Nolla ei voi jakaa

Minulla on outo kriisi päällä enkä oleta, että kukaan välttämättä ymmärtäisi, mitä tarkoitan tällä sepustuksellani tai vastaisi mitään. Olen kirjoittanut tänne joskus ennenkin ja minulle riittää, kun saan jäsentää ajatuksiani tekstiksi ja avautua, vaikka ainoa kuulijani olisi tekstikenttä, johon tätä rustaan.

Yksinäinen olen ollut jo pitkään, yli 15 vuotta, melkein puoli elämää siis. Välillä asia vaivasi enemmän, välillä vähemmän. Ajastaan kuvittelin turtuneeni yksinolon yksioikoisuuteen, lopulta havahtuen siihen, että oloni on pohjimmiltaan aika kurja. Ei tähän varmaankaan voi tottua. Voi vain sietää tai luovuttaa.

Asiani voi tiivistää näin: olen täynnä tyhjää. Yritän huijata itseäni sillä, että olen introvertti, jolla on ”rikas sisäinen maailma” tai että minua kiinnostavat asiat vain ovat epätyypillisiä. Tai että olisin jotenkin keskivertoa fiksumpi ja siksi eri aaltopituudella. Kaikki tuo on vain hölynpölyä, mitä sepitän itse itselleni suojellakseni itseäni todellisuudelta. En ole epätyypillinen, olen epätyyppi jolla ei ole aaltopituutta. Olen suora viiva, lyhin reitti mustaan kuiluun, mihin kukaan ei halua joutua.

Olen täyttänyt elämäni työllä, kun siitä on viimein tullut mahdollista. Vihdoinkin tekemisilläni ja sitä kautta itselläni on merkitystä, ajattelin. Osaan jotain hyvin, toimeentulo on vakaalla pohjalla ja sitä kautta elämän perustukset valettu. Apuani kaivataan, minua tarvitaan. Ajattelin, että nyt kun pyörä on lähtenyt pyörimään, loppujen palikoiden järjestäminen olisi paljon helpompaa. Kuvittelin kaiken olevan hyvin. Pari vuotta olikin aika kivaa, vaikka en saanut töiden ulkopuolella edistettyä oikeastaan yhtään mitään. Käytin kaikki paukkuni siihen, mistä sain hyväksyntää ja jotain positiivista elämääni, eli työhön.

Kelaan aikajanaa eteenpäin muutaman vuoden, samankaltaiset kuukaudet vilistävät toisistaan erottumattomina silmissä. Työni on alkanut maistua pahalta, päivä päivältä pahemmalta ja sitä kautta vihaan omaa elämääni jatkuvasti voimakkaammin. Suussa on kitkerä jälkimaku, mikä ei suostu menemään pois. Ennen olin yksin, merkityksetön ja turha. Nyt olen yksin, merkityksetön, turha, stressaantunut, väsynyt ja masentunut. Missään ei ole mitään järkeä, ainoa minua kasassa pitävä voima on pettämässä altani enkä tiedä, mitä tehdä. Työn tuoma autuus oli harhaluulo, minkä perusteella olen jättänyt selvittämättä itselleni, miten saisin edistettyä oikeasti tärkeitä asioita. Haluaisin irtisanoutua, päästä irti, toisaalta järki käskee päinvastaista: ilman tietoa tulevasta, miksi hävittää kaikki se mitä olen onnistunut hankkimaan? Miksi mikään muuttuisi paremmaksi? Ahdistus luultavasti lievittyisi hetkellisesti, vain palatakseen voimakkaampana myöhemmin, katumuksen kera.

Työkaverit olivat aluksi mukavia, heidän kanssaan oli helppo tulla toimeen, samoin asiakkaiden. Mutta mitä pidempään olen ollut heidän kanssaan tekemisissä, sitä vaikeammaksi kaikki menee. Yksikään kontakti ei tunnu luontevalta. Sama itse asiassa pätee aina, kun yritän ottaa kontaktia muihin ihmisiin, riippumatta siitä kuka on kyseessä tai mikä on asiayhteys. Kaverien hankkiminen? Ei pysty. Seurustelusuhde? Ei todellakaan pysty. Aluksi olen todella mukava ja ihan huippu, mutta lopulta ahdistava. Työjuttuja on helppo puhua, mutta kaikki niiden ulkopuolella on puhdasta fiaskoa.

Ehkä se johtuu siitä, etten kerro itsestäni kenellekään juuri mitään. Mistä puhuisin ja miksi? Mitä kerrottavaa minulla on? Ei mitään. Olen vain tyhjä, sieluton kuori, jonka olen yrittänyt koristella hyväksytynkaltaiseksi. Nopealla vilkaisulla miellyttävä päältä, paremmin perehdyttäessä en yhtään mitään. Ei ole mitään kerrottavaa. Olen täynnä tyhjää ja kurkkuani myöten täynnä tyhjyyttäni. En ole matkustellut. En ole seurustellut. Minulla ei ole harrastuksia mistä olisi mitään kerrottavaa. Minulla ei ole kaveripiiriä, mitä mainita. Teen töitä, hoidan pakolliset velvoitteet, mietin lisää työasioita ja sitten lojun tietokoneella, tekemättä mitään. En vain jaksa muuta, kaikki mehu on jo tiristetty ulos. Sitten toistan kaavan, päivästä päivään, kuukaudesta toiseen, joka vuosi.

Toisaalta on ihanaa, että kollegat ja asiakkaat pysyvät etäisyyden päässä. En halua, että kukaan tietää, millaista elämäni on. Toisaalta on kauheaa että he tekevät niin. En haluaisi mitään niin paljon kuin sitä, että voisin olla jonkun edessä henkisesti täysin alastomana ja haavoittuvana, selvittäen miten minulle käy. En vain pysty siihen. Suojakuoreni ei anna periksi, epäaitouteni näkyy kilometrin päähän ja minua mieluummin kartetaan. Se on täysin ymmärrettävää. Tässä jätkässä on jotain mätää, se on selvä. Näin se vain on, ja minä olen asianlaidan uhri, omasta syystäni mutta kyvyttömänä ja neuvottomana tekemään asialle mitään. Kierrän kehää spiraalissa. Mikään ei muutu, mistään ei pääse ulos, mutta aika kulkee vain yhteen suuntaan ja lopulta sinetöi kaiken. Kaikki valuu hukkaan sormieni välistä, mutta en tiedä miksi tai mitä sille voisi tehdä. Se vain tapahtuu.