Olen seurustellut puoli vuotta kivan miehen kanssa. Olen kahden ala-asteikäisen lapsen yh-äiti.
Miesystäväni on luotettava, ok tyyppi. Mutta mutta. Ongelmana on hänen suhtautumisensa lapsiini. Hän kyllä pitää lapsista paljonkin, mutta kilttinä luonteena hänen on todella vaikea kieltää/torua lapsiani. Tarkoitan tilanteita, joissa aikuisen olisi aivan normaalia oikaista lapsen käytöstä. Mieltäni vaivaa, miltä lapsistani mahtaa tuntua, kun toinen (eli minä) huutaa "pää punaisena", toinen VAIN ON!! Vanhempi lapsista tuntuu oikein hakevan tilanteita, joissa odottaisi miehenkin puuttuvan jollakin sanalla menoon. Mutta EI. Olen pari kertaa yrittänyt ottaa asiaa puheeksi, mutta mies toteaa, ettei hänellä ole samoja keinoja käytettävissään kuin mulla. Koska ei ole lasteni isä.
Tuntuu vain ikävältä tilanne, hän on todella paljon meidän kanssamme, lähes kaiken vapaa-aikansa kotonamme. Hänen täysi-ikäinen tyttärensä, joka jäi eron jälkeen isänsä kanssa asumaan, asuu lähes kokonaan poikaystävänsä luona.
Kertokaa, uusperheen perustaneet ja seurustelevat, joilla kokemusta vastaavasta. Miten tilanteenne on edennyt?
Miesystäväni on luotettava, ok tyyppi. Mutta mutta. Ongelmana on hänen suhtautumisensa lapsiini. Hän kyllä pitää lapsista paljonkin, mutta kilttinä luonteena hänen on todella vaikea kieltää/torua lapsiani. Tarkoitan tilanteita, joissa aikuisen olisi aivan normaalia oikaista lapsen käytöstä. Mieltäni vaivaa, miltä lapsistani mahtaa tuntua, kun toinen (eli minä) huutaa "pää punaisena", toinen VAIN ON!! Vanhempi lapsista tuntuu oikein hakevan tilanteita, joissa odottaisi miehenkin puuttuvan jollakin sanalla menoon. Mutta EI. Olen pari kertaa yrittänyt ottaa asiaa puheeksi, mutta mies toteaa, ettei hänellä ole samoja keinoja käytettävissään kuin mulla. Koska ei ole lasteni isä.
Tuntuu vain ikävältä tilanne, hän on todella paljon meidän kanssamme, lähes kaiken vapaa-aikansa kotonamme. Hänen täysi-ikäinen tyttärensä, joka jäi eron jälkeen isänsä kanssa asumaan, asuu lähes kokonaan poikaystävänsä luona.
Kertokaa, uusperheen perustaneet ja seurustelevat, joilla kokemusta vastaavasta. Miten tilanteenne on edennyt?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Outoa. Vastaavassa tilanteessa en ole koskaan ollut, mutta siitä päätellen, että pistän rajan tarvittaessa myös naapurin lapsille, voisin kuvitella toimivani vastaavassa tilanteessa eri tavalla. Eihän lastentarhan "tädit" tai opettajatkaan ole lasten isiä tai äitejä, silti heillä on olemassa keinot pistää nassikat ruotuun. Kyllä keinot on, mutta ilmeisesti ei ole halua niitä käyttää. Mistä se taas johtuu, onkin jo vaikeampi kysymys. Ehkä aika hoitaa tämänkin asian, puoli vuotta ei ole kovin pitkä jakso.
Hienoa lukea kommentti juuri sellaiselta Aikuiselta Mieheltä, jollaista arvostan!
Juuri tuollaista otetta kaipaan minä, tosi väsynyt tähän totaaliyksinhuoltajuuteeni. Niin, lapsillani kun ei ole isää enää. Hän kuoli muutama vuosi sitten. Voit ymmärtää, että voimat yksinkasvattamiseen on aika vähissä...
Mitä miesystävääni tulee, hän todella on luonteeltaan sellainen, että riiteleminen - keskustelemiseksikin sitä nykyään sanotaan -(aikuisten kesken tarkoitan) on erittäin vaikeaa. Hän ei osaa laittaa vastaan, pelkää jotenkin. Aika hankalaa!
Hyvää kevättä sulle!!
Ensimmäisenä uusi miesystäväsi ei ole komentelija ja ojentaja luonteeltaan. Kaikista ei ole huutamaan edes omille, toisten lapsista nyt puhumattakaan.
Hänellä ei ole ollut pitkään aikaan tekemistä lapsien kanssa (jos hänen aiempi kosketuksensa lapsiin on hänen oma tyttärensä), silloin "tuntumakin" on jo hukassa.
Kolmanneksi olemalla puuttumatta asiaan hän ehkä haluaa välttää teidän kahden keskiset kiistelyt. Jos hän ottaisi topakasti kantaa lasten tekemisiin, sinä saattaisit pahastua (hän ajattelee?). Eikö hänen puuttuminen lasten kasvatukseen ja noin pian mielestäsi laukaisisi herkästi muita ongelmia? Lapset voisivat alkaa karsastaa häntä, lapset voisivat kiukutella välillänne (äiti, isäpuoli käski...), jne.
Ette ole tunteneet toisianne kovin kauaa, ei minusta ole mikään ihme, jos tällaisessa herkässä asiassa homma ei luista heti kättelyssä luontevasti ja molempia tyydyttävästi.
Ehkä hänestä "pää punaisena" huutaminen ei ole sellaista lastenkasvatusta, jota hän pitää oikeana tai tarpeellisena. Ehkä lapsesikin kunnioittavat häntä toisella tavalla, kun hän ei änkeä heidän asioihinsa, ainakin hänen "vain olemisensa" he ottavat kuin se kuuluisi asiaan.
Tunnut kovin vaativalta, kun haluat luopua omien sanojesi mukaan ok tyypistä vain sen takia, miten hän suhtautuu lapsiisi, kun kyse ei ole esim. väkivallasta tai hyväksikäytöstä, vaan vain puuttumattomuudesta asiaan, johon hänen on joka tapauksessa vaikea puuttua. Minusta hänen käytöksensä lasten suhteen on hyvinkin järkevää.
Mutta omasta suhtautumisestasi päätellen tarvitset toisenlaisen miehen, sellaisen ronskin, että oksat pois, etkä luotettavaa ja lauhkeaa lammasta.
Kiitti kommenteista!
Oon itsekin ajatellut, että mulle sopisi parhaiten sellainen "topakka" mies. Mutta mikä ihme on, että jälleen tielleni sattui toisenlainen. Joku kumma tarkoitus silläkin kai on?! Ehkä heittäydyn suhteeseen liian nopeasti, rakastun suoraan sanoen. Ja kun moni asia toisessa kuitenkin on niiiiin hyvää!
Vaativa olen, sen myönnän kyllä. Liian kauan oon katsellut entistä miestäni, jolta en todellakaan liikoja "vaatinut". Eikä ole vain oma mielipiteeni. Eli ikää kun kertyy, alkaa tietämään mitä on varaa "vaatia"...
Kerron nyt vielä, että lasteni isä on kuollut, joten melko kovilla tässä olen kahden itsepäisen (toisaalta hyvä niin!) lapsen totaaliyksinhuoltajana. En valita, eihän elämää voi syyttää. Mutta meissä yksinhuoltajissakin on kovin monenlaisessa tilanteesa eläviä. Välillä toivoisin todella, että lasten isä eläisi. Muutenkin tietysti, mutta senkin takia, ettei lasten tarvitsisi jatkuvasti olla mun, ylirasittuneen äitinsä, kanssa. Joka toinen vkl vapaalla ei olisi yhtään pahitteeksi...
Iloista kevättä!
Ajan kanssa hänestäkin tulee "tasavertainen" kumppani ja lasten kasvattaja.
Itse olen seurustellut puolitoista vuotta yh-isän kanssa, jolla on edellisestä
avioliitosta 7-vuotias poika.
Alussa ainakin (ehkä n. 6-8 kk) en paljon puuttunut isän ja pojan välisiin kinoihin.
Nyt asia on päinvastoin. Komennan/puutun asiaan tarvittaessa.
Kyllä se siitä, kun rohkeutta puuttua asioihin tulee.
Lapsi on aina lapsi, oli hän sitten oma tai ei.
Ja lapset tarvitsevat rakastavia, huolehtivia aikuisia lähelleen sekä
myös rajoja ja ohjausta oikeaan suuntaan.
Alussa kaikki on vaikeaa, mutta lopussa kiitos seisoo!
Tältä mieheltä puuttuu selkäranka. Tulet myöhemmin katumaan jos jäät samaan kelkkaan. Tilanne on varmaan vaikea sillä kukaan ei ole täydellinen. Mutta yhtä tärkeää olisi tulla toimeen junnujen kuin Sinunkin kanssa.
Niin. Tiedän kyllä hyvin, että yhtä tärkeätä on miehelle, jos tästä "hynttyyt yhteen" päädyttäisiin, tulla toimeen lasteni kuin minunkin kanssani. Olen ajatellut ottaa asian puheeksi taas piakkoin. Koska ymmärrän senkin, että uusperhekuvio harvemmin alkaa sujua kuin leikki heti tosta vaan. Eli ehkä mun pitäis edetä rauhallisesti. Helppo sanoa tällä hetkellä. Mutta autas, kun tulee taas "tilanne päälle"... Tekis mieli avata sanainen arkkunsa. Mutta. Kun toinen ei tee sitä piruuttaan...
Ei helppo juttu. Mutta koitetaan eteenpäin!
P.S. Kiitti kommentistasi!