Sinkku, miltä tuntuu...

Vapautusta. Suurta helpotusta.
Kun suhteessa olo ahdistaa niin paljon että työstä tullessa parkkipaikalla iskee masennus ja ahdistus kun kotitalon näkee, ja ajatus että tuonne taas mentävä, on ihana vapautus kun siitä sonnasta pääsee.
Ja kuitenkin seitsemän vuotta sitä kestin ja yritin. Yksin ei kuitenkaan jaksa loputtomiin, kun mies on kivipatsas ei sitä normaali ihminen jaksa määräänsä enempää.
En ala tässä enempää availemaan asiaa, mutta sen verran voin kertoa että alkoholi tai pettäminen tms. ei ollut osallisena asiaan, ei kummankaan puolelta. Kylmän kiven kanssa kun vain oli mahdoton elää. Yrityksen puutteesta minun puoleltani ei voi syyttää.
Perään sitten itkettiin ja katkerana käytiin haukkumassa minua siellä ja täällä. Nyt elän sinkkuna enkä ihan helpolla ketään suhteeseen huoli, tarkkaan katson kenen kanssa mihinkään alan.

Ensimmäisenä ... mietin missä kohtaa itselläni oli se "ensimmäinen hetki". Olisikohan se ollut se päätöksen hetki. Seisoin ulkona lumihangessa ja lumisateessa ja puhuin puhelimessa äitini kanssa ja itkin. Itkin sitä pahaa oloa ja ahdistusta, mutta sen päätöksen jälkeen tunne oli helpotus. Ahdistus ja paha olo häipyivät taka-alalle, enkä itkenyt enää. Sitten minun tuli kylmä siinä hangessa seisoessa ja tajusin, että kengät oli liian lyhyet ja niihin pääsi lumi sisään.

Sen jälkeen tuli sitten vielä monta muuta tunnetta, eikä ne kaikki olleet niin positiivisia. Käytännön asioiden järjestäminen ja ihan oikeasti pois pääseminen kesti vielä pari kuukautta ja kyllähän siinä ehti. Myös lähdön jälkeen ja omien seinienkin sisällä tuli vielä monia tunteita. Kyllä se päälimmäinen oli silti se helpotus ... rauhallinen tyyni päättäväisyys ja katse eteenpäin ☺