Onko oikein haaveilla?

Sun pitäisi keskustella vaimon kanssa? Puhuminen, puhuminen, puhuminen. Siitä mitä sinä haluat, Siitä mitä vaimo haluaa. Ennen kaikkea, mitä te haluatte.

Onko vaimosi kieltänyt sinua menemästä eteenpäin?

Komppaan ekaa kommentoijaa, puhuminen olisi kaiken a ja o.

Tietääkö vaimosi ajatuksistasi edes? Oletko selvittänyt itsellesi mitä tuo tarkalleen on, tuo kaipaamasi omavaraisempi elämä? Oletko selvittänyt vaimollesi, mitä sillä tarkoitat ja millä keinoin haluaisit sitä tavoitella? Ja tiedätkö sinä, mitä vaimosi todella haluaa, tuskin se nyt ihan vain elelemistä on kuitenkaan? Ehkä vaimollasi on myös omia tavoitteitaan?

Ja tuo "vain eleleminen" voi olla vain sinun näkökulmasi asiaan, siinä missä vaimosi vain kaipaa tasaista elämää, ilman suuria mullistuksia ja mylleryksiä, niitä kun yleensä elämässä riittää ilman, että itse tarvitsee sellaisia kehitellä. Aika moni kaipaa hyvin tasaista ja rutiininomaista elämää, missä satunnaisia väriläiskiä tulee vaikkapa matkojen, häiden ja hautajaisten muodossa, mutta muuten lähinnä saa olla omissa kuvioissaan, rauhassa.

" Itse haluaisin siirtyä omavaraisempaan elämään. Ylipäätään haluaisin luoda tavoitteita ja pyrkiä niitä kohti. Tierä sitte mitä pitäis tehdä?"

Oletko miettinyt, punninnut ja harkinnut asian joka suunnalta? Vai onko sinulla vain jokin epämääräinen haave ja utopia jostain?
Oletko kertonut haaveistasi vaimollesi ja kesksutellut hänen kanssaan? Hyvin usein ideoitten ja haaveiden jakaminen selkiyttää omiakin ajatuksia ja voipa jopa pudottaa hieman sieltä pilvilinnoista.
Jos sinulla on paperilla selkeä suunnitelma ja varmuus onnistumisesta keskustele toki kunnolla vaimosi kanssa ja esitä faktat ja perustellut ajatuksesi. Järkevänä ihmisenä vaimosi varmasti pystyy näkemään onko ajatuksissasi mitään järkeä, ja osaa toppuutella mahdottomampia ideoita.
Elämän muuttaminen päätä pahkaa on huono idea joka tapauksessa. Harkintaa harkintaa ja vielä kerran harkintaa. Isoja asioita ei voi päättää tuosta vaan asipoihin syöksymällä, siitä ei hyvä seuraa.
Sanot myös etttä haluat luoda tavoitteita ja pyrkiä niitä kohti. Mikä sinua estää niitä tekemästä? Tavoitteita voi tehdä vaikka miten korkealle ilman että raunioittaa olemassa olevia ihmissuhteitaan. Se nyt kumminkin on liian korkea hinta, ainakin useimmille. Tavoitteita on hyvä olla, realistisia sellaisia. Ne pitävät ihmisen liikkeessä ja mielen aktiivisena.

Tuhoon tuomittu suhde, jossa asetellaan tavoitteita. Elämästä tulee suorittamista. Sitäkö haluat?

Mitä mä olen just sanonu?? Lopeta paskan vääntäminen ja ihmisten häiritseminen. Mene ABClle ja näe elämää , horo.

Vaikee tälleen ulkopuolisena sanoa oletko naimisissa väärän ihmisen kanssa. Kyllähän se toki ihan mahdollista on. Juttelitteko te näistä jutuista ikinä tapailu- ja seurusteluaikana? Entä ootko ite aina ajatellu noin, vai onko se asia kenties muuttunu tässä vuosien varrella? Ootteko jutellu asiasta nyt viimeaikoina? Tietääkö vaimos edes näistä sun tuntemuksista? Se, että sä pohdit oletko yhdessä "väärän" ihmisen kanssa kertoo mun mielestä siitä, että sä et oikeestaan kovin hyvin tunne sitä puolisoas. Jos sä ihan todella tuntisit sen toisen, niin tietäsit kyllä ootteko oikeat vai väärät toisillenne. Enkä tarkota tota mitenkään moitteena. Lähinnä niin, että kannattaa pohtia kuinka hyvin sen toisen oikeesti tuntee ja miten sitä tuntemista vois ehkä lisätä. Siinä on toki se riski, että kun todella tunnette, niin tajuatte olevanne väärät toisillenne. Toisaalta on se upea mahdollisuus, että sen myötä tajuutte olevanne ne just oikeet.

Ite olin jokunen vuosi sitte vähän saman tyyppisessä tilanteessa. Oltiin oltu miehen kanssa kymmenisen vuotta yhessä. Mä olin sen suhteen alkaessa nuori (nuori oli toki exäkin). Kaikki mun haaveet ja toiveet oli sellanen epämääränen sekasotku ja mä olin aika solmussa itteni ja elämäni kanssa. Mies oli sellanen rauhallinen ja jalat maassa ja oikeestaan täysin vailla tavotteita tai kunnianhimoa. Se oli tyytyväinen just siihen mitä oli, vaikkei se tilanne aina mikään hyvä ollu. Sillon siinä sekasotkussa ja kaaoksessa se rauhallisuus, tavotteettomuus ja pysähtyminen tuntu hyvältä, mutta vuosien myötä se alko ahistaan. Mä koin olevani siinä jumissa. Ajatuksia oli paljon, mutta mä en saanu oikeen mitään aikaseksi ja tuntu, että mulla ei ollu koskaan oikeen mitään odotettavaa. Se tilanne laukas lopulta ihan hirveen ahdistuksen. Mä en kyenny oikeen ikinä rauhottumaan vaan ravasin kotonaki ympyrää, niinku joku eläintarhaeläin. Keskittymiskyky oli nolla, ajatukset hyppi kokoajan jutusta toiseen, enkä mä pystyny nukkumaan.

Kesti aikansa, ennenkun mä osasin yhdistää ahdistukseni siihen parisuhteeseen. Ei mun ex-mies tietenkään mitenkään estäny mua tekemästä asioita, mutta ei se myöskään niitä tukenu. Ei se sanonu, ettenkö sais, mutta se vähätteli niitä aina. Yksinäni olisin saanu tehdä, mukaan se ei ikinä ollu halukas tulemaan. Mä en voinu puhua mistään ajatuksistani ja haaveistani, koska se taas olis aiheuttanu hänelle ahdistusta. Jokainen toive, jonka mä sanoin ääneen oli mulle kiva juttu, jonka vois joskus tehdä, mies koki ne kaikki painostamisena. Käytännössä jos mä aloin innoissani jotain asiaa puhua ja suunnitella, niin se päätty siihen, että itken ahdistustani koska toinen on hermostunu ja vetäny herneen nenään kun patistan häntä johonki. Enkä tosiaan syytä exää mistään niistä jutuista. Me oltiin vaan lopulta ihan totaalisen väärät ihmiset toisillemme. Voin kuitenkin sanoa, että tosissaan yritettiin puhua niitä asioita, vaikka se sitte lopulta eroon johtiki.