Aloitin seurustelun melkein päivälleen puoli vuotta sitten kivan miehen kanssa. Hän on täysi-ikäisen tytön yh, eronnut viime vuonna. Käytännössä tytär asuu enimmäkseen poikaystävänsä luona.
Niin, ihan ok mies. Mutta mutta. Ongelmana (ainakin minun ongelmanani) on hänen suhtautumisensa lapsiini. Lapseni ovat ala-asteikäisiä, tyttö ja poika. Tämä uusi miesystäväni pitää kyllä lapsista, mutta on niin peruskiltti luonteeltaan, ettei pysty kieltämään sanallakaan lapsiani heidän temppuillessaan ja käyttäytyessään huonosti. Nyt saattaa kuulostaa siltä, että yritän sysätä kasvatusvastuuta toiselle, "jonka lapsia lapseni eivät edes ole". Eivät olekaan, mutta mua todella häiritsee, ettei miehestä ole minkäänlaista apua tällaisissa tilanteissa kun oon kovilla lasten kanssa. Hän on meillä todella paljon, lähes kaiken vapaa-aikansa. Silläpä juuri odotankin erilaista otetta häneltä myös lapsiini.
Ymmärrän, että "kiltin" ihmisen on vaikea "sanoa ei" edes lapsille. Mutta asia kalvaa mieltäni, pari kertaa ollaan yritetty siitä puhua. Hän toteaa, ettei hänellä ole samanlaisia keinoja kuin minulla lapsiini nähden. Ymmärrän sen, mutta eniten mietin , miltä mahtaa lapsistani tuntua, kun toinen huutaa pää punaisena (=minä) toruessaan ja toinen VAIN ON!!!
Kertokaa ihmeessä, millaisia kokemuksia teillä, yh:t, on uusista parisuhteistanne. Tuntuu oikeastaan mahdottomalta yrittää tosissaan haaveilla tulevaisuudesta yhdessä tämän miehen kanssa. Vaikka hän muuten onkin luotettava jne.
Niin, ihan ok mies. Mutta mutta. Ongelmana (ainakin minun ongelmanani) on hänen suhtautumisensa lapsiini. Lapseni ovat ala-asteikäisiä, tyttö ja poika. Tämä uusi miesystäväni pitää kyllä lapsista, mutta on niin peruskiltti luonteeltaan, ettei pysty kieltämään sanallakaan lapsiani heidän temppuillessaan ja käyttäytyessään huonosti. Nyt saattaa kuulostaa siltä, että yritän sysätä kasvatusvastuuta toiselle, "jonka lapsia lapseni eivät edes ole". Eivät olekaan, mutta mua todella häiritsee, ettei miehestä ole minkäänlaista apua tällaisissa tilanteissa kun oon kovilla lasten kanssa. Hän on meillä todella paljon, lähes kaiken vapaa-aikansa. Silläpä juuri odotankin erilaista otetta häneltä myös lapsiini.
Ymmärrän, että "kiltin" ihmisen on vaikea "sanoa ei" edes lapsille. Mutta asia kalvaa mieltäni, pari kertaa ollaan yritetty siitä puhua. Hän toteaa, ettei hänellä ole samanlaisia keinoja kuin minulla lapsiini nähden. Ymmärrän sen, mutta eniten mietin , miltä mahtaa lapsistani tuntua, kun toinen huutaa pää punaisena (=minä) toruessaan ja toinen VAIN ON!!!
Kertokaa ihmeessä, millaisia kokemuksia teillä, yh:t, on uusista parisuhteistanne. Tuntuu oikeastaan mahdottomalta yrittää tosissaan haaveilla tulevaisuudesta yhdessä tämän miehen kanssa. Vaikka hän muuten onkin luotettava jne.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Oma kokemukseni on se, että miehet mielellään pysyvät sivusta seuraajina, ikävä kyllä. Siksi pysynkin yksin, enkä haaveillekaan, että asuisin kenenkään kanssa. Itselleni on ainakin käynyt niin, että ennen pitkää olen huomannut saavani yhden huollettavan lisää. Siis halutaan kodin edut, ei vastuuta ja siihen en enää ala!
Tähän tulokseen olen tullut, että minun on parempi olla lasten kanssa yksin, mutta toivon, että sinun miesystäväsi voisi tukea sinua lasten- kasvatuksessa myös niissä ikävissä puolissa eli kurinpidossa.
Niin, kokemusta on mullakin samansuuntaista enimmäkseen kuin sullakin. Mutta. Kai sitä aina vaan TOIVOO, että vielä ois asiat toisin.
Oon totaaliyksinhuoltaja eli lasteni isä on kuollut muutama vuosi sitten, eromme jälkeen. Antaisin mitä tahansa, että hän edelleen eläisi. Elämäni olisi aika paljon kevyempää, jos olisi se norm. joka toinen vkl vapaa... Mutta elämä ei aina mene käsikirjoituksen mukaan.
En ole yksineläjä tyyppiä, sen tiedän. Mutta totta, yhteenMUUTTAMINEN vaatii paljon, sen aika ei ole nyt.
Hyvää kevättä!
Siis toivoisit ex-miehesi elävän, jotta sulla olis
joka toinen vkl vapaata ?
Miehen näkökulmasta valitettavan usein tuntuu
siltä, että naisten tavoite on saada penska, jotta
oma elämä olis mielekästä. Konsteilla ei oo väliä
sen paremmin kun silläkään onko lapsella isää vai
ei. Kyse on siis puhtaasti itsekkäästä ajattelusta.
Eron tultua paskat kaadetaan lapsen isän niskaan
ja yhteiskunta auttaa naista.
Eronneet miehet ovatkin sitten varsinaisia ongelmapesiä, itsesäälissä rypeviä surkimuksia.
Nämä ruikuttajat sitten ujuttavat itsensä yh-äidin huusholliin ja huollattavat itsensä surutta.
Ja yrittävät tehdä sen ilmaiseksi, kun itse eivät raha-asioitaan osaa hoitaa ja kaikki rahat hupenevat ravintolareissuihin, kaljaan ja tupakkaan ym makeaan elämään.
No niin mies, miltäs tuntui pieni yleistäminen ;)
Kyllähän sinä nyt sen verran tajuat, ettei tämä äiti vain sen takia halunnut miehensä elävän, että itse saisi viikonloppuja vapaaksi. Ja jos tahtoisi hieman vapaata arjesta, mitä pahaa siinä on? Vai pitäisikö yh-äitien pitää vain turpansa tukossa ja olla ylenaikaa jaksava äiti siis ei missään tapauksessa saa julkisesti sanoa kaipaavansa irtiottoa arjesta, ihan hetkeksi. Kumma kun miehet sitten todellisuudessa eivät tahdo lastensa yksinhuoltajuutta ja jopa tapailutkin tuntuvat olevan vaikeita. Ihmettelen syvästi miten isät tyytyvät tapaamaan lapsiaan vain joka toinen viikonloppu, itse nääntyisin ikävään.
Ite asuin isäni luona, kun hän alkoi seurustella uuden naisen kanssa. Äitipuoli muutti myöhemmin meille asumaan, mutta ei puuttunut kasvatusasioihin lainkaan ensimmäisten vuosien aikana. Myöhemmin kun olemme asiasta puhuneet, hän kertoi, että hänen mielestään hänen ei kuulunut puuttua, koska minulla on sekä isä että äiti. Kun hän oli asunut saman katon alla jotain kaksi vuotta hän alkoi pyytää minua tekemään kotiaskareita, esim. tiskaamaan, pyykkäämään jne. Ja vasta noin vuotta myöhemmin olimme niin tutut että hän saattoi kommentoida tekemisiäni/tekemättä jättämisiäni, mutta koskaan hän ei osallistunut varsinaisesti mun kasvatukseeni. Sen puolen hoiti isäni. Tämä malli on mun mielestä paljon parempi lapselle, kuin sellainen yliauktoriteettinen äiti/isäpuoli, kokemusta kun on sellaisestakin (isäpuoli).
Niin olen minäkin ollut todellinen yksinhuoltaja mieheni kuoltua. Jäin viiden lapsen kanssa yhtäkkiä yksin ja oli siinä totuttelua. Nyt kuitenkin olen kasvanut tehtävääni perheen ainoana aikuisena ja kasvattajana :)
Siinäpä se onkin, että joskus kaipaisi sitä, että toinen ottaisi ohjat käsiin ja saisi itse olla pieni ja heikko, ainakin hetken...
Ja se mistä aiemmin juuri puhuit, että itse huutaa naama punaisena eli joutuu aina olemaan se ikävä ihminen, joka sanoo EI tai muuta epämieluisaa. Minunkaan miesystäväni ei millään tavalla puuttunut mihinkään vaikka sitä toivoin. Jos asuisin jonkun kanssa edellyttäisin myös vastuun ottamista meistä kaikista, koska hän saa myös ne mukavat puolet meistä esim. kauniin kodin, hyvän palvelun, paljon hyvää huomiota, tukea ja kannustusta jne.
Lapsen näkökulma on tässä keskutelussa myös hyvä juttu. Uskon, että sellainen vähittäinen puikkoihin asettuminen perheen toisena aikuisena on hyvä. Eron tullessa tai vanhemman kuollessa lapset ovat jo käyneet läpi vaikeita asioita ja se täytyy ottaa huomioon kun uusi aikuinen asettuu taloksi.
Tunnen yhden ainoan ihmisen kenen on onnistunut saamaan uudeksi puolisokseen ihmisen, joka todella on ottanut vastuun myös edellisestä liitosta syntyneistä lapsista. Muissa tapauksissa tilanne on mennyt niin, että mies todellakin tahtoo kodin edut eikä muuta, koskien myös taloudellisia asioita, niissäkin kannattaa pitää visusti puolensa, eikä olla liian höveli.
Kiitos, Riina, kommenteistasi!
On kiva lukea toisen TODELLA kokeneen naisen ajatuksia! Helppo on sivusta seuraavien arvostella meikäläisten jaksamista ja sitä, että mekin tarvitsemme myös omaa aikaa, tukea ja apua.
Nostan meille, totaaliyksinhuoltajille, hattua nyt ja aina. Me olemme todella niitä tosielämän sankareita, usko pois!!
No, menipäs kehumisen puolelle... Juuri tuota itsekin oon vuosikauden kaivannut; sitä, että joskus saisin olla se heikompi, olisi Mies, jonka kanssa jakaa niiden ihanien yhteisten hetkien ja elämysten lisäksi myös vastuuta koko porukasta.
Ymmärrän, ettei kenellekään ole siitä vaan helppoa tulla keskelle lapsiperheen arkea. Siinä se rakkaus punnitaan.
Tsemppiä sulle, mulle ja kaikille muillekin yksinhuoltajille!!
Itse olen seurustellut kahden y-huoltajan kanssa ja se on kyllä vaikeata puuttua äidin ja lasten suhteeseen luontevasti riitatilanteissa. Mies on "asunut" vasta puoli vuotta kanssanne ja kyllä se ottaa aikansa ennenkuin tuntee suhteen kanssasi tarpeeksi turvalliseksi oppii tuntemaan lapset niin hyvin että uskaltaa puuttua tilanteeseen.Tärkeää olisi tietysti osata ottaa kantaa mutta mies on kuitenkin vielä vieras ja kun ei mitenkään ole sen enempää sitoutunut teihin (taloudellisesti tai asumalla luonanne)niin siinä kyllä tulee sellainen "vieraileva tähti" olo jossa on parempi olla sotkeutumatta liikaa ettei ala itse sotkemaan asioita enempää.
Olen sitä mieltä että sun täytyy ottaa asia puheeksi vielä jatkossakin ja puhutte ihan käytännön tilanteessta että mitä sen miehen tarvitsisi tehdä silloin, yrittääkö se rauhoittaa tilannetta vai selittää lapsille rauhallisesti vai kiljumalla mukana (jolloin kersat huutaa esim. "turpa kiinni et oo mikään meidän isä".
Itse olen mennyt pikkuhiljaa mukaan kun olen saanut "otteen" lapsista jolloin ne tuntee minut jo ja uskaltavat riidellä kanssani ja yritän yleensä olla se rauhallinen ja asiallinen ja edelleenkin annan sen äidin tehdä "likaisen" työn koska se kuitenkin tuntee lapset paremmin pienestä pitäen. Tosin itsekin on tullut joskus hermostuttuu kun äiti on ollut pois ja lapset kokeilee kuin pitkä pinna sillä on...
ettei se ukkos kiinnostu väärällä tavalla siitä tyttärestäsi. Sellaisiakin heppuleita nimittäin on...
Olipas tekstisi tutun kuuloista.. Olen asunut avossa reilun vuoden ja nyt olemme eroamassa. Yksi syy on juuri mainitsemasi, mutta erossamme oli kyllä muitakin syitä, mutta miten muutat ihmistä. Vaikea tilanne on varmaan miehellekin, mutta....
vai voi näinkin olla.haluan sanoa sinulle,että ole ystävä hyvä tosi onnellinen,sillä vois olla myös toisinpäin.mulla on 2 mukulaa 8 ja 6v.ja miesystävä joka on minulle äärettömän ihana,unelmien täyttymys,mutta,VIHAA LAPSIANI.hänellä itsellä on 5v.poika.hänen poikansa tosi villi ja useista lähteistä olen kuullut kommenttia,että pojalla ei kaikki ok,vaan jotenkin häiriintynyt.omani ovat ehkä tavallista hiljaisempia,mutta niiden pitäisi olla näkymättömiä.ollaan oltu kohta 3v,yhdessä,ja silti mies tulee luokseni aina vasta yöllä kun muksut ovat nukkumassa.ollaan joka toinen viikonloppu lasten kanssa siis vain ja ainoastaan kun hänen poikansa on paikalla,ja se on yhtä helvettiä kun lapseni eivät saa suutaan avata.tiedän ettei tästä mitään tule ja silti vaan junnaan.minusa tuntuu,että suurin osa miehistä ei voi sietää toisten lapsia joten pidä ihmeessä kiinni miehestä.suomessa toimii uusperheellisten liitto,jos halua vaikka muiden kanssa keskustella.mutta luota siihen,että varmasti se komentopuolikin sieltä esiin nousee,kun aika kuluu ja vieraskoreus karisee.uso vaan.parempi olla jeesuksen kuin pyövelin kanssa.nauti elämästä!!!! t-lolsku 29.v.
Kuulostaa tosi ikävältä sun tarinasi. Itselläni oli kokonaiset 3 vuotta kestänyt suhde mieheen,jolla ei ollut omia lapsia. Mun lapseni olivat hänelle täysin ilmaa. Mies oli muutenkin tosi huono näyttämään minkäänlaisia tunteitaan. Joten ihmettelen vieläkin, kuinka kestin sitä ihmistä niinkin kauan!! Mutta joskus se "ihastus" vaan sokaisee silmät, ei pääse irtikään, puolin ja toisin. Tein eroa hänestä muutamaan kertaan kun mokaili, luottamus rapisi, en tiennyt missä mennään, tuleeko "valmista". Hän asui toisella paikkakunnalla, kävi meillä kun huvitti, lapsetkin olivat toisaalta tyytyväisiä, kun oli ainakin osa-aikaisesti "mies talossa".
Mutta. Loppujen lopuksi. Meidän yks.huoltajien tulisi ajatella ennen kaikkea ITSEMME JA LASTEMME
parasta. Koska LAPSET kuitenkin on tärkeintä, eiks vaan! Tosiaan kannan vieläkin tosta ex-suhteestani tavallaan pahaa mieltä. Mies vain oli parisuhteeseen ja sitoutumiseen kykenemätön ihminen, jolle toisen lasten hyvinvointi ja minun auttamiseni olivat toisarvoista.
Tehdään niinkuin parhaaksi nähdään. Itse oon tunneihminen, joka kuitenkin oon kokenut niin paljon myös ikäviä elämässäni, että järki onneks nostaa päätään kun tarvetta on!
Iloista kesänodotusta, yh:t ympäri Suomen!!!!!
"Mies vain oli parisuhteeseen ja sitoutumiseen kykenemätön ihminen, jolle toisen lasten hyvinvointi ja minun auttamiseni olivat toisarvoista."
Niinpä, mitähän se mies sinulta ja lapsiltasi sitten sai jos sun asenteesi on ylläoleva?
Olen kanssasi samaa mieltä, osa yh-äideistä katsoo että miehet ovat vain heidän tarpeitaan varten auttamassa lapsen kasvatuksessa ja rahallisesti ja sitten kiertoon kun mies on imetty henkisesti ja rahallisesti kuiviin ja uusi tilalle. Tylyä touhua.
Kukaanhan ei halua yleistää, mutta vaikuttaa siltä, että OSA miehistä eivät sittenkään halua
"koko pakettia" eli haluavat kyllä naisen, mutta eivät niitä toisen miehen siittämiä lapsia siinä "kaupanpäällisinä".
Mutta todella, hankalinta on sellaisen sopeutua uusperhekuvioon, jolla ei ole omia lapsia. Eli kokemus lapsista ja arjesta heidän kanssaan. Mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää. Paljonhan siinä on sovittelemista, joustamista puolin ja toisin. On otettava jokaisen niin monta uutta ihmistä huomioon. Sitä on elämä ja se tekeekin elämästä mielenkiintoisen!!
Iloista kevättä kaikille; myös yh-äitejä halveksiville...Hihii