Katsoin elokuvan ja sitten dokumentin pararatsastajastamme. Täytynee sanoa, että elokuva nosti kyyneleet silmiini. Dokumentti ei kyyneltulvaa heikentenänyt lainkaan.
Kerrankin on onnettomuuden jälkeiselle taistelulle antanut joku kunnon kasvot. Vittu te terveet ihmiset ette vain tajua ihan itsestäänselviä asioita! Olkaa persupellet tyytyväisiä, kun mamu ei pyyhi pyllyänne!
Vittu te ette vaan tajuu! Teille kaikki on niin yksinkertaista! Olette junttipellejä!
>Simiti<
Kerrankin on onnettomuuden jälkeiselle taistelulle antanut joku kunnon kasvot. Vittu te terveet ihmiset ette vain tajua ihan itsestäänselviä asioita! Olkaa persupellet tyytyväisiä, kun mamu ei pyyhi pyllyänne!
Vittu te ette vaan tajuu! Teille kaikki on niin yksinkertaista! Olette junttipellejä!
>Simiti<
Vastaukset 7
Vanhimmat
Niin ja todettakoon nyt jälkeen, että itse olen myös onnettomuuden jälkeen halvaantunut. Toisaalta olen onnekas, kun jotenkuten kykenen liikkumaan kuntoutuksen jälkilöylyissä.
Oletko sen Temosen elokuvan nähnyt?
Nooh, ei yleensä halvaantumisen jälkeen liikuta. Omasta mielestäni taidan olla ainoa tällä vuosisadalla. Voinhan toki olla väärässä.
>Simiti<
Juurikin sen elokuvan katsoin ja dokumentin kyseisestä henkilöstä. Taistelutahtoa on kuten oikeilla Suomalaisilla yleensäkin. Ei jäädä tuleen makamaan ja syyttellemään muita, kuten erään oppositiopuolueen kannattajat.
Jälkeenpäin minua naurattaa onnettomuuteni eräs juttu, kun oma isänikin nauroi minulle sanoen: Näytit hassulta, ihan Stallonelta, kun naamasikin roikkui toispuoleisesti.
Kun onneksi toivuin halvauksesta, niin jääräpäisenä varastin naapuripotilaan rollaattorin ja pikkuhiljaa lompsein pihalle tupakalle. Kaveri joka toi minulle tupakkaa, joutui lääkärin vakavaan puhutteluun.
Omahoitaja hyppi tasajalkaa ja väitti, etten saisi mennä tupakalle. Ei hän kuitenkaan käsiksi saanut käydä joten jatkoin hiljaista lompsimistani. Lääkärin puhuttelun jälkeen, kun kaverini oli luvannut vaikkapa kantaa olkapäälläni minut mikäli paha tapaus tulee, kaverini tuli savukkeelle ja sain häneltä sätkän.
Sen tapauksen jälkeen lääkäri antoi minulle enemmän vapauksia ja piti sitä jopa toivottavana. Vanha isäni kävi poikaa katsomassa joka ikinen päivä ja saimme lääkärin luvalla jopa käydä ihmisten ilmoilla.
Kävimme mm. maakunnissa katsomassa traktor-pullinkia, konsertteja sekä ihan vain grillasimme. Jennyn kyydillä emme tosin matkustaneet saaristoristeilyyn, koska se olisi ollut riskialtista jos jotain tapahtuisi.
Mutta näillä mennään ja ihan hyvin nykyään menee. Peruskossit ei vaan tajuu siellä pleikkarin takana.
Vielä jälkikirjoitus. Olenhan toki ryhtynyt ymmärtämään erilaisia ihmisiä toisella lailla, kuin ennen onnettomuuttani. Silloin sekavana aikana olin hyvin tienaava (5000€/kk) muista välittämätön paska.
Nykyään on tosiaan muut asiat tärkeämpiä. Rahalla on sen verran merkitystä, kunhan hengissä pysyy. Muu on toisarvoista.
Tätä monet ihmiset eivät hyväksy ja en minäkään lahjoita rahaa vaan apua ja vaikeassa tilanteessa elintarvikkeita. Haluan kuitenkin painottaa, että on vaikeassa tilanteessa olevia sairaita ihmisiä, jotka eivät rahallakaan saa apua.
Ei vaikeudet aina johdu köyhyydestä, vaikka yleensä ne korreloivat keskenään. Suomen perusturvaan kuuluu jonkinlainen auttaminen, mutta ne varakkaat leskirouvat hätää kärsimässä? Heitä ei auta muu, kuin Timppa!
Sori, meni mustan huumorin puolelle. Pakko oli kirjoittaa, koska edellinen onnettomuudesta kertova viestini on edelleen murhemieltä nostattava. Voimannosto ja muut harrastukseni jäi siihen.
>Simiti<
Tuo elokuva oli mielestäni asenteineen hyvä ja tyypillisestä suomalaisesta elokuvasta poikkeava. Siitä olisi saanut aiheena hyvin raskaan ja tunnelmaltaan epätoivoisen, sen sijaan siitä välittyi toivo, kaikki ne paskat fiilikset kuin välin paremmat tuntemukset eli laaja tunneskaalan. Raskas aihe kyllä, mutta silti toivon kipinä oli siinä.
Katso elokuva: Peanut butter falcon, siinä on down-syndroomaa sairastava joka haluaa showpainijaksi ja karkaa sairaalasta ja tapaa redneck-ihmisen ja heistä tulee kavereita seikkailumatkalla.