Pätkä tekstiäni, palauetta

Tässä on kirjoittamani novellin alku. Ottaisin mieluusti vastaan palautetta, risut, ruusut ja kehitysehdotukset.

”Nyt on sinun vuorosi.”
Nousin hitaasti odotushuoneen vanhalta nahkasohvalta. Nainen, joka oli tullut ilmoittamaan vuorostani hymyili rohkaisevasti samalla kun hän ohjasi minut vanhanaikaisilla lampuilla valaistuun käytävään.
”Muista pysyä rauhallisena. Älä panikoi. He haluavat vain Lauman parasta.”
Minun teki mieli sanoa jotain suuntaan ’mutteivat minun parasta’, mutta olin liian hermostunut välttääkseni vastaan. Ei sitä joka päivä määrätty tapaamaan Alfaa. Vaikka kyseessä olikin jokaisen 15 vuotta täyttäneen velvollisuus, se ei silti tehnyt asiasta helpompaa. Ei, vaikka kuinka olin toistellut itselleni, että sekä vanhempani että isoveljeni olivat selvinneet siitä. Ja isoveljeni oli ollut silloin paljon epäkypsempi kuin minä nyt. Valittettavasti mitkään vakuuttelut eivät kyenneet laimentaneet pelkoa, joka oman kohtalon odottamisessa oli syntynyt.
Lopulta - 9 sekunnin kuluttua, laskin - saavuimme puuovelle. Tummaa mahonkia, vanhanaikainen, mustaksi maalattu ovinuppi sekä kolkutin, joka oli muodoiltaan suden pää. Oikein sopivaa, ehdin ajatella, ennen kuin nainen tarttui siihen. Ehdin laskea kuuteen ennen kuin sisältä kuului narahdus ja joku työnsi avaimen lukkoon.
Ovi avautui sisäänpäin ja vastassa meitä oli poika, ehkä paria vuotta minua vanhempi, jonka tummat, jopa mustat hiukset sojottivat pystyssä. Hän oli pukeutunut Adidaksen huppariin, jonka hihat olivat revittyjä ja paljastivat naarmuilla olevat lihaksikkaat kädet. Farkut olivat tummat ja polvista kuluneet ja yllätys yllätys, myöskin revityt. Pojalla ei ollut jaloissaan kenkiä, ja hän mittaili meitä - ei, minua - pistävän meripihkanvärisillä silmillään. Vain muutaman sekunnin, mutta silti ehdin jo saada tulevasta alfasta vaikutelman, ettei häntä kannattaisi suututtaa. Ei sillä, että alfaa kannatti ikinä suututtaa. Se vain tietäisi hankaluuksia.
Tuon parin tukalan sekunnin jälkeen poika tuhahti ja palasi mustalle nahkasohvalle, joka näytti paljon hienommalta kuin odotushuoneessa testaamani. Minua hakemaan tullut nainen tuuppasi minut sisään ja jäi oviaukkoon seisomaan. En voisi enää paeta.