työttömät kehiin

Minä henkilökohtaisesti en jaksa enää perätä omia tai aikuisen lapseni oikeuksia mitä tulee yhteiskunnan tukiin. Niinpä teen aikani työtä, mitä tarjolla on, elätän ja asutan meidät molemmat ja lopetan sitten, kun en enää jaksa.

Esimerkkinä mainittakoon työttömyysaikana kyselemäni toimeentulotuki. Jonotettuani puhelinaikaa ja kysyttyäni asiasta, sain kielteisen päätöksen, että meille ei kuulu mitään. Kun olin valitellut sitä, että minulla olisi varmaan työtä, jos kaupungissa noudatettaisiin julkista sektoria koskevia lakeja ja asetuksia työtä jaettaessa, sain vain kaupungin lakimiehen puhelinnumeron. Toivoivat kaiketi, että minä rupeaisin korjaamaan tätä epäkohtaa. Kävikin niin, että lakimies olisi luvannut minulle toimeentulotukea. No, pääsin sitten töihin kuin ihmeen kaupalla.

Poika on nyt tehnyt jonkin aikaa koulutustaan vastaamatonta työtä urakkapalkalla. Vuodenvaihteessa häntä kohtasi pikähkö sairausaika, jolta ei siis palkkaa maksettu. Olimme jo niin uupuneita, että emme jaksaneet hakea mistään mitään korvausta. Olemme käyneet tämän aiemminkin läpi, kun opiskeluaikana on tarvittu tukea (kesätöitä ei ole ollut): aina pallotellaan ensin Kelalle ja sieltä vasta päätösten kanssa sosiaalitoimistoon. Edes sairaalalaskuja ei jaksa eikä viitsi enää viedä millekään luukulle.

Ollaan tyytyväisiä, että on edes jotain töitä. Ei sentään tarvitse masentaa itseään turhanpäiväisillä kerjuureissuilla. Olisi tosin oikeus ja kohtuus, että edes joka toinen vuosi saisi henkilökohtaisen tapaamisajan terveyskeskuslääkärille, joka säännöllisesti minunkin verenpainelääkkeeni etähoitona uusii.