Itsestäänselvyys -> HighWayToHell

Mieheni jätti minut 3 vkoa sitten. Olo on järkyttävä. Tein KAIKKENI pitääkseni hänet. Hän petti, annoin anteeksi. Petti toisen kerran ja sitä en voinutkaan enää sulattaa. Kuljin kuin sumussa, mies viikonloppuja pois kotoa ilmoittamatta mitään, palasi kännissä kotiin ja hakkasi.

Järki huusi kovaa jo monta kuukautta sitten, että tämä täytyy lopettaa. Onneksi mies tajusi itse lähteä, en olisi osannut enää heittää häntä ulos. Toinen nainen tuli ja vei mukanaan.

Mitä tein koko tämän ajan...? Yritin puhua, päästä selville hänen tunteistaan. En missään tapauksessa halunnut pitää itsestäänselvyytenä. Hemmottelin, olin lähellä, annoin kuitenkin tilaa jne jne jne. Kerroin rakastavani varmaankin joka päivä ja painotin, että rakastan vaikka sattuukin (siis hänen tekonsa).

Nyt alan vihdoin herätä todellisuuteen enkä enää ymmärrä miksi miehen kanssa kitkuttelin näinkin pitkään. Hän petti - se oli ensimmäinen hälytysmerkki. Sitten uudestaan ja ties kuinka monesti vielä, en ole vaivautunut ottamaan selvää. Kaikesta huolimatta jaksoin joka päivä toivottaa hänet tervetulleeksi kotiin, laitoin ruuan, hoidin kodin ym. Kaikesta huolimatta yritin tukahduttaa omat tunteeni, jotta mies vain muistaa että rakastan ja haluan jatkaa.

Siinä meni itsetunto ja -kunnioitus. Millähän ihmeellä ne saa enää kerättyä takaisin?? Olo on helpottunut, sillä tämä mies ei pääse satuttamaan enää.

Moni on yhtynyt mielipiteeseeni, etten olisi voinut tehdä enää mitään. Olin tehnyt jo aivan liikaa. Tänään en voi muuta todeta, kuin etten olisi halunnut elää jatkuvassa pelossa. Mies oli uskoton, epäluotettava, epärehellinen, viinaan menevä ja vielä väkivaltainen. Näistä piirteistä huolimatta rakastan häntä edelleen, mutta sydäntäni en enää anna rikottavaksi. En olisi päivääkään pitänyt itsestäänselvyytenä, mutta sainpa itse kokea miltä sellaisena pitäminen tuntuu. Siis kun on itse sen kohteena.

Alkuperäiseen yhdyn ehdottomasti, sillä jokaista ihmistä lähellään pitää huomioida. Tänään on tänään, huominen voi olla jo jotain ihan muuta.

Avioliittoni oli kaatua juuri tähän itsestäänselvyytenä pitämiseen. Tapahtui juuri mainitsemasi: tutustuminen > tapailu > ihastuminen > rakastuminen > rakkaus > ero > uusi parisuhde > muuto.....

Lopulta kun iskee se masennus ja alkaa miettimään mikä meni vikaan ja toteaa että oli antanut periksi aivan liian helposti. Mutta nyt se taistelu vasta on alkanut, siis taistelu siitä että pystyykö välttämään samat virheet mitkä ajoivat em. rakastumisprosessiin. Se oli loppujen lopulta ihan vitun stressaavaa.

Aloitin 11 vuotta sitten suhteen vapaaseen mieheen ja itsekin olin sinkku. Kuvio juuri tuo: tapailtiin, ihastuttiin ja mentiin kihloihin; rakastuttiin mentiin naimisiin ja ostettiin oma talo.

Arki astui elämään - senhän kyllä tiesimme. Meillä molemmilla oli ollut aiemmin muitakin suhteita, mutta aina olimme tienneet, että emme ole parempia kuin ex:ät; voimme yrittää elää yhdessä toisin. Parhaan kykymme mukaan hoidimme työt, toinen meistä yrittäjä ja työ vie suuren osan elämästä. Rahat tiukassa alussa, pinnakin siinä kiristyi. Toinen "muuttui" arkiseksi, kuten se suhdekin, joka alussa oli tuntunut huumaavalta onnelta ja ikuisuuden kestävältä..

Kokeiltiin molemmat myös rinnakkaissuhteita ja käryt kävi; kakkosten toimesta yleensä. Siinä kaksi epäonnistunutta ihmistä epäonnistuneessa parisuhteessa.

Ystävien kanssa vietettiin sitten viime kesänä iltaa ja oli oikea nostalginen fiilis. Muisteltiin vuosien takaisia aikoja, sitä, kuinka kukin oli tavannut kenenkin ja miten olimme ystävystyneet.

Jossain vaiheessa katsoimme mieheni kanssa toisiimme ja sanat loppui. Oli se hetki, kun vain tunteilla oli puheenvuoro.

Puolivuotta tuon illanvieton jälkeen puhuimme asioista. Poistimme suhteesta työkiireet, loukanneet sanat ja teot; palasimme siihen aikaan, kun oli vain ne kaksi ihastunutta ihmistä. Huomasimme, että parisuhde oli oikeastaan se sama kuin aiemmin, mutta siihen oli tullut paljon muitakin ulottuvuuksia kuin kahdenkeskinen oleminen ja reippailu seurustelusuhteen, harrasteiden, työn ja ystävyyssuhteiden välillä.

Oivalsimme, että kumpikaan meistä ei ollut tullut "huonoksi", vaan olimme priorisoineet asiat elämässämme väärin. Lapsiakaan emme olleet koskaan "ehtineet" tehdä..

Parisuhdetta voisi leikillisesti vakavalla naamalla verrata uuteen autoon. Uusi on aina uusi: hieno, ihana, toimiva, luotettava.. Mutta huollossa täytyy käydä säännöllisin väliajoin: uudesta tulee pakostakin vanha ja osat kuluvat ja hajoavat vähitellen. Se ei ole enää välttämättä hieno eikä kovin luotettavakaan, mutta siihen on tottunut.. Autoa ei ole tarvis vaihtaa, jos huolehtii huolloista ja huoltaa itsekin autoa säännöllisesti. Parisuhteessa sama juttu. On sitten erikseen ne ihmiset, joille vaihtaminen on helpompaa, koska eivät syystä tai toisesta kykene "huoltamaan" tai korjaamaan suhdetta. Mutta vaihtaminen on opittu tapa siinä missä asioista puhuminen, korjaaminen ja muuttaminen.

On liittoja, joissa ongelmat ovat sitä luokkaa, että ero on psyykkiselle ja fyysiselle terveydelle välttämätöntä. Kuitenkin joskus olen omien kokemusten kautta miettinyt, pelästyykö ihminen ennemmin omaa kykenemättömyyttään hoitaa parisuhdetta kuin itse parisuhteen ongelmia? Pulmatonta ihmissuhdetta ei vain ole kukaan keksinyt; lapsen ja vanhempien välillä on konflikteja, niin ikään jo hiekkalaatikolla lapset kokeilevat ihmissuhdetaitojaan iloineen ja suruineen.. Sama jatkuu opiskelu- ja työelämään ja siirryttäessä ja sitten parisuhteessa.

Parisuhde on aika suojaton silloin, kun suhde on arkistunut ja siinä on monenlaisia paineita. Vahvat ihmiset uskaltavat jäädä selvittämään tilannetta, heikot pakenevat toisen luo. Rinnakkaissuhde on mielestäni enemmän omien käsien pesemistä kuin esittämäsi syyttely. Jos on niin dysfaattinen ja heikko, ettei uskalla ottaa ongelmia puheeksi oman puolison kanssa, niin mitä se toinen puoliso voisi silloin tehdä? Eivätköhän kaikki mahdolliset tekosyyt uskottomuudelle ole jo esitetty? Tekosyitä ne on siksi, että erota voi jos oikeasti ihminen niin haluaa. Ihminen perustelee asioita itselleen ja ympäristölle vain silloin, kun tietää toimivansa väärin.

Sinä siis tiedät nyt, kuinka parisuhdetta hoidetaan? Tai oletan, että olet vain parempi kuin kumppanisi ex. Olet ottanut itsellesi haasteen ja turhan rankan taakan kannettavaksi. Meitä keittiöpsykologejakin viisaammat ihmiset ovat erehtyneet ja epäonnistuneet. Ihmissuhteitten ennustettavuus on vaikeampaa kuin sään. Emme aina hallitse omia tunteitammekaan, kuinka sitten toisen tai parisuhteen "yhteisiä fiiliksiä". Eikä parisuhde voi koskaan olla suorite; pakonomainen pyrkimys olla parempi tekee ihmisestä loppujen lopuksi heikon.