Tämä on pitkähkö juttu, mutta arvostan suuresti jos jaksatte lukea ja varsinkin jos jaksatte vastata.
Peruskoulu oli vaikeaa aikaa. Koin rankkaa kiusaamista päivästä päivään yläasteen viimeiselle luokalle asti.
Eräänä kesälomapäivänä joskus peruskoulun keskivaiheilla itkin ja sanoin äidille, etten halua mennä kouluun enää, koska siellä vain kiusataan. Äidin ja isän mielessä oli ilmeisesti jotakin ihan muuta, ja juuri sillä hetkellä kun kaikkein eniten tarvitsin tukea, tuntui kuin he vähät välittivät minusta. Siihen mennessä ympärilleni muodostunut kivikuori muuttui yhä paksummaksi.
Ammattikoulussa helpotti. Kiusaamisen sain viimeinkin jätettyä taakseni. Tapasin siellä mukavan tytön, jonka kanssa rupesin kaveeraamaan. Aika kului, ja tuli se hetki, jolloin aloimme seurustelemaan. Hän todella välitti minusta, rakasti ja ymmärsi.
Suhteemme loisti, mutta yhtäkkiä minut valtasi jokin kummallinen ahdistuksen tunne, ja jätin hänet. Myöhemmin hän antoi anteeksi, ja olimee taas yhdessä. Ahdistus palasi kerta toisensa jälkeen. Suhteemme oli varsinaista on-off-tapaista, ja viimeiset yhdessäolot vietimme vain seksin voimalla.
Oloni helpotti kummasti, kun viimein otin hieman enemmän etäisyyttä hänestä. Hädin tuskin kuulin hänestä muutamaan kuukauteen. Mielestäni välillämme ei ollut enää mitään.
Maailmani pyörähti ylösalaisin, kun hän soitti ja kertoi tavanneensa uuden miehen. Jostakin syystä moni palanen loksahti sillä hetkellä paikoilleen ja ajatukseni olivat vuorokauden ajan todella pahasti sekaisin. Vollotin tyynyliinani litimäräksi ja söin pari särkylääkettä, ettei itkeminen sattuisi päähän niin paljoa.
Olin viimein tajunnut, mitä olin heittänyt pois jättäessäni hänet. Kaiken sen rakkauden jonka hän minulle antoi. Mistä syystä? Väite kuuluu, että mies näkee tulevassa kumppanissaan äitinsä. Kuulostaa hyvin loogiselta. Olin menettänyt poikana luottamuksen aitiin ja oikeastaan koko maailmaan, enkä siis voinut luottaa tuohon ihanaan tyttöön. Kun se tietty piste tuli, jolloin suhde on tarpeeksi syvä ja kumppaniin tulisi luottaa 100%:sti, minut valtasi tuo hirmuinen ahdistus. Ero oli minun valintani pakotieksi.
Kun tuo uutinen tuli hänen uudesta miehestään, se laukaisi jotakin sellaista, mistä olen ikuisesti kiitollinen. Tietty se ei varmasti ollut tarkoitus, vaan ideana oli kertoa ilouutinen. Häneen tai hänen miestänsä kohtaan en tunne vihaa tai katkeruutta tai muutakaan pahaa. Olen vilpittömästi iloinen heidän puolestaan.
Olen 24-vuotias. Vasta nyt ymmärrän, mitä kaikkea tuo tyttö on minun vuokseni tehnyt, nähnyt vaivaa. Tätä kirjoittaessani olen itkenyt ehkä 3 tai 4 kertaa mahdottoman ikävän vuoksi. Kaipaan häntä kirjaimellisesti sairaan paljon. Olisin valmis antamaan mitä vaan, että saisin hänet takaisin. Mitään pahaa en todellakaan tee, mutta sisintäni kalvaa silti toive, että he eroaisivat.
Olen puhunut äidin kanssa asiat selviksi, joten tuo yllättävä ahdistus on toivottavasti kadonnut. Ainakin olen valmis puhumaan asioista ennen kuin lähden vaan kylmästi litomaan.
Nyt on kulunut 10 päivää tuosta puhelinsoitosta, ja kaikki vapaa-ajat olen maannut sängyn pohjalla kaikkea surullista musiikkia kuunnellen ja joskus jopa kouristuksenomaisesti itkien. Olo on kuin olisi syvimmässä helvetissä. Tuntuu kuin rakas tyttöystäväni olisi hylännyt minut samanlailla kuin tunsin äitini hylänneen minut.
Pitäsikö minun odottaa muutama kuukausi, jos vaikka tuo elämäni suurin toive toteutuisi? Vai olisiko syytä etsiä uusia suhteita ja karistaa meneet jaloistani? Kertokaahan mielipiteenne, autatte minua surullista miespoloista.
Peruskoulu oli vaikeaa aikaa. Koin rankkaa kiusaamista päivästä päivään yläasteen viimeiselle luokalle asti.
Eräänä kesälomapäivänä joskus peruskoulun keskivaiheilla itkin ja sanoin äidille, etten halua mennä kouluun enää, koska siellä vain kiusataan. Äidin ja isän mielessä oli ilmeisesti jotakin ihan muuta, ja juuri sillä hetkellä kun kaikkein eniten tarvitsin tukea, tuntui kuin he vähät välittivät minusta. Siihen mennessä ympärilleni muodostunut kivikuori muuttui yhä paksummaksi.
Ammattikoulussa helpotti. Kiusaamisen sain viimeinkin jätettyä taakseni. Tapasin siellä mukavan tytön, jonka kanssa rupesin kaveeraamaan. Aika kului, ja tuli se hetki, jolloin aloimme seurustelemaan. Hän todella välitti minusta, rakasti ja ymmärsi.
Suhteemme loisti, mutta yhtäkkiä minut valtasi jokin kummallinen ahdistuksen tunne, ja jätin hänet. Myöhemmin hän antoi anteeksi, ja olimee taas yhdessä. Ahdistus palasi kerta toisensa jälkeen. Suhteemme oli varsinaista on-off-tapaista, ja viimeiset yhdessäolot vietimme vain seksin voimalla.
Oloni helpotti kummasti, kun viimein otin hieman enemmän etäisyyttä hänestä. Hädin tuskin kuulin hänestä muutamaan kuukauteen. Mielestäni välillämme ei ollut enää mitään.
Maailmani pyörähti ylösalaisin, kun hän soitti ja kertoi tavanneensa uuden miehen. Jostakin syystä moni palanen loksahti sillä hetkellä paikoilleen ja ajatukseni olivat vuorokauden ajan todella pahasti sekaisin. Vollotin tyynyliinani litimäräksi ja söin pari särkylääkettä, ettei itkeminen sattuisi päähän niin paljoa.
Olin viimein tajunnut, mitä olin heittänyt pois jättäessäni hänet. Kaiken sen rakkauden jonka hän minulle antoi. Mistä syystä? Väite kuuluu, että mies näkee tulevassa kumppanissaan äitinsä. Kuulostaa hyvin loogiselta. Olin menettänyt poikana luottamuksen aitiin ja oikeastaan koko maailmaan, enkä siis voinut luottaa tuohon ihanaan tyttöön. Kun se tietty piste tuli, jolloin suhde on tarpeeksi syvä ja kumppaniin tulisi luottaa 100%:sti, minut valtasi tuo hirmuinen ahdistus. Ero oli minun valintani pakotieksi.
Kun tuo uutinen tuli hänen uudesta miehestään, se laukaisi jotakin sellaista, mistä olen ikuisesti kiitollinen. Tietty se ei varmasti ollut tarkoitus, vaan ideana oli kertoa ilouutinen. Häneen tai hänen miestänsä kohtaan en tunne vihaa tai katkeruutta tai muutakaan pahaa. Olen vilpittömästi iloinen heidän puolestaan.
Olen 24-vuotias. Vasta nyt ymmärrän, mitä kaikkea tuo tyttö on minun vuokseni tehnyt, nähnyt vaivaa. Tätä kirjoittaessani olen itkenyt ehkä 3 tai 4 kertaa mahdottoman ikävän vuoksi. Kaipaan häntä kirjaimellisesti sairaan paljon. Olisin valmis antamaan mitä vaan, että saisin hänet takaisin. Mitään pahaa en todellakaan tee, mutta sisintäni kalvaa silti toive, että he eroaisivat.
Olen puhunut äidin kanssa asiat selviksi, joten tuo yllättävä ahdistus on toivottavasti kadonnut. Ainakin olen valmis puhumaan asioista ennen kuin lähden vaan kylmästi litomaan.
Nyt on kulunut 10 päivää tuosta puhelinsoitosta, ja kaikki vapaa-ajat olen maannut sängyn pohjalla kaikkea surullista musiikkia kuunnellen ja joskus jopa kouristuksenomaisesti itkien. Olo on kuin olisi syvimmässä helvetissä. Tuntuu kuin rakas tyttöystäväni olisi hylännyt minut samanlailla kuin tunsin äitini hylänneen minut.
Pitäsikö minun odottaa muutama kuukausi, jos vaikka tuo elämäni suurin toive toteutuisi? Vai olisiko syytä etsiä uusia suhteita ja karistaa meneet jaloistani? Kertokaahan mielipiteenne, autatte minua surullista miespoloista.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Et ole ollut kyllin kypsä ja nyt vasta sen tajuat. Kuitenkin neuvo - niin ikävältä kuin se kuullostaakin - unohda koko juttu. Olet kaikesta huolimatta hyvin nuori. Kun kohtaat uuden suhteen olet jo todennäköisesti valmiimpi joka suhteessa. Elämä on monimutkaista ja tämäkin kokemus vahvistaa sinua -mutta vasta myöhemmin voit sen myöntää. Menee ohi. Kokemusta on.
Nyt sulle on tärkeintä elämässä hyvät ystävät, jos sulle on mahdollista niin puhu niille. Mua auttoi se tosi paljon kun kerran mulle tapahtui se henkilökohtainen katastrofi.
Älä ihan heti ala mitään korvaavaa suhdetta etsimään, satutat vain jotakuta. Ja itseäsi. Anna pölyn laskeutua ja ajan kulua. Suru kuuluu siihen prosessiin, anna sen tulla.
Pärjäile.
Rankka nuoruus teki tehtävänsä. Muistan vannoneeni itselleni, etten luota ikinä keneenkään. Menetin luottamuksen koko maailmaan.
Nyt, kun ensimmäistä kertaa elämässäni todella tarvitsisin ystävää, sellaista ei ole. Olin aina todella hiljainen ja etäinen, enkä päästänyt ketään lähelleni. Pelkäsin kaikkien vain satuttavan minua.
Aion hakeutua ammattiauttajan hoitoon heti kun vain mahdollista. Tuntuu kuin tulisin hulluksi tässä sotkussa. Tämä todella potkii päähän ja kovaa.
Tuo tarinasi oli ihan kuin omani, ainakin niiltä osin miten suhteesi meni ja miten olet kokenut kaiken.
Kun oma eroni tapahtui, tuntui kuin elämältäni olisi ollut pohja poissa, mitään en alkuun voinut tehdä, halusin vain maata ja itkeä ja juurikin kuunnella surullista musiikkia ja muistella yhteisiä aikojamme. Ei mennyt hetkeäkään ettenkö olisi ajatellut häntä. Ja joka hetki ajattelin, etten selviä tästä koskaan, että tulen aina rakastamaan häntä ja aina kaipaamaan ja suremaan.
Sitten vielä tapahtui se, että hän kohtasi uuden. Tosin hän ei minulle sitä kertonut, mutta sain itse todistaa asian kun satuimme samaan yökerhoon. Voin sanoa, että mikään ei koskaan ole sattunut minuun niin paljoa kuin se, että näin hänet toisen kanssa. Luulin kuolevani.
Sen jälkeen en voinut mennä mihinkään, kun pelkäsin aina näkeväni heidät. Tosin näin heidät silti koko ajan, mielessäni.
Se mitä haluaisin sanoa sinulle, on se, että vaikka tämä onkin niin klisee, niin on kuitenkin totta, että elämä todellakin jatkuu.
En itsekään uskonut sitä tuolloin, kun velloin hirveässä suruverhossa ja tuntui että millään elämässä ei enää ole mitään merkitystä. Suorastaan ärsytti ihmiset, jotka sanoivat, että älä sure, ei hän ole sen arvoinen tai aika parantaa tai että elämäsi jatkuu ja että sinulle on elämä varannut jotain muuta ja parempaa.
Mutta nyt kun erostani on kulunut 10kk, olen jo päässyt valoisalle puolelle. Elämä maistuu, ja sydän sykkii. Ehkä se ei ole enää särkynyt. Nyt pystyn jo ilollakin muistelemaan häntä, eikä se enää satu ja viillä sydämeen.
Asia on niin, että suru on surtava, muuten siitä ei voi toipua. Se taatusti tuntuu sinusta pahalta nyt, mutta toivon, että uskot minua, kun sanon, että sinä selviät tästä. Sinä tapaat vielä jonkun joka rakastaa sinua ja johon sinä rakastut. (Vaikka ajattelisitkin nyt, ettet voi ketään toista rakastaa.)
Suosittelisin sinulle, ettet jää sen ajatuksen varaan, että rakkautesi ja hänen uusi miehensä eroavat ja hän palaa luoksesi. Kaikki se aika, minkä käytät tuon ajatuksen hellimiseen, on pois sinun toipumisestasi. Koita ajatella omaa elämääsi eteenpäin, niin kuin tuo tyttökin on tehnyt.
Koskaanhan ei tietenkään voi tietää mitä elämällä on sinulle suunniteltuna, ja jos olette tarkoitetut toisillenne, te vielä palaatte yhteen. Mutta nyt sinun kannattaa keskittyä itseesi ja suruusi ja antaa sen tulla.
Pikkuhiljaa sitä on vähemmän ja vähemmän ja jonain päivänä huomaat, ettei enää tunnukaan niin pahalta. Enää et itkekään. Enää ei sydämessä ole sitä puristavaa tuskaa. Ja huomaat, että aurinko paistaa.
Ja toki, jos sinusta tuntuu, ettet pärjää yksin, hakeudu vaikka psykiatrille. Niin minäkin tein, ja jos ei muuta, niin oli todella helpottavaa vain puhua jollekulle, joka kuunteli.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja valoisaa kevättä. Muista, että olet arvokas, ja sinun elämäsi on arvokas. Ansaitset vain hyviä asioita joten koita antaa niitä itsellesi.
Ja muista myös, sinä selviät tästä. Sinä todella selviät, vaikka nyt et sitä uskoisikaan. Koita jaksaa, elämä hymyilee vielä .
Tuo helvetti kesti 10 päivää, kun vain kiduin tuolla sängyssä enkä muuta voinut. Nyt oon jo kolmatta päivää hyvinkin rauhallisella mielellä ja parempaan päin ollaan koko ajan menossa. Itkin viimeksi sunnuntaina.
Olen puhunut tästä äidin, isoveljen ja pikkusiskon kanssa. 2 kertaa tuon 10 pv:n aikana olin puhelin kädessä ja sormi soitto-napilla valmiina räjäyttämään kaiken sydämellä olevan vielä tuolle tytölle. Toivottavasti oli oikea ratkaisu jättää se asia tekemättä. Kirjotin hänelle nimittäin kirjeen heti seuraavana päivänä, kun menin niin sekaisin. Pyytelin jälkeenpäin anteeksi, ja sanoin , että palataan asiaan sitten, kun olen käynyt terapiassa. Siinä kirjeessä oli siis vain hirmuinen tunnetulva, ajatusta ei juurikaan.
Se siis teki vielä enemmän kipeää olla soittamatta, mutta jokin minussa kielsi sen. Itse asiassa me soittelimme parikin kertaa, mutta olin niin rauhallinen ja normaali itseni kuin vain pystyin. Koitin vaikuttaa mahdollisimman hyvinvoivalta.
Nyt on jo melko helppoa ajatella, että kyllä se elämä vaan jatkuu. Sitäpaitsi, sekin helpottaa hieman, kun muistelee muitakin syitä tuohon eroomme. Niitä nimittäin on. Enkä tiedä, haluaisinko oikeasti palata yhteen hänen kanssaan, vai oliko tämä tapani purkaa se hirmuinen shokki, kun tunsin taas tulevani hyljätyksi.
Varasin jo ajankin työterveysasemalle. Jutustelemme siellä jotakin ja saan sitten lähetteen psykiatrille. Haluan mennä sinne edelleen, vaikkei tämä enää niin pahasti satuta.
Kyllä se tästä. "Jos se ei tapa, niin se vahvistaa." Onneksi en ole itsetuhoinen tyyppi.
Kiva kuulla, että parempaan oot jo menossa. Silti saattaa vielä tulla surullisiakin hetkiä, mutta se kaikki kuuluu suruun ja se on vaan käytävä läpi, jotta voit jatkaa täysillä eteenpäin.
Minusta on tosi hyvä, että menet jonkinlaiseen terapiaan, koska tuosta sinun alkup. tekstistä sain sen käsityksen, että asia on vaikuttanut sinuun rankasti. En nyt tietenkään tarkoita, että olisit jotenkin pöpi ja siksi sinun on hyvä mennä, vaan vain siksi, että saat jonkun ulkopuolisen kuuntelijan objektiivisen näkökulman asiaasi. Siitä voi olla paljonkin apua. Minulle ainakin oli.
Ja kyllä kai se niin on, että kaikki koetut koettelemukset ovat juuri sitä elettyä elämää, ja kun niistä pääsee yli, on ainakin toivottavasti tullut paljon vahvemmaksi.
Aurinkoista kevään jatkoa ja onnea elämääsi jatkossakin. :)