En kyseisestä miehestä kovin helpolla eroon päässyt. Monta vuotta yritin erota, koimme lasteni kanssa turvakodit, sosiaaliviranomaiset, poliisit, valvotut yöt.. Lähdinkin useasti, mutta aina palasin, kunnes mitta tuli täyteen. Päätöstä mietin kokonaisen VUODEN!
Lopulta otin lapsemme mukaani ja menimme äitini luokse. Jäimme asumaan siihen asti, kunnes saimme oman asunnon (1kk). Muutimme sinne lasteni kanssa. Kokonaisen vuoden eromme jälkeen ex mieheni vainosi minua ja aina tilaisuuden tullen kävi kimppuuni. Odotti uuden kotini pihalla, kun tulin esim. töistä ja hyökkäsi kimppuun.
Soitteli toisinaan ovikelloa... Lapset avasivat oven, ennenkuin ehdin tilanteeseen edes reagoimaan. Lasten nähdenkin hän hyökkäsi kimppuuni ja pahoinpiteli, vaikka joku lapsista saattoi olla sylissäni. Lapsille hän ei koskaan kuitenkaan mitään tehnyt, Luojan Kiitos.
Hän uhkaili ja pelotteli. Uhkasi siepata jopa lapset heti, kun tilaisuus koittaa. Käski varmistamaan selustan, hän saattaisi kuulemma olla takanani...
Elämä oli yhtä helvettiä kokonaisen vuoden eromme jälkeekinn. Jouduin pelkäämään kokoajan enkä koskaan tiennyt, milloin hän saapuu. Yritin tehdä hänestä rikosilmoitusta, mutta poliisit vain nauroivat. Siihen aikaan ei lähestymiskieltoa ollut olemassakaan. Poliisit siis olivat voimattomia. Sanoivat, että ex:äni tarvitsee ensin tehdä jotain sellaista, että häntä vastaan on todistusaineistoa. Ei riittänyt ystävieni sana, ei se, että silminnäkijöitä oli useita... Pelkäsin aina ja joka paikassa.
Yritimme hänen sukulaistensa kanssa saada häntä jopa hoitoon, mutta lääkäritkin olivat voimattomia. Pakkohoitoon ei noin vain ketään voida laittaa... Hänen olisi pitänyt itse pyytää pääsyä hoitoon!
En tiedä, mitä sitten tapahtui. Hän yllättäin jätti meidät rauhaan. Uhkailut ja väkivalta loppuivat kuin seinään. Meni muutama vuosi eteenpäin. Muutimme lasteni kanssa eri paikkakunnalle. Muutama vuosi sen jälkeen ex-mieheni kuoli. En itkenyt kyyneltäkään, en mennyt hautajaisiin, mutta lapseni halusivat mennä, joten he sitten menivät.
Nyt ei tarvitse enää pelätä!
Lopulta otin lapsemme mukaani ja menimme äitini luokse. Jäimme asumaan siihen asti, kunnes saimme oman asunnon (1kk). Muutimme sinne lasteni kanssa. Kokonaisen vuoden eromme jälkeen ex mieheni vainosi minua ja aina tilaisuuden tullen kävi kimppuuni. Odotti uuden kotini pihalla, kun tulin esim. töistä ja hyökkäsi kimppuun.
Soitteli toisinaan ovikelloa... Lapset avasivat oven, ennenkuin ehdin tilanteeseen edes reagoimaan. Lasten nähdenkin hän hyökkäsi kimppuuni ja pahoinpiteli, vaikka joku lapsista saattoi olla sylissäni. Lapsille hän ei koskaan kuitenkaan mitään tehnyt, Luojan Kiitos.
Hän uhkaili ja pelotteli. Uhkasi siepata jopa lapset heti, kun tilaisuus koittaa. Käski varmistamaan selustan, hän saattaisi kuulemma olla takanani...
Elämä oli yhtä helvettiä kokonaisen vuoden eromme jälkeekinn. Jouduin pelkäämään kokoajan enkä koskaan tiennyt, milloin hän saapuu. Yritin tehdä hänestä rikosilmoitusta, mutta poliisit vain nauroivat. Siihen aikaan ei lähestymiskieltoa ollut olemassakaan. Poliisit siis olivat voimattomia. Sanoivat, että ex:äni tarvitsee ensin tehdä jotain sellaista, että häntä vastaan on todistusaineistoa. Ei riittänyt ystävieni sana, ei se, että silminnäkijöitä oli useita... Pelkäsin aina ja joka paikassa.
Yritimme hänen sukulaistensa kanssa saada häntä jopa hoitoon, mutta lääkäritkin olivat voimattomia. Pakkohoitoon ei noin vain ketään voida laittaa... Hänen olisi pitänyt itse pyytää pääsyä hoitoon!
En tiedä, mitä sitten tapahtui. Hän yllättäin jätti meidät rauhaan. Uhkailut ja väkivalta loppuivat kuin seinään. Meni muutama vuosi eteenpäin. Muutimme lasteni kanssa eri paikkakunnalle. Muutama vuosi sen jälkeen ex-mieheni kuoli. En itkenyt kyyneltäkään, en mennyt hautajaisiin, mutta lapseni halusivat mennä, joten he sitten menivät.
Nyt ei tarvitse enää pelätä!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hyvä, että rohekus riitti. Usko pois, olet onnekkaiden joukossa, jos kärsimyksesi toimii mitta-asteikolla "1 vuosi..." Selvää on, että jokainen päivä on liikaa, mutta moista ikävää elämää jotkut sietävät vuosikymmeniä! Rohkeutta vaatii irrottautuminen - ei niinkään tulessa makaaminen! Tsemppiä jatkoon :)
Siis minullakin on siis toivoa vielä nähdä jonain päivänä tuo aurinko....