Ollaan oltu 13v yhdessä ja meillä on yhteisiä lapsia, Parisuhde on ilman läheisyyttä mun mielestä. Vaimo ei halua läheisyyttä/halua eikä mitään muutakaan, sanoo vaan ettei tarvi mitään läheisyyttä. Aina kun ehdotan halausta tai pusua niin on aina muuta tekemistä. Seksi on sellainen aihe että siitä ei puhuta edes, joskus saattaa olla seksiä mut se on niinku et tuu nopeesti sit ku pitää päästä syömään tai muuta, han ei todellakaan halua seksiä ja on sanonut että voisi olla ilman seksiä kokonaan. Tuskin se on enää mitenkään normaalia elämää? Vai onko?
Vartaloni ei on ole räjähdyspisteessä, et en ole kesto raskaana (olen suht kuosissa) ja se ei taida olla syy ainakaan kun hänellä ei ole haluja minua kohtaan.
Olen puhunut et jos erottais, hän ei halua erota ja sit yrittää koskettaa, halata ja ehkä antaa pusun ja se on sit siinä.
Minkälainen parisuhde elämä on normaalia kun on oltu kauemmin yhdessä johon kuuluu lapsia?
Vartaloni ei on ole räjähdyspisteessä, et en ole kesto raskaana (olen suht kuosissa) ja se ei taida olla syy ainakaan kun hänellä ei ole haluja minua kohtaan.
Olen puhunut et jos erottais, hän ei halua erota ja sit yrittää koskettaa, halata ja ehkä antaa pusun ja se on sit siinä.
Minkälainen parisuhde elämä on normaalia kun on oltu kauemmin yhdessä johon kuuluu lapsia?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Samoja juttuja exässä. Onnetonta arkea kun halut minkään suhteen ei enää kohdanneet ja lapsillakin alkoi olla jo iän myötä ihan omat menot, erosta kun alkoi keskustelemaan niin ainoastaan silloin ihan hetkeksi virsi muuttui vain että saisi pidettyä siinä nalkissa. Monia vuosia jaksoin kuitenkin yrittää ennen kun käsitin että ei tästä mitään tule ja sitten luovutin ja hukuttauduin työhön ettei olisi aikaa edes miettiä. Läheisyyttä tuli vain pakotettu ja niin vähäinen määrä kuin mahdollista ainoastaan että saisi säilytettyä nauttimansa elintason, elämän näennäisen helppouden ja kulissit pidettyä pystyssä ulkopuolisia varten. Ilmeestäkin lopulta näkyi vastenmielisyys. Terapia ei tullut kysymykseenkään. Lopulta riitti.
Mä en enää ees tiiä mikä on normaalia ja mikä ei.
Tuntuu et pitää kyseenalaistaa kaikki et mikä on normaalia vai ja mikä ei ja vielä kysyä joltain ulkopuoliselta asiasta mitä mieltä on.
Paha tilanne kun kumminkin tunteita on toista kohtaan vaikka käytös minua kohtaan on ollut ihan hirveää välillä ja mitä kauemmin on oltu yhdessä niin etäisempi hän on , tai siltä se tuntuu. Kolmas pyörä on ollut mukana mutta se on mennyttä, se että hän ei ole tunnustanut asiaa on kyllä vaivannut minua.
Lisäksi lapset vaikuttaa suurimmaks osaksi miksi olen tässä, toki hänessä on jotain miksi en ole lähtenyt, en tiedä mikä?