No.. ajattelin tässä kertoa oman kokemukseni sopuerosta. Meillä lapsia kaksi - yhteishuoltajuus 50/50. Ei elastusmaksuja suuntaan tai toiseen. Suuremmat hankinnat ostetaan exän kanssa yhdessä.
Jäin itse lasten kanssa asumaan taloomme (maksoin siis hänet ns. "ulos"), ex osti asunnon vähän matkan päästä.Lapsilla siis lyhyt matka kummankin luokse. Koulu jää puolitiehen, joten koulumatkoistakaan ei ole ollut ongelmaa. Asutaan siis lasten kannalta tarpeeksi lähekkäin, mutta omaa elämää ajatellen sopivan kaukana toisistamme.
Omaisuus jaettiin periaatteella: "Jos et tuota tarvitse, niin voisin ottaa.. " Loppujen lopuksi kiistelyä oli lähinä siitä, kumman on otettava tai ainakin vietävä pois "yhteisestä kodista".
Miten tähän sitten päästiin? Yksinkertaisesti parin-kolmen vuoden kyräilyn jälkeen nostettiin kissa pöydälle ja alettiin puhumaan.. huudoksi se kyllä yltyi, mutta kun kumpikaan ei alkuun uskaltanut ääneen sanoa sitä, että yhteiselosta ei ole muuta kuin harmia - ja ei vähiten lapsille.
Eropäätöksen jälkeen molemmat alkoivat kohdella toisiaan tasa-arvoisina aikuisina ja elämä toisen muuttoon saakka oli edellisiin vuosiin verrattuna ihanaa.
En sano, että tuo kaikki olisi tapahtunut ilman kyyneleitä ja huutoa. Loppujen lopuksi me molemmat tajusimme, ettei kyräily ja tappelu, saati sitten väkisin yrittäminen auta millään tavalla. Totesimme sitten sen "surullisen" tosiseikan, että elämme "vajaalla liekillä" kun olemme yhdessä. Päätimme lopettaa väkisin yrittämisen ja tuloksena on kaksi tasapainoista aikuista lastemme tukena ja turvana. Vaikka osoitteet ovatkin eri paikoissa, ei se vähennä kummankaan vanhemman rakkautta.
Nyt eletään sitten sovussa. Soitellaan viikoittain lasten asioista ja muutenkin vaihdellaan kuulumisia.
En väitä, että sopuero onnistuisi kaikilta, mutta meillä ainakin on päästy hyvään alkuun.. ja vaikka eron jälkeen on kuvioihin tullut uusia kumppaneita kumpikaan ei tästä huolimatta ole katkeroitunut ja kuvitellut tämän toisen korvaavan entistä puolisoa. Sitä kun on oppinut iloitsemaan myös toisen uudesta parisuhteesta ja olemaan vilpittömästi onnellinen siitä, että joku muu voi kyetä tarjoamaan hänelle sen mitä minä en kyennyt.
Jäin itse lasten kanssa asumaan taloomme (maksoin siis hänet ns. "ulos"), ex osti asunnon vähän matkan päästä.Lapsilla siis lyhyt matka kummankin luokse. Koulu jää puolitiehen, joten koulumatkoistakaan ei ole ollut ongelmaa. Asutaan siis lasten kannalta tarpeeksi lähekkäin, mutta omaa elämää ajatellen sopivan kaukana toisistamme.
Omaisuus jaettiin periaatteella: "Jos et tuota tarvitse, niin voisin ottaa.. " Loppujen lopuksi kiistelyä oli lähinä siitä, kumman on otettava tai ainakin vietävä pois "yhteisestä kodista".
Miten tähän sitten päästiin? Yksinkertaisesti parin-kolmen vuoden kyräilyn jälkeen nostettiin kissa pöydälle ja alettiin puhumaan.. huudoksi se kyllä yltyi, mutta kun kumpikaan ei alkuun uskaltanut ääneen sanoa sitä, että yhteiselosta ei ole muuta kuin harmia - ja ei vähiten lapsille.
Eropäätöksen jälkeen molemmat alkoivat kohdella toisiaan tasa-arvoisina aikuisina ja elämä toisen muuttoon saakka oli edellisiin vuosiin verrattuna ihanaa.
En sano, että tuo kaikki olisi tapahtunut ilman kyyneleitä ja huutoa. Loppujen lopuksi me molemmat tajusimme, ettei kyräily ja tappelu, saati sitten väkisin yrittäminen auta millään tavalla. Totesimme sitten sen "surullisen" tosiseikan, että elämme "vajaalla liekillä" kun olemme yhdessä. Päätimme lopettaa väkisin yrittämisen ja tuloksena on kaksi tasapainoista aikuista lastemme tukena ja turvana. Vaikka osoitteet ovatkin eri paikoissa, ei se vähennä kummankaan vanhemman rakkautta.
Nyt eletään sitten sovussa. Soitellaan viikoittain lasten asioista ja muutenkin vaihdellaan kuulumisia.
En väitä, että sopuero onnistuisi kaikilta, mutta meillä ainakin on päästy hyvään alkuun.. ja vaikka eron jälkeen on kuvioihin tullut uusia kumppaneita kumpikaan ei tästä huolimatta ole katkeroitunut ja kuvitellut tämän toisen korvaavan entistä puolisoa. Sitä kun on oppinut iloitsemaan myös toisen uudesta parisuhteesta ja olemaan vilpittömästi onnellinen siitä, että joku muu voi kyetä tarjoamaan hänelle sen mitä minä en kyennyt.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Viestisi antoi toivoa omaan tilanteeseeni. Myös me olemme puhuneet asioista, kipeistäkin, avoimesti. Toki välillä menee itkun ja syyttelynkin puolelle, mutta molemmat tajuamme että tällaisessa prosessissa se on aika luonnollista.
Viestisi loppu kuvaa hyvin omia ajatuksiani. Miksi en olisi onnellinen siitä, jos mieheni löytää jonkun jonka kanssa tulee onnelliseksi? Eihän se minulta ole pois. Parempi että olemme onnellisia tahoillamme kuin onnettomia yhdessä, vaikka toisistamme välitämmekin. Juuri tuo säästöliekillä eläminen on todella raskasta pitemmän päälle.
Meillä juuri noin!On ihanaa,että on kyennyt eroamaan "kypsästi",eritoten lasten kannalta.Itseltä se vaatii halua kypsään ratkaisuun ,kykyä siihen ja toimintaa.Tilannetta helpottaa,jos erossa ei ole sotkettu mukaan kolmansia tai neljänsiä pyöriä ja näinollen kumpikin on saanut säilyttää oman kunniansa ja "ylpeytensä".
Myös meillä lapset 50/50,hankinnat samoin.Lapset kokevat saanensa,eivät menettäneensä.Heillähän on nyt KAKSI kotia yhden sijaan!
siinä se =) aivan kuulosti meidän erolta eli kyl näitä sopueroja voi olla se on vain asenteista kiinni ja nähtävästi ajasta sillä meillä erosta juteltiin ensin muutama vuosi ennenkuin muutettiin erilleen.
Tuossa mietin, että sopuero lienee täysin mahdollista, mutta se vaatii rehellisyyttä niin kumppania kuin omaa itseäkin kohtaan sekä taitoa keskustella vaikeistakin asioista. Meillä on juteltu rehellisesti ulkopuoliset ihastumiset ja ne on käsitelty läpi, samoin kuin muut suhteeseen vaikuttaneet seikat sukujen odotuksia myöten. Molemmat tunnustavat omat vikansa ja tekonsa, mutta kumpikaan meistä ei syytä toista. Olemme molemmat sitä mieltä, että hirveä harmi kun emme osanneet elää viisaammin ja toisiamme paremmin tukien. Olen esimerkkienne rohkaisemana toiveikkaalla mielellä tulevaisuuden suhteen. Uskoisin, että pystymme pysymään ystävinä ja hyvissä väleissä. Tuntuu, että niissä eroissa joissa pystytään asiallisesti keskustelemaan suhteesta ja kumpikaan ei syytä toista, pystytään kyllä eroamaan ystävinäkin.
Rehellisyys on välttämätöntä.Mutta myös toisen kunnioitus.Jousto.Syyllisiä ei ole-asenne.
La ex soitti kolmatta kertaa peräkanaa,jolloin vitsailin:"Tuliko jo ikävä?"Hän siihen:"Ainahan mulla on sua ikävä,mutta me vaan ollaan kaksi niin erilaista hullua,että parempi näin."Ja siten koen minäkin.Ei meidän historia ole poispyyhkiytynyt eikä se rakkaus ja välittäminen-vain niiden muoto on muuttunut.Emme ole enää pari,mutta ystävät kyllä.
Sanoit äärettömän hienosti ja kuvaavasti tuon
"Ei meidän historia ole poispyyhkiytynyt eikä se rakkaus ja välittäminen-vain niiden muoto on muuttunut."
Kiitos vastauksistasi ja ajatuksistasi! Ovat auttaneet minua kovasti.