erottiin avomiehen kaa kolmisen viikkoa sitten (1,5v suhde, molemmat 21vee). Asutaan kuiteski yhä samassa kämpässä vielä kuukauden verran käytännön syistä.
Kummallakin jo vipinää tahoillaan, minäkin jo uudessa suhteessa.
exän uudesta suhteesta,säädöstä, ihastuksesta en oikein osaa iloita, vaikken nyt pätkääkään ole omasta puolestani murheellinenkaan.
Mietin vaan kaikkia juttuja, joissa hän ei sopinut minulle ja toivon kovasti, että tuo uusi tyttö olisi erilainen kuin minä.
Ettei tuo tyttö ymmärtäisi hemmottelun (tai huomioinnin ylipäänsä) päälle, ettei hänellä olisi tarvetta pohtia asioita juuri pintaa syvemmältä ja että hän tarvitsisi paljon omaa aikaa tai ehkä olisi hyvin kiinnostunut ammuskelupeleistä. Toivottavasti hän sietää hyvin sotkuisuutta ja pientä moraalittomuutta ja sitä, ettei asioita tarvitse perustella tai analysoida.
Toivottavasti hän kestää itsekkyyttä mieheltä. Sitä, että miehelle on surkea ikävä velvollisuus helliä tai tyydyttää naista, jollei se prkl saa samalla naimisella. ja sitä, että tietokone on se paras kaveri. Toivottavasti tyttö ei myöskään halua lapsia koskaan.
Toivon kovasti, että tuo uusi tyttö on hänelle paremmin sopiva ja toivoa on, koska hän on teini vielä.
Minua vaivasi ja kaiveli moni asia hänessä kun seurustelimme. Tänään puhelimme hetken uusista suhteistamme. Kysyin mitä pahoja paljastuksia hän kertoisi minusta nykyiselle poikakaverilleni. Ainoa, minkä tuo sai päähänsä kovan miettimishetken jälkeen oli, että mulle kaappien ovien kiinniolo on tärkeää.
Miten hitossa mä saatoin elää tuon kanssa yli vuoden?
Kummallakin jo vipinää tahoillaan, minäkin jo uudessa suhteessa.
exän uudesta suhteesta,säädöstä, ihastuksesta en oikein osaa iloita, vaikken nyt pätkääkään ole omasta puolestani murheellinenkaan.
Mietin vaan kaikkia juttuja, joissa hän ei sopinut minulle ja toivon kovasti, että tuo uusi tyttö olisi erilainen kuin minä.
Ettei tuo tyttö ymmärtäisi hemmottelun (tai huomioinnin ylipäänsä) päälle, ettei hänellä olisi tarvetta pohtia asioita juuri pintaa syvemmältä ja että hän tarvitsisi paljon omaa aikaa tai ehkä olisi hyvin kiinnostunut ammuskelupeleistä. Toivottavasti hän sietää hyvin sotkuisuutta ja pientä moraalittomuutta ja sitä, ettei asioita tarvitse perustella tai analysoida.
Toivottavasti hän kestää itsekkyyttä mieheltä. Sitä, että miehelle on surkea ikävä velvollisuus helliä tai tyydyttää naista, jollei se prkl saa samalla naimisella. ja sitä, että tietokone on se paras kaveri. Toivottavasti tyttö ei myöskään halua lapsia koskaan.
Toivon kovasti, että tuo uusi tyttö on hänelle paremmin sopiva ja toivoa on, koska hän on teini vielä.
Minua vaivasi ja kaiveli moni asia hänessä kun seurustelimme. Tänään puhelimme hetken uusista suhteistamme. Kysyin mitä pahoja paljastuksia hän kertoisi minusta nykyiselle poikakaverilleni. Ainoa, minkä tuo sai päähänsä kovan miettimishetken jälkeen oli, että mulle kaappien ovien kiinniolo on tärkeää.
Miten hitossa mä saatoin elää tuon kanssa yli vuoden?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olette naperoita ainakin vielä henkiseltä iältänne. Kaltaiset hakeutuvat toistensa lomaan, joten on syytä katsoa omaan napaan, jos kumppani kyrsii. Ehkä seuraavaa kumppania kannattaa katsoa syvemmälle kuin vain silmiin. On maagista, miten luonteilla pötkii pitkälle.
Uusi suhde heti eroamisen jälkeen, makuasia. Mutta itsemurha. Suosittelisin myös pientä kasvua yksin, jotta pystyy katsomaan toisen epätäydellisyyttä suvaitsevin silmin. Itsensä korostaminen on turhaa. Ja pelkän kirjoittamisen perusteella, kyllä nalkuttaminen on myös huono piirteesi. :D
Niin paljon se ottaa, jos on mistä ottaa...
On aina yhtä ihana kuulla olevansa napero, oli sitten viiden, kolmentoista, seitsemäntoista tai jo parikymppinen.
Siitä haluaisin tietää lisää mitä kolme vuotta opettaa, paljonko kasvattaa, Nainen24.
Syvemmälle kuin vain silmiin? Tuntuu, ettei exässäkään juuri ollut enempää kerroksia pengottavaksi. Paljon oli tutkittu ja kaiveltu, käännelty ympäri ja otettu selvää. Tutkittu ahdistuksia, käyty läpi masennuksia, paniikkikohtauksia tai miksi noita nyt kutsuisi, fyysisiä stressioireita ja heitelty leipäkiviä rannalla. Tutustuttu nopeasti, intensiivisesti ja äkkiä oltiin kuin oltaisi tunnettu jo pitkään. Alussa se on niin vaaleanpunaista ja osaa sallia paljon. Ja sitä käyttäytyy erilailla.
Arki oli ok vajaan vuoden. Sitten alkoi miettiä mitä oikeastaan haluaa suhteelta, kumppanilta, elämäntoverilta.
Onko se sitä, ettei juuri tehdä yhdessä mitään, että saa ajoittain jopa olla mustasukkainen tietokoneelle sen saamasta huomiosta kun itse tuntuu olevan velvollisuus monenkin asian suhteen. Onko se sitä, että vaikka tietää olevansa eätäydellinen, rasittava ja hankala, toinen antaa ymmärtää että käytökseni ei vaivaa häntä, ettei se ole ongelma ja jos onkin, sitä ei nosteta pöydälle.
Kun kokee, että tuo toinen ei ole yhtä nokkela, älykäs ja analyyttinen, että sille asiat vaan ovat eikä sitä juuri kiinnosta miettiä syitä millekään.
Kun itse ei ole maailman mukautuvaisin ja pehmein persoona, ei oikein jaksa ihmistä, jossa nuo ominaisuudet tulevat enemmän esille syystä tai toisesta ja kun oman tilan ja ajan tarve oli niin erilainen...
En tiedä kumpi kyllästyi toisen rakastamiseen ensin, kumpi himmeneminen ruokki kumpaa. Että lopulta ero oli helppo kuitata lähes olankohautuksella, vaikka puoli vuotta sitten oli yrittänyt tapella sormet verillä, että tämä saadaan vielä toimimaan. Oikeat keinot puuttuivat, miten herätät rakkautta henkiin kun ei osaa edes tiedostaa, että se on kadonnut.
Mutta ettäkö olisimme samanlaisia? Tottakai, monelta kohtaa.
Mutta pohjimmiltaan aina suhteissa on myös kysymys siitä, miten se palvelee omia tarpeita. Onko suhde hyväksi vai haitaksi. Olisiko onnellisempi yksin.
Ja monta kertaa tuntui, että yksin olisi mukavampi olla. Että yksin olisi vahvempi.
Kasvun paikka tottakai. Omaa epätäydellisyyttäni, itsetuntoni heittelyä ja huonoja tapojani pohdin tottakai. Ja itsetunnon ympärille kiertyy sekin, miten suuri kaipuu minulla on olla rakastettu. Ja miten kuitenkin on niin vaikea jaksaa sietää jos jokin asia toisessa ärsyttää. Ja miten vaikea on hillitä itseään huomauttamasta asioista jos toisella ei ole kykyä huomauttaa takaisin. Ei ole oikein mitään, joka pysäyttäisi miettimään, että auts, nyt sanoin rumasti, kun toinen vain sietää ja sietää ja sietää ja sietää eikä juuri näytä jos sattui. Sitä turtuu jotenkin ja kun vastaan ei laiteta, lakkaa ajan myötä kyseenalaistamasta.
Mitenkä sen uuden ihmisen luonteen oppisi tuntemaan ellei tutustumalla. Ja se vie aikaa, kuten kävi meillekin, lopulta.
Itsensä korostaminen? Tarkoitatko jonkinlaista henkistä kädenvääntöä siitä, kumpi on parempi, toista ylempänä? Noh, sitä en harrasta. Sellainen todellakin on turhaa.
Ja se, mitä tässäkin olen sanonut ja puhunut sisältää vain toteamuksia eroistamme. Yhtä lailla olisin (jos sellainen tilanne olisi ollut) voinut pohtia sitä, miten exä oli minua älykkäämpi ja koin ettei oma henkinen kapasiteettini tyydyttänyt häntä suhteessamme.
On aika paljon pyydetty, jos haluaa, että suhteessa on molemmilla pääosin hyvä olla ja toisesta jaksaa välittää.
kirjoittaminen auttaa. Mitenhän sitä löytäisi energiaa alkaa taas vuodattaa päiväkirjalle ongelmiaan.