Koittakaa jaksaa lukea, varsinkin nuoret, ottakaa neuvoista osa korvan taakse. Aion herättää tässä keskustelua horkan vedon perusteettomuudesta, aion kääntää takin täysin, siis TÄYSIN. Aion paasata kliseitä ja nalkuttaa samaa mitä itelle nalkutti jotkut aikanaan.
Nuorena sitä on kovin kypsymätön miettimään elämää kovin pitkälle eteenpäin. Hektinen horkan veto on niin kivaa ja treenit kulkee, sitä ottaa irti kaiken siitä hetkestä kun ekan sutikan perseeseen lykkää. Dramaattinen kehitys voimissa ja hämäävä "lihaskasvu" pöhön ja rasvan siivittäminä sekoittaa kovin helposti nuoren kollin pään. Elämän keskipisteeksi tulee treenit ja sen ohella päivän kohokohta on, kun saa kaivaa taas neulan ja ruiskun kaapista. Kuurien ajan sitä elää kuin viimeistä päivää ja tauoilla taas mennään vain odotellessa seuraavaa settiä. Palauttavia venytellään pitkälle tauolle, että koneessa olisi kokoajan jotain pientä. Penkkitulos toimii indikaattorina ja sitä tuijotetaankin perse penkistä ilmassa. Numerot vilisevät silmissä, 130, 140, 160, ja voila 200kg. Tuo maaginen 200, sarja numeroita, sinällään täysin mitätön lukema, ajoi itseni täysin perusteettomaan horkan käyttöön. Jotkut perustelevat numeroiden rikkomisen saavutuksina, itse en muista kertaakaan nauttineeni rajan rikkomisesta tai ennätyksen tekemisestä. Kun otin salilla ekan kerran 200kg, en tuntenut mitään muuta kuin fyysistä kipua. Ei euforiaa, ei suurta poksahdusta kun toiset sataset paukkuivat. Ehkä suurin syy "saavutuksen" mitättömyyteen oli vuosien "työ" sen eteen, vuosien terveydellä leikkiminen vain ja ainoastaan jotta saisi isomman numeron penkkitulokseen. Olisi luullut että iloisesti olisin korkannut kuohuviinin ja huutanut "SE ON SIINÄ!". Ehkä takaraivossa oli jo vuosia ollut paine siitä, että onko tässä mitään järkeä, onko järkeä numeroiden takia vetää myrkkyjä kroppaan?
Ensimmäisen kerran kun tajuaa, että perkele, eihän tässä ole oikeasti oikein mitään tolkkua, alkaa roinaamisen pyhittäminen kaikenmoisilla tekosyillä. Vuosien käytön jälkeen ei olekaan enää niin helppoa lopettaa. Sitä keksii kaikkea "parempi sitä 5v leijonana kuin 20v hiirenä", selittää ovella itselleen, ettei täällä nyt voi seistä jos on ihan naru. Kun dropittamisesta tulee vastemielinen rutiini, ollaan jo pahasti metsässä. Jossain vaiheessa tulee se piste kun alkaa katsomaan kateellisena ja kunnioittaen niitä, jotka ovat lopettaneet käytön omasta tahdostaan, toisin sanoen tulleet järkiinsä. Itselleen valehtelu kokeekin näissä tilanteissa riemuvoiton, sitä kustaan itseensä silmään niin että soi. "Onhan se nyt vittu siistimpää olla iso ja vahva, ei ainakaan tule kukaan aukomaan päätään", just, way to go, hyvä minä. Samaan aikaan kun pistää 3 gemmiä viikossa rojua kroppaan, miettii että voi jumalauta kun olisi munaa lopettaa, muuttaisi jonnekin hevonvitun perseeseen ja alkaisi keräilemään postimerkkejä. Ei enää joka-aamuista nappisatsia, ei enää ruiskujen ostoa apteekista lippalakki kourassa, eikä todellakaan enää reistailevaa eturauhasta. Kaikesta tästä itsensä soimaamis/ylistys kierteestä kun irti pääsisi, sitä antaisi toisen surkastuneen kiveksensä. Kaiken tuon henkisen taistelun ja itsensä munille potkimisen päälle kun tuodaan oikeasti pelottava juttu, rytmihäiriö, alkaa oikeasti olemaan aika muuttaa elämäntapojaan. On aika kohdata se fakta, ettei homma ole sen arvoista, ennemmin hiirenä 20v kuin leijonana 15v haudan alla. Se joka lopettaa, on mun silmissä henkinen leijona.
Lihasten surkastuminen, estrogeeni, haluttomuus, alemmuuden tunne, voi pojat kun nuo iskee, alkaa olemaan jo duunia elää. Säälittävä riepu, mitä joskus kutsui peilin edessä pullistellessa lihaksikkaaksi kropaksi, onkin nyt taakka mitä pitää kantaa kuin jotain isoa kylttiä "HEI OLEN LUUSERI!". Eihän se nyt vain ole kivaa kun ennen pumpattiin 200 kilolla sarjaa penkissä, ja nyt vain 120kg, ei, se ei todellakaan ole kivaa. Itsensä kanssa sinuiksi tuleminen ei olekaan niin helppo asia kuin luulisi, kun vuosia on luullut olevansa isokin kaveri, on koon pieneneminen ja vaa-assa tippuvan numeron katsominen suoraan sanottuna vittumaista. Kaiken tämän keskellä kun taistelee itsensä kanssa, on tunnelin päässä valoa, se valo ei ole todellakaan vastaan tuleva juna, se on vapautus siitä helvetillisestä suosta mihin nuorena tuli astuttua. Tunneli vain viettää ilkeesti ylämäkeen ja päähän on pitkä matka, onneksi tunnelissa on levähdyspaikkoja ja välillä tuleekin mentyä sustan voimalla takaisinpäin, onneksi kuitenkin vain lyhyitä matkoja. Varma suunta on ylöspäin, suunta kohti sitä päivää kun voi sanoa että nyt loppui, ei enää. Minä olen nyt hyvää vauhtia astumassa tuota päivää kohti. Kiitoksia tästä ymmärtäväiselle ja rakkaalle tyttöystävälleni. Toivon myös sydämeni pohjasta, että itse pumppu olisi kunnossa. Tulevaisuus näyttää valoisalta ja treenaaminen na
Nuorena sitä on kovin kypsymätön miettimään elämää kovin pitkälle eteenpäin. Hektinen horkan veto on niin kivaa ja treenit kulkee, sitä ottaa irti kaiken siitä hetkestä kun ekan sutikan perseeseen lykkää. Dramaattinen kehitys voimissa ja hämäävä "lihaskasvu" pöhön ja rasvan siivittäminä sekoittaa kovin helposti nuoren kollin pään. Elämän keskipisteeksi tulee treenit ja sen ohella päivän kohokohta on, kun saa kaivaa taas neulan ja ruiskun kaapista. Kuurien ajan sitä elää kuin viimeistä päivää ja tauoilla taas mennään vain odotellessa seuraavaa settiä. Palauttavia venytellään pitkälle tauolle, että koneessa olisi kokoajan jotain pientä. Penkkitulos toimii indikaattorina ja sitä tuijotetaankin perse penkistä ilmassa. Numerot vilisevät silmissä, 130, 140, 160, ja voila 200kg. Tuo maaginen 200, sarja numeroita, sinällään täysin mitätön lukema, ajoi itseni täysin perusteettomaan horkan käyttöön. Jotkut perustelevat numeroiden rikkomisen saavutuksina, itse en muista kertaakaan nauttineeni rajan rikkomisesta tai ennätyksen tekemisestä. Kun otin salilla ekan kerran 200kg, en tuntenut mitään muuta kuin fyysistä kipua. Ei euforiaa, ei suurta poksahdusta kun toiset sataset paukkuivat. Ehkä suurin syy "saavutuksen" mitättömyyteen oli vuosien "työ" sen eteen, vuosien terveydellä leikkiminen vain ja ainoastaan jotta saisi isomman numeron penkkitulokseen. Olisi luullut että iloisesti olisin korkannut kuohuviinin ja huutanut "SE ON SIINÄ!". Ehkä takaraivossa oli jo vuosia ollut paine siitä, että onko tässä mitään järkeä, onko järkeä numeroiden takia vetää myrkkyjä kroppaan?
Ensimmäisen kerran kun tajuaa, että perkele, eihän tässä ole oikeasti oikein mitään tolkkua, alkaa roinaamisen pyhittäminen kaikenmoisilla tekosyillä. Vuosien käytön jälkeen ei olekaan enää niin helppoa lopettaa. Sitä keksii kaikkea "parempi sitä 5v leijonana kuin 20v hiirenä", selittää ovella itselleen, ettei täällä nyt voi seistä jos on ihan naru. Kun dropittamisesta tulee vastemielinen rutiini, ollaan jo pahasti metsässä. Jossain vaiheessa tulee se piste kun alkaa katsomaan kateellisena ja kunnioittaen niitä, jotka ovat lopettaneet käytön omasta tahdostaan, toisin sanoen tulleet järkiinsä. Itselleen valehtelu kokeekin näissä tilanteissa riemuvoiton, sitä kustaan itseensä silmään niin että soi. "Onhan se nyt vittu siistimpää olla iso ja vahva, ei ainakaan tule kukaan aukomaan päätään", just, way to go, hyvä minä. Samaan aikaan kun pistää 3 gemmiä viikossa rojua kroppaan, miettii että voi jumalauta kun olisi munaa lopettaa, muuttaisi jonnekin hevonvitun perseeseen ja alkaisi keräilemään postimerkkejä. Ei enää joka-aamuista nappisatsia, ei enää ruiskujen ostoa apteekista lippalakki kourassa, eikä todellakaan enää reistailevaa eturauhasta. Kaikesta tästä itsensä soimaamis/ylistys kierteestä kun irti pääsisi, sitä antaisi toisen surkastuneen kiveksensä. Kaiken tuon henkisen taistelun ja itsensä munille potkimisen päälle kun tuodaan oikeasti pelottava juttu, rytmihäiriö, alkaa oikeasti olemaan aika muuttaa elämäntapojaan. On aika kohdata se fakta, ettei homma ole sen arvoista, ennemmin hiirenä 20v kuin leijonana 15v haudan alla. Se joka lopettaa, on mun silmissä henkinen leijona.
Lihasten surkastuminen, estrogeeni, haluttomuus, alemmuuden tunne, voi pojat kun nuo iskee, alkaa olemaan jo duunia elää. Säälittävä riepu, mitä joskus kutsui peilin edessä pullistellessa lihaksikkaaksi kropaksi, onkin nyt taakka mitä pitää kantaa kuin jotain isoa kylttiä "HEI OLEN LUUSERI!". Eihän se nyt vain ole kivaa kun ennen pumpattiin 200 kilolla sarjaa penkissä, ja nyt vain 120kg, ei, se ei todellakaan ole kivaa. Itsensä kanssa sinuiksi tuleminen ei olekaan niin helppo asia kuin luulisi, kun vuosia on luullut olevansa isokin kaveri, on koon pieneneminen ja vaa-assa tippuvan numeron katsominen suoraan sanottuna vittumaista. Kaiken tämän keskellä kun taistelee itsensä kanssa, on tunnelin päässä valoa, se valo ei ole todellakaan vastaan tuleva juna, se on vapautus siitä helvetillisestä suosta mihin nuorena tuli astuttua. Tunneli vain viettää ilkeesti ylämäkeen ja päähän on pitkä matka, onneksi tunnelissa on levähdyspaikkoja ja välillä tuleekin mentyä sustan voimalla takaisinpäin, onneksi kuitenkin vain lyhyitä matkoja. Varma suunta on ylöspäin, suunta kohti sitä päivää kun voi sanoa että nyt loppui, ei enää. Minä olen nyt hyvää vauhtia astumassa tuota päivää kohti. Kiitoksia tästä ymmärtäväiselle ja rakkaalle tyttöystävälleni. Toivon myös sydämeni pohjasta, että itse pumppu olisi kunnossa. Tulevaisuus näyttää valoisalta ja treenaaminen na
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tulevaisuus näyttää valoisalta ja treenaaminen natuna on koettu, kyllä sen kestää, pitää vain antaa vielä viimeinen niitti arkkuun, lyödä kiinni se paskakasa mitä roinaamiseksi kutsutaan.
En ole kännissä, en ole efuissa, en ole edes efuja vajaaseen vuoteen ottanut. Aioin vain nyt avautua tässä kerrankin. Tämä teksti on pahasti ristiriidassa aikaisempien kommenttieni kanssa, so not, elämä muuttuu ja elämänarvot sen mukana, mulle on tärkeämpää, että olen täällä vielä pitkään. Tämä ei ole jeesustelua, tämä ei ole mitään muuta kuin vain melkein järkiinsä tulleen vanhan höpön juttuja. Tälle jutulle moni nauraa, varsinkin dropittajat, mutta eipä tuo haittaa, aion olla vielä se fyysinen hiiri ja henkinen leijona. Toivottavasti tästä avautumisesta joku tajuaa jotain, sillä en ota vastuuta kommenteistani, tiedän nyt, ettei kolmenkympin kriisi ole urbaanilegenda.
Kiitos ja anteeksi.
vastattuihin
Aika rajusti putoo penkki tulos kun horkan lopettaa ,itse en ole koskaan vetänyt mitään en yleensä edes palautusjuomia .jotain 3,vuotta nyt nostellut ja 90 luvulla pari vuotta ikä 51v.Penkki 170kg.