Kamala olo..seurustelin tyttöystäväni kanssa kaksi vuotta...oli hyviä ja huonoja aikoja, mutta ero tuli täytenä yllätyksenä päivä sen jälkeen kun armeija loppui. Erosta on nyt 3 kuukautta ja rakastan vielä aivan älyttömästi. Itku tulee vieläkin välillä kurkkuun.
Ja eilen kuulin sen mitä olen koko ajan pelännyt, entiselläni on uusi mies...tuntuu uskomattoman pahalta. Vaikka päätän että en enää soittele tai ota yhteyttä, heikkona hetkenä sen aina teen, mikä kaduttaa jälkeen päin.
Jakakaa kokemuksianne ja antakaa neuvoja miten eteenpäin!
Ja eilen kuulin sen mitä olen koko ajan pelännyt, entiselläni on uusi mies...tuntuu uskomattoman pahalta. Vaikka päätän että en enää soittele tai ota yhteyttä, heikkona hetkenä sen aina teen, mikä kaduttaa jälkeen päin.
Jakakaa kokemuksianne ja antakaa neuvoja miten eteenpäin!
Vastaukset 18
Vanhimmat
..verrattuna siihen että olisit 45 v. ja yksin jätetty mies. Elämä koulii enkä sinua yli 20 v. vanhempana ole yhtään sen valmiimpi. Sinulla on kaikki edessä kaikesta huolimatta toisin kuin minulla. Tunteen kuitenkin tiedän...
Älä missään tapauksesa ole häneen enää missään yhteydessä, häntä ei sinulle enää ole olemassa. Usko tämä, siitä alkaa toipuminen.
Olen kovasti miettinyt että kumpi on pahempi, erota alle kolmekymppisenä vai yli neljäkymppisenä? Ei kai siihen vastausta ole. Avioerothan ovat tätäpäivää?! Mutta "toisella kierroksella" alle kolmikymppisenä?? Minusta se ei voi olla hyvä, eikä ainakaan parempi kuin hieman myöhemmin...
Mielenkiintoinen pohdinnan aihe joka ikävä kyllä on tätäpäivää minulle jo nyt!
Mitä jos joutuukin tahtomattaan olemaan yhteydessä tai näkemään toista???? Se tekee asioista liian vaikeaa mutta ei voi antaa sen myöskään tuhota jäljelle jääneitä haaveita....
Tottakai on helpompaa rakentaa asioita uudestaan kun on nuorempi. Näillä palstoilla nuorten bänksit esim. 2 kk seukkailun tuntuvat aika lapsellisilta. Toista on kun on 18 vuotta elänyt toisen kanssa ja tiivisti. Siitä uuden elämän ja ystävyysuhteiden rakentaminen on hiukan toinen juttu.
Mutta nuorempana voi myös olla niin että on "ikänsä" ollut toisen kanssa! Yli 9vuotta ja samat on ongelmat. Kaikki ulkopuolinen, ystävät, tuntuu jääneen paitsioon sinä aikana. Onhan se lyhempi aika mutta pitkä kuitenkin.
Ja kai sitä vanhempana ja kokeneempana osaa erottaa paremmin todellisuuden. Ja uskompa että kummassakin tapauksessa selviäminen on yhtä vaikeaa, mutta mahdollisuuksia on varmasti!
Niin, onhan siinä muutaman kuukauden seurustelussa hieman muusta kysymys=].
Yritän niin paljon olla soittamatta...mutta se on aivan kamalan vaikeaa...exäni on kuitenkin minua kohtaan vieläkin niin kultainen ja sanoo että olen hänelle tärkeä, ja kun tiedän kuulevani ne sanat, masennuksen iskiessä vaan tartun luuriin ja soitan. Ehkä tämä vain ajan kanssa helpottaa....kyllä tästä suosta noustaan, vaikka helppoa se ei ole!
Itsellä hieman toiset kuviot, mutta tunteet aivan samanmoisia! Aikaakin on kulunut hieman pidempään... Päivittäin edelleen tekisi mieli ottaa yhteyttä ja saada edes selitys sille mitä tapahtui. Viime aikoina olen kuitenkin pystynyt hillitsemään itseni ja olemaan ottamatta yhteyttä. Silloin kun niin tein, jälkeenpäin kadutti. Tai oikeastaan vi...tti kun ei vain mitään siitä koostunut.
Sen minkä elämä on opettanut, on se ettei ihmiset vain aina toimi niin kuin "pitäisi". Kaikki kai toimii omaksi parhaakseen, myös me soitellessamme tai kirjoitellessamme. Se viha/kiukku/ahdistus/ikävä jne. jota tuntee jätettynä on kamalaa. Yleensä auttaisi jos asiasta pystyttäisiin puhumaan, luulisin. Mutta kun toinen selvittää asiat päässänsä, on hän todennäköisesti käsitellyt kaikki asiat ja silloin näkee onko se välittämistä vai ei. Kun kaikki on ollut "hyvin" ja on luvattu ja puhuttu kaikesta, yht'äkkiä toinen vain ilmoittaa asian olevan toisin. Minusta se ei voi olla muuta kuin sitä että asiaa on käsitelllyt sisällään siitä avoimesti puhumatta, vaikka kuinka olisi niin vakuuttanut ja silloin ei kyllä toisen välittämisestä ole tietoakaan. Eikä ainakaan siitä rehellisyydestä jota minulle vannottiin jopa tapahtuneen jälkeen. Ja kun juuri siihen tarvitsisi vastauksen eteenpäin päästäkseen, että mikä tuli?
Itse olen oppinut kerrasta tämän vääryyden, toiset ei tunnu oppivan ikinä. Se toisaalta on heidän tappionsa ja onni kai on ettei sitä tarvitse ainakaan toistamiseen kestää. Mutta silti on se tunne joka itseltä ei koskaan kadonnut, edelleenkään, vaikka järki sanoo aivan jotain muuta.
En tiedä itsekään selviääkö siitä koskaan, arvet se vissiin jättää mutta pakkohan sitä on jaksaa vaikka välillä se niin mahdottomalta tuntuukin. Pitäisi vaan pystyä järkeilemään se asia vaikka pelkästään sillä miten toinen asioita hoitaa, mutta helppoa se ei ole!
Tuo inttiaika on muutenkin suhteessa ainakin omien muistojen mukaan aika rankkaa parisuhteelle. Ainakin kaikkialla missä itse palvelin, kaikilla tuntui olevan ongelmia. Sitä on vain vaikea ymmärtää millaista se siellä on jos ei sitä itse ole kokenut ja mielestäni se myös tekee pojista miehiä jossain mielessä mutta siviilissä ei välttämättä edes samassa ajassa kasveta ihan samallalailla. Aina sanotaan että miehet ovat mitä ovat, mutta naisilta löytyy kyllä enemmän julmuutta! Ainakin näissä asioissa...
Armeija-aika kyllä muutti kaiken..tiedän että itse muutuin todella paljon...se on vaan niin stressaavaa kun pääsee vuodessa 84 päivää vapaalle ja että ei kumppani sitä pysty ymmärtämään, miksi ei aina ole iloinen ja "oma itsensä" ja haluaa mielummin olla kotona eikä lähteä rellestämään. Pitkällä aikavälillä tämä kai sitten kuihdutti rakkauden, kun ei enää samanlaisia huomionosoituksia antanut. Sen takia tämä onkin kova paikka kun puhuttiin aina että armeijasta kun pääsen, kaikki on taas hyvin. Mutta en saanut edes mahdollisuutta näyttää, että olen taas oma itseni. Stressi on vähentynyt aivan älyttömästi armeijasta päästyäni ja olen muutenkin tietyllä tavalla iloisempi. Raukkaus vaan sattuu niin paljon...
Jep, niin se menee! Helpotus on on päästä reserviin ja se muutos mikä siellä tapahtuu on yleensä hyvään suuntaan.
Näinä vaikeina aikoina on tullut ilmi että juurikin intti oli se joka minut muutti toisenlaiseksi. Jännä että sellaisenkin asian kuulee näin monen vuoden jälkeen vaikka siitä ei oikeastaan koskaan edes puhuttu. Mutta muuttihan se, minusta parempaan suuntaan. Se ei kuitenkaan ole ollut se syy joten hyvä kokemus ja mukavasti muisteltavaa siitä ajasta vaikka silloin aina vi...tikin=)! AINA!
erottiin mieheni kanssa puolisen vuotta sitten,yhdessä oltiin oltu n.4 vuotta.rakastan yhä ja itken kaikki päivät ja yöt..olen ahdistunut..ja miehellä on jo uusi tyttö..joten tiedän kyllä kuinka suakin sattuu..meitä on monia...
Tänään tein päätöksen...enää en itke entiseni perään..ilmoitin hänelle kylmän rauhallisesti, että ei ota minuun mitään yhteyttä, sanoin että voidaan moikata kun nähdään, ei muuta. Uskomatonta miten pystyin siihen ilman minkäänlaista tunnepurkausta
Kurjisteltu on jo tarpeeksi, hammasta pitää purra ja jatkaa matkaa...Haluan nyt tosissani jättää tämän tähän!
Miehen työ! Vaikka vaikeeta tulee kuitenkin olemaan niin voimia!!! Kyllä se siitä!
Itsellänikin kävi, että kahden vuoden jälkeen kultini päättikin että ollaan vain kavereita. Se kieltämättä tuntui oudolta, kun olin hommassa 110 % mukana ja homma pyöris hyvin kunnes hän sitten toteaa ettei olekkaan valmis. Iltaisin olen masentunut ja ajatukset pyörivät siinä "miksi minulla ei ole tyttöä ketä pitää hyvänä ja halata jne kun toisilla taas on"... haluaisin niin vain tytön jonka kanssa voisin olla ja rakastaa häntä sydämeni kyllyydestä. Mutta eih...
Voimia ja jaksamista sinulle!
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000408&posting=22000000007330320
Koeta jaksaa veli hyvä!
Eiliseen asti en ollut millään tavalla yhteydessä exääni sen jälkeen, kun tuli ennen pääsiäistä palauttamaan minulle lainaamansa CD:n ja kirjan. Se oli suht' rauhoittavaa aikaa; poissa silmistä - poissa mielestä!
Tilannetta helpotti myös se, että aloitin vanhat harrastukset uudelleen, sekä aloitin pari uuttakin. Sosiaaliset tilanteet ja liikunta ehkäisevät masennusta. Lisäksi meditaatio uutena harrastuksena auttaa keskittymään nykyhetkeen, ja pitämään mielen poissa menneisyydestä.
Aluksi oli kamala pakkohaku päällä. Oli hirveä tarve etsiä heti uusi tyttöystävä, jolla saisin mielen pois exästä, mutta lopulta huomasin, ettei siitä tulisi mitään niin kauan, kuin minulla on vielä tunteita exääni kohtaan. Minua on lähestyttykin monta kertaa eron jälkeen, mutten ole tehnyt mitään asialle. He eivät vain vedä vertoa exälleni, eikä minulla ole aikomusta tyytyä vähempään. Olen myös hyväksynyt sen vaihtoehdon, että tulisin olemaan loppuelämäni yksin, jos en löydä ketää, joka saa minut tunteman samoin.
Eilen törmäsin häneen kaupassa, ja sydän hypähti kurkkuun. En ole vielä valmis näkemään häntä, enkä usko että tulen olemaankaan.
Sinun kokemuksesi ovat täysin vastaavia minun kanssa, En yksinkertaisesti pysty kuvittelemaan, että voisin löytää ketään kuka vetäisi vertoja entiselleni. Minulla on tällä hetkellä se pakkohakuvaihde päällä. Jostain on pakko saada fiiliksiä että olisi "hyvä tyyppi" tjs. Sen takia flirttailen aina naisille kun mahdollista.
Mutta en kuitenkaan ole tyytyväinen. Minun tilannettani pahentaa vielä se että minulla ei oikeastaan ole läheisiä ihmisiä, hän oli ainoani, vanhempien tai sisarusten kanssa ei ole kovinkaan lämpimät välit.
Onneksi käverini ovat kuitenkin huomanneet, että olen mennyt parempaan suuntaan, tai en tiedä olenko sitten niin hyvä peittämään suruni, sillä olen ihmisen seurassa aina todella sosiaalinen ja iloinen tyyppi. Kyllä naisetkin kiinnittävät huomiota, mutta kun ei nappaa... Ehkä suurin virhe on verrata tyttöystävä kandidaatteja entiseen...sillon kyllä kaikki menee pipariksi, sillä kahta samanlaista ihmistä ei ole.
Toivon kuitenkin että elämääni astuisi ihana ja välittävä nainen, kuka veisi mieleni pois entisestäni.
Nyt on päällä välirikkovaihe, pyysin häntä vastaamasta minun viesteihini ja puheluihini, sillä jossain vaiheessa minäkin kyllästyisin.
Arvatkaa mitä hän sanoi? Kun sanoin hänelle että pelkään sitä että jos soitan, hän vastaa..siihen hän vastasi että "en mä ainakaa enää tänään vastaa"
Exäni tekee tästä minulle entistä vaikeampaa olemalla minulle liian kiltti. Nyt taitaakin olla aika tehdä omia ratkaisuja.
Tunnen vielä todella paljon häntä kohtaan, mutta pakko on jatkaa!
Tsemppiä kohtalotovereille!
mä seurustelin 2 vuotta 8kk mun jätkän kaa..tai oikeestaa 2 vuotta ja 4kk, jätkäni kertoi että hän ei oo oikein rakastanu mua koko tämän 2005 vuoden aikana,tuntuu jotenki pahalt..mä ymmärrän sen että jos jonku korkeintaa kk miettii ja harkitsee eroa ja miettii et voiks tän tilanteen korjata mut 4kk on jotenki suhteettoman pitkä aika. erottii viikko sit,tuntuu et maailma ois vaonnu alta..ne ihanat hetket mitä oltii yhessä kiusaa mieltä,ja koko aja tulee mielee monii asioit mitä tehtii yhessä ja ne satuttaa.mä rakastan mun jätkääni aivan mielettömästi ja mä en tiedä mitä mä teen.oon ajatellu et mä annan asian olla ja jatkan elämää,kuitenki mun mielessä on et jos mä annan ajan kulua niin hän tahtois mut takaisin..kiusaanko mä itseäni?
mä en voi sille mitää mut mä en voi olla rakastamatta sitä ihmistä,erottii sovussa ja luvattii jatkaa kavereina..mä en tiedä pystyks mä siihe,must tuntuu et mun on pakko saada nähä sitä joskus..ehkä mä toivon et aika antaa sille miettimisen varaa ja sit ku nään sen niin se juoksee mun sylii ja kaikki on onnellista...
eniten mua satuttaa tässä jutussa ajatella et sil on jossai vaihees uus tyttöystävä jota se pitää hyvänä, jota se sanoo rakastavansa niinkuin mua, suutelee sitä tai tekee mitä lie...tuntuu et se ei haluu ees muista mua sinä hetken..no ei varmaakaa.mä pelkään et se unohtaa kaiken mitä meil oli..
kaikki sanoo mulle et"Outi,anna olla..jatka elämää, sä löydät viel paremman jostai"mitä mieltä te ootte..annanko mä olla vai yritänkö saada rakkaani takas,entä toi ystävyys juttu?
ps.sillä ei oo uutta tyttöystävää, jonka takii se jätti mut vaan meiltä vaan puuttui jotai...voiko sen jonku löytää jostai?