Ollaan oltu yhdessä yli vuoden ja siitä noin puolet eletty kaukosuhteessa (välimatkaa 300 km). Se on ollut vaikeaa, mutta monia ongelmallisia ja kipeitä asioita on kestetty ja selvitetty yhdessä. Ollaan yritetty järjestää näkeminen aina parin/kolmen viikon välein ja yhdessäolo onkin aina todella ihanaa kovan ikävän jälkeen. Reissaaminen on kuitenkin tosi rassaavaa ja kallista molemmille.
Vaikka ollaan oltu yhdessä vasta vuosi, tuntuu kuin olisin tuntenut hänet aina. Hän on mun "sielunkumppanini" (joo, tiedän - klisee), mutta oikeasti..
Olen korviani myöten rakastunut ja haluaisin alottaa yhteisen elämän kultani kanssa. Myös hän rakastaa mua ja haluaisi mut lähelleen, mutta molempien opiskelun vuoksi emme voi asua edes samassa kaupungissa. Yhteinen tulevaisuus näyttää siis mahdottomalta ja epätoivoiselta.. Jomman kumman pitäisi luopua haluamastaan opiskelupaikasta, jotta voisimme olla yhdessä.
Poikaystäväni on 20, eikä ole ennen mua paljonkaan seurustellut. Itse olen 21 ja mulla on jonkin verran enemmän seurustelukokemuksia. Olen vakavissani tässä suhteessa ja todella uskon ja toivon että siitä kehittyisi elinikäinen (jos vain välimatka ei olisi esteenämme!)
Haluaisinkin siis siirtyä suhteessa jo eteenpäin.. ensin muuttaa yhteen, sitten kihloihin jne. (mistä tytöt nyt unelmoi..)
MUTTA.. Kun minulla on edessäni vielä 5-6 vuotta opiskelua ja poikaystäväni on vasta aloittamassa opiskeluaan 300 km päässä..
Minua mietityttää, onko järkevää odottaa ja kituutella kaukosuhteessa niin pitkään, vaikka rakastaakin toista..?
Lisäksi olen pienessä päässäni pohtinut sitä, ettei mulla ole oikeutta ainakaan vaatia poikaystävääni odottamaan mua montaa vuotta.. Hänellähän menisi koko nuoruus ja opiskeluaika siinä kaukotyttöystävää ikävöidessä. En voi tehdä sitä hänelle. Se olisi liian itserakasta, vaikka haluankin pitää hänet vain omanani. Toisaalta tiedän, että poikaystäväni ei ole mikään naistenmies, vaan pikemminkin rauhallinen, ujo ja rehellinen yhden naisen mies. (No, nyt arvaan, että väitätte, ettei sellasia olekaan!) Kuitenkin..
Ette varmaan edes osaa kuvitella miten vaikea tilanne tää on..
Jos kerran molemmat rakastavat toisiaan ja haluavat olla yhdessä, voiko "pelkkä" välimatka tuhota hyvän ja onnellisen suhteen?!?
Tiedän ettei kukaan voi mitään ratkaisevaa tehdä mua auttaakseen, mutta hyvät neuvot ja mielipiteet olisi kyllä tervetulleita!!!
Vaikka ollaan oltu yhdessä vasta vuosi, tuntuu kuin olisin tuntenut hänet aina. Hän on mun "sielunkumppanini" (joo, tiedän - klisee), mutta oikeasti..
Olen korviani myöten rakastunut ja haluaisin alottaa yhteisen elämän kultani kanssa. Myös hän rakastaa mua ja haluaisi mut lähelleen, mutta molempien opiskelun vuoksi emme voi asua edes samassa kaupungissa. Yhteinen tulevaisuus näyttää siis mahdottomalta ja epätoivoiselta.. Jomman kumman pitäisi luopua haluamastaan opiskelupaikasta, jotta voisimme olla yhdessä.
Poikaystäväni on 20, eikä ole ennen mua paljonkaan seurustellut. Itse olen 21 ja mulla on jonkin verran enemmän seurustelukokemuksia. Olen vakavissani tässä suhteessa ja todella uskon ja toivon että siitä kehittyisi elinikäinen (jos vain välimatka ei olisi esteenämme!)
Haluaisinkin siis siirtyä suhteessa jo eteenpäin.. ensin muuttaa yhteen, sitten kihloihin jne. (mistä tytöt nyt unelmoi..)
MUTTA.. Kun minulla on edessäni vielä 5-6 vuotta opiskelua ja poikaystäväni on vasta aloittamassa opiskeluaan 300 km päässä..
Minua mietityttää, onko järkevää odottaa ja kituutella kaukosuhteessa niin pitkään, vaikka rakastaakin toista..?
Lisäksi olen pienessä päässäni pohtinut sitä, ettei mulla ole oikeutta ainakaan vaatia poikaystävääni odottamaan mua montaa vuotta.. Hänellähän menisi koko nuoruus ja opiskeluaika siinä kaukotyttöystävää ikävöidessä. En voi tehdä sitä hänelle. Se olisi liian itserakasta, vaikka haluankin pitää hänet vain omanani. Toisaalta tiedän, että poikaystäväni ei ole mikään naistenmies, vaan pikemminkin rauhallinen, ujo ja rehellinen yhden naisen mies. (No, nyt arvaan, että väitätte, ettei sellasia olekaan!) Kuitenkin..
Ette varmaan edes osaa kuvitella miten vaikea tilanne tää on..
Jos kerran molemmat rakastavat toisiaan ja haluavat olla yhdessä, voiko "pelkkä" välimatka tuhota hyvän ja onnellisen suhteen?!?
Tiedän ettei kukaan voi mitään ratkaisevaa tehdä mua auttaakseen, mutta hyvät neuvot ja mielipiteet olisi kyllä tervetulleita!!!
Vastaukset 19
Vanhimmat
Onko se nyt sitten niin, että kummankaan opiskelualaa ei vain löydy toisen asuinkaupungista? Ajattelin vain, että josko kannattaisi ottaa selvää voisiko saman koulutusohjelman sisällä vaihtaa vain toiseen koulutuspaikkaan ja kaupunkiin. Tsemppiä teille, tosirakkaus on kyllä kullanarvoista ja no, ehkä kaukosuhteessa on se etu, ettei tule niin helposti eteen käytännön riitatilanteita (vai kuinka?)
300 km:ä ei ole kauhean pitkä matka! =)
Itselläni on 600 kilsaa välimatkaa kultaani, eikä kumpikaan näe sitä ongelmana koska rakastamme toisiamme todella ja puhelimet sähköpostit on keksitty.
Ehkä siis kyseessä on sittenkin siitä, ettei se olekaan todellista rakkautta jos ei välimatkaa jakseta.
minusta on hieman epäreilua väittää etten mä rakastaisi mun kultaa ja hän mua..
sä et kuitenkaa tunne meistä kumpaakaan etkä tiedä meidän koko tilannetta jne.
eikä tää mun mielestä oo mikään kisa et kenellä on pisin välimatka tai jotain..
tälläset asiat riippuu monista jutuista.
mä olen kuitenki sitä mieltä ettei hyvääkään suhdetta jaksa ikuisuuksia pelkän puhelimen ja sähköpostin välityksellä.. rakkaus on myös läheisyyttä ja onnellisuutta siitä kun saa nukahtaa ja herätä oman kullan kainalossa.
ja kunhan mä vaan tiedän et sellanen onnellisuus vielä joskus muakin odottaa, niin mä jaksan kyllä olla erossa mun kullasta jonkin aikaa kaikesta ikävästä huolimatta.
Ei paljon matka tuntunut missåån kunhan vain pääsi kultsin luo.Rahaakin meni, mut se oli vain sivuseikka.
Olimme lähes kolme vuotta yhdessä ja mukavasti meni.
Kunnes hän kävi vastavierailullla luonani sit vain laittoi viestin, olen jo kotimatkalla.
Oli puhe jotta hän jotenkin tai jossakin vaihees iltaa ilmot. mitä tehtäs.
Kyl olin vihainen hänelle, että noin vain lähti!
Laitoin sit viestin: hyvää kotimatkaa ja loppuelämää!
Kuitenkin odotin kokoajan ja sen päivän jotta näkisin hänet vielä ennenkuin lähtee takas tosi etäs.
RAKASTIN häntä täysin mutta pinna vain paloi!
Me kumpikin olimme tai olemme naimisiissa,mutta silt me emme malttaneet olla tapaamatta aina kun vain oli mahdollista.
Toivon silti oikeasti mukavaa loppu elämää hänelle,kun enin kiukku on mennyt ohi!
Ei paljon matka tuntunut missään kunhan vain pääsi kultsin luo.Rahaakin meni, mut se oli vain sivuseikka.
Olimme lähes kolme vuotta yhdessä ja mukavasti meni.
Kunnes hän kävi vastavierailullla luonani sit vain laittoi viestin, olen jo kotimatkalla.
Oli puhe jotta hän jotenkin tai jossakin vaihees iltaa ilmot. mitä tehtäs.
Kyl olin vihainen hänelle, että noin vain lähti!
Laitoin sit viestin: hyvää kotimatkaa ja loppuelämää!
Kuitenkin odotin kokoajan ja sen päivän jotta näkisin hänet vielä ennenkuin lähtee takas tosi etäs.
RAKASTIN häntä täysin mutta pinna vain paloi!
Me kumpikin olimme tai olemme naimisiissa,mutta silt me emme malttaneet olla tapaamatta aina kun vain oli mahdollista.
Toivon silti oikeasti mukavaa loppu elämää hänelle,kun enin kiukku on mennyt ohi!
itselläni on tällä hetkellä rakas ollu 9 kk 2000 kilsan päässä ja vielä kolme kuukautta jäljellä. Kaikki on kuitenkin sujunut paremmin kuin mainiosti. Molemmat olemme juuri täyttäneet 20... uskon, että teilläkin siis voi onnistua!
300km:ä ei ole pitkä matka! Minusta sen jaksaisi kulkea kaksi kertaa viikossa ja jos bussilla tai junalla kulkee saa opiskelija alennuksen. Itselläni ja kullalla on välimatkaa 200km:ä ja joka viikonloppu nähdään!Ei kannata tehdä asioista liian vaikeita ja monimutkaisia:)
"keskeytä" namiska. Nyt viesti kaksi kertaa, sorry=)
meillä on myös poikaystävän kanssa välimatkaa toistasataa kilometriä, mutta nähdään lähes joka viikonloppu. matkustelu eestaas tuntuu toisinaa rassaavalta, mutta elämäntilanteet pitää eri kaupungeissa. toivottavasti tulevaisuudessa ollaan samassa kaupungissa, olis niin kivaa elää myös arkea yhdessä. mulla ainakin tilanne 4kk jälkeen on se, että yritän ajatella tätä päivää ja nautin yhteisistä hetkistä.ei kannata murehtia liikaa tulevaisuudesta, kyllä asiat aina jotenkin järjestyy..
lohduttavaa kuulla että muillakin on samanlaisia kokemuksia kaukosuhteesta..
tosta reissaamisesta vielä.. on se 300 km matka sillai tosi pitkä et jopa opiskelija-alennuksella junamatka maksaa 20 euroa yhteen suuntaan!! :/ joten ei siihen opiskelijan budjetilla oo kovin useasti varaa..
lisäksi vielä.. voitte uskoa miten paljon ollaan rakkaani kanssa pohdittu, miten voitais samas kaupungis opiskella, mutta kun mä haluan opiskella psykaa jkl:äs, jossa opetetaan mua eniten kiinnostavia asioita (eri yliopistoissa painotukset on erilaiset) ja poikaystäväni taas ei voi opiskella muualla kuin turussa, koska pelaa siellä jääkiekkoa, mikä on hänelle henki ja elämä.
mut jokatapauksessa.. täytyy nyt vaan elää päivä tai viikko kerrallaan ja aina oottaa vaan sitä et näkee oman kullan taas :) ei se oottaminen ja erossa olo kivaa oo, mut tästä repivästä ikävän tunteesta ainakin tietää et miten paljon sitä rakastaakaan..
joskus sitä vaan alkaa ikävissään pohtimaan kaikkee tosi kurjaa ja sit rupee ajattelee et tuleeko tästä mitään jos vielä monta vuotta joudutaan olee erossa, eikä suhde niinku etene mihinkään suuntaan..?
mut aivan samalla tavalla kuin sä tyttö82 neuvoit, niin myös äitikin :) neuvoi: ei kannata murehtii liikaa tulevasta, kyl asioil on tapana aina järjestyy jotenkin parhain päin. :)
kai siihen on pakko uskoa, vaikka vaikeelta tuntuukin.
mä oon kyllä samaa mieltä siitä, että kannattaa pitää kiinni omista unelmistaan ja opiskella siellä, missä omaa aluetta koskevaa tasokasta opetusta on tarjolla. koulutus on kuitenkin niin tärkeä osa elmää (ainakin mulle), että en siihen liittyvistä tavoitteista haluu luopua. eikä toiselta tule semmosta edes vaatia. yliopisto-opiskelussa on se hyvä puoli, että on pitkät lomat ja kesällähän vois ettiä työtä samalta paikkakunnalta. touko-syyskuu on kuitenkin jo kolmasosa vuodesta yhdessä:) plus neljän-viiden viikon joululoma..
mulle kans tulee välillä ikävissään semmosia "ei tästä mitään tuu kohtauksia", mut onneks poikaystävä suhtautuu asioihin vähemmän hysteerisesti. kyllä hyvästä kannattaa pitää kiinni:)
voit uskoa, että tiedän miltä sinusta ja teistä tuntuu. meillä on nimittäin välimatkaa yli 600 km ja meno junalla yhteen suuntaan maksaa 66 euroa ja en saa mitään alennuksia, kun olen töissä, mutta se, että olen töissä ei paljon auta,( täytyyhän minun elää täälläkin missä asun, ei ole ilmaista, varsinki kun täällä hesassa on niin kallista elää.), kun matkustaminen on niin kallista ja puh.laskut huikeat, ku ikävissään soitellaan... ei ole helppoa ei, tähän asti on kestetty, mutta kyllä meinaa välillä usko loppua kesken.
joku ratkaisu pitäis keksiä. mut ku mä en halua muuttaa takas sinne pohjoseen, mistä lähdin tänne ja missä hän asuu ja hän ei halua etelään.
hänen olisi helpompi muuttaa tänne kuin minun sinne. mutta mutta....
Onhan se välimatka aina rassaava... Mulla on kans "kokemusta" kaukosuhteesta... Se päättyi kyllä melkolailla "alkuunsa", mutta kyse oli Väärästä tyypistä eikä välimatkasta... Oltiin yhdessä puolisen vuotta, josta mies oli n. kuukauden ulkomaillakin... Nähtiin parin/kolmen viikon välein... Oli erilaisia kommunikaatio vaikeuksia, kun ei vielä tuntenut toista, jne... Ja sitten vain loppui se "yrittäminen". Nykyinen mieheni asuu myös eri paikka kunnalla kuin minä, mutta olemme tienneet toisemme jo muutaman vuoden ajan ja olimme tutustuneet toisiimme jo muutamaa kuukautta ennen kuin aloimme seurustella. Yhdessä olimme olleet n. 3-4 kk, ennen kuin lähdin opiskelemaan muualle... Nyt nähdään viikonloppuisin ja jos tarvetta on niin viikollakin. Välimatka ei ole niin pitkä, mutta liian pitkä, että voisimme muuttaa yhteen... Ehkä sitten muutaman vuoden päästä, kun on opiskelut suoritettu. :) Ja homma toimii ikävästä huolimatta hyvin. Kirjoitellaan pitkin päivää, jos vain ehditään ja soitellaan ja vielä mesessä kirjoitellaan... Ylä- ja alamäkiä on ollut matkalla (mm. perään haikaileva ex-eukko), mutta niistä on selvitty. Kaikkein tärkeintä minusta on luottamus, rehellisyys ja kommunikaatio... Ja tietysti se rakkaus! Onnea ja pitkää yhteistä jatkoa teille =)
...on ollut omat vaikeutemme, joista ollaan, ainakin tähän asti, selvitty. ja toivottavasti jatkossakin... nyt on vaan joku uupumus menossa, ku välimatka rakkaaseen on niin pitkä. mut eikähän tää taas ohi mene ja jaksaa asennoitua paremmin ja positiivisemmin ja huomenna nähdään! kultani saapuu tänne!
mä olen niiiin samaa mieltä sun kanssa!
opiskelu on myös mulle tosi tärkeää ja haluan sellaisen työn, josta oikeesti oon kiinnostunut. siksi haluan myös valita opiskelupaikan sen mukaan, vaikka se tarkoittaisi eroa omasta rakkaasta.
toi mitä sanoit yliopisto-opiskelusta on kyllä varmaan ihan totta!
ehkä tää nykyinen tilanne (ite oon tällä hetkel amk:ssa ja poikakaverini intissä) on se kaikkein raskain.. hirveästi järjestelemistä et nähdään edes parin vkon välein! mut ehkä se tästä helpottuis.. toivotaan ainakin! :)
sekin on kyllä totta et jätkät kyl suhtautuu tälläsiin asioihin vähän rennommin.. toisaalta se ärsyttää, mut toisaalt on hyvä jos ainaki toinen osaa pitää asian oikeissa mittasuhteissa..
ja todellakin.. kyllä hyvästä kannattaa pitää kiinni! :)
kiitos tosi paljon rohkaisevista kommenteista!
toivottavast teilläkin kaikki sujuu parhain päin! :)
munkin "junnupoikaystävä"(se on mua kolme vuotta nuorempi) on intissä:) armeija riistää meiltä miehet! joo, toivottavasti tää on se vaikein vaihe..onnellista jatkoa myös teille:)
Kannattaisko jutella ennemmin tän ihanan pojan kaa, ku tääl tuntemattomien kaa? Pakko ei oo..
joo kyl ehdottomasti kannattaa ja haluankin jutella tän ihanan pojan kaa mieluummin ku tuntemattomien kaa.
joskus se vaa tuntuu vaikeelta.. haluaisin sanoo nää asiat just oikeella tavalla niin ettet käsittäis väärin tai luulis et mä rakentelen pilvilinnoja..
ymmärrät varmaan kulta?
jutellaan kun taas ollaan kasvokkain ja pääsen sun kainaloon. ikävä sua!