Eli auttakaa tyhmää ymmärtään tämä tekstin lopussa näkyvä selitys. Olenko minä tyhmä, vai onko se tyhmä?
Puoliso (=nainen, minä mies) meni aikanaan kesätöihin siivoojaksi rakennustyömaalle. Kesä kului ja kesän mukana puolison käytös muuttui.
Sanavarasto meni uuteen uskoon. No, työmaaslangia. Seuraavaksi alkoi etääntyminen kotona ja jatkuvat ylityöt.
Kotona kaikki parisuhteeseen kuuluva lakkasi olemasta ja viikkojen myötä aloin yhä enemmän kysymään mitä on tapahtumassa. Oli muka töiden jälkeen liian väsynyt puhuakseen tai hommatakseen yhdessä. Tai muuten vaan oli täysi tuppisuu vaikka tilanne kehittyi lopulta niin kestämättömäksi että hermot pettivät valvomisen ja huolen vuoksi ja herättelin puolisoa kerrankin yöllä itkien ja vaadin taas kerran saada tietää onko hänellä toinen mies.. joka nyt oli tässä vaiheessa jo aivan ilmeinen kysymys. Mutta viikkoja ja kuukausia tätä samaa paskaa ja yhä vaan kaikki yritykseni puhua asioista ja etenkin suorat kysymykset sivuutettiin täysin.
Antanee tarpeeksi kuvaa kotioloista. Todella paska ja pitkä kesä oli. En ole ennen enkä jälkeen tuon ollut henkisesti yhtä pahassa kidutuksessa. Joku ehkä miettii, miksi tuossa kukaan niinkään kauan suotta suostuisi olemaan enkä nyt jälkeenpäin osaa enää itsekään sitä itseltäni kysyttyä vastata kuin etten ollut vielä oppinut antamaan tai näkemään itsessäni riittävästi arvoa.
Näin edettiin alkusyksyyn. Naisen työt loppuivat ja koulu jatkui. Itse olin aika pahasti jo joko turtana tai sekaisin tästä käsittelystä. Kyseenalaistin muijan menoja, ja sainkin siinä suhteen jatkumisen ehdoksi määräyksen mennä terapiaan hoitamaan mustasukkaisuuttani.
Menin ja kävinkin psykologilla vuoden päivät. Tästä piti sitten kavereille tehdä sosiaalipornoa minulta lupia kyselemättä, että oli saatu mustasukkainen sekopää terapiaan. Tietysti syy siihen, että suhde niin armeliaasti jatkui syksyllä oli lopulta (sen mukaan mitä uskon, puolison sanaan kun en asiassa enää usko senkään vertaa kuin ennen) ei niinkään se että menin "terapiaan* vaan se, ettei nainen saanut työpaikkaihastukseltaan vastakaikua vaikka kuinka pelleksi itsensä teki.
Tämä paljastui loppusyksystä sen kautta, etten saanut kesän" työmaata" mielestäni. Kun en saanut kysymällä aikaan keskusteluja enkä rehellisiä vastauksia intuitio kai sai tyhmemmänkin lopulta ottamaan itse selvää. Jonkun v*t*t*ksen vallassa pengoin lopulta puolison kamppeet läpi ja sieltä vähemmän yllättävästi löytyi kummallisuuksia jotka eivät sinne kuuluneet. Puoliso kiisti aina kaiken jonka kykeni. Osoitin tietäväni jotain niin Ok, siinä tultiin vastaan, näin oli käynyt. Taas kiistettiin, osoitin tietäväni asiasta X ja taas mentiin pieni nykäys eteenpäin jne. Ihastus oli ollut ja sitä oli tekstiviestein vongattu terassille kaljalle, ja mikä vituttaa yhä tänään on se tekstin ulkoasu. "miau, misut on lähdössä terassille tullaanko hakemaan sut kotoa" aivan luokatonta paskaa suoraan sanoen. No harmi vaan tämä uros ei nyt ollut misun perään.
Aihe jäi ihan käsittelemättä. Ei kai se ihme ollut kun toinen ei suostunut mitenkään avoimesti puhumaan asiasta. Se jäi sitten taakse, tai niin sitä luulisi. En huomannut alkuun mitään kuviota mutta tästä tuli vuosien varrella riitakapula jonka otin esiin ja puoliso vähätteli sen aina samoilla "miksi tollasia vanhoja kaivellaan" -kummasteluillaan sivuun.
No. Se oli kuitenkin aihe joka otti puolisen vuotta ensin sitä epätietoista olemista, suoranaista kiusaamista ja sitten työstöä - ja sen työstön sain tehdä yksin koska koin puolison siinä epärehelliseksi, epäluotettavaksi ja haluttomaksi dialogiin.
Tässä oli paljon ilkeitä laskemoituja temppuja jotka jäivät sattumaan aika pahana nöyryytyksenä ja moni oli myöhemmin katsottuna järkyttävän raukkamaista vastuun siirtoa ihmiseltä jonka luulin tuntevani.
Nyt ollaan ajassa yli vuosikymmen (!!!) ja kaksi yhteistä lasta eteenpäin ja tämä vanha haava nousi taas kuin tuoreena pintaan. Nyt erotuksena aiempiin aloin etsimään netistä vastauksia ja vaikka tämä ei (ehkä?) fyysisen määritelmän mukaan ollut uskottomuutta, päädyin Väestöliiton sivulle aiheesta. Sieltä sain vihdoin tälle tuntemukselle nimen, se kuvattiin tekstissä aivan kuin omina tuntemuksinani. Oli pakko ja helpottavaakin tajuta että asiasta jäi aikanaan aito trauma.
Taas samat keskustelut mutta nostin erikseen sen, kuinka ainoa syy miksi muija ei jatkanut salailua ja vienyt juttua pidemmäs oli käsittääkseni vain se, että poika ei vastamnut. Taas eri selitykset mutta tämä oli jo uskomaton: selän takana pelailu ei olisi jatkunut koska jos mies olisi vastannut vonkaamiseen rakas puolisoni olisi HETI lopettanut pelinsä! Siis sen saatanan sirkuksen jonka vuoksi kotoa lähdettiin työmaalle vahvasti meikattuna (kotona ei ole koskaan ollut mitään syytä koittaa näyttää muilta kuin arkiselta)! Hän ei siis hakenut suhdetta, kunhan vonkasi koska "ei tiennyt mitä elämältä tahtoi".
Ymmärtääkö joku? Onko tässä mitään järkeä? Itse näen vain munatonta vastuun pakoilua kuten aina. Huoh.
Puoliso (=nainen, minä mies) meni aikanaan kesätöihin siivoojaksi rakennustyömaalle. Kesä kului ja kesän mukana puolison käytös muuttui.
Sanavarasto meni uuteen uskoon. No, työmaaslangia. Seuraavaksi alkoi etääntyminen kotona ja jatkuvat ylityöt.
Kotona kaikki parisuhteeseen kuuluva lakkasi olemasta ja viikkojen myötä aloin yhä enemmän kysymään mitä on tapahtumassa. Oli muka töiden jälkeen liian väsynyt puhuakseen tai hommatakseen yhdessä. Tai muuten vaan oli täysi tuppisuu vaikka tilanne kehittyi lopulta niin kestämättömäksi että hermot pettivät valvomisen ja huolen vuoksi ja herättelin puolisoa kerrankin yöllä itkien ja vaadin taas kerran saada tietää onko hänellä toinen mies.. joka nyt oli tässä vaiheessa jo aivan ilmeinen kysymys. Mutta viikkoja ja kuukausia tätä samaa paskaa ja yhä vaan kaikki yritykseni puhua asioista ja etenkin suorat kysymykset sivuutettiin täysin.
Antanee tarpeeksi kuvaa kotioloista. Todella paska ja pitkä kesä oli. En ole ennen enkä jälkeen tuon ollut henkisesti yhtä pahassa kidutuksessa. Joku ehkä miettii, miksi tuossa kukaan niinkään kauan suotta suostuisi olemaan enkä nyt jälkeenpäin osaa enää itsekään sitä itseltäni kysyttyä vastata kuin etten ollut vielä oppinut antamaan tai näkemään itsessäni riittävästi arvoa.
Näin edettiin alkusyksyyn. Naisen työt loppuivat ja koulu jatkui. Itse olin aika pahasti jo joko turtana tai sekaisin tästä käsittelystä. Kyseenalaistin muijan menoja, ja sainkin siinä suhteen jatkumisen ehdoksi määräyksen mennä terapiaan hoitamaan mustasukkaisuuttani.
Menin ja kävinkin psykologilla vuoden päivät. Tästä piti sitten kavereille tehdä sosiaalipornoa minulta lupia kyselemättä, että oli saatu mustasukkainen sekopää terapiaan. Tietysti syy siihen, että suhde niin armeliaasti jatkui syksyllä oli lopulta (sen mukaan mitä uskon, puolison sanaan kun en asiassa enää usko senkään vertaa kuin ennen) ei niinkään se että menin "terapiaan* vaan se, ettei nainen saanut työpaikkaihastukseltaan vastakaikua vaikka kuinka pelleksi itsensä teki.
Tämä paljastui loppusyksystä sen kautta, etten saanut kesän" työmaata" mielestäni. Kun en saanut kysymällä aikaan keskusteluja enkä rehellisiä vastauksia intuitio kai sai tyhmemmänkin lopulta ottamaan itse selvää. Jonkun v*t*t*ksen vallassa pengoin lopulta puolison kamppeet läpi ja sieltä vähemmän yllättävästi löytyi kummallisuuksia jotka eivät sinne kuuluneet. Puoliso kiisti aina kaiken jonka kykeni. Osoitin tietäväni jotain niin Ok, siinä tultiin vastaan, näin oli käynyt. Taas kiistettiin, osoitin tietäväni asiasta X ja taas mentiin pieni nykäys eteenpäin jne. Ihastus oli ollut ja sitä oli tekstiviestein vongattu terassille kaljalle, ja mikä vituttaa yhä tänään on se tekstin ulkoasu. "miau, misut on lähdössä terassille tullaanko hakemaan sut kotoa" aivan luokatonta paskaa suoraan sanoen. No harmi vaan tämä uros ei nyt ollut misun perään.
Aihe jäi ihan käsittelemättä. Ei kai se ihme ollut kun toinen ei suostunut mitenkään avoimesti puhumaan asiasta. Se jäi sitten taakse, tai niin sitä luulisi. En huomannut alkuun mitään kuviota mutta tästä tuli vuosien varrella riitakapula jonka otin esiin ja puoliso vähätteli sen aina samoilla "miksi tollasia vanhoja kaivellaan" -kummasteluillaan sivuun.
No. Se oli kuitenkin aihe joka otti puolisen vuotta ensin sitä epätietoista olemista, suoranaista kiusaamista ja sitten työstöä - ja sen työstön sain tehdä yksin koska koin puolison siinä epärehelliseksi, epäluotettavaksi ja haluttomaksi dialogiin.
Tässä oli paljon ilkeitä laskemoituja temppuja jotka jäivät sattumaan aika pahana nöyryytyksenä ja moni oli myöhemmin katsottuna järkyttävän raukkamaista vastuun siirtoa ihmiseltä jonka luulin tuntevani.
Nyt ollaan ajassa yli vuosikymmen (!!!) ja kaksi yhteistä lasta eteenpäin ja tämä vanha haava nousi taas kuin tuoreena pintaan. Nyt erotuksena aiempiin aloin etsimään netistä vastauksia ja vaikka tämä ei (ehkä?) fyysisen määritelmän mukaan ollut uskottomuutta, päädyin Väestöliiton sivulle aiheesta. Sieltä sain vihdoin tälle tuntemukselle nimen, se kuvattiin tekstissä aivan kuin omina tuntemuksinani. Oli pakko ja helpottavaakin tajuta että asiasta jäi aikanaan aito trauma.
Taas samat keskustelut mutta nostin erikseen sen, kuinka ainoa syy miksi muija ei jatkanut salailua ja vienyt juttua pidemmäs oli käsittääkseni vain se, että poika ei vastamnut. Taas eri selitykset mutta tämä oli jo uskomaton: selän takana pelailu ei olisi jatkunut koska jos mies olisi vastannut vonkaamiseen rakas puolisoni olisi HETI lopettanut pelinsä! Siis sen saatanan sirkuksen jonka vuoksi kotoa lähdettiin työmaalle vahvasti meikattuna (kotona ei ole koskaan ollut mitään syytä koittaa näyttää muilta kuin arkiselta)! Hän ei siis hakenut suhdetta, kunhan vonkasi koska "ei tiennyt mitä elämältä tahtoi".
Ymmärtääkö joku? Onko tässä mitään järkeä? Itse näen vain munatonta vastuun pakoilua kuten aina. Huoh.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Naisella oli joku elämätarkoituskriisi, halusi vähän leikkiä, jännitystä tylsyyteen , ehkä ihastuskin. Eihän sitä voi kukaan arvailla, mitä olisi tehnyt, jos vastakaikua olisi tullut, turhaakin tuollainen arvuuttelu. Jos tuo suhteessanne lähimpänä pettämistä käynyt episodi, asiat on teillä aika hyvin.
Kiitos vastauksesta! Oikeasti, arvostan mitä tahansa puolueetonta perspektiiviä asiaan todella paljon.
En tiedä voinko sulattaa vaimon vastausta tuollaisena koskaan (luulen että tämä tarina vain vaikeutti palautumista), sillä en saa päähäni mahtumaan kuinka näin valtava sailailuoperaatio joka teetti toiselle näkyvää kipua jo tapahtuessaan olisi ollut aikanaan niin rationaalisesti ajateltu ettäkö se olisi ollut vain jonkinlainen "eksperimentaario". Silti:
"Jos tuo suhteessanne lähimpänä pettämistä käynyt episodi, asiat on teillä aika hyvin"
Vaikka tämä itseen osuessa on epätietoisuuden ja tavan jolla tapahtui vuoksi päässyt selvästi tekemään jotain pysyvämpää henkistä vauriota on etenkin tuo lainaamani osuus hyvä huomio jolle en ehkä ole antanut tarpeeksi paljon ajatusta.
Tämä tilanne ja sen mukana tulevat "uhkakuvat", kuinka tahansa kuvitteellisiksi ne itsekin järjellä tiedostaisin, nousevat pintaan joka kerta kun vaimolla on työnhaku tai työkuvan vaihto aiheellista. Erittäin kuluttava tunnemyrsky ja tällä kertaa ilmoitin viimein etten enää tätä jaksa ja inhoan sitä, millainen puoli minuun on tämän myötä kehittynyt. Ehkä on yhä jo lastenkin vuoksi antaa parisuhdeterapialle mahdollisuus.
Jos joku tätä pitkää tekstimuuriani sattuisi lukemaan arvostaisin muitakin ajatuksia. Itselle tämä voi olla tosiaan täysin mahdoton jo hahmottaa.
Myös arvostaisin, jos joku joka on jonkinlaisen tai etenkin samantyyppisen trauman parisuhteessa läpikäynyt voisi jakaa kokemustaan. Onko siitä päästy yli yhdessä, kuinka paljon aikaa vienyt jne.
Kiitos jo etukäteen muillekin jotka vaan jaksaisi tällaista heti maanantaihinsa ajatuksiin mahduttaa!
Hei. Et ole tyhmä.
Itselläni vähän samantyyppinen tarina.
Kolmen avioliittovuoden jälkeen mies ihastui ystävääni. Yritti kai viritellä jotain suhdetta. Olin shokissa, hätääntynyt ja peloissani. Rakastin häntä paljon.
Hän ei halunnut puhua, jatkettiin kuitenkin. Olin nuori, naiivi ja optimistinen. Ajattelin että kyllä se unohtuu, asiasta en enää maininnut.
Käytökseni muuttui, minusta tuli liian kiltti miellyttäjä ja suorittaja. Lapsia tuli pari. Minulla kaikki vastuu kotiasioista ja lapsista. Miehestä sukeutui itsekäs, omahyväinen ja passiivinen nautiskelija.
Nyt 50 mittarissa ja mietinnät käyty menneisyyden ja tulevaisuuden suhteen.
Nuorin kun lähtee kohta pesästä on tämä liitto tässä.
Mies täysin kappaleina hyvittelee ja alkanut tekemään kaikenlaista mitä ei ennen koskaan.
Että näin meillä. Ei se itse teko vaan ne seuraukset. Kun luottamus menee, sitten kunnioitus ja arvostus. Lopuksi katoaa tunteet ja rakkaus petturia kohtaan. Teoilla on aina seuraukset.
Älä syyttele itseäsi, pidä puolesi. Olet kokenut hirveitä.
Tsemppiä sinulle