Tämä on varmaan aika tavallinen ongelma, mutta jonkinlaista ulkopuolista näkökulmaa kaipaisin.
Olemme päälle kolmekymppisiä ja avoliittoa kolme vuotta takana. Ei yhteisiä lapsia. Viimeisen puolen vuoden aikana minua on alkanut ahdistaa suunnattomasti tämä yhteiselämä, en vain osaa päättää onko minulla riittävästi syitä pistää peli poikki. Tiedän aiheuttavani suurta surua miehelleni, jos niin teen ja siksi vielä mietinkin.
Mies on kyllä kunnollinen, ei juo, ei käy yleensäkään paljon missään, auttaa kotitöissä, ei riitele, tulee toimeen sukulaisteni kanssa, tykkää shoppailusta (harvinaista miehillä kai?) jne.
Toisaalta taas hän ei myöskään käy töissä, eikä edes etsi työpaikkaa. Tästä seuraa tietysti se, että ei ole paljon rahaakaan, joten minä kustannan asumisen, ruuat, vaatteet ja osittain hänen harrastuksensa, yms. menot. Itselle ei sitten jääkään varaa juuri mihinkään, kun pitää huolehtia, että on rahaa kaikkiin laskuihin. Itse teen vuorotyötä pienellä palkalla.
Mistään ei juurikaan puhuta, mikä nyt ei minua sinänsä haittaa, kun olen hiljainen luonne. Miehen mielestä meillä menee hyvin. Hän varmasti pitää minusta paljon, vaikkei koskaan olekaan sanonut rakastavansa. Seksiä hän haluaisi joka päivä, minä taas en tunne mitään vetoa häntä kohtaan enää. Aika pitkälle syy on se, että hän olettaa minun olevan valmis heti, kun sänkyyn päästään. Hellyydenosoituksia ei tule, ellei ole saanti varmaa. Tämä taas aiheuttaa sen, että en halua hellyydenosoituksia, kun tiedän, että se vonkaaminen alkaa välittömästi. Olisi välillä mukavaa vain olla lähellä ilman seksiä, mutta sitä ihmettä ei ole tapahtunut, vaikka se ehkä lisäisi minun halukkuuttani. Loputon kehä siis. Toivoisinkin, että kävisi edes vieraissa, mutta kun se on ehdottomasti hänen moraalinsa vastaista.
Nyt olen siinä pisteessä, että melkein inhottaa koko miehen näkeminen. Kaikki pienetkin asiat ärsyttävät suunnattomasti. Haluaisin omaa rauhaa ja nautinkin suunnattomasti, kun pääsen lähtemään jonnekin yksin, vaikkapa vain töihin. Työpaikka onkin melkein ainoa paikka, jonne voin mennä yksin. Mies ei ole mustasukkainen, mutta tykkää roikkua mukana vaikka menisin naisystävän kanssa vaateostoksille. Minua vain ärsyttää perässä hiippaileva mies, joka jakaa mielipiteitään jokaiseen asiaan ja lappaa ostoskärryyn tavaroita, joita ei välttämättä tarvita ja jotka minä maksan. Pääsen kyllä lähtemään niinkin, että en ota häntä mukaan. Se pitää vain erikseen kieltää ja katsoa sitä loukkaantunutta ilmettä.
Näihinkin asioihin varmaan saisi selvyyttä puhumalla, tiedän sen. En vain tiedä, onko jo liian myöhäistä. Omat tunteeni ovat aika lailla kuolleet, eivätkä ne kovin voimakkaita alun alkaenkaan olleet. Tuntuu, että tuli tehtyä pahemman laatuinen virhe, kun suostuin yhteen muuttoon.
Ketään toista minulla ei ole kiikarissa, jos sitä joku epäilee. Olen päättänyt, että en enää koskaan muuta miehen kanssa saman katon alle ja tapailuakin mietin kolme kertaa. Varsinkin tämä rahankäyttökuvio kun on toistunut aiemmissa suhteissa. Olen ilmeisesti joku hyväksikäyttäjämagneetti, joka vetää puoleensa saamattomia miehiä, joiden mielestä on ok, että nainen maksaa ja hoitaa kaiken.
Olemme päälle kolmekymppisiä ja avoliittoa kolme vuotta takana. Ei yhteisiä lapsia. Viimeisen puolen vuoden aikana minua on alkanut ahdistaa suunnattomasti tämä yhteiselämä, en vain osaa päättää onko minulla riittävästi syitä pistää peli poikki. Tiedän aiheuttavani suurta surua miehelleni, jos niin teen ja siksi vielä mietinkin.
Mies on kyllä kunnollinen, ei juo, ei käy yleensäkään paljon missään, auttaa kotitöissä, ei riitele, tulee toimeen sukulaisteni kanssa, tykkää shoppailusta (harvinaista miehillä kai?) jne.
Toisaalta taas hän ei myöskään käy töissä, eikä edes etsi työpaikkaa. Tästä seuraa tietysti se, että ei ole paljon rahaakaan, joten minä kustannan asumisen, ruuat, vaatteet ja osittain hänen harrastuksensa, yms. menot. Itselle ei sitten jääkään varaa juuri mihinkään, kun pitää huolehtia, että on rahaa kaikkiin laskuihin. Itse teen vuorotyötä pienellä palkalla.
Mistään ei juurikaan puhuta, mikä nyt ei minua sinänsä haittaa, kun olen hiljainen luonne. Miehen mielestä meillä menee hyvin. Hän varmasti pitää minusta paljon, vaikkei koskaan olekaan sanonut rakastavansa. Seksiä hän haluaisi joka päivä, minä taas en tunne mitään vetoa häntä kohtaan enää. Aika pitkälle syy on se, että hän olettaa minun olevan valmis heti, kun sänkyyn päästään. Hellyydenosoituksia ei tule, ellei ole saanti varmaa. Tämä taas aiheuttaa sen, että en halua hellyydenosoituksia, kun tiedän, että se vonkaaminen alkaa välittömästi. Olisi välillä mukavaa vain olla lähellä ilman seksiä, mutta sitä ihmettä ei ole tapahtunut, vaikka se ehkä lisäisi minun halukkuuttani. Loputon kehä siis. Toivoisinkin, että kävisi edes vieraissa, mutta kun se on ehdottomasti hänen moraalinsa vastaista.
Nyt olen siinä pisteessä, että melkein inhottaa koko miehen näkeminen. Kaikki pienetkin asiat ärsyttävät suunnattomasti. Haluaisin omaa rauhaa ja nautinkin suunnattomasti, kun pääsen lähtemään jonnekin yksin, vaikkapa vain töihin. Työpaikka onkin melkein ainoa paikka, jonne voin mennä yksin. Mies ei ole mustasukkainen, mutta tykkää roikkua mukana vaikka menisin naisystävän kanssa vaateostoksille. Minua vain ärsyttää perässä hiippaileva mies, joka jakaa mielipiteitään jokaiseen asiaan ja lappaa ostoskärryyn tavaroita, joita ei välttämättä tarvita ja jotka minä maksan. Pääsen kyllä lähtemään niinkin, että en ota häntä mukaan. Se pitää vain erikseen kieltää ja katsoa sitä loukkaantunutta ilmettä.
Näihinkin asioihin varmaan saisi selvyyttä puhumalla, tiedän sen. En vain tiedä, onko jo liian myöhäistä. Omat tunteeni ovat aika lailla kuolleet, eivätkä ne kovin voimakkaita alun alkaenkaan olleet. Tuntuu, että tuli tehtyä pahemman laatuinen virhe, kun suostuin yhteen muuttoon.
Ketään toista minulla ei ole kiikarissa, jos sitä joku epäilee. Olen päättänyt, että en enää koskaan muuta miehen kanssa saman katon alle ja tapailuakin mietin kolme kertaa. Varsinkin tämä rahankäyttökuvio kun on toistunut aiemmissa suhteissa. Olen ilmeisesti joku hyväksikäyttäjämagneetti, joka vetää puoleensa saamattomia miehiä, joiden mielestä on ok, että nainen maksaa ja hoitaa kaiken.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tekstisi oli aivan vain muutamaa pientä yksityiskohtaa lukuun ottamatta kuin omasta suustani.
Olemme parikymppisiä, yksi yhteinen lapsi. Olen tuntenut itsekin suorastaan inhoa ja jopa vihaa, tuota avopuolisoani kohtaan jo noin puoli vuotta. Oikeastaan vain tuo yhteinen lapsi on jarruttanut lähtöäni aiemmin, vaan ei enää. Mittani täyttyi viimeistäänkin tänä iltana, herran ollessa taas oma vittumainen itsensä..
Nyt sitten olemme eroamassa, koska en todellakaan voi enää sietää koko avomiestä. Ensin ero tuntui todella raskaalta edes ajatella ja olen itkenyt todella paljon viimeisen viikon aikana. Mutta nyt kun asiaa on saanut kunnolla miettiä ja puntaroida, niin ero ei enää tunnukkaan niin pahalta asialta.
Elämä on lyhyt, miksi kenenkään itseään kunnioittavan ihmisen pitäisi elää suhteessa jossa ei ole onnellinen. Kun voi omalla toiminnallaan vaikuttaa asiaan ja lähteä kohti uusia tuulia, vaikka sitten yksinkin..
Toivotan sinullekin onnea jatkossa, ja muista ajatella myös itseäsi..