Ruotsissakin on aika monta heidän oloissaan merkittävää sinfonikkoa kuten esim. Kurt Atterberg, Hugo Alfven.Gösta Nyström ja Wilhelm Stenhammar ja Ruotsin Mahler Allan Petterson (?) jotka päihittävät Bellmannin. Kaikkia nimiä en minäkään muista. Bellman on aika pikku tekijä siinä seurassa. Norjassakaan Grieg ei pärjää Chritian Sindingille sinfonikkona enkä usko että Sibeliuskaan pärjää kotikutoisella kansallisesti värittyneellä kansallisromantiikallaan. Sibeliuksen status on kuitenkin kuuluisia skandinaavisia kollegoitaan vahvempi suomessa vaikkei hänen musiikkinsa teekään erityisen voimakasta emotionaalista vaikutusta stereotyyppisenä kansallisromantikkona ja anakronistisena ja frigidinä klassismin edustajana.
https://youtu.be/MNem9UOx-20
https://youtu.be/261Fs5pZhOM
https://youtu.be/MNem9UOx-20
https://youtu.be/261Fs5pZhOM
Vastaukset 61
Vanhimmat
"Norjassakaan Grieg ei pärjää Chritian Sindingille sinfonikkona"
-Mutta toisaalta Sinding ei pärjää Griegille melodioitten kehittäjänä, ja musiikki pelkistetyimmillään [=yksi laulaja/hyräilijä/vislaaja ilman soitin säestystä] on nimenomaan melodiaa eikä sitten paljon muuta. Joten siirrämme Sindigin tuonne sivuhuoneeseen jonka oven päällä on teksti Maakuntasarjan säveltäjät.
"...enkä usko että Sibeliuskaan pärjää kotikutoisella kansallisesti värittyneellä kansallisromantiikallaan. "
Ja mikä Sibeliuksen musiikissa muka on kansallisromanttista. Finlandiako?
Otetaanpa ja kuvitellaan tilannetta jossa sen sävellyksen nimenä olisi alusta saakka ollut vaikkapa Bolivia, niin kaikki sanoisi että onpa siinä komea sävellys joka on Bolivialle kunniaksi. Ei Finlandiassa sävellyksenä ole mitään nimenomaan suomalaista, joten väite että se musiikkina muka olisi kansallisromanttista on höpsö. Ja mitä sen nimeen tulee niin eihän Sibelius sitä Finlandiaksi edes nimennyt vaan sitä nimenä sille ehdotettiin muitten toimesta.
"Sibeliuksen status on kuitenkin kuuluisia skandinaavisia kollegoitaan vahvempi suomessa vaikkei hänen musiikkinsa teekään erityisen voimakasta emotionaalista vaikutusta ..."
Ja sekö on Sibeliuksen vika että sinulla on huono musiikkimaku?
Sibeliuksen viulukonsertto on emotionaalisin viulukonsertto tai ylipäätään konsertto joka koskaan on sävelletty.
Vertasin sitä niin sanotuista suurista säveltäjistä romanttisimpaan että melodisimpaan eli itseensä Tsaikovskiin ja hänen viulukonserttoonsa, joka muuten on upea konsertto sekin.
Mielestäni kävi ilmi että Sibelius mitä noihin kahteen viulukonserttoon tulee pani niin romanttisuudessa kuin melodisuudessa paremmaksi, ja Tsaikovskin lyönti romanttisen ja melodisen musiikin säveltämisessä jollain musiikin osa-aluella kooltaan eli pituudeltaan suurehkon teoksen teossa on jotain johon tuskin kukaan muu säveltäjä on pystynyt vaikka moni on yrittänyt.
Toki oli tilanne että Sibelius oli viulisti itsekin ja tunsi ja tiesi mitä Tsaikovski oli tehnyt mutta Tsaikovski taisi olla pianisti eikä viulisti eikä omaa viulukonserttoaan tehdessään ollut kuullut Sibeliukselta mitään, mutta silti pitihän Sibeliuksen kumminkin se teoksensa alusta loppuun tehdä, ei se teos itse itseään säveltänyt.
Sibeliuksen 2 ensimmäistä sinfoniaa ovat tyyliltään kansallisromanttisia vaikka 1. sinfoniaa on luonnehditu muyös toisen luokan Tsaikovskiksi ja 2. sinfoniassa on brahmsin vaikutusta. Perin simppeli 3. sinfonia edustaa tyyliltään Busonin nuor klassismia, 4. sivuaa ekspressionismia ja viimeiset 3 sinfoniaa edustavat anakronistista ja frigidiä klassismia.
Mozartin kolmannen viulukonserton adagio päivänavauksen päätösmusiikkina lukioaikana josta olen täällä joskus aiemminkin kertonut haltioituneena, suggeroi kuin vaivihkaa ja huomaamattoman salakavalasti syvään meditatiiviseen transsitilaan josta hämmästellen seurasin korkeimmanasteisen psykofyysisen tilan aikaansaaman luonnottoman syvän vakavuuden vallassa ikään kuin jonkin kuvun tai lasin takaa ulkomaailman ilmiöitä ja oppilaiden tekemisiä ja hilpeitä keskusteluja kuin toisesta ulottuvuudesta kurkistaen älyn kolmannella silmällä ja kuin hypnoosin vallassa maailman menosta ja ympärillä tapahtuneesta hälinästä mitään tiedoitsematta tallustin koulun jälkeen pitkin jalkakäytäviä kotiin syömään. Tähän nähden sibeliuksen puiseva viulukonsertto on vain sentimentaalista kitchiä ei suurta taidetta.
Melodiikaltaan Tsaikovskin konsertto on ylivoimainen Sibeliuksen nukkavieruun ja kotikutoiseen, stereotyyppistä kansallisromantiikkaa edustavaan konserttoon verrattuna jossa ei ole substanssia.
Sävelruno oli esiharjoitelma Alfvénin kenties ehjimmälle ja tyydyttävimmälle teokselle, neljännelle sinfonialle Vid havsbandet (Ulapan äärellä, 1918-19). Sinfonia on straussmaisen kylläinen ja juovuttava teos, joka tulee lähelle Heldenlebenin ja Alppisinfonian estetiikkaa ja suureellista muotoilua. Se kuuluu 1900-luvun sinfoniikan kärkiteoksiin.
Kaksi tekstitöntä lauluroolia sisältävä sinfonia (vrt. Nielsenin kolmas sinfonia) on yksiosainen, vaikka jakaantuukin neljään alaosaan. Tenori ja sopraano laulavat ensin yksin ja sitten yhdessä ohjelman mukaisesti: ”Sinfonia kertoo kahden ihmislapsen rakkaudesta. Symbolisen taustan muodostavat etäisimmät luodot, joilla meri ja taivas kamppailevat keskenään synkkinä myrskyöinä, kuun valossa ja auringon kilossa.”
Ruotsalaiskriitikot paheksuivat teosta peittelemättömän eroottisena, jopa pornografisena sinfoniana, mikä ei suinkaan estänyt sitä saamasta, vaan ehkäpä jopa auttoi saavuttamaan hyvän vastaanoton Pariisissa, Berliinissä ja Wienissä.
"Joten siirrämme Sindigin tuonne sivuhuoneeseen jonka oven päällä on teksti Maakuntasarjan säveltäjät."
Josta säveltaiteen museon sivuhuoneesta jonka huoneen oven päällä on teksti "Maakuntasarjan säveltäjät" tapaamme Sindingin lisäksi muunmuassa erään Melartinin josta on paljon melua näillä palstoilla piisannut.
Mutta alkaako tämän ketjun aloittaja tuntea yhtä suurta solidaarisuutta Sindigiä kohtaan kuin mitä nähtävästi tuntee Melartinia kohtaan? Ja voidaanko sen seurauksena olettaa tai peräti pelätä että kohtapuoliin näillä palstoilla alkaa loputon Grieg-jihad jo pitkään jatkuneen Sibelius-jihadinsa rinnalla.
Emmekä noitten kummankaan jihadin loputtomiin jatkuessa tietenkään konsaan pohdi että mitä olisivat Sibelius tai Grieg voineet tehdä jotta nuo jossain määrin vähemmän kyvykkäät Mela tai Sinding ja eräät muutkin kuten vaikka A.Merikyntö eivät olisi siinä määrin jääneet varjoihinsa kuin mitä jäivät?
Ehkä Sibeliuksen ja Griegin olisi pitänyt kirjoittaa huonompia teoksia kuin mitä kirjoittivat jotta noitten maakuntasarjan säveltäjien maakuntasarjalaisuus ei olisi ollut niin ilmeistä.
Melartin ei ole vähemmän kyvykäs säveltäjä kuin Sibelius eikä maakuntasarjan säveltäjä kuten luulet vaan kansainvälisen tason sinfonikko. Sitä pakahduttavaa poltetta jota Melartin voi saada kuulijansa tuntemaan rinnassaan ei Sibeliuksen sisäänpäinkääntynyt frigidi modaalisuus koskaan tavoite ja siksi se onkin heikompaa maakuntasarjan taidetta Melartinin universaaliin sävelkieleen verrattuna. Tosi taide tekee suuren vaikutuksen kuulijaan kun Sibelius jättää kylmäksi. Sindingin paras sinfonia taitaa olla numero 4 joka kytkeytyy saksalaiseen orkesteritraditioon. Siihen verrattuna Grieg oli miniatyyritailteilija jolle suurmuodot eivät luonnistuneet.
"Ehkä Sibeliuksen ja Griegin olisi pitänyt kirjoittaa huonompia teoksia kuin mitä kirjoittivat jotta noitten maakuntasarjan säveltäjien maakuntasarjalaisuus ei olisi ollut niin ilmeistä."
Minusta he kirjoittivatkin todella heikkoja kappaleita joten on suoranainen ihme että heistä on tullut niin kuuluisia ja arvostettuja säveltäjiä kun meriitit eivät siihen riittäneet. Sibeliuksen heikkoja sinfonioita ei pelasta mikään niiden musiikillisten aiheidensa heikkoudelta ja triviaaliudelta ja tuntuukin siltä että Sibeliuksen maine perustuu vain kansallisromanttisten pikkukappaleiden saamaan suosioon niin köyhiä kuin ne musiikillisesti ovatkin. Kuuntelen paljon mieluummin esim. Hugo Alfvenin sinfonioita kuin kajoan Sibeliuksen pedanttiseen taiteeseen joka on lähinnä vain pitsinnypläystä ilman suurta romanttista ilmaisuvoimaa kuten vaikka Lauri Saikkolan Traagisen Sinfonian pateettisissa ja lyyrisissä molliteemoissa.
"Melartin ei ole vähemmän kyvykäs säveltäjä kuin Sibelius eikä maakuntasarjan säveltäjä kuten luulet vaan kansainvälisen tason sinfonikko."
Aivan totta, sehän ilmenee ehkä selvimmin siinä että jos menee fyysisesti tahi netin välityksellä jonnekkin levykauppaan tai vastaavaan ja kysyy että mitäs löytyy Melartinilta? Niin aika usein vastaus on että: " ".
Ja jos kysyy että entäs mitä löytyy Sibeliukselta? Niin vastaus tavallisesti on jotain tämän kaltaista:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_Jean_Sibeliuksen_teoksista
Löytyyhän Melartinilta aika paljon levytyksiä jos menet vaikka levykauppa Fugaan kysymään musiikkitaloon. Minullakin on häneltä muistaakseni 10 cd:n kokoelma.
"Kuuntelen paljon mieluummin esim. Hugo Alfvenin sinfonioita kuin kajoan Sibeliuksen pedanttiseen taiteeseen joka on lähinnä vain pitsinnypläystä ilman suurta romanttista ilmaisuvoimaa kuten vaikka Lauri Saikkolan Traagisen Sinfonian pateettisissa ja lyyrisissä molliteemoissa."
Naurettava väite että Sibeliuksen viulukonsertto muka ei sisältäisi suurta romanttista ilmaisuvoimaa, kun yleinen mielipide siitä konsertosta on että sen romanttisempaa konserttoa ei ole olemassakaan.
Mutta mitä Alfeniin tulee niin itseasiassa Alfenin pornosinfonia on pelastanut avioliittoni. Meillä puolison kanssa alkoi seksielämä jo vähän hiipua, sitä kun on yhden ja saman kanssa viilannut ja höylännyt vuositolkulla niin alkoi tuntua että kaikki mitä olisi koettavissa oli jo koettu, mutta sitten kuulimme Alfenin pornosinfonian ja niin taas kiihkoa ja ähellystä makuukammarissa piisaa.
Onnellisen sukupuolielämän salaisuus parisuhteessa on että ensin Alfenin pornosinfonia soimaan ja sitten eiku vaatteita toistensa päältä riipimään ja suunta kohden rakkauden alttaria eli aviohetekkaa.
Tarkoitin tuolla romanttisen ilmaisuvoiman ja ekspressiivisen melodisen kauneuden puutteella lähinnä Sibeliuksen klassismia edustavia sinfonioita mutta ei sitä totta vie ole hänen viulukonsertossaankaan joka on kuin päättymätöntä erämaata vaikka on useimpia hänen sinfonioitaan romanttisempi.
Sehän on hienoa että Alfvenin 4. sinfonia maistuu ja sillä on ollut hyviä vaikutuksia avioliittoosi.
Kaksi tekstitöntä lauluroolia sisältävä sinfonia (vrt. Nielsenin kolmas sinfonia) on yksiosainen, vaikka jakaantuukin neljään alaosaan. Tenori ja sopraano laulavat ensin yksin ja sitten yhdessä ohjelman mukaisesti: ”Sinfonia kertoo kahden ihmislapsen rakkaudesta. Symbolisen taustan muodostavat etäisimmät luodot, joilla meri ja taivas kamppailevat keskenään synkkinä myrskyöinä, kuun valossa ja auringon kilossa.”
Ruotsalaiskriitikot paheksuivat teosta peittelemättömän eroottisena, jopa pornografisena sinfoniana, mikä ei suinkaan estänyt sitä saamasta, vaan ehkäpä jopa auttoi saavuttamaan hyvän vastaanoton Pariisissa, Berliinissä ja Wienissä.
Tuukkasen Merisinfoniaakin voisi kutsua pornosinfoniaksi kun se sisältää niinikään kaksi tekstitöntä lauluosuutta, tenori- ja sopraanovokaliisit 1. ja 3. osassa. Sitä 1. osaa jossa laulusolistit kietoutuvat toisiinsa sulosävelin niin kauniisti ei valitettavasti löydy tuubista eikä spotifysta. Myös erkki Melartinin Kesäsinfoniassa numero 4 on tekstittömiä lauluosuuksia 3. osassa.
Sindinghän sävelsi hurmaavan pianokappaleen Kevään kohinaa joka soi nytkin mielessäni. Tuskin Giegkään pystyi sellaiseen vuolaaseen melodisuuteen jota Sinding siinä osoittaa helmeilevine juoksutuksineen.
"Grieg oli miniatyyritailteilija jolle suurmuodot eivät luonnistuneet"
Mikähän oli Norjan orkesteri tilanne Griegin elinaikaan? Jos orkestereita ei ollut ei ollut mitään syytä niille säveltääkkään. Sitäpaitsi Grieg sävelsi erinomaisen pianokonserton joka todistaa että suurempi muotoiset teokset olisivat olleet tehtävissä.
Mitä Sindingiin tulee niin vaikutukseltaan merkittävin mitä hän kirjoitti oli jäsenhakemus Norjan natsipuolueeseen.
Mutta sinfonioita norjassa ovat Griegin aikoihin säveltäneet myös mm. Halvorsen , Svendsen ja Sigurd Lie. Saavutus johon Grieg ei pystynyt.
Sellainen tekijä kuin Neeme Järvi on käynyt johtamassa näiden monien skandinaavisten säveltäjien "maakuntadsarjan" sinfonioita levylle mutta suomesta vain Sibeliusta, Kas kun ei Melartin, Madetoja tai vaikka sisyfos sinfonia axel Törnuddilta kelpaa myöhemmistä sinfonikoistamme puhumattakaan. Osoittaa vain sen kuinka syrjässä suomi muusta euroopasta on.
Kerroin tuosta Alfvenin porno-sinfoniasta ystävälleni Tiinalle, joka on sekä Burleski-tanssin harrastaja että käy aina välillä tienaamassa taskurahoja strippaamalla jossain yökerhossa.
Tiina aikoo kokeilla aiheuttako sen sinfonian soittaminen esityksen aikana aiempaa kovempia eiku runsaampia eiku ylimääräisempiä veret seisauttaneita tunteita paikalla olevassa miesyleisössä.
Varsin mielenkiintoinen kokeilu vaikka juovuttavuudestaan ja Strauasshenkisyydestään huolimatta teos ei minussa aiheuttanut suuria intohimoja loisteliaasti orkestroiduista tehokkaista sinfonisista jaksoista huolimatta mutta en ole kuunnellutkaan koko sinfoniaa.
"Tähän nähden sibeliuksen puiseva viulukonsertto on vain sentimentaalista kitchiä ei suurta taidetta."
No sehän on makuasia, mutta toisaalta me tiedämme mikä viulukonsertto ei yllä lainatun mielestä ole puiseva ja on siis suurta taidettakin? Joten verratkaamme puisevan viulukonserton suosiota ei puisevan viulukonserton suosioon.
https://www.discogs.com/search/?q=Sibelius Violin concerto&type=all
vs.
https://www.discogs.com/search/?q=Melartin Violin concerto&type=all
Vaikuttaisi että viulukonserttoja ostava yleisö pitää puisevasta viulukonsertosta hiukan enempi kuin mitä ei puisevasta. Mutta mitäpä suuri yleisö suuresta taiteesta tietäisi?
Samaa voinee sanoa viulusolistien mausta mitä tulee konserttoihin. He aika selvästi mieluummin veivaavat levylle tuon väitetysti puisevan ja taiteellisesti heikohkon konserton. Mikä on outoa sinänsä nimittäin jos ei puiseva konsertto tosiaan olisi parempi konserttona kuin puiseva niin luulisi sen sitten kiinnostavan ammatikseen viulua kitkuttavia, mutta kun ei vaan näytä kiinnostavan.
No toisaalta vastahan ei puiseva konsetto on ollut tyrkyllä kuin vain noin 105 vuotta joten on täysin mahdollista että kunhan aika tekee työtään niin ei puisevakin konsertto löytää itselleen vielä tulkitsijoita.
Vertailun vuoksi Beethovenin ja Tsaikovskin viulukonsertot sentään häviävät puisevalle viulukonsertolle vain hitusen eli ovat käytännössä yhtä suosittuja kuin puiseva konsertto. Mistä seuraakin arvoitus miksi Beethovenin ja Tsaikovskin viulukonsertot ovat suurta taidetta mutta Sibeliuksen ei? No koska se Sibeliuksen konsertto on Sibeliuksen säveltämä, jos se olisi kenen hyvänsä muun säveltäjän säveltämä se olisi jopa Sibelius-jihadistin mielestä suurta taidetta, eiks vain?
Pysyn edelleen kannassani että Sibeliuksen viulukonsertto on puiseva ja sentimentaalinen teos jossa Sibeliuksen orkestrointikin on hiukan kömpelöä ja sen saama suuri suosio on täysin yliampuvaa. Mitään metafyysisiä tai emotionaalisia syvyyksiä siitä on täysin turha etsiä.
Sibeliuksen viulukonsertto ei nyt sattumoisin ole suurta taidetta vaikka sellaiseksi sitä liian usein luullaan ja sitä paitsi se on täynnä Sibeliuksen kotiseututaiteelle ominaisia maneereja. Sibelius ei yllä luonnon ytimeen saakka myöskään viulukonsertollaan, josta puuttuu emotionaalinen voima.
Jostain kumman syystä Sibeliuksen heikosta konsertosta, joka ei luotaa metafyysisiä syvyyksiä vaan on kitchiä ja sentimentoa, on tullut niin suosittu ja populaari vaikka siitä puuttuu aiheiden välinen syvä logiikka ja yhtenäisyys mitä tulee avausosaan, jota kadenssit katkovat tuon tuosta. Juuri äsken tein pienen empiirisen testin kuuntelemalla perättäin Sibeliuksen konserton avausosan Heifetzin tulkintana ja Melartinin konserton avausosan jonakin maakuntatason konserttiäänityksenä niin ainoastaan näistä jälkimmäinen sai minut jossain määrin pakahtumaan kun Sibelius ei herättänyt juuri minkäänlaisia tunteita lähinnä vain haukotuksen muodossa. Eikö tästä voida tehdä se johtopäätös että sibeliuksen konsertto on huonompi sävellys kuin Melartinin konsertto?
Niin mutta suomalaiskansalliset aiheet ja sisäänopäinkääntynmyt modaalisuus joissakin Sibeliuksen sinfonioissa tekevät siitä kansallisromanttista kun se vielä ajoittuu kansallisen heräämisen aikaan.
Sibeliuksen hiukan kömpelösti orkestroitu epäyhtenäinen viulukonsertto on populariteetistaan huolimatta eräs heikoimpia kuuluisista viulukonsertosta mitä on sävelletty ja lisäksi se on sentimentaalinen teos täynnä maneereja ja päättymätöntä erämaata, josta puuttuu emotionaalinen voima ja syvyys.
Grieg plagioi pianokonsertossaan Schumannia ja hänen pianokonserttoaan.
Finlandia vaan ei ole mikään komea sävellys.
Niin Tsaikovski ei plagioinut Sibeliusta mutta Sibelius on plagioinut häntä edeltäneitä säveltäjiä.
Sinfonikkona Sinding lienee saanut vaikutteita saksalaiselta koulukunnalta kuten Wagnerilta, Straussilta ja Mahlerilta kun Grieg on paljon vaikutteiltaan paljon kansallisväritteisempi suosien ennen kaikkea pienmuotoja tuota Schumann-vaikutteista pianokonserttoa lukuunottamatta.
Finlandiahan nimenomaan on tyyliltään vielä hyvinkin lujasti kansallisromanttinen teos.
Sibeliuksen teokset 2. sinfoniaan saakka ovat tyyliltään sangen kansallisromanttisia.
"Kaikkia [ruotsalais-] nimiä en minäkään muista."
Ruotsin merkittävin säveltäjä on ex-abba Benny Andersson, Muita mainittavia ei ole paitsi ehkä yhden hitin ihme Hugo Alfven.
Mainittu Benny Andersson on julkaissut albumillisen pianomusiikkia. Joten varo Chopin, päiväsi alan parhaana voivat olla luetut.
Mikäköhän se yksi hitti on josta alfven muistetaan? Ruotsalainen rapsodiako? Mieluummin kuuntelen valoisaa 3. sinfoniaa ennen kuin kajoan sibeliukseen..
Ei Abba pärjää klassisen musiikin mestareille.
Alfvén oli aikanaan Ruotsissa suosittu hahmo, jonka musiikkia soitettiin kaikissa vähänkin tärkeissä valtiollisissa juhlissa. Festspel (1907) oli kansallisten tilaisuuksien itsestään selvä juhla-alkusoitto ja se aloittaa vielä nykyäänkin Nobel-palkintoseremoniat. Elegi sarjasta Gustaf II Adolf (1931) muodostui viralliseksi surumusiikiksi.
Alfvénin kuoro- ja orkesteriteoksia rakastettiin. Kuoro-, laulu- sekä orkesteriversioina olemassa oleva Sverges flagga (1916) on Ruotsin ”toinen kansallislaulu” samaan tapaan kuin meillä Sibeliuksen Finlandiahymni.
Erityisen pidetty Alfvén on ollut kansanmusiikkia hyödyntävien teostensa ansiosta. Näistä Midsommarvaka (1903) sekä Vallflickans dans balettipantomiimista Bergakungen (1916-23) kuuluvat populaarien klassikoiden joukkoon. Ne ovat harvoja Alfvénin sävellyksiä, jotka tunnetaan Suomessakin.
Melartin on onneksi syvällisempi kuin nuo ruotsalaissäveltäjät sinfonioissaan Alfven mukaan luettuna.
John Fernström oli ruotsalainen säveltäjä ja taidemaalari jonka tuotantoon kuuluu mm. 12 sinfoniaa joita mm. Mikko Franck on levyttänyt. Sen hetken kun hänen g molli sinfoniaansa opus 40 kuuntelin se vaikutti aika kliseiseltä.
Eino Linnalan hieno v. 1936 sävelletty Bruckner vaikutteinen sinfonia no. 2 daktyyli ostinaatioiden pohjustamine finaaleineen tulee Yle klassisesta ensi yönä klo 4.07. Se on ilmeisesti kuultavissa areenasta myöhemmin uudelleen. Sonnisen 7 veljestä ei ilmeisesti teknisen vian takia ole kuultavissa areenasta vaikka sen pitäisi olla. Vähän harmittaa että Ringbomin sekstetto puhaltimille jäi minulta eilen kuuntelematta Yle klassiselta kun menin niin aikaisin nukkumaan. Se on ehkä ensimmäinen suomalainen teos joka esitettiin Salzburgin uuden musiikin festivaaleilla 50-luvulla.
Yle Areenan tekninen vika ei ole hellittänyt. Toista-painike ilmestyi ruutuun mutta musiikista ei kuulu pihaustakaan joten Sonnisen 7 veljestä Okko Kamun johtamana jäänee näillä näkymin kuulematta. Hieno teos varsinkin sen ensimmäinen osa.
Kuuntelin suu irvistyksestä ammollaan pakahtuneena Melartinin herooisen 3. sinfonian avausosaa joka ylittää väkevämmässä tunneilmaisussa Ruotsin kansallissäveltäjän Hugo Alfvenin vastaavan 3. sinfonian sen kaikesta sujuvuudesta ja romanttisesta kauneudesta huolimatta ritari-ja tanssiaiheineen.
Alfven plagioi tyhjää jauhavan 2. sinfoniansa avausosassa häpeämättömästi Schubertin 4. sinfoniaa vaikka säveltäjänsä läpimurtoteos päättyy komeasti kaksois-ja kolmoisfuugan yhdistelmään.
Hämmentävää että vaikka pidän paljon Alfvenin Italiassa sävelletystä 3. E-duuri sinfoniasta ja kuuntelen sitä mielelläni en ole sen musiikin kuunteluhistorian aikana saanut siitä kertaakaan kiksejä tai minkäänlaisia muitakaan emotionaalisia kokemuksia kun taas hieman heikommin orkestroidusta Tuukkasen Meri sinfoniasta olen saanut useitakin vaikka sitä ei voikaan kuunnella kokonaisuudessaan tuubista tai spotifysta vaan ainoastaan CD-levyltä sillä vain CD:llä on mukana sen pitkä 16 ja puoli minuuttinen 1. osa kun taas musiikkipalvelimilla teoksen aloittaa sen 2. osa, lyhyt ja nopea tempoinen osin pandiatoninen Intermezzo, joka soi kahteen kertaan. Tuo intermezzo on mielestäni vieläpä teoksen musiikillisesti heikoin osa. Meri sinfoniassahan osat liittyvät toisiinsa ilman taukoa.
"Kuuntelin suu irvistyksestä ammollaan pakahtuneena Melartinin herooisen 3. sinfonian avausosaa..."
...joka on pelkkää köyhän miehen Mahleria.
Ja Mahler taas, kun oli toiminut pitkään kapellimestarina hän oli ruotinut hyvin tarkkaan kaikki siihenastiset mestarisävellykset, ja sen seurauksena Mahler osasi orkestroida, mutta melodikkona hän oli yhtä tyhjän kanssa.
Josta kaikesta seurasi säveltämiään loputtoman pitkiä ja tylsiä teoksia joitten sisältö on useimmille jäänyt hiukka hämäräksi koska niitä kuunnellessa uni aina yllättää viimeistään jossain 60 - 80 minuutin paikkeilla, ja Mahlerin teoksethan eivät vasta noin 60 minuuttia kestettyään vielä ole kuin hädin tuskin alussa.
En minä nyt niin sanoisi että "köyhän miehen Mahleria", sillä Melartinin 6. sinfonian avausosassa kuuluvat 1920 modernit musiikkivirtaukset kokosävelasteikosta muodostetun soinnun soidessa kuin kluster atonaalisten jaksojen ja polyrytmiikan lisäksi mutta esim. tuo japanilaisvaikutteinen scherzo osa on jo sitten selvästi heikompi.
Ai niin puhuttiin 3. sinfoniasta jonka ensi osan sivuteema on kylläkin mahlermainen mutta muuten sinfoniassa on myös brucknervaikutteita ja 2. osan alun sointijatkumon sävelvärimelodia viittaa Schönbergin uudistuksiin.
Brucknerin jälkeen Mahlerilla henkinen kapasiteetti kutistuikin mutta Melartinin sinfonian uusi editio on persoonallinen teos jota hän kutsui testamentikseen vaikka Mahlerin vaikutusta on kieltämättä havaittavissa mm. hitaan osan surumarssissa. Sibeliuksen 1. sinfonia on köyhän miehen Tsaikovskia ja 2. sinfonia köyhän miehen Brahmsia.
Yleensä itävaltalaista on Melartinissa ländlerin, valssin ja menuetin harrastus sekä melodiain lähes wieniläinen sulavuus. Toisaalta suomalainen kansanlaulu ilmestyy sinfoniaan raikkaana teema-aineksena. Marssi on usein sinfonian aineksena, joskus myös surumarssina. Kerran Melartin liittää sinfonian partituuriin lauluäänen. Mahlerin ja Brucknerin vaikutukseen viittaavat avarat kvinttiaiheet, joista varhaisin on 1. sinfonian avauksena ja sen johtoaiheena; bruckneriaanista on koraalien toistuva käyttö sinfoniain tematiikassa. Mutta myös Tšaikovskin pateettinen kromaattisuus oli Melartinia lähellä.
"Musiikin historiaa" verkossa saamme lukea seuraavaa melkoista puppua:
"Sinfonisen orkesterimusiikin alalla Sibeliuksen nuoremmat aikalaiset, Erkki Melartin ja Leevi Madetoja, jäivät hänen varjoonsa. Madetojan sinfonioista nro 2 op. 35 (1918) ja nro 3 op. 55 (1926) samoin kuin Melartinin 6. sinfonia op. 100 (1924) jatkavat säveltäjiensä aikaisemman orkesterimusiikin kansallisromanttista linjaa eivätkä profiloidu riittävän voimakkaasti ajassa, jota hallitsevat Sibeliuksen väkevät myöhäisteokset. Muilla kuin Sibeliuksen viljelemillä alueilla kansallisromantikot menestyvät paremmin."
Sibeliuksen väkevät myöhäisteokset? Nehän edustavat frigidiä klassismia joka on tullut jo moneen kertaan todettua. Sen sijaan Melartinin 6. sinfonian avausosa on yksi väkevimpiä jollei väkevin sinfonian osa koko 1900 luvulla, joka jättää Sibeliuksen täysin varjoonsa. Eikä Melartinin 6. sinfonian avausosa ole enää tyyliltään kansallisromanttinen vaan se on atonaalisesti sävyttyneissä jaksoissaan ja klustereissaan vaikutteiltaan modernistinen.
Vaikutuin tunnejärkytykseen saakka kuunneltuani ensin Melartinin 6. sinfonian järisyttävän avausosan Leonid Grinin johtamana, jonka jälkeen mikään ei oikeastaan tuntunut enää miltään , ei sen enempää kyseisen sinfonian vaimeammat loppuosat kuin seuraavaksi kuuntelemani Sibeliuksen 2 viimeistä sinfoniaa joista 7. sinfonia tuntui vaisummalta, laimeammalta ja pitkäpiimäisemmältä musiikilta mitä olen pitkään aikaan kuunnellut ja totesin sen olevan ajan hampaan nakertama ja suotta niin arvostettu. Siinä se nyt oli suuri mestari Sibelius jota on aivan turhaan hehkutettu kun mitään hehkua ei hänen ontoissa sinfonioissaan kerta kaikkiaan ole.
Vähän ärsyttää kun Sibeliuksen poltetun 8. sinfonian sinfonian 3 luonnosta kestoltaan kolmisen minuuttia on kai levytetty ja tuubista kuultavina kun Melartinin erittäin mielenkiintoista 7. Gaia sinfonian kokonaan valmistunutta avausosaakaan allegro ei ole. Niin väärässä on tällä kertaa yleinen käsitys ja mielipide Melartinin ja Sibeliuksen välisistä voimasuhteista että Melartinia vähätellään suotta vaikka hän oli miltei kaikessa Sibeliusta etevämpi. Alkoi Siben heppoinen 6. sinfonia puuduttamaan niin paljon että piti vaihtaa Alfvenin 3. sinfoniaan jota taas kuuntelen.
Turha puhua suomen musiikin kultakaudesta muuten kuin Melartinin sinfonisen mestaruuden osalta koska Sibeliuksen sinfoniat ovat emotionaaliselta sisällöltään niin köyhiä. Viittaan "kultakauden sinfonia" artikkeliin joka kuuluu musiikin historia artikkelisarjaan verkossa. Äsken kuuntelin sibeliuksen 2. sinfonian ja voivottelin kuinka köyhä aate siis ideasisältö siinä on sillä melartinin 2. ja jopa Tuukkasen maakuntasarjaa edustava Meri sinfonian 3. osa sai minut haltioitumaan ja pakahtumaan emotionaalisen voimansa ansiosta. Järkytyin jälleen melartinin 6. sinfonian avausosasta kun esim. sibeliuksen karu tritonuksen sävyttämä 4. sinfonia jätti onttoudessaan kylmäksi.
Eilen tuli Yle radio 1:stä Uuno Klamin 120 vuotisjuhlakonsertti mutta en saanut kännykän radiota toimimaan ja menin aikaisin nukkumaan niin se jäi kuuntelematta.
Klami ei erityisemmin kiinnosta säveltäjänä eklektisyydestään ja epäsinfonikkoudestaan johtuen vaikka on sanottu että Tuukkanenkin liittyy jossain määrin Klami traditioon.
Klami oli kyllä orkesterinkäsittelijänä suomen paras mutta hänen huumorinsa ei oikein pure minuun eikä hänen ranskalaisvenäläinen Stravinskyn ja Ravelin vaikutuksesta kertova tyylinsäkään tunnu erityisen kiehtovalta. Oratorio Psalmus on kuitenkin merkittävä teos kuten Kalevala sarjakin.
Klamin Oratorio Psalmus on myös merkittävä kuten orkesteriteos Revontulet jota säveltäjä piti itse parhaana teoksenaan ja ehkä Pyörteitä baletti joka jäi häneltä keskeneräiseksi mutta Kalevi Aho täydensi sen myöhemmin. Pianokonsertto Yö Montmartella on myös jäänyt mieleen ja sinfonioita tuli joskus kuunneltua paljon vaikkei Klami itseään sinfonikkona pitänytkään. sulho Rannan mielestä klamin 1. sinfonian finaalia voitaisiin esittää itsenäisenä orkesterisävellyksenä. Yle radio 1:stä tuli sunnuntaina Klamin 120 vuotisjuhlakonsertti jossa esiteltiin säveltäjän kamarimusiikkia ja orkesteriteoksia mutta en kuullut sitä kun en saanut kännykän radiota toimimaan ja menin aikaisin nukkumaan.
Suomalaiset orkesterimuusikot ovat äänestäneet Klamin toiseksi suosituimmaksi säveltäjäksi Sibeliuksen jälkeen.
Harvoin ovat ammattilaiset olleet niin väärässä kuin Sibeliuksen kohdalla mutta se lienee reseptiohistorian oikku kun niin monet suomalaiset säveltäjät ovat vaipuneet unohduksiin. Kuuntelen Pylkkäsen sangen nuorena säveltämää vaikuttavaa Mare ja hänen poikansa oopperaa.
Sibeliuksen sinfoniat varsinkin ovat kaikista säveltaiteen kaanonissa olevien suurten säveltäjien teoksista ikävystyttävimpiä joita tuskin tekee muuten mieli kuunnella kuin viihtellisenä taustamusiikkina ja soivana äänikulissina kun surffaa vaikka netissä sillä mitään suuria tunteita ne eivät herätä kuulijassaan tai en itse ole koskaan minkäänlaisia emotionaalisia kokemuksia niistä saanut. Uskon että suomen säveltaide on tuottanut hedelmällisempääkin sinfoniakirjallisuutta kuin mitä Sibelius edustaa kuten vaikkapa Erik Gustav Erkki Oskarinpoika Melartin.