Pitkään ollessani töissä vanhusten kanssa eri yksiköissä, tehpoissa, vuodeosastoilla ja kotihoidossa, ihmettelen eliniän maksimoinnin ihannointia. Mitä ihanaa on elää mahdollisimman pitkään yhteiskunna riesana, kituen erilaisissa mukamas "kodeissa"?
Suurinosa hoivakodeissa asuvista vanhuksista ei tiedä tästäpäivästä, tai mistään mitään, harhailevat vaippoineen edes takaisin, edes omaiset eivät halua olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Ne hoivakoteihi haudatut vanhukset jotka jotain vielä tajuavat, rukoilevat kuolevansa pois, kuka täysjärkinen haluaa osallistua toimintatuokioihin mitkä ovat tasoa lässyn lässyn ja ehkä bingoa kerran viikossa.
Ja tähän laitetaan lisää rahaa hoitajamitoituksen lisäämisellä, mikä vitsi.
Eikö ihmisellä ole oikeus kuolla aikanaan säilyttäen edes jonkinlainen ihmisarvo...
Suurinosa hoivakodeissa asuvista vanhuksista ei tiedä tästäpäivästä, tai mistään mitään, harhailevat vaippoineen edes takaisin, edes omaiset eivät halua olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Ne hoivakoteihi haudatut vanhukset jotka jotain vielä tajuavat, rukoilevat kuolevansa pois, kuka täysjärkinen haluaa osallistua toimintatuokioihin mitkä ovat tasoa lässyn lässyn ja ehkä bingoa kerran viikossa.
Ja tähän laitetaan lisää rahaa hoitajamitoituksen lisäämisellä, mikä vitsi.
Eikö ihmisellä ole oikeus kuolla aikanaan säilyttäen edes jonkinlainen ihmisarvo...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Aikoinaan, kun työt aloitin, niin vanhukset olivat vielä ns. suht normaalisti hoidettavissa. Sairaat vanhukset olivat laitoksissa.
Vanhusten kanssa ulkoiltiin, käytiin kaupassa, oli virkistyspäiviä ym., ym.
Mutta silloin jo toivoivat, että ”kuolis pois, kun vielä on järjissään.” Saatikka nyt, kun ovat kemiallisesti pidennetyllä kituajalla, jota ei varmaan kukaan halua ja nyt pitää epätoivoisesti ”hoitaa”, ettei vaan ennenaikojaan kuole.
Ihminen on saanut liian paljon valtaa, eikä osaa käyttää valtaa järkevästi, vaan sotkeutuu omaan ”nerouteensa”. Sitten ihmettelee, että mitä nyt pitää tehdä.
Jos teillä on bingoa edes kerran viikossa kun meillä mx. 2 krt vuodessa. Ja mitään ei tehdä. Lusmut hoitajat lusmuilevat ja ne hoitajat jotka vähänkin välittävät, nuutuvat aika nopeasti ja lakkaavat yrittämästä. Näin se on.
Turha jonkun katkeroituneen hoitajan yrittää vänkätä vastaan. Se rapsa kestää ja kestää, ruokatauot kestää ja kestää, kahvitauoista puhumattakaan. Loppuaika vaan hengaillaan-nopeasti pesut ja muut välttämättömimmät. Eniten ottaa suor.sanoen kupoliin se vanhusten kohtelu. Ai vaikeita? No se on työtä. Mutta se ei tarkoita että kunnioitus on unohdettu! Se että sairastaa dementiaa ei tarkoita sitä että häntä kohdellaan kuin lapsena ja epäkunnioitettavasti! Sanoisin näille *hoitajille* että tiedättekö mikä on aito hymy ja rauhallinen suhtautuminen? Se on KUNNIOITTAMINEN VAIKKA hän olisi sekava jne. niin oletteko ajatellut että pieni hymy voi rauhoittaa ihmistä kummasti? Terveisin Yksi porukasta.
Ne mitkä tunnistaa itsensä voisi ajatella muuta ammattia. Ihan tosi.
Lisään vielä KUNNIOITUKSEEN sen että:
-He ovat joskus olleet saman ikäisiä kuin sinä
-He ovat nähdeet sodan. Itse olisit varmasti juossut jo karkuun kun ensimmäiset pommit tulivat. Heille se oli eloonjäämistaistelua- He ovat olleet sotilaita ja esim. Lottia Ilmatorjunnassa.
-Nämä vaikeat tapaukset ovat olleet sodassa rintamalla vaikka halusivat vain olla omassa rakkaassa kodissaan pistämässä esim. heiniä seipääseen, sekin oli kovaa työtä.
-He puhuvat sotavuosista harvoin. Sekin siksi, koska ei ole ketään mille näistä edes kertoa. Mutta takaan että dementiaa sairastava vanhus muistaa sen tunteen Aina.
Ihan tuttua, me jotka tiedetään tämä.
Oma mummonikin on toivonut että kun jo kuolisi pois, on puhunut näin jo vuosikaudet. Nyt ei voi enää elää kotonakaan edes. Hoivakodissa lääkittiin liikaa ja hänestä tuli ihan sekava, vihainen. Onneksi joku omaisista puuttui tähän ja koko rauhoittava lääkitys poistettiin ja mummo on taas normaali. Pää pelaa hyvin mutta kroppa pettää, ollu aina niin puhelias ihan tähän hetkeen saakka.
On vaikeaa asennoitua isoihin elämän muutoksiin, terveys pettää, koti menee jne.
Kallista on ja vaatii hirmuisesti resursseja, minkäs teet. Ei äkkiseltään keksi sellaista ratkaisua asiaan mikä oikeasti reallistisesti mahdollista toteuttaa. Joku hoitotahto voisi olla sellainen, kieltäytyminen kaikesta hoidosta tjsp joka lukisi omakannassa. Tuon hoitotahdon pitäisi vaikka varmistaa aina aika-ajoin vaikka 5 vuoden välein että onko edelleen sitä mieltä.
Siitä vaan ideoimaan.
Joku kirjoitti ”kunnioittamisesta”, mutta sitäkin on monenlaista ja kunnioittajat ja kunnioitettavat ovat monenlaisia. Ei se nyt kuitenkaan tarkoita, että elämää pitää väkisin kemiallisesti pidentää, vaikka oma biologinen kello on loppuun käynyt.
En ole kokenut mielekkääksi ”elämää”, jota jatkuvilla labra-arvoilla pillereineen, jatkuvasti pidennetään. Ei ole kenenkään ihmisen ”kunnioittamista” mitenkään päin.
Minä kirjoitin KUNNIOITTAMISESTA. En puhu lääkityksestä vaan käyttäytymisestä vanhuksia kohtaan. Alleviivaan vielä sen, että hymy saa ihmeitä aikaan ja se, että vanhukselle puhutaan ihmisenä. Hän vielä ymmärtää mitkä ovat tunteet vaikka muuta ei tästä päivästä ja eilisestä muistaisikaan.