Meillä on eletty uusperheen elämää jo 6 vuotta. Ja luulisi nyt jo osaavan ja tietävän kaikenlaiset kommervenkit, mitä tähän kuuluu. Olen välillä toivoton asioiden suhteen, välillä tuntuu menevän paremmin.
Omat biologiset lapset jo isoja: nuorimmaiseni on muuttanut juuri kotoa omaan opiskelija asuntoonsa toiselle paikkakunnalle. Kotona vielä miehen biologiset lapset, yli 15 V molemmat. Puolisoni on passannut heidät pilalle. Muutenkin jyrää mielipiteissään voimakkaasti ja mm kasvatusmetodimme ovat erilaiset.
Uusin "myräkkä" tuli, kun puolisoni lapsessa huomattiin olevan syömishäiriö. On kovin syrjäänvetäytyvä, kavereita lähinnä netissä. Puolisoni oli sitä mieltä, että minun pitäisi tältä hänen lapseltaan pyytää anteeksi, kun olen joskus 5 vuotta sitten pyytänyt meluavia kavereita lähtemään kotiin klo 23, kun itse olin menossa klo 7 töihin seur pvnä. Puolisoni mielestä tämä kaverittomuus on aiheuttanut syömishäiriön...
Muutenkin koen oman oloni jotenkin ei tervetulleeksi, ja jotenkin tunnen voimakkaan puolisoni syyttävän minua tapahtuneesta. Yleensä minua syytetään enemmän tai vähemmän tapahtuneista negat asioista. Varsinkin kun mieheni on mestari puhumaan, ja minä olen vähän hiljainen hissukka.
Kun omat lapset ovat jo lähteneet kotoa pois, olen pohtinut, että jos jättäis koko roskan ja häipyis vaan..
Mutta. Mutta, joku mua pidättelee.
Omat biologiset lapset jo isoja: nuorimmaiseni on muuttanut juuri kotoa omaan opiskelija asuntoonsa toiselle paikkakunnalle. Kotona vielä miehen biologiset lapset, yli 15 V molemmat. Puolisoni on passannut heidät pilalle. Muutenkin jyrää mielipiteissään voimakkaasti ja mm kasvatusmetodimme ovat erilaiset.
Uusin "myräkkä" tuli, kun puolisoni lapsessa huomattiin olevan syömishäiriö. On kovin syrjäänvetäytyvä, kavereita lähinnä netissä. Puolisoni oli sitä mieltä, että minun pitäisi tältä hänen lapseltaan pyytää anteeksi, kun olen joskus 5 vuotta sitten pyytänyt meluavia kavereita lähtemään kotiin klo 23, kun itse olin menossa klo 7 töihin seur pvnä. Puolisoni mielestä tämä kaverittomuus on aiheuttanut syömishäiriön...
Muutenkin koen oman oloni jotenkin ei tervetulleeksi, ja jotenkin tunnen voimakkaan puolisoni syyttävän minua tapahtuneesta. Yleensä minua syytetään enemmän tai vähemmän tapahtuneista negat asioista. Varsinkin kun mieheni on mestari puhumaan, ja minä olen vähän hiljainen hissukka.
Kun omat lapset ovat jo lähteneet kotoa pois, olen pohtinut, että jos jättäis koko roskan ja häipyis vaan..
Mutta. Mutta, joku mua pidättelee.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Varmaan säikähdyksissään etsii syytä kuin syytä ja valitettavasti puoliso on usein se likasanko johon kaikki pelko puretaan. Voi myös kokea syyllisyyttä ja kun se on itsessä niin vaikeaa kestää, yrittää ulkoistaa sen sinuun... kannattaa yrittää vielä jutella kunnolla kun pahin järkytys on ohi.
Suhdekin voi saada uuden alun, kun koti jossain vaiheessa tyhjenee lopuistakin huollettavista. Tsemppiä!