Vaarallinen merenneito

Anonyymi

Kirjoittanut "Odysseus 2000 jaa."

Kappale 1: Merenneidon saapuminen

Olipa kerran mies harmaassa työssään. Jokainen arkipäivä hän ajoi mieli maassa työpaikalleen, jossa olu ilmapiiriongelmia. Ja lähes jokainen aamu hän mietti, miksi olikaan lähtenyt sinne töihin? Ja jokainen päivä hän sai kuulla piikittelyä vanhemmalta kolleegaltaan milloin mistäkin syystä.

Työ oli mielenkiintoista, mutta ympäristö oli hapan kuin pöydällä päivän kaksi seissyt maitokannu. Eräänä päivänä työpaikalle ilmestyi joku, joka sai miehen maailman pyörähtämään ympäri. Se joku oli hän: Suloisesti hymyilevä, kaunis ja silmiin lämmöllä katsova nainen. Mies pysähtyi täysin nähdessään hänet, eikä paluuta enää ollut. Tuo nuori nainen oli miehelle kuin houkutteleva merenneito. Kuin Odysseuksen seireeni, jonka äänetöntä kutsua mies ei voinut vastustaa. Hänen vuokseen mies oli valmis uhraamaan vaikka uransa. Ja melkoisia mutkia siinä vielä tulisikin olemaan. Hänen vuokseen ja muutenkin, olihan miehellä muitakin rasitteita mukanaan.

168

2117

Äänestä

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Anonyymi

      Kappale 2: Yllättävä tieto

      Naisen aloittaessa työnsä sai mies ilokseen toimia hänen ohjaajanaan, ja tietyiltä osin myös valvojana. Sen vuoksi mies saattoi hyvällä syyllä usein käydä hänen luonaan katselemassa ja myös juttelemassa hänen kanssaan. Siitä jäi miehelle aina niin hyvä fiilis, ettei ajatustenjuoksu tahtonut toimia sen jälkeen hetkeen. Aivan kuin hänen päänsä olisi puhallettu tyhjäksi tuossa tilanteessa.

      Mies huomasi ajattelevansa tuo naista yhä enemmän työpäivien aikana. Ja myös työajan ulkopuolella, mutta vain hiukan. Kunnes eräänä päivänä naisesta kantautui yllättävä tieto: Hänellä oli piilotettu puolensa sen kiltin kuoren alla. Mies ei halunnut tietää sitä, joten hän antoi sen mennä päänsä läpi ilman suurempaa muistijälkeä. Asia ei näkynyt hänelle, joten sitä ei ole. Piste.
      Aika kului, ja eräänä päivänä tuo nainen sai pysyvän työpaikan, jossa myös miehen mielipiteellä oli merkitystä. Silloin tuo nainen yllätti miehen, ja paljasti salaisuutensa kahdenkeskisessä keskustelussa. Keskustelu oli muutenkin hyvin intiimi, ja sen aika tavalla seksuaalinen ilmapiiri sai heidät melkein hakeutumaan tyhjän toimistohuoneeseen ottamaan selvää parista asiasta. Mutta ehkä onneksi heidän matkansa keskeytettiin, eikä tilanne johtanut mihinkään. Silti se päästi miehessä irti jotain. Jotain, joka oli ollut kauan piilotettuna ja hiljaa. Se oli vahva tunne ja halu olla osa jonkun elämää. Ei vain elää ja mennä päivä kerrallaan samaa harmaata polkua, vaan tuntea vahvasti. Silti sillä kertaa mies hautasi sen kaiken. Koska halusi olla tunnollinen, omista toiveistaan riippumatta.

    • Anonyymi

      Merenneito eli tuttavallisemmin ja arkisemmin Mera.

      Miehen kanssa jutteleminen sai Meran olon aina niin iloiseksi, että se tuntui pilvissä leijumiselta. Hän ajatteli itsekseen, että päivänselvästi se on enemmän kuin vain työkaveruutta, koska hän tunsi koko ajan pinnan alla olevan vedon miestä kohtaan, vaikka he puhuivat ihan tavallisia. Mera yritti pysyä ulkoisesti rauhallisena, vaikka mies sekoitti hänen pasmansa. Hän huomasi ajattelevansa miltä tuntuisi, jos mies painaisi hänet kopiohuoneen seinää vasten ja tilanne lähtisi käsistä. Hän oli varma, että se lähtisi.

      Hänen ja miehen keskusteluissa oli niin vahva lataus, että hän stressasi työtovereiden huomaavan asian ja tunsi tarvetta hieman vältellä miehen kanssa kahden päätymistä kesken työpäivän, koska oli varma, että se johtaisi ongelmiin työpaikalla. Hän tunsi myös syyllisyyttä, sillä mies oli ollut työpaikassa pitkään ja hän oli uusi. Veto miestä kohtaan oli silti niin vahvaa, ettei hän voinut olla hymyilemättä miehelle kun heidän katseensa vahingossa kohtasi.

      Tai jos aivan totta puhutaan, tuskin se oli vahinko. Jättihän hän ihan tarkoituksella myös post-it lappuja miehen työpöydälle. Vaikka lappujen sisältö oli vain muutamia sanoja, hän ei vaan kyennyt olemaan kommunikoimatta miehen kanssa. Mies herätti hänessä vahvoja tunteita. Ja se sai hänen olonsa joskus vähän surulliseksi sillä tilanne todella oli monin tavoin vaikea. Mikään miehessä ei epäilyttänyt häntä. Se oli ainoa asia, josta hän oli täysin varma. Hän tunnisti omien tunteidensa olevan niin vahvoja, että ne kantaisi mistä vaan. Ja hän todella piti miehestä. Mutta oli muita esteitä, joiden yli hän ei vaan tuntunut keksivän ratkaisua.

      • Anonyymi

        😍😊

      • Anonyymi

        Miehen maailmassa ei kopiohuonetta tai naisen jättämiä post-it- lappuja ollut. Siellä oli metallisempi maku, vaikka ei se ihan perinteisen karski työpaikka ollutkaan. Silti mies toivoi ja hieman myös luuli vaikuttavansa naiseen tuolla tavalla. Ellei suoralla vedolla, niin ainakin pasmat sekoittaen. Mies tiesi myös, että muut seurasivat tarkalla silmällä hänen ja naisen kohtaamisia. Hän itse oli kuulemansa mukaan kuin avoin kirja, josta näki että tuo kyseinen nainen oli hänelle tärkeä ja valtaisan vetovoimainen. Oikea special case, jolle hän antoi kaiken tukensa.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Miehen maailmassa ei kopiohuonetta tai naisen jättämiä post-it- lappuja ollut. Siellä oli metallisempi maku, vaikka ei se ihan perinteisen karski työpaikka ollutkaan. Silti mies toivoi ja hieman myös luuli vaikuttavansa naiseen tuolla tavalla. Ellei suoralla vedolla, niin ainakin pasmat sekoittaen. Mies tiesi myös, että muut seurasivat tarkalla silmällä hänen ja naisen kohtaamisia. Hän itse oli kuulemansa mukaan kuin avoin kirja, josta näki että tuo kyseinen nainen oli hänelle tärkeä ja valtaisan vetovoimainen. Oikea special case, jolle hän antoi kaiken tukensa.

        Ikävä on ....

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Miehen maailmassa ei kopiohuonetta tai naisen jättämiä post-it- lappuja ollut. Siellä oli metallisempi maku, vaikka ei se ihan perinteisen karski työpaikka ollutkaan. Silti mies toivoi ja hieman myös luuli vaikuttavansa naiseen tuolla tavalla. Ellei suoralla vedolla, niin ainakin pasmat sekoittaen. Mies tiesi myös, että muut seurasivat tarkalla silmällä hänen ja naisen kohtaamisia. Hän itse oli kuulemansa mukaan kuin avoin kirja, josta näki että tuo kyseinen nainen oli hänelle tärkeä ja valtaisan vetovoimainen. Oikea special case, jolle hän antoi kaiken tukensa.

        Mies valtasi hänen ajatuksensa, tuntui niin kuin heidän kohtaamisensa olisi tähtiin kirjoitettu.Sukulaissielu, vastakappale.
        Kohtaaminen ja siitä seurannut unenomainen
        tila sai naisen haaveilemaan hänestä ja intohimoisista suudelmista. Hän antaisi alkukantaiselle vaistolle luvan miehen läpikotaiseen tutkimiseen kaikin tavoin.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Ikävä on ....

        Niin on .. .. Kun näkee hänen loittonevan selkänsä katoavan nurkan taakse päivän päättyessä. Pienoinen ikävän siru hiipii siitäkin takin sisään.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Miehen maailmassa ei kopiohuonetta tai naisen jättämiä post-it- lappuja ollut. Siellä oli metallisempi maku, vaikka ei se ihan perinteisen karski työpaikka ollutkaan. Silti mies toivoi ja hieman myös luuli vaikuttavansa naiseen tuolla tavalla. Ellei suoralla vedolla, niin ainakin pasmat sekoittaen. Mies tiesi myös, että muut seurasivat tarkalla silmällä hänen ja naisen kohtaamisia. Hän itse oli kuulemansa mukaan kuin avoin kirja, josta näki että tuo kyseinen nainen oli hänelle tärkeä ja valtaisan vetovoimainen. Oikea special case, jolle hän antoi kaiken tukensa.

        Onkohan niitä kopiohuoneita nykyään muutenkaan missään, kun kaikki on kohta digitaalista. Ehkäpä se oli vaan vertauskuva hieman hiljaisemmalle huoneelle. Eli vaaralliselle huoneelle. Tosin ehkä kaikki huoneet ovat hieman vaarallisia hänen kanssaan, koska veto on voimakasta. Turvaetäisyyden olisi oltava 15 metriä tai muuten käy kuin magneeteille...

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Onkohan niitä kopiohuoneita nykyään muutenkaan missään, kun kaikki on kohta digitaalista. Ehkäpä se oli vaan vertauskuva hieman hiljaisemmalle huoneelle. Eli vaaralliselle huoneelle. Tosin ehkä kaikki huoneet ovat hieman vaarallisia hänen kanssaan, koska veto on voimakasta. Turvaetäisyyden olisi oltava 15 metriä tai muuten käy kuin magneeteille...

        Samoin tunnen.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Onkohan niitä kopiohuoneita nykyään muutenkaan missään, kun kaikki on kohta digitaalista. Ehkäpä se oli vaan vertauskuva hieman hiljaisemmalle huoneelle. Eli vaaralliselle huoneelle. Tosin ehkä kaikki huoneet ovat hieman vaarallisia hänen kanssaan, koska veto on voimakasta. Turvaetäisyyden olisi oltava 15 metriä tai muuten käy kuin magneeteille...

        Kaksin päätyminen johonkin suljettuun huoneeseen... Sen mies halusi kokea ja nähdä mihin se johtaisi: Vähintään syvälliseen ja tunnustelevaan keskusteluun, tai sitten vaatteiden riisumiseen toisen päältä valtaisan hekuman vyöryessä päälle kuin tsunami. Mies oli valmis molempiin, tässä ja nyt. Pitkäaikainen selvittämättömyyden piina oli raastanut miehen sielua kuin raastinrauta porkkanaa.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Kaksin päätyminen johonkin suljettuun huoneeseen... Sen mies halusi kokea ja nähdä mihin se johtaisi: Vähintään syvälliseen ja tunnustelevaan keskusteluun, tai sitten vaatteiden riisumiseen toisen päältä valtaisan hekuman vyöryessä päälle kuin tsunami. Mies oli valmis molempiin, tässä ja nyt. Pitkäaikainen selvittämättömyyden piina oli raastanut miehen sielua kuin raastinrauta porkkanaa.

        Niin, mihinkä se johtaisi.. Nainen tiesi, että missä vain he juttelisivatkaan, hän hakeutuisi miehen lähelle, katsoisi miestä liian pitkään, hymyilisi hänelle ja hänen läheisyydessään siten, että tunteet olisivat ilmiselviä. Eleet ovat niin helppolukuisia kaikille ulkopuolisillekin, ettei niiden pitäisi miehellekään epäselväksi jäädä. Joten ehkä kahden lukittuun huoneeseen jäädessä ei tarvisi edes sanoja. Katse toisen silmiin ja molemmat ymmärtäisi, mikä tunnetila on ja kuinka se alkaa vyöryä yli. Polttava halu toisen iholle on kaiken ylittävää ja vaatteet hidasteita.

        Sen jälkeen nainen voisi puhua miehen kanssa asiasta. Mutta olisiko kaikki silloin vielä enemmän sekaisin. Ja miten näyttää sen jälkeen vielä ihan normaalilta eikä hehkua onnea sekoittuneiden hiusten ja sekoittuneen pään kanssa kuin huutomerkkinä siitä mitä tapahtui.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Mies valtasi hänen ajatuksensa, tuntui niin kuin heidän kohtaamisensa olisi tähtiin kirjoitettu.Sukulaissielu, vastakappale.
        Kohtaaminen ja siitä seurannut unenomainen
        tila sai naisen haaveilemaan hänestä ja intohimoisista suudelmista. Hän antaisi alkukantaiselle vaistolle luvan miehen läpikotaiseen tutkimiseen kaikin tavoin.

        Ihan kuin omasta päästä ajatus ilman kopiohuonetta ja hiukkasen metallintuntua mukana. Magneetti onkin asia erikseen. Sitä ei pidättelisi mikään eikä kukaan. Naiselta sivusta.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Niin, mihinkä se johtaisi.. Nainen tiesi, että missä vain he juttelisivatkaan, hän hakeutuisi miehen lähelle, katsoisi miestä liian pitkään, hymyilisi hänelle ja hänen läheisyydessään siten, että tunteet olisivat ilmiselviä. Eleet ovat niin helppolukuisia kaikille ulkopuolisillekin, ettei niiden pitäisi miehellekään epäselväksi jäädä. Joten ehkä kahden lukittuun huoneeseen jäädessä ei tarvisi edes sanoja. Katse toisen silmiin ja molemmat ymmärtäisi, mikä tunnetila on ja kuinka se alkaa vyöryä yli. Polttava halu toisen iholle on kaiken ylittävää ja vaatteet hidasteita.

        Sen jälkeen nainen voisi puhua miehen kanssa asiasta. Mutta olisiko kaikki silloin vielä enemmän sekaisin. Ja miten näyttää sen jälkeen vielä ihan normaalilta eikä hehkua onnea sekoittuneiden hiusten ja sekoittuneen pään kanssa kuin huutomerkkinä siitä mitä tapahtui.

        Aloituksen mies tunnisti naisesta joitakin viestejä, joista osa oli hyväksyviä, lämpöä hehkuvia ja osasta loisti selvästi "anna mun olla". Naiset on välillä vaikeita, sen mies toki tiesi jo elämänkokemuksen kautta. Mutta silti häntä kaiversi epätietoisuus voisiko tuo nainen tuntea edes puolet siitä mitä hän? Ja olisiko hän valmis tarttumaan tilaisuuteen miehen kanssa, vai jäisikö kaikki vain ajatusten tasolle erinäisten rasitteiden vuoksi?

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Aloituksen mies tunnisti naisesta joitakin viestejä, joista osa oli hyväksyviä, lämpöä hehkuvia ja osasta loisti selvästi "anna mun olla". Naiset on välillä vaikeita, sen mies toki tiesi jo elämänkokemuksen kautta. Mutta silti häntä kaiversi epätietoisuus voisiko tuo nainen tuntea edes puolet siitä mitä hän? Ja olisiko hän valmis tarttumaan tilaisuuteen miehen kanssa, vai jäisikö kaikki vain ajatusten tasolle erinäisten rasitteiden vuoksi?

        Nainen ei tunnistanut itsessään ollenkaan "anna mun olla" -ajatusta, mutta hän tunnistaa itsessään yliherkkyyden miehestä tuleville "anna mun olla"-signaaleille, tai niille jotka hän herkästi sellaisiksi tulkitsee.

        Johtuuko se sitten siitä, että naisen tunteet ovat niin voimakkaita, että ne hiukan hämmentävät häntä itseäänkin. Ikään kuin hän tuntisi jatkuvaa tarvetta osoittaa miehelle, että suurista tunteista huolimatta ei aio ahdistella häntä mitenkään. Nainen ymmärtää itse, että omat tunteensa ovat epänormaalin suuria, mutta ei halua että miehen tarvisi ahdistua niistä. Mielen perukoilla hän toki ymmärtää, että mies saattaisi haluta enemmän tunteiden ilmaisua, mutta minkä sitä omille ajatuksilleen voi.

        Mitä esteisiin tulee, ne olivat todellisia. Naista vaivasi ajatus, että olisiko osa esteistä ollenkaan ratkaistavissa edes. Silti nainen halusi puhua miehen kanssa asioista kasvotusten. Hän tiesi ettei tunteet mihinkään katoaisi, vaan kaipuu miehen lähelle seuraisi häntä tuttuna seuralaisena aina vähintään alitajunnassa. Nainen mietti, että mikäli he eivät puhu asiasta, heräisi hän vuosikymmenen päästä kaipaamaan miestä elämäänsä uudestaan ja uudestaan. Eikö olisi helpompaa selvittää asiaa nyt, hän ajatteli. Lukitussa huoneessa...

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Nainen ei tunnistanut itsessään ollenkaan "anna mun olla" -ajatusta, mutta hän tunnistaa itsessään yliherkkyyden miehestä tuleville "anna mun olla"-signaaleille, tai niille jotka hän herkästi sellaisiksi tulkitsee.

        Johtuuko se sitten siitä, että naisen tunteet ovat niin voimakkaita, että ne hiukan hämmentävät häntä itseäänkin. Ikään kuin hän tuntisi jatkuvaa tarvetta osoittaa miehelle, että suurista tunteista huolimatta ei aio ahdistella häntä mitenkään. Nainen ymmärtää itse, että omat tunteensa ovat epänormaalin suuria, mutta ei halua että miehen tarvisi ahdistua niistä. Mielen perukoilla hän toki ymmärtää, että mies saattaisi haluta enemmän tunteiden ilmaisua, mutta minkä sitä omille ajatuksilleen voi.

        Mitä esteisiin tulee, ne olivat todellisia. Naista vaivasi ajatus, että olisiko osa esteistä ollenkaan ratkaistavissa edes. Silti nainen halusi puhua miehen kanssa asioista kasvotusten. Hän tiesi ettei tunteet mihinkään katoaisi, vaan kaipuu miehen lähelle seuraisi häntä tuttuna seuralaisena aina vähintään alitajunnassa. Nainen mietti, että mikäli he eivät puhu asiasta, heräisi hän vuosikymmenen päästä kaipaamaan miestä elämäänsä uudestaan ja uudestaan. Eikö olisi helpompaa selvittää asiaa nyt, hän ajatteli. Lukitussa huoneessa...

        Naisten voi olla joskus vaikea tulkita miesten signaaleja oikein. Jos mies osoittaa huomiota toiselle naiselle, ei sitä pidä automaattisesti tulkita torjuntana ensimmäiselle. Mies voi pitää molemmista, mutta eri tavalla. Se kenelle tunteita on selvästi pariin kertaan osoitettu, on se tärkein ja halujen sekä haaveiden ykköskohde. Tämä vinkkinä naisille.

        Mies näki heidän välillään muutamia esteitä ja rasitteita, mutta mikään niistä ei olisi ylitsepääsemätön karikko. Siihen vaadittaisiin vain yhteinen halu ja sydänten palo. Niitä mies halusi selvittää naisen kanssa, vaikka siellä suljetun oven takana ihan kaksistaan. Vaatteet päällä tai ilman. Kumpikin tapa kävisi hänelle.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Naisten voi olla joskus vaikea tulkita miesten signaaleja oikein. Jos mies osoittaa huomiota toiselle naiselle, ei sitä pidä automaattisesti tulkita torjuntana ensimmäiselle. Mies voi pitää molemmista, mutta eri tavalla. Se kenelle tunteita on selvästi pariin kertaan osoitettu, on se tärkein ja halujen sekä haaveiden ykköskohde. Tämä vinkkinä naisille.

        Mies näki heidän välillään muutamia esteitä ja rasitteita, mutta mikään niistä ei olisi ylitsepääsemätön karikko. Siihen vaadittaisiin vain yhteinen halu ja sydänten palo. Niitä mies halusi selvittää naisen kanssa, vaikka siellä suljetun oven takana ihan kaksistaan. Vaatteet päällä tai ilman. Kumpikin tapa kävisi hänelle.

        Kiitos vinkistä. Ja tää vinkki miehille: Naiset ovat monesti epäsuorempia osoittamaan välittämistään ja kiinnostustaan. Eivät ehkä tee lopullista aloitetta astua kunnolla rajan yli, mutta antavat muutoin eleillään ymmärtää, että se on toivottavaa, mikäli mieskin haluaa. Esim. jos tunnelma on selvästi latautunut eikä nainen väistä sitä vaan hakeutuu edelleen miehen lähelle, niin se on signaali että saa koskea. Molemminpuolisesta kosketuksesta ei jää epäselväksi että voi repiä vaatteet pois.

        Nainenkin näki monet esteistä sellaisena, joista he tahdonvoimalla pääsisivät yli, mutta oli muutama vaikea.

        Olisiko selvitys(sekoitus) kunnollinen vaatteet päällä...

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Kiitos vinkistä. Ja tää vinkki miehille: Naiset ovat monesti epäsuorempia osoittamaan välittämistään ja kiinnostustaan. Eivät ehkä tee lopullista aloitetta astua kunnolla rajan yli, mutta antavat muutoin eleillään ymmärtää, että se on toivottavaa, mikäli mieskin haluaa. Esim. jos tunnelma on selvästi latautunut eikä nainen väistä sitä vaan hakeutuu edelleen miehen lähelle, niin se on signaali että saa koskea. Molemminpuolisesta kosketuksesta ei jää epäselväksi että voi repiä vaatteet pois.

        Nainenkin näki monet esteistä sellaisena, joista he tahdonvoimalla pääsisivät yli, mutta oli muutama vaikea.

        Olisiko selvitys(sekoitus) kunnollinen vaatteet päällä...

        Kunnon selvitys tai sekoitus tehdään ilman vaatteita. Sen jälkeen on tarkoitusperät ja rajat selvitetty, puuttuu enää vain yhteinen suunnitelma.
        Mies halusi niin kovasti koskettaa naista. Ottaa kädestä kiinni, vetää lähelle ja suudella. Hyväillä niskaa ja suukotella kaulaa, hitaasti alaspäin edeten. Riisua vaatteita silmiin katsoen, kunnes he olisivat pelkissä alushousuissa. Ne hän riisuisi naiselta vasta kun naisen iho hehkuisi kuumana kiihkosta. Tuo kaikki oli silti vain fantasiaa. Ilman aitoa kontaktia ja tilannetta. Niihin mies oli valmis milloin vain.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Kunnon selvitys tai sekoitus tehdään ilman vaatteita. Sen jälkeen on tarkoitusperät ja rajat selvitetty, puuttuu enää vain yhteinen suunnitelma.
        Mies halusi niin kovasti koskettaa naista. Ottaa kädestä kiinni, vetää lähelle ja suudella. Hyväillä niskaa ja suukotella kaulaa, hitaasti alaspäin edeten. Riisua vaatteita silmiin katsoen, kunnes he olisivat pelkissä alushousuissa. Ne hän riisuisi naiselta vasta kun naisen iho hehkuisi kuumana kiihkosta. Tuo kaikki oli silti vain fantasiaa. Ilman aitoa kontaktia ja tilannetta. Niihin mies oli valmis milloin vain.

        No riippuu siitä mitä rajoja selvitellään. Jotkut rajat on niin joustavia, että ne tuskin tulee yhdessä hetkessä vastaan...
        Tuota lievääkin hidastelua kutsutaan sitten kidutukseksi, ettäs tiedät. Mies siis selvästi haluaa tehdä naisen hulluksi. Kun kiihko on tässä tapauksessa 0:sta sataan -tyyppistä. Joillain naisilla muutenkin on vähän yksinkertaisempi kone. Siis käynnistetään START-napilla. Kun painaa sen pohjaan niin se kone jo käynnistyi siinä käynnistettäessä.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        No riippuu siitä mitä rajoja selvitellään. Jotkut rajat on niin joustavia, että ne tuskin tulee yhdessä hetkessä vastaan...
        Tuota lievääkin hidastelua kutsutaan sitten kidutukseksi, ettäs tiedät. Mies siis selvästi haluaa tehdä naisen hulluksi. Kun kiihko on tässä tapauksessa 0:sta sataan -tyyppistä. Joillain naisilla muutenkin on vähän yksinkertaisempi kone. Siis käynnistetään START-napilla. Kun painaa sen pohjaan niin se kone jo käynnistyi siinä käynnistettäessä.

        Pieni kidutus tekee kaikesta hieman nautinnollisempaa.
        Toki tuollainen start- toiminto on kätevä ja helppo, hätäiselle miehelle. Tässä tapauksessa miehellä ei ole kiire, eikä pelkän seksin kautta yhteyden saaminen päätavoite. Syvemmät ja pidemmät tavoitteet oli miehellä mielessä.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Ihan kuin omasta päästä ajatus ilman kopiohuonetta ja hiukkasen metallintuntua mukana. Magneetti onkin asia erikseen. Sitä ei pidättelisi mikään eikä kukaan. Naiselta sivusta.

        Samaa lisäyksenä vielä ilman noita post it lappusia.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Pieni kidutus tekee kaikesta hieman nautinnollisempaa.
        Toki tuollainen start- toiminto on kätevä ja helppo, hätäiselle miehelle. Tässä tapauksessa miehellä ei ole kiire, eikä pelkän seksin kautta yhteyden saaminen päätavoite. Syvemmät ja pidemmät tavoitteet oli miehellä mielessä.

        Aika huolella tässä onkin hidasteltu, niin kaipa hidas kidutuskin on vielä paikallaan tarinassa. Mainitsin vain, jotta mies ymmärtää sen kidutukseksi. Sen saattaa nimittäin saada takaisinpäin...

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Aika huolella tässä onkin hidasteltu, niin kaipa hidas kidutuskin on vielä paikallaan tarinassa. Mainitsin vain, jotta mies ymmärtää sen kidutukseksi. Sen saattaa nimittäin saada takaisinpäin...

        Hidas odottava kidutus ja sen jälkeen tapahtuva täyttymys on paras yhdistelmä.
        Mies on hidastellut vain ollakseen tunkematta liiaksi naisen yksityiselle alueelle. Ei hän muuten hidastelusta pisä

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Hidas odottava kidutus ja sen jälkeen tapahtuva täyttymys on paras yhdistelmä.
        Mies on hidastellut vain ollakseen tunkematta liiaksi naisen yksityiselle alueelle. Ei hän muuten hidastelusta pisä

        Niin on paras yhdistelmä, nainen on samaa mieltä. Hänhän haluaa miehen tunkeutuvan hänen yksityiselle alueelleen. Mies on jo saanut muurit alas yhtä helposti kuin ne olisi olleet naisen kesämekko. Ylös tai alas, miten vain. Jos riisuu toiselta aseet, niin pitäisi kyllä tehdä se tunkeutuminenkin loppuun saakka..

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Niin on paras yhdistelmä, nainen on samaa mieltä. Hänhän haluaa miehen tunkeutuvan hänen yksityiselle alueelleen. Mies on jo saanut muurit alas yhtä helposti kuin ne olisi olleet naisen kesämekko. Ylös tai alas, miten vain. Jos riisuu toiselta aseet, niin pitäisi kyllä tehdä se tunkeutuminenkin loppuun saakka..

        Taitaa vain olla eri muurit kuin mies ajatteli. Piirittää yhtä linnoitusta, mutta muurit onkin murentuneet itsestään ihan muualla. Ei miehen tykkituli niin epätarkkaa ole. Sentään siihen koulutettu mies on kyseessä😉

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Taitaa vain olla eri muurit kuin mies ajatteli. Piirittää yhtä linnoitusta, mutta muurit onkin murentuneet itsestään ihan muualla. Ei miehen tykkituli niin epätarkkaa ole. Sentään siihen koulutettu mies on kyseessä😉

        Tykin voisi suunnata kohti maalia ja ampua sinne voittolaukaukset.

        Voi olla niin, tai olisiko se tykkituli sitten saanut aikaan sellaista maanjärähtelyä, jota varten niitä muureja ei oltu rakennettu kestämään. Ne oli varmaan betonia ja sortui itsestään. Voi voi muurinrakentajaa, joka ei ollut ottanut huomioon minkälaisen maanjäristyksen ne vielä kohtaavat. Ajatteli vaan, että eipä täällä mitään seismistä toimintaa ole, unohdetaan tärinä.

        Seuraavaksi tulivuoren purkaus.

    • Anonyymi

      Kappale 3 oli pitkä, mutta ylläpidon mielestä kirjoittaja on botti. Koko teksti katosi bittiavaruuteen. Kiitos siitä...

      • Anonyymi

        Kolmannen kappaleen Otsikkona oli Retkahdus. Eli seuraava vaihe tunteissa toista ihmistä kohtaan. En jaksa kirjoittaa sitä uudelleen. Josko aamulla olisi uutta virtaa ja luovia ajatuksia enemmän.

      • Anonyymi

        Eeeeiiiih! Suomi24 hv! Odotin sitä enemmän kuin salkkarien seuraavaa jaksoa.

        Mitä sanoja oikein käytit retkahduksessa, kun meni heti poistoon? 🤔😂 Unta palloon ja sormet levolle.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Eeeeiiiih! Suomi24 hv! Odotin sitä enemmän kuin salkkarien seuraavaa jaksoa.

        Mitä sanoja oikein käytit retkahduksessa, kun meni heti poistoon? 🤔😂 Unta palloon ja sormet levolle.

        Ihan tavallista tekstiä ja sanoja. Vain yksi seksuaalinen viittaus siinä oli. Sekin herrasmiesmäisen hienovaraisesti "posket kiihkeän hekuman jälkeen hehkuen".

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Ihan tavallista tekstiä ja sanoja. Vain yksi seksuaalinen viittaus siinä oli. Sekin herrasmiesmäisen hienovaraisesti "posket kiihkeän hekuman jälkeen hehkuen".

        Hehkuvat posket oli siis s24 botille liikaa... mitkä posket? 🤔😄

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Hehkuvat posket oli siis s24 botille liikaa... mitkä posket? 🤔😄

        Ne kasvojen kauniisti heloittavat posket😊

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Ne kasvojen kauniisti heloittavat posket😊

        Ajattelin, että kun se poistettiin, niin olit vaan herrasmiesmäisesti saanut punotusta aikaan jollekin toisille poskille. Vaikkei kummassakaan tapauksessa sensuroida tarvisi...

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Ajattelin, että kun se poistettiin, niin olit vaan herrasmiesmäisesti saanut punotusta aikaan jollekin toisille poskille. Vaikkei kummassakaan tapauksessa sensuroida tarvisi...

        Kaikki posket ja huulet saan naiselta kyllä helottamaan.
        Se on vain mukavaa...

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Kaikki posket ja huulet saan naiselta kyllä helottamaan.
        Se on vain mukavaa...

        Huulet haluu suudelman.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Huulet haluu suudelman.

        Tuo ne tarjolle. Sillä ehdolla, että oikea tapaus olet. Hoituu vaikka kaikki kuusi kappaletta😉

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Tuo ne tarjolle. Sillä ehdolla, että oikea tapaus olet. Hoituu vaikka kaikki kuusi kappaletta😉

        Kaikkiko pitää tarjoittimella tuoda? Ota kiinni, halusit vähän kidutusta 😉

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Kaikkiko pitää tarjoittimella tuoda? Ota kiinni, halusit vähän kidutusta 😉

        Sinä todellakin osaat!

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Sinä todellakin osaat!

        Osaan mitä? Ehkä osaan, ehkä en 😘 Välillä on hyvä jättää osaamisiaan vähän kysymysmerkiksi, niin jää kortteja hihaan, tai huomaamatta se että hihoissa on vain napit.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Osaan mitä? Ehkä osaan, ehkä en 😘 Välillä on hyvä jättää osaamisiaan vähän kysymysmerkiksi, niin jää kortteja hihaan, tai huomaamatta se että hihoissa on vain napit.

        Osaat luoda jännitettä 😘

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Osaat luoda jännitettä 😘

        Siitä en ihan voi itselleni kunniaa ottaa, kun se ylitsevyöryvä jännite on valmiiksi olemassa. Ja vaan reagoin siihen 😘

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Siitä en ihan voi itselleni kunniaa ottaa, kun se ylitsevyöryvä jännite on valmiiksi olemassa. Ja vaan reagoin siihen 😘

        Ihana 😘

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Ihana 😘

        Ihana jännite 😘

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Sinä todellakin osaat!

        Tämä kommentti ja sitä seurannut säie lähti jonkun muun paneelilta. Ei ap:n siis.

        -Odysseus, 2000 jaa-

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Tämä kommentti ja sitä seurannut säie lähti jonkun muun paneelilta. Ei ap:n siis.

        -Odysseus, 2000 jaa-

        No tällä palstalla aina on välihuutelijoita joka ketjussa ja ketjut menee sekaviksi. Ikinä ei voi tietää kelle vastaa. Sehän se tarkoituskin on, kun keskustelupalsta on. Eipä nää mitään yksityisiä ketjuja ole, vaan niissä kaikissa on paljon kommentoijia. Ap:n ketjut on nimimerkin vuoksi paremmin järjestyksessä ja tunnistettavampia. Taisit joskus niitä ketjujasi muutenkin järjestellä vaatimalla, ettei niissä tunnistella eikä jaella tuntomerkkejä tai puhuta mitään seksuaalisia, jos se olit sinä. Olen joskus vastaillut ketjuihisi, vaikken kaivattusi olekaan 😚 Osaat kirjoittaa hienosti.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        No tällä palstalla aina on välihuutelijoita joka ketjussa ja ketjut menee sekaviksi. Ikinä ei voi tietää kelle vastaa. Sehän se tarkoituskin on, kun keskustelupalsta on. Eipä nää mitään yksityisiä ketjuja ole, vaan niissä kaikissa on paljon kommentoijia. Ap:n ketjut on nimimerkin vuoksi paremmin järjestyksessä ja tunnistettavampia. Taisit joskus niitä ketjujasi muutenkin järjestellä vaatimalla, ettei niissä tunnistella eikä jaella tuntomerkkejä tai puhuta mitään seksuaalisia, jos se olit sinä. Olen joskus vastaillut ketjuihisi, vaikken kaivattusi olekaan 😚 Osaat kirjoittaa hienosti.

        No en nyt noin palstanatsi ole, tainnut joku toinen palstailija olla kyseessä. Mutta kun olen itsekin muutaman kerran erehtynyt siitä kuka sanoi mitäkin, niin... Sehän näissä keskustelupalstoissa on hyvää ja samalla huonoa, ettei koskaan voi olla varma kuka kenellekin kirjoittaa.

        Kiva kun joku tykkää, ei taida se kohde välttämättä olla samaa mieltä. Luulen ma niin... höh...

        -Odysseus, eli se ap-

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        No en nyt noin palstanatsi ole, tainnut joku toinen palstailija olla kyseessä. Mutta kun olen itsekin muutaman kerran erehtynyt siitä kuka sanoi mitäkin, niin... Sehän näissä keskustelupalstoissa on hyvää ja samalla huonoa, ettei koskaan voi olla varma kuka kenellekin kirjoittaa.

        Kiva kun joku tykkää, ei taida se kohde välttämättä olla samaa mieltä. Luulen ma niin... höh...

        -Odysseus, eli se ap-

        Todella ihania kirjoituksia! 😘

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        No en nyt noin palstanatsi ole, tainnut joku toinen palstailija olla kyseessä. Mutta kun olen itsekin muutaman kerran erehtynyt siitä kuka sanoi mitäkin, niin... Sehän näissä keskustelupalstoissa on hyvää ja samalla huonoa, ettei koskaan voi olla varma kuka kenellekin kirjoittaa.

        Kiva kun joku tykkää, ei taida se kohde välttämättä olla samaa mieltä. Luulen ma niin... höh...

        -Odysseus, eli se ap-

        Sun kirjoituksissa on niin vähän tunnisteita, että kaivatun pitäisi olla melkein meedio tai teidän tuntea toisenne irl kuin paita ja peppu, että voisi itsensä niistä täällä ikäväsuossa tunnistaa 😊 Ei oo mitään alkukirjaimii, ikää, paikkakuntaa, ei mitään. Varmaankin lähes tunnisteettomimpia viestejä palstalla. Kauniisti kirjoitettuja ja proosallisia, mutta tunnisteita niissä ei kyllä ole.

        Miten kukaan voisi olla susta tykkäämättä, pois tuollaiset ajatukset 😊

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Sun kirjoituksissa on niin vähän tunnisteita, että kaivatun pitäisi olla melkein meedio tai teidän tuntea toisenne irl kuin paita ja peppu, että voisi itsensä niistä täällä ikäväsuossa tunnistaa 😊 Ei oo mitään alkukirjaimii, ikää, paikkakuntaa, ei mitään. Varmaankin lähes tunnisteettomimpia viestejä palstalla. Kauniisti kirjoitettuja ja proosallisia, mutta tunnisteita niissä ei kyllä ole.

        Miten kukaan voisi olla susta tykkäämättä, pois tuollaiset ajatukset 😊

        Tunnisteen ovat hyvät!

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Tunnisteen ovat hyvät!

        On niitä tunnisteita, mutta ne on kerättävä useammasta ketjusta. Joka kirjoituksiani on seurannut, tietää jo paikkakunnan/ kaupungin, molempien iät muutaman vuoden haarukalla, naisen noin pituuden ja painon, hiusten (aiemman) värin, silmien värin, viitteitä työympäristöstä ym. Jopa nimikirjaimia on vilahdellut.

        En tarkoituksella halua jättää liian selkeitä tunnisteita, koska täällä käy myös molemmat niistä tunnistavia henkilöitä. Tiedän hänestä paljon, joten voisin helposti viljellä tänne ketjun täyteen vihjeitä hänelle, mutta silloin joku muukin tunnistaisi hänet. Voisin helposti sanoa hänelle: "Lue s24:stä Vaarallinen merenneito- ketju, niin löydät itsesi." Mutta enpä tiedä sanonko sitä koskaan. Hän nimittäin on löytänyt aiempia kirjoituksiani ilman vihjeitäkin...

        -ap

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        On niitä tunnisteita, mutta ne on kerättävä useammasta ketjusta. Joka kirjoituksiani on seurannut, tietää jo paikkakunnan/ kaupungin, molempien iät muutaman vuoden haarukalla, naisen noin pituuden ja painon, hiusten (aiemman) värin, silmien värin, viitteitä työympäristöstä ym. Jopa nimikirjaimia on vilahdellut.

        En tarkoituksella halua jättää liian selkeitä tunnisteita, koska täällä käy myös molemmat niistä tunnistavia henkilöitä. Tiedän hänestä paljon, joten voisin helposti viljellä tänne ketjun täyteen vihjeitä hänelle, mutta silloin joku muukin tunnistaisi hänet. Voisin helposti sanoa hänelle: "Lue s24:stä Vaarallinen merenneito- ketju, niin löydät itsesi." Mutta enpä tiedä sanonko sitä koskaan. Hän nimittäin on löytänyt aiempia kirjoituksiani ilman vihjeitäkin...

        -ap

        Kerran kun tunnistaa itsensä ja toisen, sehän riittää... Todennäköisyys sille lienee 1:1 000 000, mutta johonkin hurrikaanikin aina iskee.

    • Anonyymi

      Monikohan tästäkin löytää itseään, työpaikkaihastukset ovat niin yleisiä. Harmaisiin tylsiin päiviin haetaan voimaa kuvitelmista, joista pahimmillaan tai parhaimmillaan tulee elämän kantava voima. Kunnes lopulta koko muu elämä tuntuu pelkältä harhalta. Kun toisen haluava katse yhtäkkiä kesken työnteon lentää nuolen lailla kuin esittäen kysymyksen, johon kumpikin jo tietää vastauksen, ja järjen on käytettävä kaikki voimansa hillitäkseen tuon omalaatuisen itsepintaisen tarpeen. Ja kuitenkin jonkinlainen ylimaallinen varmuus, että asiat tulevat lopulta menemään kuin tarkoitus on, ja kyse on vain vitkastelusta, jopa hieman kiihottavastakin, väistämättömän edessä. Sen jälkeen mikään ei ole kuin ennen, se kannattaa pitää mielessä. Kantapään kautta opittua.

      • Anonyymi

        Useimmiten ihastukset ovat lyhytaikaisia ja niistä pääsee yli helpolla matematiikalla päättelemällä.
        Mitäpä jos kaikesta pitkän ajan "järkeilystä" huolimatta tunteet toista kohtaan säilyykin? Ei se tunnu ylimaalliselta ja kaikenvoipalta, vaan joltakin mistä pitää ottaa selvää. Ettei pidä loppuikää miettiä miksen silloin tehnyt niin tai näin.

    • Anonyymi

      Kappale 3: Retkahdus

      Aikaa kului. Tuli talvi, kevät ja seuraava kesä. Kesän lähestyessä ikuinen kesämies muuttui energisemmäksi ja sydämensä haaveili eteerisesti paremmasta ajasta. Aina tuon naisen kohdatessaan mies tunsi miten lämpöaalto löi hänen lävitseen ja miten siitä syntynyt hyvä olo täytti mielen höttöisellä hattaralla. Mies unohti hetkessä mitä oli tekemässä ja keskittyi vain naiseen. Hetkeksi.

      Syksyn alkaessa mies päätyi naisen kanssa samalle työmaalle. Hän näki naista vain vuoronvaihdoissa, silti sekin hetki antoi hymyn hänen huulilleen. Majapaikan yksinäisyydessä mies mietti usein kuinka kaipasi tuota naista viereensä peiton alle, sen päälle, päälle, alle ja seinää vasten. Posket hehkuvina kiihkeän hekuman jälkeen hänen katseensa sulaisi miehen läpi.
      Työmaan valmistuttua he palasivat takaisin vakituiselle työpaikalleen, missä kaikki asettui vanhoihin uomiinsa pieneksi ajaksi.

      Talven tullessa miehen maailmassa oli uusia murheita. Hänen maailmansa oli entistä harmaampi mustien pilvien alla. Mies kävi entistä useammin oikeilla ja keksityillä muka ohimennen- syillä naisen luona vain saadakseen olonsa paremmaksi. Hänen näkemisensä antoi miehelle energiaa kuin aurinko aurinkopaneelin kennoihin. Naisesta oli tullut miehelle valo pimeyden keskelle. Mies mietti usein omia tunteitaan, ja lopulta tajusi olevansa jo todella ihastunut tuohon naiseen. Oliko se enemmän riippuvuutta vai ihastusta? Sitä hän ei osannut erottaa. Mies oli niin tohkeissaan vahvoista tunteistaan, ettei voinut muuta kuin yrittää kertoa niistä naiselle varovaisesti sanoin ja viestein. Ja olla entistä lähempänä naista mahdollisimman paljon. Se ei ollut hyvä ajatus.

      • Anonyymi

        Nainen tiesi, että jokainen hetki miehen kanssa lisäsi riippuvuuden tunnetta itsessään. Mies tuntui kuin huumeelta. Sen nainen oli tajunnut jollain tasolla jo ajat sitten. Pelkkä miehen läsnäolo tuntui saavan maailmaan värit päälle. Jokin... tai kaikki miehessä aiheutti naisessa niin kummallisia ja voimakkaita positiivisia olotiloja, että nainen tiesi niiden koukuttavan kuin huume. Se huolestutti häntä jollain tasolla. Toisaalta nainen myös koki, että mies herätti hänet eloon. Niin kuin elämä kohtaamatta miestä olisi ollut harmaata unta, josta nainen oli säpsähtänyt hereille. Nainen ei osannut ratkaista asiaa päässään. Kaikki tuntui sekavalta ja häntä huoletti tilanne työpaikalla, joka vaikutti huonontuneelta. Hän ei halunnut huonontaa sitä enempää, mutta mies oli todella hänelle kuin huume jota hän vain halusi lisää ja lisää vaikkei se olisi järkevää.

        Nainen mietti kuinka lopullisesti hänen päänsä menisi miehestä sekaisin, jos he jäisivät kahden. Olisiko se sellainen pilvissä leijuva sekoaminen, joka muualla elämässä johtaisi jonkinlaiseen katastrofiin? Nainen pystyi hädin tuskin muutoinkaan pitämään kuortaan kasassa ja hän kuuli jo hämmentäviä kommentteja siitä, että vaikuttaa rakastuneelta. Mitä se olisi sen jälkeen kun he olisivat menneet rajan yli? Kun nainen olisi saanut tuntea miehen ihollaan ja yhtäaikaa henkisesti ja fyysisesti sisällään. Nainen ei pystynyt edes kunnolla kuvittelemaan sitä tunteiden räjähdystä. Pelkkä ajatuskin miehestä oli aika räjähdys.

        Hän silti toivoi, että mies huolehtisi oman elämänsä kulusta hieman paremmin, jottei pilvet alkaisi kerääntyä. Naiselle oli tullut huono olo, kun hän oli huomannut mitä hankaluuksia työpaikalla oli tullut, kun he olivat unohtuneet kahdestaan johonkin. Hän halusi, että miehellä olisi hyvä olla ja välillä vaikutti hieman siltä, että tummat pilvet seuraavat miestä. Hän arvasi, että mies oli niin tottunut erilaisiin tummiin pilviin, ettei ehkä tarpeeksi yrittänyt korjata niitä, koska synkät seuraukset ovat tuttua. Sitä mitä elämältä odottaa. Nainen halusi sanoa miehelle, että hänen pitäisi yrittää korjata vielä. Vaikka se tarkoittaisi etteivät he voisi ottaa työpaikalla samalla tavalla aikaa toisilleen. Ei heidän välillä kuitenkaan mikään haalistu.

      • Anonyymi

        Ei ollut ei. Muna teki temput kun aivot putosi pöksyihin.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Ei ollut ei. Muna teki temput kun aivot putosi pöksyihin.

        Aivot ei pudonneet pöksyihin. Ei, vaikka mies halusi tuon naisen lähelleen joka tasolla.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Nainen tiesi, että jokainen hetki miehen kanssa lisäsi riippuvuuden tunnetta itsessään. Mies tuntui kuin huumeelta. Sen nainen oli tajunnut jollain tasolla jo ajat sitten. Pelkkä miehen läsnäolo tuntui saavan maailmaan värit päälle. Jokin... tai kaikki miehessä aiheutti naisessa niin kummallisia ja voimakkaita positiivisia olotiloja, että nainen tiesi niiden koukuttavan kuin huume. Se huolestutti häntä jollain tasolla. Toisaalta nainen myös koki, että mies herätti hänet eloon. Niin kuin elämä kohtaamatta miestä olisi ollut harmaata unta, josta nainen oli säpsähtänyt hereille. Nainen ei osannut ratkaista asiaa päässään. Kaikki tuntui sekavalta ja häntä huoletti tilanne työpaikalla, joka vaikutti huonontuneelta. Hän ei halunnut huonontaa sitä enempää, mutta mies oli todella hänelle kuin huume jota hän vain halusi lisää ja lisää vaikkei se olisi järkevää.

        Nainen mietti kuinka lopullisesti hänen päänsä menisi miehestä sekaisin, jos he jäisivät kahden. Olisiko se sellainen pilvissä leijuva sekoaminen, joka muualla elämässä johtaisi jonkinlaiseen katastrofiin? Nainen pystyi hädin tuskin muutoinkaan pitämään kuortaan kasassa ja hän kuuli jo hämmentäviä kommentteja siitä, että vaikuttaa rakastuneelta. Mitä se olisi sen jälkeen kun he olisivat menneet rajan yli? Kun nainen olisi saanut tuntea miehen ihollaan ja yhtäaikaa henkisesti ja fyysisesti sisällään. Nainen ei pystynyt edes kunnolla kuvittelemaan sitä tunteiden räjähdystä. Pelkkä ajatuskin miehestä oli aika räjähdys.

        Hän silti toivoi, että mies huolehtisi oman elämänsä kulusta hieman paremmin, jottei pilvet alkaisi kerääntyä. Naiselle oli tullut huono olo, kun hän oli huomannut mitä hankaluuksia työpaikalla oli tullut, kun he olivat unohtuneet kahdestaan johonkin. Hän halusi, että miehellä olisi hyvä olla ja välillä vaikutti hieman siltä, että tummat pilvet seuraavat miestä. Hän arvasi, että mies oli niin tottunut erilaisiin tummiin pilviin, ettei ehkä tarpeeksi yrittänyt korjata niitä, koska synkät seuraukset ovat tuttua. Sitä mitä elämältä odottaa. Nainen halusi sanoa miehelle, että hänen pitäisi yrittää korjata vielä. Vaikka se tarkoittaisi etteivät he voisi ottaa työpaikalla samalla tavalla aikaa toisilleen. Ei heidän välillä kuitenkaan mikään haalistu.

        Pilvien kerääntyminen aloituksen miehen päälle johtui tosiaankin miehen omasta toiminnasta ja tekemättäjättämisistä. Ei hän sen antaisi koskaan sotkea hänen ja naisen välejä, se oli selvä. Oman ristinsä hän kantaisi yksin, ja ehkä toisella olkapäällä myös naisen omaa keventäen.

        Rakastuneen naisen kasvot hehkuvat tietyllä tyytyväisellä ja seksikkäällä tavalla. Sen mieskin tunsi, mutta liian harvoin kokenut sitä omalla kohdalla. Ehkä vielä joskus, ajatteli mies ja jatkoi kahvinsa siemailua.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Pilvien kerääntyminen aloituksen miehen päälle johtui tosiaankin miehen omasta toiminnasta ja tekemättäjättämisistä. Ei hän sen antaisi koskaan sotkea hänen ja naisen välejä, se oli selvä. Oman ristinsä hän kantaisi yksin, ja ehkä toisella olkapäällä myös naisen omaa keventäen.

        Rakastuneen naisen kasvot hehkuvat tietyllä tyytyväisellä ja seksikkäällä tavalla. Sen mieskin tunsi, mutta liian harvoin kokenut sitä omalla kohdalla. Ehkä vielä joskus, ajatteli mies ja jatkoi kahvinsa siemailua.

        Naisen lukemattomat hymyt ja hyvänolon tunteet johtuivat miehestä. Mies sai hänelle niin hyvän olon aikaan, että se oli hieman pelottavaa. Jotain erilaista kuin kaikki muu. Hänestä tuntui, että mies oli näyttänyt hänelle tunteista, elämästä, maailmasta ja kaikesta sellaisia asioita, joita hän ei ollut kuullut aiemmin kenenkään kertovan olevan olemassa. Rakkaudesta, jota ei saa parhaimmalla tahdollaankaan sammumaan. Se vaan jatkaa siitä mihin se jäi. Polttavasta halusta, joka sekoittaa kehon ihan kunnolla, ja ajatukset...

        Nainenkin kantaa kyllä itse oman ristinsä eikä halua miehen kantavan siitä mitään, vaikka miehen sanat sydäntään lämmittävätkin. Omat sotkut on itse hoidettava. Nainen silti toivoisi, että miehellä olisi hyvä olla. Miehen onni tuntuu tärkeältä.

    • Anonyymi

      Kuinkahan moni on kännipäissään baarissa tutustunut, sen sijaan että pikkuhiljaa työpaikalla?

      • Anonyymi

        Todellinen rakkaus puuttuu tästä yhteiskunnasta, kaikki on tehty kännipäissään.

    • Anonyymi

      Hirveetä pashaa, varattujen leikkejä duunissa. Tehkää niitä töitä, siitä teille maksetaan.

      • Anonyymi

        Ei se duunin tekoon vaikuta, ellei työaikaa käytetä ylettömästi seurusteluun. Enemmän siihen työhön vaikuttaa huono työilmapiiri, epätietoisuus ja huono tiedonkulku. Tämä ihan tietopohjalta, ei mutua.

    • Anonyymi

      Tässä yhteiskunnassa on paljon todellista rakkautta, sitä ei vain aina huomaa!

      • Anonyymi

        Tahdon uskoa sen.

      • Anonyymi

        Muurahaisia kaupungissa...

    • Anonyymi

      Kuka sinä kirjoittaja olet ja mistä? En voi olla ajattelematta, että tarinassa on liian paljon tuttua.

      • Anonyymi

        Yksi Mies vaan pohjoisesta.
        Rannikolta, nyt 8°C ja aurinko paistaa.

      • Anonyymi

        Olinko mies tutunoloinen,
        vai sattuman toive keväinen?

        -Odysseus, 2000 jaa.-

    • Anonyymi

      Kappale 4: Romahdus ja nousu

      Mies tunsi paljon. Niin paljon, ettei tiennyt mitä tehdä sen kanssa. Tuo nainen sai miehen hymyilemään itsekseen, kuuntelemaan kaikkea imelää Scorpionseista Juha Tapioon, sekä kirjoittamaan omaa päiväkirjaa puhelimeen. Mies tunsi itsensä aikamoisen teiniksi, ja sama tilanne jatkui kun hän yritti jälleen kertoa jotain tunteistaan naiselle. Lopulta hän käsitti vain nolanneensa itsensä naisen ja asioita varkain sivustaseuraavien silmissä. Silloin miehen muurit murtuivat kokonaan. Mies romahti sisällensä, näyttämättä sitä ulospäin. Suurimman pahan olon hän purki istumalla jääkylmän keväisen meren rannalla ja suunnitellen väylään hyppäämistä. Onneksi hänen maailmassaan on syitä, joiden vuoksi järki tuossa hetkessä voitti, ja mies asteli hieman tyyntyneenä kotiinsa.

      Tuon totaalisen romahduksen jälkeen mies kirjoitti lisää päiväkirjaansa. Hän halusi ulkopuolisia mielipiteitä omien tulkintojensa tueksi, joten hän julkaisi osan teksteistä myös nettipalstalla, anonyyminä. Siitä ei ollut suuremmin apua, mutta hiljalleen mies sai ajatukset takaisin uomiinsa. Silti hän kaipasi tuota naista niin kovin. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Tuttu ja tuntematon.

      Kesän tullessa he päätyivät sattumien kautta työpariksi lyhyeksi aikaa. Nainen suhtautui mieheen aluksi epäillen, ja odotti selvästi milloin tämä alkaa puhumaan jälleen pehmeitä. Hiljalleen he saivat luottamuksen rakennettua, ja mies uskalsi selittää aiempaa käyttäytymistään. Hän kertoi naiselle kuinka oli ihastunut tähän ensisilmäyksellä, ja kuinka oli jäänyt katselemaan tätä kuin transsissa. Ja miten naisen lähelläolo oli vaikuttanut mieheen kuin auringonnousu yön jälkeen. Nainen kuunteli tuon kaiken hämmentyneenä ja kysyi: Miksi minä? Vaikka olen tällainen? Siksi, koska sinä olet juuri sellainen, vastasi mies.

      Heidän keskustelunsa oli puhdistava: nainen tiesi miehen tunteiden ja toimien olevan aitoja sekä tulevan sydämestä, ilman koukkuja ja piilotettuja hampaita. Mies ymmärsi kuinka herkkä nainen oli äkillisille yhteydenotoille, ja lupasi jättää ne pois. Heidän välilleen jäi kuitenkin suuri avoin kysymys: Voisiko tästä tulla joillakin edellytyksillä jotakin? Sitä mies mietti paljon, ja toivoi pääsevänsä naisen kanssa uudelleen kahdenkesken neutraaliin paikkaan. Vain puhumaan ja oppimaan hänestä lisää.

      Syksyn kuluessa mies kirjoitteli ajatuksiaan nettipalstalle. Hän mietti ja analysoi itseään, mutta lopulta väsyi siihen. Hänestä koko ihastuminen naiseen oli hölmöä käytöstä aikuiselta mieheltä. Ja hän keksi itselleen syitä olla pitämättä naisesta. Aitoja, mutta kärjistettyjä. Sekään ei auttanut kuin hetken. Niin vahvasti mies tunsi. Kaipuu voitti kaikki yritykset, vain pienen viiveen jälkeen. Koska se nainen oli miehen mielestä kertakaikkisen selittämättömän vetävä ja salaperäinen. Yhtäaikaa toiveissa ja peloissa, enkeli ja piru, unelma ja painajainen.

      Sitä mies mietti vieläkin, ja haaveili naisen silmiin katselusta tyynypuheiden lomassa. Huokaisten mies jatkoi päiväkirjansa naputtelua.

      -Odysseus, ilman seireeniään-

      • Anonyymi

        Mies ei ole koskaan ikinä nolannut itseään naisen silmissä!! Ei mitenkään. Miten joku ihminen, joka on niin vangitseva persoona ja jonka energia vetää kaikin tavoin puoleensa voisi ikinä nolata itseään. Naisen mielestä miehessä on jotain maagista, joka saa kaiken hänessä tuntumaan vetovoimaiselta. Eikä nainen voi sille tunteelle mitään, vaikka kuinka yrittäisi. Mies nyt vaan pysyy hänen silmissään ihanana ja coolina vaikka mitä tekisi. Se on jokin hänen energiassaan tai aurassaan tai jossakin sellaisessa, mikä sen aiheuttaa eikä sille mitään voi. On ja pysyy.

        Ei nainenkaan ota mieheen yllättäen yhteyttä. Hän ymmärtää voimakkaiden tunteiden aiheuttaman äkillisen pakokauhun eikä halua aiheuttaa miehelle sellaista. Vaikka mikään ei tuntuisikaan niin ihanalta kuin miehen lähellä oleminen kahdestaan.

        Naisessakin heräsi samantyyppisiä ristiriitaisia ajatuksia miestä miettiessä. Niin kuin unelmat ja pelot. Nainen pohti niitä ja ymmärsi, että ehkä he olivat toisilleen jotain, mikä ei ollut tuttua ja pakottaisi kasvamaan. Nainen oli huomannut, että mies ehkä tunsi olonsa kotoisaksi kun häneen suhtauduttiin ankarasti ja hieman julmasti. Kuin se olisi rooli joka oli hänelle tuttu. Nainen tiesi että se ei voisi olla kauempana hänestä. Hän suhtautuu läheisiin varsin armollisesti, jopa liiallisen. Kaikenlainen läheisiin kohdistettu ankaruus puuttuu. Naisella itselläänkin oli tietynlainen epäterve rooli, josta hän huomasi löytävänsä usein itsensä ja mikä oli tuttua muttei tehnyt hänen oloaan hyväksi. Hän oli myös huomannut että miehestä puuttui ne piirteet, jotka veisivät hänet siihen rooliin. Nainen ajatteli, että ehkä sekin pelottaa heissä toisiaan. Se, että he pakottaisivat toinen toisensa pois tutuista rooleista ja kasvamaan. Aina se mitä tarvitsee todella ei ole se mitä luulee tarvitsevansa.

        No, ne oli vain pohdintoja, mutta hän oli kyllä pohtinut paljon sitä miksi mies aiheutti hänessä joskus pientä pakokauhun tunnetta, vaikka hän välitti miehestä niin paljon ettei edes kestäisi maailmaa ilman miestä. Tieto että mies on siellä jossain sai naisen olon hyväksi. Heidän välillään tuntui olevan niin vahva vetovoima, että se vetää heitä toisiaan kohti läpi etäisyyden, ajan ja esteidenkin. Niin miltä se vetovoima tuntuisi ihan lähellä toista. Toisen silmiin katsoen, kun välissä ei olisi enää yhtään mitään.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Mies ei ole koskaan ikinä nolannut itseään naisen silmissä!! Ei mitenkään. Miten joku ihminen, joka on niin vangitseva persoona ja jonka energia vetää kaikin tavoin puoleensa voisi ikinä nolata itseään. Naisen mielestä miehessä on jotain maagista, joka saa kaiken hänessä tuntumaan vetovoimaiselta. Eikä nainen voi sille tunteelle mitään, vaikka kuinka yrittäisi. Mies nyt vaan pysyy hänen silmissään ihanana ja coolina vaikka mitä tekisi. Se on jokin hänen energiassaan tai aurassaan tai jossakin sellaisessa, mikä sen aiheuttaa eikä sille mitään voi. On ja pysyy.

        Ei nainenkaan ota mieheen yllättäen yhteyttä. Hän ymmärtää voimakkaiden tunteiden aiheuttaman äkillisen pakokauhun eikä halua aiheuttaa miehelle sellaista. Vaikka mikään ei tuntuisikaan niin ihanalta kuin miehen lähellä oleminen kahdestaan.

        Naisessakin heräsi samantyyppisiä ristiriitaisia ajatuksia miestä miettiessä. Niin kuin unelmat ja pelot. Nainen pohti niitä ja ymmärsi, että ehkä he olivat toisilleen jotain, mikä ei ollut tuttua ja pakottaisi kasvamaan. Nainen oli huomannut, että mies ehkä tunsi olonsa kotoisaksi kun häneen suhtauduttiin ankarasti ja hieman julmasti. Kuin se olisi rooli joka oli hänelle tuttu. Nainen tiesi että se ei voisi olla kauempana hänestä. Hän suhtautuu läheisiin varsin armollisesti, jopa liiallisen. Kaikenlainen läheisiin kohdistettu ankaruus puuttuu. Naisella itselläänkin oli tietynlainen epäterve rooli, josta hän huomasi löytävänsä usein itsensä ja mikä oli tuttua muttei tehnyt hänen oloaan hyväksi. Hän oli myös huomannut että miehestä puuttui ne piirteet, jotka veisivät hänet siihen rooliin. Nainen ajatteli, että ehkä sekin pelottaa heissä toisiaan. Se, että he pakottaisivat toinen toisensa pois tutuista rooleista ja kasvamaan. Aina se mitä tarvitsee todella ei ole se mitä luulee tarvitsevansa.

        No, ne oli vain pohdintoja, mutta hän oli kyllä pohtinut paljon sitä miksi mies aiheutti hänessä joskus pientä pakokauhun tunnetta, vaikka hän välitti miehestä niin paljon ettei edes kestäisi maailmaa ilman miestä. Tieto että mies on siellä jossain sai naisen olon hyväksi. Heidän välillään tuntui olevan niin vahva vetovoima, että se vetää heitä toisiaan kohti läpi etäisyyden, ajan ja esteidenkin. Niin miltä se vetovoima tuntuisi ihan lähellä toista. Toisen silmiin katsoen, kun välissä ei olisi enää yhtään mitään.

        Rakastan sinua, 🤕 ja lupaan mennä kaikkiin mahdollisiin hoitoihin. Että, jonain päivänä saan olla koko maailmankaikkeuden suurimman aarteen kanssa, eli, sinun kanssasi. 🌹 minä, rakastan sinua, ja, olen pahoillani että olen mitä olen. 🎭

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Mies ei ole koskaan ikinä nolannut itseään naisen silmissä!! Ei mitenkään. Miten joku ihminen, joka on niin vangitseva persoona ja jonka energia vetää kaikin tavoin puoleensa voisi ikinä nolata itseään. Naisen mielestä miehessä on jotain maagista, joka saa kaiken hänessä tuntumaan vetovoimaiselta. Eikä nainen voi sille tunteelle mitään, vaikka kuinka yrittäisi. Mies nyt vaan pysyy hänen silmissään ihanana ja coolina vaikka mitä tekisi. Se on jokin hänen energiassaan tai aurassaan tai jossakin sellaisessa, mikä sen aiheuttaa eikä sille mitään voi. On ja pysyy.

        Ei nainenkaan ota mieheen yllättäen yhteyttä. Hän ymmärtää voimakkaiden tunteiden aiheuttaman äkillisen pakokauhun eikä halua aiheuttaa miehelle sellaista. Vaikka mikään ei tuntuisikaan niin ihanalta kuin miehen lähellä oleminen kahdestaan.

        Naisessakin heräsi samantyyppisiä ristiriitaisia ajatuksia miestä miettiessä. Niin kuin unelmat ja pelot. Nainen pohti niitä ja ymmärsi, että ehkä he olivat toisilleen jotain, mikä ei ollut tuttua ja pakottaisi kasvamaan. Nainen oli huomannut, että mies ehkä tunsi olonsa kotoisaksi kun häneen suhtauduttiin ankarasti ja hieman julmasti. Kuin se olisi rooli joka oli hänelle tuttu. Nainen tiesi että se ei voisi olla kauempana hänestä. Hän suhtautuu läheisiin varsin armollisesti, jopa liiallisen. Kaikenlainen läheisiin kohdistettu ankaruus puuttuu. Naisella itselläänkin oli tietynlainen epäterve rooli, josta hän huomasi löytävänsä usein itsensä ja mikä oli tuttua muttei tehnyt hänen oloaan hyväksi. Hän oli myös huomannut että miehestä puuttui ne piirteet, jotka veisivät hänet siihen rooliin. Nainen ajatteli, että ehkä sekin pelottaa heissä toisiaan. Se, että he pakottaisivat toinen toisensa pois tutuista rooleista ja kasvamaan. Aina se mitä tarvitsee todella ei ole se mitä luulee tarvitsevansa.

        No, ne oli vain pohdintoja, mutta hän oli kyllä pohtinut paljon sitä miksi mies aiheutti hänessä joskus pientä pakokauhun tunnetta, vaikka hän välitti miehestä niin paljon ettei edes kestäisi maailmaa ilman miestä. Tieto että mies on siellä jossain sai naisen olon hyväksi. Heidän välillään tuntui olevan niin vahva vetovoima, että se vetää heitä toisiaan kohti läpi etäisyyden, ajan ja esteidenkin. Niin miltä se vetovoima tuntuisi ihan lähellä toista. Toisen silmiin katsoen, kun välissä ei olisi enää yhtään mitään.

        Rakastan sinua, 🤕 ja lupaan mennä kaikkiin mahdollisiin hoitoihin. Että, jonain päivänä saan olla koko maailmankaikkeuden suurimman aarteen kanssa, eli, sinun kanssasi. 🌹 minä, rakastan sinua, ja, olen pahoillani että olen mitä olen. 🎭

        RAKASTAN SINUA JA HALUAN SINUA. 🤕🌹

    • Anonyymi

      Kappale 5: Laineiden laantuessa, rannan lähestyessä

      Miehen myrskyisä seikkailu aallokossa oli ohittanut suurimman aallonkorkeuden aikoja sitten. Vain kohtalainen tuuli puhalsi luoden keinuttavia aaltoja miehen veneelle. Mies oli saanut purettua pahimman mielenkaaoksen, mutta edelleen se merenneito lauloi hänen mielessään hypnoottista lauluaan. Mies oli yrittänyt myrskyn keskellä huutaa naiselle kestävänsä myrskyt ja tuskat hänen vuokseen, mutta suolaveden karhentama ääni ei kuulunut riittävän kauas.

      Saadakseen naisen huomion itseensä kauempaa, oli mies heitellyt pikkukiviä suoraan naiselle ja jälleen myös nettipalstalle. Siellä sopivilla tunnisteilla, että vain hön voisi tunnistaa ne. Kivien heittelystä seurasi naisen kiukustuminen ja hän sulki miehen viestit itsensä ulkopuolelle. Merenneito käänsi selkänsä ja jatkoi lekotteluaan kallioisen luotonsa rannalla katsellen auringonlaskuun. Mies jäi yksin veneeseensä, aaltojen pieksämänä, ääni hukassa ja mieli maassa. Onneksi kesä oli tulossa, ja eräs toinen nainen puuhaili lähirannalla touhukkaana. Niinpä mies lähti hitaasti melomaan rantaa päin. Ei suurin suunnitelmin, mutta kuivaa maata kohden tuon touhukkaan naisen puuhailuja seuraten. Jännä tapaus, mies mietti. Tohtiiko tuonne rantautua, vai tuleeko nuolesta selkään heti ensi askeleesta?

      • Anonyymi

        Ja kerrottakoon tässä, ettei tarinan mies ole tuuliviiri. Kyllä se merenneito siellä sydämessä syvemmällä on. Tyly miehen on pelkkää selkää katsella, vaikka kovin kaunis se lantion kaari onkin...
        Apua ja neuvoja mies oikeasti kaipasi. Naisellista näkemystä ja pientä sympatiaa, sitä hän toivoi rannalta löytävänsä. Kerätäkseen voimia uuteen veneretkeen...

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Ja kerrottakoon tässä, ettei tarinan mies ole tuuliviiri. Kyllä se merenneito siellä sydämessä syvemmällä on. Tyly miehen on pelkkää selkää katsella, vaikka kovin kaunis se lantion kaari onkin...
        Apua ja neuvoja mies oikeasti kaipasi. Naisellista näkemystä ja pientä sympatiaa, sitä hän toivoi rannalta löytävänsä. Kerätäkseen voimia uuteen veneretkeen...

        Nainen oli miettinyt paljon sitä, mitä vastaavaa kokeneet ihmiset olivat jakaneet kokemuksistaan. Mitä enemmän nainen sitä mietti, sitä enemmän tuntui siltä että kaikki ne ohjeet pitivät paikkansa.

        Että välissä olevissa muureissa oli kyse paljon energian tasoista. Itsensä kanssa. Naisesta oli tuntunut, että he olivat päässeet hyvään energiaan ja paremmin kuin koskaan ennen. Se jopa pysyi pidempiä hetkiä. Mutta se vielä aaltoili ja molemmat vielä tipahtelivat siitä. Nainen pelkäsi sitä, että elämän sekaisuus suistaisi heidät molemmat vielä huonompaan energiaan ja silloin heidän olisi vaikea lähentyä, alottaisivat taas sen energiaa syövän juoksemisen ja pakenemisen.

        Nainen ajatteli, että ehkä se oli luonnon laki, etteivät he olleet kyenneet lähentymään aiemmin toisiaan, huonommassa energiassa itsejensä suhteen. Koska heidän vaikutus toisiinsa on niin vahva, niin ehkä se on luonnon laki että energioiden on oltava hyviä ennen kuin kaksi niin vahvasti toisiinsa vaikuttavaa pääsevät lähekkäin. Ja kyse oli molemmista. Naisen mielestä heillä oli samankaltaista aaltoilua. Sanoina kaikki kuulosti epäselvältä, mutta hän tarkoitti sitä, että hän pelkäsi oman elämän pahojen sotkujen menevän sellaiseksi, että ne onnistuisivat tekemään hänen omasta olostaan surkean ja epätoivoisen ja se energia saisi miehen ottamaan takapakkia, kuten asiasta oli kirjoitettu. Ei että nainen ei olisi luottanut mieheen, mutta hän ei luottanut omaan kykyynsä säilyä omana itsenään kun asiat menisivät hankalasti.

        Nainen ymmärtää kyllä miestä ja ettei tilanne ole hänellekään mitenkään helppo. Veneretket rannalle eivät suutututa tai saa ajattelemaan miehestä mitään negatiivista. Hän haluaa, että mies saa voimia eikä halua niitä viedä. Nainen on surullinen kun ei tiedä miten ratkaista tilannetta.

        Siihen mitä mies aiemmin sanoi, niin nainen ei ole mitenkään liian herkkä yhteydenotoille. Kyllä hän huolehtii aina oman päänsä sellaiseksi ettei menisi sellaisesta millään tavoin sekaisin, vaan vastaisi ihan normaalisti ja lämpöisesti. Joten siitä ei tarvi stressata ja se ovi on aina miehelle auki jos mies sen oven löysi. Miten ikinä asiat meneekin.

        Nainen tuntee niin lämpimästi ja syvästi miestä kohtaan, mutta jos totta puhutaan, on hänkin aika hukassa tilanteen suhteen.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Nainen oli miettinyt paljon sitä, mitä vastaavaa kokeneet ihmiset olivat jakaneet kokemuksistaan. Mitä enemmän nainen sitä mietti, sitä enemmän tuntui siltä että kaikki ne ohjeet pitivät paikkansa.

        Että välissä olevissa muureissa oli kyse paljon energian tasoista. Itsensä kanssa. Naisesta oli tuntunut, että he olivat päässeet hyvään energiaan ja paremmin kuin koskaan ennen. Se jopa pysyi pidempiä hetkiä. Mutta se vielä aaltoili ja molemmat vielä tipahtelivat siitä. Nainen pelkäsi sitä, että elämän sekaisuus suistaisi heidät molemmat vielä huonompaan energiaan ja silloin heidän olisi vaikea lähentyä, alottaisivat taas sen energiaa syövän juoksemisen ja pakenemisen.

        Nainen ajatteli, että ehkä se oli luonnon laki, etteivät he olleet kyenneet lähentymään aiemmin toisiaan, huonommassa energiassa itsejensä suhteen. Koska heidän vaikutus toisiinsa on niin vahva, niin ehkä se on luonnon laki että energioiden on oltava hyviä ennen kuin kaksi niin vahvasti toisiinsa vaikuttavaa pääsevät lähekkäin. Ja kyse oli molemmista. Naisen mielestä heillä oli samankaltaista aaltoilua. Sanoina kaikki kuulosti epäselvältä, mutta hän tarkoitti sitä, että hän pelkäsi oman elämän pahojen sotkujen menevän sellaiseksi, että ne onnistuisivat tekemään hänen omasta olostaan surkean ja epätoivoisen ja se energia saisi miehen ottamaan takapakkia, kuten asiasta oli kirjoitettu. Ei että nainen ei olisi luottanut mieheen, mutta hän ei luottanut omaan kykyynsä säilyä omana itsenään kun asiat menisivät hankalasti.

        Nainen ymmärtää kyllä miestä ja ettei tilanne ole hänellekään mitenkään helppo. Veneretket rannalle eivät suutututa tai saa ajattelemaan miehestä mitään negatiivista. Hän haluaa, että mies saa voimia eikä halua niitä viedä. Nainen on surullinen kun ei tiedä miten ratkaista tilannetta.

        Siihen mitä mies aiemmin sanoi, niin nainen ei ole mitenkään liian herkkä yhteydenotoille. Kyllä hän huolehtii aina oman päänsä sellaiseksi ettei menisi sellaisesta millään tavoin sekaisin, vaan vastaisi ihan normaalisti ja lämpöisesti. Joten siitä ei tarvi stressata ja se ovi on aina miehelle auki jos mies sen oven löysi. Miten ikinä asiat meneekin.

        Nainen tuntee niin lämpimästi ja syvästi miestä kohtaan, mutta jos totta puhutaan, on hänkin aika hukassa tilanteen suhteen.

        Miehen elämän sekaisuus oli välillä raskasta, eikä hän halunnut rasittaa sillä naista. Kaiken muun hän oli valmis avaamaan ja jakamaan naisen kanssa. Mutta kelpaisiko sellainen turhankin tavallinen maailma tuolle mystiselle merenneidolle? Piti maailma olla vedenelävälle hienompi, rajumpi tai moniulotteisempi kuin kuivan maan miehellä oli tarjota? Sellaisiin kysymyksiin mies tarvitsi apua. Ja niitä hän ajatteli tunnustella tuolta rannalta touhuavalta tietäjänaiselta.
        Vaikutti ajattelevalta ja energiseltä emännältä. Eiköhän sieltä jotain teräviä neuvoja irtoa, ajatteli mies venettään rantavesissä meloen. Välillä hän vilkaisi olkansa yli takanaan siintävää luotoa ja siellä jäseniään oikovaa merenneitoa. Huoh, niin vetävä, mutta niin kaukana. Monella tapaa.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Miehen elämän sekaisuus oli välillä raskasta, eikä hän halunnut rasittaa sillä naista. Kaiken muun hän oli valmis avaamaan ja jakamaan naisen kanssa. Mutta kelpaisiko sellainen turhankin tavallinen maailma tuolle mystiselle merenneidolle? Piti maailma olla vedenelävälle hienompi, rajumpi tai moniulotteisempi kuin kuivan maan miehellä oli tarjota? Sellaisiin kysymyksiin mies tarvitsi apua. Ja niitä hän ajatteli tunnustella tuolta rannalta touhuavalta tietäjänaiselta.
        Vaikutti ajattelevalta ja energiseltä emännältä. Eiköhän sieltä jotain teräviä neuvoja irtoa, ajatteli mies venettään rantavesissä meloen. Välillä hän vilkaisi olkansa yli takanaan siintävää luotoa ja siellä jäseniään oikovaa merenneitoa. Huoh, niin vetävä, mutta niin kaukana. Monella tapaa.

        Elämän ajautuminen raskaaseen sekavuuteen oli tullut tutuksi naisellekin. Hän itse yritti pysyä rauhallisena, mutta sekavaksi alkoi mennä ympärillä myös. Yksi huonommista tunteista oli se tunne miten pahaan kostavaan sotkuun kaikki menee ja miten mitään ikinä saa selvitettyä mihinkään järjestykseen.

        Nainen oli joskus pohtinut, että ihmisillä on kahdenlaisia tapoja. Elää enemmän päänsä sisällä tai päänsä ulkopuolella. Tarkoittaen sillä sitä, että toiset kiinnittävät enemmän huomiota ympäristöönsä ja toiset ajatuksiinsa. Nainen kuului jälkimmäiseen. Hänen päänsä sisällä oli niin paljon maailmaa ettei sillä ollut hänelle juurikaan väliä missä hän fyysisesti oli. Hän voisi ihan helposti vaikka istua pienessä harmaassa kopissa kyllästymättä, koska ajatuksissa oli paljon ajateltavaa ja oma mielikuvitus piti hereillä. Tottakai hän oli myös visuaalinen, mutta hän ei pitänyt valmiista asioista vaan lähinnä siitä että sai tehdä omaa ympäristöään. Hänelle olisi sopinut hyvin sellainen, että tipautetaan keskelle sademetsää ja sinne saa rakentaa hiljalleen oman kotinsa siitä mitä löytää käyttäen kaiken luovuutensa ja ongelmanratkaisutaitonsa. Jokin tekemisen tarve. Tarve purkaa itseään tekemällä. Hän ei mielestään tarvinnut paljoa ollakseen onnellinen. Lämpimän paikka missä nukkua. Hän ei siis ollut ollenkaan mikään ns. high-maintanance, vaan enemmänkin nautti siitä että pääsi elämässä perusasioiden äärelle. Vähän askeettisuuteenkin taipuva.

        Nainen tykkäsi eniten muutoinkin kotona olemisesta. Hän ei kaivannut mitään hienoa, rajua tai moniulotteista, vaan ihan tavallinen arki oli parasta. Hän ei siis ollut mitenkään erityisen elämyshakuinen, mutta oli vaan toisinaan ajautunut sellaiseen, vaikka siis piti eniten kotona oleilusta. Hänestä saattoi kyllä saada erilaisen kuvan, koska ehkä hän oli sitten vähän omalaatuinen, mutta se omalaatuisuus oli pään sisällä ja sen vastapainoksi hän kyllä arvosti sellaista täysin tavallista arkea. Hän mielsi sen itse niin, että ehkä ne ihmiset joilla on vähän liian vilkas sisäinen maailma, ovat helpommin tyytyväisiä tavalliseen tylsään arkeen. Koska se on turvallista. Ja omassa itsessä on jo tarpeeksi elämystä itselle. Oma onnihan on etsittävä itsensä sisältä eikä ulkoisista puitteista tai sysättävä sitä muiden vastuulle. Kyllä se itsen vastuulla on.

        Nainen ei nähnyt minkäänlaista ongelmaa noissa asioissa. Koska ne oli muutenkin ihan toissijaista. Hänen mielestään onnellisuus olisi sitä, että saisi aamuisin herätä sen miehen vierestä jota koko sydämestään rakastaa, viettää sitä ihan arkista ja tylsää arkea ja käydä hänen viereensä taas nukkumaan. Ajatella, että miten onnellinen olisi, kun saisi olla lähellä ihmistä, jota niin rakastaa ja nukkua lämpöisessä ja turvallisessa paikassa hänen kanssaan. Siinä on niitä perusasioita.
        Vaikeampia ongelmia olisi esim. asuinpaikka tai etäisyys/pienet lapset jne. Siis sellaisia, joihin ei ole hyvää ratkaisua ollenkaan olemassa.

        Niin ja se merenneitokin on ihan tavallinen nainen.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Miehen elämän sekaisuus oli välillä raskasta, eikä hän halunnut rasittaa sillä naista. Kaiken muun hän oli valmis avaamaan ja jakamaan naisen kanssa. Mutta kelpaisiko sellainen turhankin tavallinen maailma tuolle mystiselle merenneidolle? Piti maailma olla vedenelävälle hienompi, rajumpi tai moniulotteisempi kuin kuivan maan miehellä oli tarjota? Sellaisiin kysymyksiin mies tarvitsi apua. Ja niitä hän ajatteli tunnustella tuolta rannalta touhuavalta tietäjänaiselta.
        Vaikutti ajattelevalta ja energiseltä emännältä. Eiköhän sieltä jotain teräviä neuvoja irtoa, ajatteli mies venettään rantavesissä meloen. Välillä hän vilkaisi olkansa yli takanaan siintävää luotoa ja siellä jäseniään oikovaa merenneitoa. Huoh, niin vetävä, mutta niin kaukana. Monella tapaa.

        Piti vielä sanoa, että voimia ❤
        Jollain tavalla tiedän tunteen..

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Elämän ajautuminen raskaaseen sekavuuteen oli tullut tutuksi naisellekin. Hän itse yritti pysyä rauhallisena, mutta sekavaksi alkoi mennä ympärillä myös. Yksi huonommista tunteista oli se tunne miten pahaan kostavaan sotkuun kaikki menee ja miten mitään ikinä saa selvitettyä mihinkään järjestykseen.

        Nainen oli joskus pohtinut, että ihmisillä on kahdenlaisia tapoja. Elää enemmän päänsä sisällä tai päänsä ulkopuolella. Tarkoittaen sillä sitä, että toiset kiinnittävät enemmän huomiota ympäristöönsä ja toiset ajatuksiinsa. Nainen kuului jälkimmäiseen. Hänen päänsä sisällä oli niin paljon maailmaa ettei sillä ollut hänelle juurikaan väliä missä hän fyysisesti oli. Hän voisi ihan helposti vaikka istua pienessä harmaassa kopissa kyllästymättä, koska ajatuksissa oli paljon ajateltavaa ja oma mielikuvitus piti hereillä. Tottakai hän oli myös visuaalinen, mutta hän ei pitänyt valmiista asioista vaan lähinnä siitä että sai tehdä omaa ympäristöään. Hänelle olisi sopinut hyvin sellainen, että tipautetaan keskelle sademetsää ja sinne saa rakentaa hiljalleen oman kotinsa siitä mitä löytää käyttäen kaiken luovuutensa ja ongelmanratkaisutaitonsa. Jokin tekemisen tarve. Tarve purkaa itseään tekemällä. Hän ei mielestään tarvinnut paljoa ollakseen onnellinen. Lämpimän paikka missä nukkua. Hän ei siis ollut ollenkaan mikään ns. high-maintanance, vaan enemmänkin nautti siitä että pääsi elämässä perusasioiden äärelle. Vähän askeettisuuteenkin taipuva.

        Nainen tykkäsi eniten muutoinkin kotona olemisesta. Hän ei kaivannut mitään hienoa, rajua tai moniulotteista, vaan ihan tavallinen arki oli parasta. Hän ei siis ollut mitenkään erityisen elämyshakuinen, mutta oli vaan toisinaan ajautunut sellaiseen, vaikka siis piti eniten kotona oleilusta. Hänestä saattoi kyllä saada erilaisen kuvan, koska ehkä hän oli sitten vähän omalaatuinen, mutta se omalaatuisuus oli pään sisällä ja sen vastapainoksi hän kyllä arvosti sellaista täysin tavallista arkea. Hän mielsi sen itse niin, että ehkä ne ihmiset joilla on vähän liian vilkas sisäinen maailma, ovat helpommin tyytyväisiä tavalliseen tylsään arkeen. Koska se on turvallista. Ja omassa itsessä on jo tarpeeksi elämystä itselle. Oma onnihan on etsittävä itsensä sisältä eikä ulkoisista puitteista tai sysättävä sitä muiden vastuulle. Kyllä se itsen vastuulla on.

        Nainen ei nähnyt minkäänlaista ongelmaa noissa asioissa. Koska ne oli muutenkin ihan toissijaista. Hänen mielestään onnellisuus olisi sitä, että saisi aamuisin herätä sen miehen vierestä jota koko sydämestään rakastaa, viettää sitä ihan arkista ja tylsää arkea ja käydä hänen viereensä taas nukkumaan. Ajatella, että miten onnellinen olisi, kun saisi olla lähellä ihmistä, jota niin rakastaa ja nukkua lämpöisessä ja turvallisessa paikassa hänen kanssaan. Siinä on niitä perusasioita.
        Vaikeampia ongelmia olisi esim. asuinpaikka tai etäisyys/pienet lapset jne. Siis sellaisia, joihin ei ole hyvää ratkaisua ollenkaan olemassa.

        Niin ja se merenneitokin on ihan tavallinen nainen.

        Tavalliset, normaalissa elämässä viihtyvät naiset onkin parhaita. Ei elämä voi olla pelkkää aktiviteettia ja jatkuvaa säpinää. Toki säännöllistä virikettä pitää olla.
        Sillä merenneidolla on vain tiettyjä piirteitä, joiden vuoksi mies epäili hänen vaativan vaihtelevampaa elämää. Hiukan räväkämpää menoa ja pientä luksusta, muuten hän voisi tylsistyessään muuttua kiukkuiseksi merinoidaksi. Mies tunsi naista sen verran, että näki jo kauempaa milloin jokin painoi mieltä tai olo oli kiukkuinen. Silti hän piti naisesta myös kiukkuisena, vaikka välillä kiukkuilu kävikin hermojen päälle. Mieli teki tuolloin mennä ja ottaa naisesta kunnon halaus, ja sanoa: "Vaikka sinua kuinka ottaa päähän ja kiukuttaa, muista että olen tässä koska haluan olla."

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Tavalliset, normaalissa elämässä viihtyvät naiset onkin parhaita. Ei elämä voi olla pelkkää aktiviteettia ja jatkuvaa säpinää. Toki säännöllistä virikettä pitää olla.
        Sillä merenneidolla on vain tiettyjä piirteitä, joiden vuoksi mies epäili hänen vaativan vaihtelevampaa elämää. Hiukan räväkämpää menoa ja pientä luksusta, muuten hän voisi tylsistyessään muuttua kiukkuiseksi merinoidaksi. Mies tunsi naista sen verran, että näki jo kauempaa milloin jokin painoi mieltä tai olo oli kiukkuinen. Silti hän piti naisesta myös kiukkuisena, vaikka välillä kiukkuilu kävikin hermojen päälle. Mieli teki tuolloin mennä ja ottaa naisesta kunnon halaus, ja sanoa: "Vaikka sinua kuinka ottaa päähän ja kiukuttaa, muista että olen tässä koska haluan olla."

        No ehkä se on se piirre, että nainen innostuu helposti ja saattaa saada päähänsä vähän pöhköjäkin ideoita. Ja se innostus on voimakasta ja sellaista, että on tehtävä heti. Mutta kyllähän jokaisen ihmisen oma viihtyminen on lopulta itsensä käsissä eikä toisen. Tietty se helpottaa, jos luonteenpiirteet osuu yksiin. Naiselle varmasti oli hyväksi joku joka lähtisi hänen hulluihin juttuihinsa mukaan tai jopa työntäisi niitä liikkeelle, kun joskus saattoivat vain jäädä hyväksi ajatukseksi. Mutta kyllä elämän silti pitää rakentua sen täysin arkisen arjen ympärille. Muu on maustetta.

        Nainen myös piti miehestä kiukkuisena, oli aina pitänyt. Miehen tunnetilat tuntuivat niin luonnollisilta ja ymmärrettäviltä. Helppolukuisuutta tai jotakin yhteyttä. Tai ehkä sitä, että oli tarve ja halu olla toista lähellä ja myös kiukkuisena se vetovoima oli sama. Nainen myös noin yleisesti suhtautui kiukkuisuuteen vähän niin kuin haasteena, että kuinka kauan kestää lepyttää.

        Naisella oli kyllä ollut vähän huono päivä.
        Se on hullua miten kaiken on aina oltava niin käsittämättömän vaikeaa. Tai ehkä vika on siinä, että nainen oli luottanut ihmisiin liikaa. Ei onneksi niin pahasti kuin olisi voinut, mutta liikaa kuitenkin. Sen sai huomata. Eikä se edes ollut mikään pahin ongelma, kun oli ehkä vielä jotenkin ratkaistavissa jos oli fiksu. Ehkä. Mutta siis häntä suututti kun oli maksanut toisen puolesta jotain. Siten että käytännössä oli tapahtunut niin että raha on siirtynyt naisen tililtä mutkien kautta toisen tilille. Ihan kohtuullisen iso summa. Koska oli luottanut elämään, kauniisiin puheisiin yms. No, kävi ilmi ettei se henkilö aikonut antaa rahoja takaisin vaikka ne makasivat ylimääräisinä sen tilillä. Kun nainen sanoi, että no hoidetaan asia sitten virallisia teitä, niin henkilö ilmoitti ettei nainen tule ikinä näkemään niistä rahoista vilaustakaan. Ja nainen tiesi kyllä että se on totta ja henkilö saa ne piilotettua hetkessä ihan helposti siten ettei mikään Suomen viranomainen mitään voi.
        Hän oli miettinyt asiaa koko päivän ja ollut vähän kiukkuinen. Ei sillä, että hän välittäisi mistään rahasta niin paljoa että antaisi sen tehdä oloa huonoksi, mutta kai siinä kohtaa pitää välittää kun ei ole kyse pienistä summista. No, elämä on.
        Ja toisaalta ne positiiviset tunteet on niin voimakkaita, että kaikenmaailman kiukut on vaan ohikiitäviä. Nainen ei yleensäkään jäänyt niihin märehtimään, mutta oli vaan ollut vähän huono päivä muutenkin. Mutta hän näki kyllä jo positiivisen puolen ja se oli se, että nyt hän tiesi. Tieto on valtaa ja hyvä jotta keksii ratkaisun.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        No ehkä se on se piirre, että nainen innostuu helposti ja saattaa saada päähänsä vähän pöhköjäkin ideoita. Ja se innostus on voimakasta ja sellaista, että on tehtävä heti. Mutta kyllähän jokaisen ihmisen oma viihtyminen on lopulta itsensä käsissä eikä toisen. Tietty se helpottaa, jos luonteenpiirteet osuu yksiin. Naiselle varmasti oli hyväksi joku joka lähtisi hänen hulluihin juttuihinsa mukaan tai jopa työntäisi niitä liikkeelle, kun joskus saattoivat vain jäädä hyväksi ajatukseksi. Mutta kyllä elämän silti pitää rakentua sen täysin arkisen arjen ympärille. Muu on maustetta.

        Nainen myös piti miehestä kiukkuisena, oli aina pitänyt. Miehen tunnetilat tuntuivat niin luonnollisilta ja ymmärrettäviltä. Helppolukuisuutta tai jotakin yhteyttä. Tai ehkä sitä, että oli tarve ja halu olla toista lähellä ja myös kiukkuisena se vetovoima oli sama. Nainen myös noin yleisesti suhtautui kiukkuisuuteen vähän niin kuin haasteena, että kuinka kauan kestää lepyttää.

        Naisella oli kyllä ollut vähän huono päivä.
        Se on hullua miten kaiken on aina oltava niin käsittämättömän vaikeaa. Tai ehkä vika on siinä, että nainen oli luottanut ihmisiin liikaa. Ei onneksi niin pahasti kuin olisi voinut, mutta liikaa kuitenkin. Sen sai huomata. Eikä se edes ollut mikään pahin ongelma, kun oli ehkä vielä jotenkin ratkaistavissa jos oli fiksu. Ehkä. Mutta siis häntä suututti kun oli maksanut toisen puolesta jotain. Siten että käytännössä oli tapahtunut niin että raha on siirtynyt naisen tililtä mutkien kautta toisen tilille. Ihan kohtuullisen iso summa. Koska oli luottanut elämään, kauniisiin puheisiin yms. No, kävi ilmi ettei se henkilö aikonut antaa rahoja takaisin vaikka ne makasivat ylimääräisinä sen tilillä. Kun nainen sanoi, että no hoidetaan asia sitten virallisia teitä, niin henkilö ilmoitti ettei nainen tule ikinä näkemään niistä rahoista vilaustakaan. Ja nainen tiesi kyllä että se on totta ja henkilö saa ne piilotettua hetkessä ihan helposti siten ettei mikään Suomen viranomainen mitään voi.
        Hän oli miettinyt asiaa koko päivän ja ollut vähän kiukkuinen. Ei sillä, että hän välittäisi mistään rahasta niin paljoa että antaisi sen tehdä oloa huonoksi, mutta kai siinä kohtaa pitää välittää kun ei ole kyse pienistä summista. No, elämä on.
        Ja toisaalta ne positiiviset tunteet on niin voimakkaita, että kaikenmaailman kiukut on vaan ohikiitäviä. Nainen ei yleensäkään jäänyt niihin märehtimään, mutta oli vaan ollut vähän huono päivä muutenkin. Mutta hän näki kyllä jo positiivisen puolen ja se oli se, että nyt hän tiesi. Tieto on valtaa ja hyvä jotta keksii ratkaisun.

        Ihan ensiksi täytyy sanoa, että tässä maailmassa on monenlaista k-s--tajaa. Osa käyttää härskisti hyväksi toisen hyväntahtoisuutta saadakseen rahat itselleen. Se on jo petos, eli rikosasia.
        Toiset taas k-s-ttaa tunteissa vain saadakseen pönkittää egoaan. Sekin on väärin, mutta siitä ei voi tuomita rangaistusta. P-skamaista molemmat silti on. Roistomaista toiminta peräti.

        Mies piti myös naisesta hänen välillä piilevän, mutta välillä esiin tulevan suorasukaisuuden vuoksi. Sellainen pieni värikäs aitous oli puoleensavetävää. Mies itse oli hiukan pahempi: Hän saattoi välillä kuormittuessaan räjähdellä silmille. Ei pahasti, mutta tarpeeksi jopa loukatakseen toista. Toki hän nopeasti leppyvänä muisti pyytää anteeksi, mutta ei se tehtyä tekemättömäksi tehnyt. Ei hän naisille juurikaan räjähdellyt, mutta saivat hekin välillä osansa miesten mukana. Ikävä piirre yleensä mukavassa tyypissä. Sekös miestä itseään monesti jälkeenpäin harmittikin.

        Mies toivoi, että tuo häntä suuresti puhutteleva nainen ja merenneito olisi uskaltanut sanoa mikä mieltä painoi. Jokainen pieni muru hänestä oli miehelle aarre. Oli se sitten murhe tai riemu, halusi hän jakaa ne hänen kanssaan. Koska sydän sanoi niin.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Ihan ensiksi täytyy sanoa, että tässä maailmassa on monenlaista k-s--tajaa. Osa käyttää härskisti hyväksi toisen hyväntahtoisuutta saadakseen rahat itselleen. Se on jo petos, eli rikosasia.
        Toiset taas k-s-ttaa tunteissa vain saadakseen pönkittää egoaan. Sekin on väärin, mutta siitä ei voi tuomita rangaistusta. P-skamaista molemmat silti on. Roistomaista toiminta peräti.

        Mies piti myös naisesta hänen välillä piilevän, mutta välillä esiin tulevan suorasukaisuuden vuoksi. Sellainen pieni värikäs aitous oli puoleensavetävää. Mies itse oli hiukan pahempi: Hän saattoi välillä kuormittuessaan räjähdellä silmille. Ei pahasti, mutta tarpeeksi jopa loukatakseen toista. Toki hän nopeasti leppyvänä muisti pyytää anteeksi, mutta ei se tehtyä tekemättömäksi tehnyt. Ei hän naisille juurikaan räjähdellyt, mutta saivat hekin välillä osansa miesten mukana. Ikävä piirre yleensä mukavassa tyypissä. Sekös miestä itseään monesti jälkeenpäin harmittikin.

        Mies toivoi, että tuo häntä suuresti puhutteleva nainen ja merenneito olisi uskaltanut sanoa mikä mieltä painoi. Jokainen pieni muru hänestä oli miehelle aarre. Oli se sitten murhe tai riemu, halusi hän jakaa ne hänen kanssaan. Koska sydän sanoi niin.

        Nainenhan nimenomaan piti miehessä siitäkin, että mies oli suutuessaan hieman räjähtelevä. Se oli jotain sellaista aitoa suoruutta, jossa itseä ei paljoa hillitty ja se jostain syystä hymyilytti naista ajatuksissaan. Hän ei oikein osannut edes sanoa miksi. Hän piti miehen piirteistä paljon. Ehkä ne sitten sopi jotenkin hänen omiin piirteisiinsä käänteisesti, koska hän oli kuitenkin aika rauhallinen ja oli ehkä erityisen hyvä ottamaan vastaan loukkaavia sanoja suuttumatta niistä koska arvosti sitä että sanotaan suoraan. Hän oli jotenkin lapsesta asti tottunut siihen että hänestä ja hänen vioistaan, sekä oikeista että keksityistä, jauhetaan selän takana sukulaisille niin paljon että häneen aina suhtaudutaan oudosti. Niin se suoruus ja kaikkien loukkauksien tuleminen päin naamaa tuntuu vaan ihanalta ja puhdistavalta. Koska ne on silloin suoraan siinä edessä käsiteltävänä ja jos on jotain korjattavaa itsessä, voi ottaa onkeensa ja sitten asiat on paremmin.
        Nainen itse ei juurikaan suuttuessaan loukannut, mutta antoi tulla kyllä kaiken mieltä painavan ulos. Ja hänellä oli huono tapa, että äänen volyymi saattoi riidassa mennä hieman huutamiseksi. Ei ollut päässyt siitä täysin eroon. Mutta osasi myös pyytää anteeksi eikä ollut mitenkään pitkävihainen. Koska kuka nyt riidellä tahtoisi edes. Se kuuluu elämään, mutta ehkä sitä itse riitelyä tärkeämpää on se, että osaa sopia. Ja että tuntuu sen jälkeen siltä ettei henkisesti mitään hajonnut, korkeintaan puhdistui. Riita voi siis mennä vähän tuliseksi, koska sellaista riitaa on sitten mukava sopiakin vastaavasti.

        Tavallaanhan sen kyllä ymmärtää, jos joku henkilö haluaa kostaa tai jotenkin osoittaa että hallitsee tilannetta. Ihan inhimillistä varmaan ja rahaahan se vain on. Pitää vaan yrittää nyt olla se fiksumpi ja keksiä jokin keino korjata tilannetta. En tiedä onko muuta vaihtoehtoa kuin yrittää saada puhuttua sen rahan pistäminen kiinteäksi omaisuudeksi, johon omistussuhteet puoliksi. Se on ainoa naisen keksimä keino. Joka taas tuo uusia ja uusia ongelmia tietty. Ärsyttävän hankalaa. Ja onhan se rikos, mutta ei pollet sille itse asialle yhtään mitään voi jos joku päättää piilottaa rahat eikä välitä.
        Ja naisesta tuntui jo paremmalta kun mies oli kuunnellut häntä ja oli olemassa. Nainen ei jaksanut enää murehtia enempää. Hänen päivänsä oli jo mennyt ihan paremmaksi miehen kohtaamisesta. Hän oli iloinen ja ajatteli iloisia ajatuksia... eli miestä suuttuneena 😄❤

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Ja kerrottakoon tässä, ettei tarinan mies ole tuuliviiri. Kyllä se merenneito siellä sydämessä syvemmällä on. Tyly miehen on pelkkää selkää katsella, vaikka kovin kaunis se lantion kaari onkin...
        Apua ja neuvoja mies oikeasti kaipasi. Naisellista näkemystä ja pientä sympatiaa, sitä hän toivoi rannalta löytävänsä. Kerätäkseen voimia uuteen veneretkeen...

        Kirjoitin kappaleen 6: Rannalla, silti vielä veneessä.
        S24 botti epäili minua jälleen botiksi, joten lähettämäni teksti katosi bittiavaruuteen. Taidan lopettaa nämä novellit, kun mikään ei poliisibotille kelpaa.

        -Odysseys, eli ap-

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Kirjoitin kappaleen 6: Rannalla, silti vielä veneessä.
        S24 botti epäili minua jälleen botiksi, joten lähettämäni teksti katosi bittiavaruuteen. Taidan lopettaa nämä novellit, kun mikään ei poliisibotille kelpaa.

        -Odysseys, eli ap-

        Ehkä mun pitää yrittää ottaa sun manttelia ja kirjoitella itse novelleja jottei palsta ihan kuihdu kirjallisesti. Se voisi olla hyvää ajanvietettä 😊 Älä sä ärsytä bottia enempää ettet saa banneja ❤

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Kirjoitin kappaleen 6: Rannalla, silti vielä veneessä.
        S24 botti epäili minua jälleen botiksi, joten lähettämäni teksti katosi bittiavaruuteen. Taidan lopettaa nämä novellit, kun mikään ei poliisibotille kelpaa.

        -Odysseys, eli ap-

        Voihan se olla, ettei bottista kannata ärsyttää, että häviäminen oli hyväkin, kunhan säilytät itsellä, että voit merenneidollesi ne iltasaduksi lukea.

        Kappale1: Vastarannalla, jumissa kalliolla

        Voisiko olla, että Mera näyttää lekottelevaa selkäänsä, vain piilottaakseen kyyneleensä. Ehkä hän ei halua turhaan huolestuttaa miestä, sillä kyyneleet ovat hänen omansa. Mera tietää vahvasti itsessään, että hetki on kohta lähellä, kun valo ja tuuli ovat kuivuneet kyyneleet suolaksi Meran pitkiin hiuksiin. Silloin haaveissaan Mera haluaisi uida veden kautta sulavalla liikkeillä oikotietä miehen vierelle veneeseen tai viereiseen rantaan. Mera tietää, ettei mikään veden Ahti tai pirajaparvi häntä satuttaisi, mutta tässä hän luottaa enemmän miehen taitoihin, kuin omiinsa. Aina, kun Mera näkee miehen katselevan kysyvästi kalliolle jolla hän muka lekottelee auringossa, Mera vain hymyilee leveästi ja vilkuttelee kaikki hyvin, aurinko paistaa ja toivoo, että mies ei murehdi hänen murheitaan. Mera haluaisi hypätä jo veteen, hän on itsestään varma, eikä pelkää mitään ulkopuolista uhkaa, mutta aina katsoessaan mieheen hän tuntee sydämessään jotakin yli oman ymmärryksen sietokyvyn. Meralla on kysymys ilman kysymystä, kaikki on selvää ja samalla kaikki hänen sisällään on sekaisin. Mera on sekaisin miehen tuoksusta, tuoksussa sekoittuu hänen mieleensä se elementti, jossa hänen on helpointa liikkua, jossa hän luontaisesti liikkuisi sulavasti. Mera on kuitenkin, niin kauan tuntenut alansa kiven kuuman painon, ettei tiedä miten lähtisi liikkeelle, miten uskaltaa hypätä vetään. Mera näkee sivusilmällä miehen touhukkaan naisen luona ja on kiukkuinen itselleen, että on jumissa kalliolla, jumissa suurissa tunteissa miestä kohtaan. Mera on ylpeä, hän ei haluaisi paljastaa miehelle kuinka heikkona on häneen, samalla hän miettii kuumeisesti mitä sanoisi ja miten pudottaisi pullon kirjoineen veteen?

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Kirjoitin kappaleen 6: Rannalla, silti vielä veneessä.
        S24 botti epäili minua jälleen botiksi, joten lähettämäni teksti katosi bittiavaruuteen. Taidan lopettaa nämä novellit, kun mikään ei poliisibotille kelpaa.

        -Odysseys, eli ap-

        Tallenna välissä, muuten häviää :)

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Voihan se olla, ettei bottista kannata ärsyttää, että häviäminen oli hyväkin, kunhan säilytät itsellä, että voit merenneidollesi ne iltasaduksi lukea.

        Kappale1: Vastarannalla, jumissa kalliolla

        Voisiko olla, että Mera näyttää lekottelevaa selkäänsä, vain piilottaakseen kyyneleensä. Ehkä hän ei halua turhaan huolestuttaa miestä, sillä kyyneleet ovat hänen omansa. Mera tietää vahvasti itsessään, että hetki on kohta lähellä, kun valo ja tuuli ovat kuivuneet kyyneleet suolaksi Meran pitkiin hiuksiin. Silloin haaveissaan Mera haluaisi uida veden kautta sulavalla liikkeillä oikotietä miehen vierelle veneeseen tai viereiseen rantaan. Mera tietää, ettei mikään veden Ahti tai pirajaparvi häntä satuttaisi, mutta tässä hän luottaa enemmän miehen taitoihin, kuin omiinsa. Aina, kun Mera näkee miehen katselevan kysyvästi kalliolle jolla hän muka lekottelee auringossa, Mera vain hymyilee leveästi ja vilkuttelee kaikki hyvin, aurinko paistaa ja toivoo, että mies ei murehdi hänen murheitaan. Mera haluaisi hypätä jo veteen, hän on itsestään varma, eikä pelkää mitään ulkopuolista uhkaa, mutta aina katsoessaan mieheen hän tuntee sydämessään jotakin yli oman ymmärryksen sietokyvyn. Meralla on kysymys ilman kysymystä, kaikki on selvää ja samalla kaikki hänen sisällään on sekaisin. Mera on sekaisin miehen tuoksusta, tuoksussa sekoittuu hänen mieleensä se elementti, jossa hänen on helpointa liikkua, jossa hän luontaisesti liikkuisi sulavasti. Mera on kuitenkin, niin kauan tuntenut alansa kiven kuuman painon, ettei tiedä miten lähtisi liikkeelle, miten uskaltaa hypätä vetään. Mera näkee sivusilmällä miehen touhukkaan naisen luona ja on kiukkuinen itselleen, että on jumissa kalliolla, jumissa suurissa tunteissa miestä kohtaan. Mera on ylpeä, hän ei haluaisi paljastaa miehelle kuinka heikkona on häneen, samalla hän miettii kuumeisesti mitä sanoisi ja miten pudottaisi pullon kirjoineen veteen?

        Ei, ei sittenkään Mera erehtyi luulemaan pelkoaan ylpeydeksi, omaksi viakseen. Juuri, kun hän katseli käsipeilistä (tietenkin sellainen on joka kiven puoltamassa) kauniita kasvojaan, lennähti lokki rääkäisten ohi. Silloin Mera tiesi, että tunne joka esti häntä, olikin pelko. Mera pelkäsi pirajoita, Ahtia ja näkymättömiä ja näkyviä lokkeja joita, heidän ympärillään vaelteli. Mera tiesi osaavansa uida, mutta ei tiennyt miten uida sellaisessa ympäristössä. Mera huokaili kalliolla.”Voi kun vaan pääsisi lähelle, silloin ei mikään uhkaisi”.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Ei, ei sittenkään Mera erehtyi luulemaan pelkoaan ylpeydeksi, omaksi viakseen. Juuri, kun hän katseli käsipeilistä (tietenkin sellainen on joka kiven puoltamassa) kauniita kasvojaan, lennähti lokki rääkäisten ohi. Silloin Mera tiesi, että tunne joka esti häntä, olikin pelko. Mera pelkäsi pirajoita, Ahtia ja näkymättömiä ja näkyviä lokkeja joita, heidän ympärillään vaelteli. Mera tiesi osaavansa uida, mutta ei tiennyt miten uida sellaisessa ympäristössä. Mera huokaili kalliolla.”Voi kun vaan pääsisi lähelle, silloin ei mikään uhkaisi”.

        Jatkoa...

        Joskus naisesta tuntui surulliselta. Hänelle tärkeimmät asiat ei ikinä tuntuneet onnistuvan. Hän halusi, että mies olisi iloinen ja onnellinen, mutta aina kun hän yrittää saada sitä välittymään miehelle, tuntui niin kuin yllä olisi kirous joka vaan aiheuttaa aaltoja ja kaikki alkaa heilua. Se tuntuu hänestä pahalta. Onko se todella kirous? Se vaikutti siltä, eikä hän aina tiedä mitä tehdä. Mies voisi sanoa hänelle, että mene takaisin mereen ja ui pois. Hän ymmärtäisi sen kyllä. Ja siltikin jokin voima vetäisi hänet varmasti vuosi toisensa jälkeen takaisin. Niin kuin linnut, jotka lähtevät talveksi ja aina palaavat. Magneettikenttien ja oman luontonsa ohjaamina. Mies oli hänelle kuin se koti, johon hän aina palasi. Josta hän ei koskaan ajatuksissaan edes lähtenyt.

        Se kuvasi hyvin naisen tunteita, että miehen aiheuttamat reaktiot ylittivät hänen oman sieto- ja käsityskyvyn. Sitä se oli aina ollut. Ja oli edelleenkin. Nainen oli kasvattanut omaa käsittelykykyään huimasti vuosien aikana, mutta miehen aiheuttamat reaktiot pääsivät edelleen toisinaan yllättämään hänet. Hän mietti mielessään että ehkä eniten oli kyse siitä. Se oli vaikeinta. Kaikki hänen päänsä sisällä todella oli päivänselvää ja aivan sekaisin. Nainen katseli miestä ja mietti hiljaa mielessään, että on niin selvää että olet vastakappaleeni, mutta miten se voi olla mahdollista. Hän tunsi suurta hämmennystä miettiessään, että miten se olisi mahdollista että mies olisi juuri hänen vastakappaleensa, kun mies oli niin ihana. Mies oli todella vetäissyt naiselta jalat alta niin tehokkaasti, että ne katosivat ja muuttuivat pyrstöksi. Hänestä tuntui jatkuvasti siltä että rakkaudelliset ja intohimoiset tunteensa miestä kohtaan loistavat kilometrin päähän ja yritti hieman himmailla niitä. Ihan itsensäkin takia, että tunnistaisi vielä peilistä hillityn itsensä. Hän yritti rauhoittaa itseään ja haaveilua, jotta aivot saisivat tilaa ajatella ratkaisua. Mikä se voisi olla, sitä hän ei ollut keksinyt. Hän halusi että molemmista tuntuisi helpolta. Rauhalliselta ja siltä että kummankaan ei tarvitse pelätä. Toisiaan kuunnellen ja arvostaen. Hän tiesi, että mies kuunteli häntä ja halusi että mieskin tiesi, että hänkin kuunteli miestä. Myös silloin kun mies ei tiennyt vastauksia. Sitä hän mietti sukeltaessaan uneen, jossa lokkeja ei kuulunut ja oli vain kauniita ajatuksia miehestä 😘

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Jatkoa...

        Joskus naisesta tuntui surulliselta. Hänelle tärkeimmät asiat ei ikinä tuntuneet onnistuvan. Hän halusi, että mies olisi iloinen ja onnellinen, mutta aina kun hän yrittää saada sitä välittymään miehelle, tuntui niin kuin yllä olisi kirous joka vaan aiheuttaa aaltoja ja kaikki alkaa heilua. Se tuntuu hänestä pahalta. Onko se todella kirous? Se vaikutti siltä, eikä hän aina tiedä mitä tehdä. Mies voisi sanoa hänelle, että mene takaisin mereen ja ui pois. Hän ymmärtäisi sen kyllä. Ja siltikin jokin voima vetäisi hänet varmasti vuosi toisensa jälkeen takaisin. Niin kuin linnut, jotka lähtevät talveksi ja aina palaavat. Magneettikenttien ja oman luontonsa ohjaamina. Mies oli hänelle kuin se koti, johon hän aina palasi. Josta hän ei koskaan ajatuksissaan edes lähtenyt.

        Se kuvasi hyvin naisen tunteita, että miehen aiheuttamat reaktiot ylittivät hänen oman sieto- ja käsityskyvyn. Sitä se oli aina ollut. Ja oli edelleenkin. Nainen oli kasvattanut omaa käsittelykykyään huimasti vuosien aikana, mutta miehen aiheuttamat reaktiot pääsivät edelleen toisinaan yllättämään hänet. Hän mietti mielessään että ehkä eniten oli kyse siitä. Se oli vaikeinta. Kaikki hänen päänsä sisällä todella oli päivänselvää ja aivan sekaisin. Nainen katseli miestä ja mietti hiljaa mielessään, että on niin selvää että olet vastakappaleeni, mutta miten se voi olla mahdollista. Hän tunsi suurta hämmennystä miettiessään, että miten se olisi mahdollista että mies olisi juuri hänen vastakappaleensa, kun mies oli niin ihana. Mies oli todella vetäissyt naiselta jalat alta niin tehokkaasti, että ne katosivat ja muuttuivat pyrstöksi. Hänestä tuntui jatkuvasti siltä että rakkaudelliset ja intohimoiset tunteensa miestä kohtaan loistavat kilometrin päähän ja yritti hieman himmailla niitä. Ihan itsensäkin takia, että tunnistaisi vielä peilistä hillityn itsensä. Hän yritti rauhoittaa itseään ja haaveilua, jotta aivot saisivat tilaa ajatella ratkaisua. Mikä se voisi olla, sitä hän ei ollut keksinyt. Hän halusi että molemmista tuntuisi helpolta. Rauhalliselta ja siltä että kummankaan ei tarvitse pelätä. Toisiaan kuunnellen ja arvostaen. Hän tiesi, että mies kuunteli häntä ja halusi että mieskin tiesi, että hänkin kuunteli miestä. Myös silloin kun mies ei tiennyt vastauksia. Sitä hän mietti sukeltaessaan uneen, jossa lokkeja ei kuulunut ja oli vain kauniita ajatuksia miehestä 😘

        Kuinka vesi olikaan lämmintä ja pinta tyyni, kun Mera teki unissaan liikkeitä veden alla. Aina miehen äänen kuulleessaan hän tunsi rauhoittavan lämmön ympäröivän hänen untaan ja siitä hän olisi vielä palkitseva hellimmin miestä, sen hän oli päättänyt. Hän halusi unessa vetää miehen lämpöiseen veteen...😘

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Kuinka vesi olikaan lämmintä ja pinta tyyni, kun Mera teki unissaan liikkeitä veden alla. Aina miehen äänen kuulleessaan hän tunsi rauhoittavan lämmön ympäröivän hänen untaan ja siitä hän olisi vielä palkitseva hellimmin miestä, sen hän oli päättänyt. Hän halusi unessa vetää miehen lämpöiseen veteen...😘

        Tästä tulee jälleen kerran oma monologini, mutta menköön.

        Aina käydessään nukkumaan nainen antoi itselleen luvan sukeltaa lämpimiin haaveisiin miehestä. Ne ajatukset saivat hänen olonsa tuntumaan siltä kuin maailmassa olisi syvä ja lämmin kohta, johon upota. Joskus, vuosia, niiden iltaisten haaveiden seassa oli surua, jota oli vaikea sulkea pois. Nyt niissä ei ollut jälkeäkään siitä surusta. Nainen oli ymmärtänyt maailmaa ja piti sitä kaikesta huolimatta kauniina. Ajatteli, että oli saanut nähdä jotain tärkeää ja merkityksellistä ja kaikki se oli näytetty hänelle miehen kautta. Mies oli ikään kuin avain koko maailman olemukseen. Ja häneen itseensäkin. Mikään muu maailmassa ei voisi avata häntä siten kuin tuon miehen kosketus avaisi.

        Miten ikinä maailma olisikaan, nainen toivoi, että mies ymmärtäisi ja hyväksyisi sen. He voivat luovuttaa, lähteä, sotkea, sekoittaa, mitä vain. Ja silti joutuvat loppuelämänsä elämään sen tunteen kanssa. Koska se ei katoa. Se ei ole niin kuin kaikki muu, joka katoaa. Syvimmät kokemukset jäävät. Sen hyväksyessään he muistaisivat huolehtia väleistään, oli tilanne mikä vain. Naista pelotti miehen herättämät tunteet siksikin, koska niihin liittyi niin paljon syvyyttä, jota ei ollut muualla. Niin kuin jotain täysin ainutlaatuista oli kiinni miehessä. Mies ei ollut korvattavissa. Nainen ei halunnut menettää tunnetta että mies piti hänestä, sillä hän piti miehestä paljon. Ja samalla hän tiesi, että kestäisi senkin. Tärkeintä oli, että hän arvosti omaa tunnettaan. Koska vain se oli hänen käsissään. Miehellä oli täysi vapaus tuntea miten ikinä tunsikaan. Nainen rakasti häntä silti.

        Meressä olevat vaarat huolettivat naista. Itsensä kannalta hän ei osannut stressata, mutta kaikkien muiden kannalta kyllä. Meri oli jo jonkin aikaa näyttänyt synkältä ja nainen toivoi, että mies varoisi rantakaislikossa olevia hampaita. Nainen ei nähnyt sinne asti, mutta tiesi. Miten hän voisi hoitaa haavoja, jos miestä sattuu kun hän on niin kaukana vedestä. Se ajatus stressasi naista. Etäisyys ja miten huolehtia. Parempi väistää vaaroja.

        Nainen ei ollut vaarassa, vaikka joskus tuntuikin, että meri oli muuttunut myrkylliseksi. Ja olihan se selvää ettei kaikki ollut kunnossa, mutta sen aiheuttamat asiat kohdistuivat ulospäin, ei juurikaan naiseen. Jonkin aikaa sitten ulapalla ohi uinut hai oli näyttänyt Ahdille hampaitaan ja tämä oli päättänyt rikkoa rystysensä niihin. Rannalle oli kerääntynyt ihmisjoukko huutamaan, että et voi tehdä noin, kun pienet delfiinit uivat perässäsi. Delfiinin poikaset todella olivat vieressä. Nainen tuli siitä hieman huolestuneeksi, että nyt alkaa paha olo levitä ja mennä sekavaksi. Mutta se ei siis kohdistunut häneen. Se olisi tuntunut kyllä helpommalta jos olisi kohdistunut. Naisella oli yleisestikin ottaen joku ihan pehmeä kohta miesten pahan olon luomia sekoiluja kohtaan. Hän sekä hieman epäuskoisena nauroi niille, että tuli todella huolestuneeksi ja tunsi tarvetta korjata sitä pahaa oloa ettei tapahdu enää. Oliko se sitten tarkoituksellista ettei mikään sellainen kohdistunut häneen ettei hän saisi siitä virtaa suuttua ja lähteä uimaan. Voi olla. Muttei mitään todella suurta vaaraa ollut ja nainen osasi kyllä hoitaa kaikki tilanteet. Myrkkyä meressä kyllä. Eikä nainen halunnut mitenkään kaataa turhaan asioita miehen päälle. Vain selventää hieman että mies näkisi paremmin pinnan alle, mitä siellä on.

    • Anonyymi

      Olisitpa ap kirjoittanut nimimerkillä...nyt näyttää siltä, että on ainakin kaksi merenneitoa ja toinen ei tiedä onko lintu vai kala. Toisaalta, taisi sillä miehellä olla kaksi naista muutenkin.

      • Anonyymi

        Tässä ketjussa on floodannut vain yksi merenneito, omia monologejani. Runoketjuissa on kyllä ollut useampia runoilijoita. Ajattelin että nämä on niin helppoja tunnistaa etten tarvitse nimimerkkiä, mutta voinhan minä niihin jonkin merenneitonimimerkinkin keksiä, ettei ketju mene ihan epäselväksi. Ja vaikka tehdä sitten ihan uuden ja oman ketjun, niin en taas kaappaa omilla höpinöilläni aloittajan ketjua. Höpisen sitten omassa ketjussani rauhassa. Jos nämä floodaamiseni siis jotakuta häiritsee. Nykyään ei oikein pöytälaatikkoon viitsi tarinoida, kun se on niin paljon helpompaa tänne palstalle höpistä. Pysyy höpinät paremmassa järjestyksessä kuin siellä pöytälaatikossa.

      • Anonyymi

        😢🤕🥀🌹🥰😘🧜‍♀️

    • Anonyymi

      Kappale 7: Korjausliike, rakkaudella

      Mies näki merenneidon tanssivan valkoisissa vaatteissa auringon luodessa kangastuksia sinne tänne. Aallokko oli rikkonut miehen venettä. Tuhoa katsellessaan mies alkoi ymmärtää, ettei tuo mystinen merenneito ollutkaan kaunis auringonsäde vaan pahamainen seireeni, joka oli yrittänyt houkutella miestä hetken huumaan ja turmioon. Vaaleanpunaiset lasit tipahtelivat miehen silmiltä hänen nähdessään suomuja. Merenneito oli kuin itse paholainen eikä mies halunnut olla hänen kanssaan enää missään tekemisissä. Mies valitsi kotirantansa. Rannalla oli kaunis ja touhukas nainen, jonka sydän oli puhdasta kultaa. Hänen seuraansa mies kaipasi. Ilman merenneidon nostattamaa rajuilmaa. Rannan nainen oli kaikin tavoin parempi kuin merenneito. Sen mies tiesi ja olisi voinut huutaa sen koko maailmalle, jos sillä saisi merenneidon lopettamaan. Eihän se saisi, sillä seireenit jatkavat viettelyään ja niin jatkaisi merenneitokin, mutta mies ei siitä enää välittäisi. Siihen loppui miehen tarina vaarallisen merenneidon kanssa.


      -ap-

      • Anonyymi

        Merenneito aavisti alussa jotakin tälläistä tapahtuvaksi. Olihan hän nähnyt itseään kuvattavan kamalilla pirajan/hain hampailla ja välistä oikein nälkäisenä tuntenut itsensä ahneeksi pikkupaskiaiseksi, syönyt metsässä kaikki teeret ja pyyt. Kahminut kätensä täyteen hunajaa ja kehdannut vielä pyytänyt lisääkin. Mikä ähky ja oksetus, miten ruma olo kaikesta tuosta oli tullut! Vaikka se olintapahrunut kuin unessa, se oli tapahtunut kuitenkin. Omat suomut ja pyrstö, kuinka hankala olomuoto elää ja olla, mitä siitä jos voittaisi sen loisteella omakseen maailman kaikki rikkaudet, mitä hyödyttäisi, jos rakkaus puuttuisi. Se olisi kuin, iloisten äänien soitto ilman, että kukaan olisi sitä koskaan kuullut. Se olisi, kuin valaan tyhjyyteen kaikuva ääni veden alla, joka kimpoilee loppumattomasti seinästä toiseen saavuttamatta kohdettaan.

        Merenneito nousi kalliolta ja käveli tukevasti maalla. Paljaiden jalkojen alla tuntui vihreä samal, samal ja multa. Nainen kyykistyi alas ja otti multaa kämmeneensä ja antoi sen pudota takaisin omalle paikalleen maahan. Siihen kohtaan kasvaisi jotain ihmeellistä ja kaunista vielä, sellaista jonka värit ja varjot ovat voimakkaammillaan aamuisin ja illoin.

        Merenneito oli oikea nainen, ei suomuja ei enää pyrstöä. Hän kulki metsän viileyteen pois miehen ja touhukkaan naisen näköpiirissä, kauas pois. Hän ei koskaan halua näyttäytyä miehelle kangastuksena tai minään muutakaan, jos miehen tahto on olla touhukkaan kultasydämisen naisen rinnalla. Nainen toivoo heille vain parasta ja, ettei yksikään Ahti, tai raivokkaan meren mahti koske heidän yhteiseen hyvään. Nainen toivoo, että tästä eteenpäin pikkuiset delfiinit saavat uida kaikessa ilossa ja rauhassa miehen ja touhukkaan naisen omassa kotirannassa.

        Nainen kävelee ja kävelee ja on onnellinen uudesta taidosta, kävellä omilla jaloillaan. Metsästä kuuluu ääni. Odottava jännitys nousee naisen sydämeen tälläistä hetkeä varten hän oli ollut, niin kauan, liian kauan ilman jalkoja ja kohta hän saisi juosta, hypellä ja juosta ilosta...siltä hänestä tuntui, vaikka ei tiennyt miksi.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Merenneito aavisti alussa jotakin tälläistä tapahtuvaksi. Olihan hän nähnyt itseään kuvattavan kamalilla pirajan/hain hampailla ja välistä oikein nälkäisenä tuntenut itsensä ahneeksi pikkupaskiaiseksi, syönyt metsässä kaikki teeret ja pyyt. Kahminut kätensä täyteen hunajaa ja kehdannut vielä pyytänyt lisääkin. Mikä ähky ja oksetus, miten ruma olo kaikesta tuosta oli tullut! Vaikka se olintapahrunut kuin unessa, se oli tapahtunut kuitenkin. Omat suomut ja pyrstö, kuinka hankala olomuoto elää ja olla, mitä siitä jos voittaisi sen loisteella omakseen maailman kaikki rikkaudet, mitä hyödyttäisi, jos rakkaus puuttuisi. Se olisi kuin, iloisten äänien soitto ilman, että kukaan olisi sitä koskaan kuullut. Se olisi, kuin valaan tyhjyyteen kaikuva ääni veden alla, joka kimpoilee loppumattomasti seinästä toiseen saavuttamatta kohdettaan.

        Merenneito nousi kalliolta ja käveli tukevasti maalla. Paljaiden jalkojen alla tuntui vihreä samal, samal ja multa. Nainen kyykistyi alas ja otti multaa kämmeneensä ja antoi sen pudota takaisin omalle paikalleen maahan. Siihen kohtaan kasvaisi jotain ihmeellistä ja kaunista vielä, sellaista jonka värit ja varjot ovat voimakkaammillaan aamuisin ja illoin.

        Merenneito oli oikea nainen, ei suomuja ei enää pyrstöä. Hän kulki metsän viileyteen pois miehen ja touhukkaan naisen näköpiirissä, kauas pois. Hän ei koskaan halua näyttäytyä miehelle kangastuksena tai minään muutakaan, jos miehen tahto on olla touhukkaan kultasydämisen naisen rinnalla. Nainen toivoo heille vain parasta ja, ettei yksikään Ahti, tai raivokkaan meren mahti koske heidän yhteiseen hyvään. Nainen toivoo, että tästä eteenpäin pikkuiset delfiinit saavat uida kaikessa ilossa ja rauhassa miehen ja touhukkaan naisen omassa kotirannassa.

        Nainen kävelee ja kävelee ja on onnellinen uudesta taidosta, kävellä omilla jaloillaan. Metsästä kuuluu ääni. Odottava jännitys nousee naisen sydämeen tälläistä hetkeä varten hän oli ollut, niin kauan, liian kauan ilman jalkoja ja kohta hän saisi juosta, hypellä ja juosta ilosta...siltä hänestä tuntui, vaikka ei tiennyt miksi.

        Nainen ihmetteli touhukkaan naisen ajatuksia 😳😰. Luuliko hän todella tuntevansa maailman kaikki naiset, vain tuntemalla itsensä?! Touhukkaan naisen ei olisi tarvinnut, kuin näyttää surulliset kasvonsa merenneidolle, niin neito oli uinut jo kaukana ulapalla, pois, pois kauas pois yli maiden välisen rajan ja vielä siitäkin eteenpäin. Merenneito halusi olla oikea nainen, ei koskaan koskisi toisen omaan, ei milloinkaan haluaisi edes evän heilautuksen verran varastaa toiselta onnea.

        Ihmeissään oikea nainen, mietti kulta sydämistynyt touhukkaan naisen simpukkankohinan kautta tulleita viestejä. Ne oli tosia, mutta niin eri tarinasta mitä oikean naisen silmien eteen oli näytetty.

        Niin epäloogista, niin eri maailmasta missä oikea nainen oli tottunut uimaan. Nyt oikea nainen ymmärsi, ettei ymmärrä enää mitään!

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Nainen ihmetteli touhukkaan naisen ajatuksia 😳😰. Luuliko hän todella tuntevansa maailman kaikki naiset, vain tuntemalla itsensä?! Touhukkaan naisen ei olisi tarvinnut, kuin näyttää surulliset kasvonsa merenneidolle, niin neito oli uinut jo kaukana ulapalla, pois, pois kauas pois yli maiden välisen rajan ja vielä siitäkin eteenpäin. Merenneito halusi olla oikea nainen, ei koskaan koskisi toisen omaan, ei milloinkaan haluaisi edes evän heilautuksen verran varastaa toiselta onnea.

        Ihmeissään oikea nainen, mietti kulta sydämistynyt touhukkaan naisen simpukkankohinan kautta tulleita viestejä. Ne oli tosia, mutta niin eri tarinasta mitä oikean naisen silmien eteen oli näytetty.

        Niin epäloogista, niin eri maailmasta missä oikea nainen oli tottunut uimaan. Nyt oikea nainen ymmärsi, ettei ymmärrä enää mitään!

        Naiselle tuli vielä mieleen, että kaikki me elämme ja hengitämme. Joskus matalammalla taajuudella ja joskus korkeammalla. On parempi edes yrittää ymmärtää vaikkei osaisi. Meressä kalat kertovat toisilleen suoraan mikä häiritsee. Niin hänkin sanoisi jos häntä jokin häiritsisi. Mutta häntä ei häirinnyt mikään. Tai häiritsi häntä. Hän ei pystynyt kuuntelemaan uhkauksia, hänen oli sellaisia kuullessaan toimittava sillä ei sietänyt vain olla.

        Itseensä kohdistunut kritiikki oli sen sijaan ihan siedettävää. Vaikka kylmät sanat suomuista saivat kuitenkin merenneidon karistamaan ne. Hän tunsi olonsa kuin perhosentoukaksi, jonka metamorfoosi oli väistämätöntä. Luoda nahkansa, uudestaan. Vahvemmaksi, paremmaksi. Hän tiesi miten vahvalta tuntui eikä epäröinnyt suomujen pudotessa.
        Uudet jalat tuntuivat hieman horjuvilta, mutta kun hän vilkaisi taakseen ja näki auringon valaisevan tuota multapaakkua, joka oli hetki sitten ollut hänen kädessään, hän tunsi rauhaa. Puun oksilta tipahteli vettä ja hän tiesi että maa kantaa. Hän käveli syvemmälle metsään. Niin pimeää metsää ei olekaan, jota sydämessä oleva valo ei valaisisi. Hän sulki silmät ja luotti siihen, että hän löytää polun. Sen polun, joka muuttuu vedestä maaksi ja lähtee lopulta lentoon. Jos ei hän löydä polkua, polku löytää hänet. Piti vain olla hereillä. Ja hän todella oli herännyt. Joka aamu hän heräsi.

      • Anonyymi

        Ja tämä ei sitten ollut oikean ap:n käsialaa.

        -Odysseus, 2000 jaa-

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Ja tämä ei sitten ollut oikean ap:n käsialaa.

        -Odysseus, 2000 jaa-

        Palstalla ei ikinä tiedä kuka kirjoittaa, menee aina sekavaksi. Ehkä pieni tauko olisi hyväksi itsekullekin...

        <3

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Palstalla ei ikinä tiedä kuka kirjoittaa, menee aina sekavaksi. Ehkä pieni tauko olisi hyväksi itsekullekin...

        <3

        Oikeassa olet. Tauko kirjoittelusta tekee hyvää. On vappu ja aurinko paistaa. Elämä on tuolla ulkona.

        -Odysseus, oikea ap-

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Naiselle tuli vielä mieleen, että kaikki me elämme ja hengitämme. Joskus matalammalla taajuudella ja joskus korkeammalla. On parempi edes yrittää ymmärtää vaikkei osaisi. Meressä kalat kertovat toisilleen suoraan mikä häiritsee. Niin hänkin sanoisi jos häntä jokin häiritsisi. Mutta häntä ei häirinnyt mikään. Tai häiritsi häntä. Hän ei pystynyt kuuntelemaan uhkauksia, hänen oli sellaisia kuullessaan toimittava sillä ei sietänyt vain olla.

        Itseensä kohdistunut kritiikki oli sen sijaan ihan siedettävää. Vaikka kylmät sanat suomuista saivat kuitenkin merenneidon karistamaan ne. Hän tunsi olonsa kuin perhosentoukaksi, jonka metamorfoosi oli väistämätöntä. Luoda nahkansa, uudestaan. Vahvemmaksi, paremmaksi. Hän tiesi miten vahvalta tuntui eikä epäröinnyt suomujen pudotessa.
        Uudet jalat tuntuivat hieman horjuvilta, mutta kun hän vilkaisi taakseen ja näki auringon valaisevan tuota multapaakkua, joka oli hetki sitten ollut hänen kädessään, hän tunsi rauhaa. Puun oksilta tipahteli vettä ja hän tiesi että maa kantaa. Hän käveli syvemmälle metsään. Niin pimeää metsää ei olekaan, jota sydämessä oleva valo ei valaisisi. Hän sulki silmät ja luotti siihen, että hän löytää polun. Sen polun, joka muuttuu vedestä maaksi ja lähtee lopulta lentoon. Jos ei hän löydä polkua, polku löytää hänet. Piti vain olla hereillä. Ja hän todella oli herännyt. Joka aamu hän heräsi.

        (Pieni korjaus) silloin kun, nainen kuuli tuhoavia sanoja hän tunsi niiden edessä järkytystä (kauhua), vaikka ne eivät olleet edes häneen suoraan tähdättyjä. Nainen lamaantui sanojen kovuudesta ja toivoi, että hänelle kasvaisi sen verran kuorta, että pystyy liikkumaan maastossa, jossa tälläistä pahuutta voi joutua väistelemään. Nainen ei oikein ymmärtänyt mistä ammukset tulevat, oliko hän itse tehnyt jotain väärää? Hän toivoi, että niiden ampuja pääsisi vapauteen, sen vihan voimasta millä hän niitä pitkin meriä ja metsiä ampuu.

        Nainen oli kerran jutellut erään kalan kanssa ja häntä hän syvällä sydämessään miltein palvoi, vaikka oli nähnyt vain välkehtivän vilauksen sen kauniin kalan kyljestä ja siitäkin oli jo aikaa. Uidessaan nainen näki valon siellä täällä, mutta aina se katosi, jotenkin hän kuitenkin tunsi sydämessä, että se kaunis olento, joka piiloutuu on lähellä.

        Nainen loi nahkaansa kuin käärme ja tunsi käärmeen luonteen. Oikeastaan lohikäärmeen. Sen pahuuden ja oveluuden luonteen potentiaali oli myös hänessä ja se oikeissa mittasuhteissa olikin oikein hyvä asia, sillä pieni määrä myrkkyä on vain lääkettä. Vihastuminen oikeissa asioissa on vääryydeltä puolustava voima. Nainen haluaa pystyä vihastumaan rohkeammin.

        Vesipisara oli lahja, joka kimalsi oksalla, kuin maailman kaunein timantti. Kuka sen antoi, mietti nainen. Oliko kaunis kiiltävä kylkinen kala roiskaisut sen pyrstöllään oksalle. Pisaran pudotessa pienen multakumpareen päälle nainen kuuli ihmeellistä soittoa... maa joka kantaa, maa joka kantaa... se soi ja nousi lauluna korkeuksiin.

        Joka aamu hän heräsi ja ihmetteli kaikkea mitä sai kokea ja mitä hänelle oli lahjana annettu, vaikka hän oli kiitollinen kaikesta, hän oli myös turhautunut, hän halusi jakaa kaiken hyvän ja pahankin, piilossa olevan kanssa.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Palstalla ei ikinä tiedä kuka kirjoittaa, menee aina sekavaksi. Ehkä pieni tauko olisi hyväksi itsekullekin...

        <3

        Tauko ❤️

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Tauko ❤️

        Tauko tauko ❤

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Tauko tauko ❤

        Tauko on tärkeä kohta musiikissa ja rytmissä ❤️☺️

        Tauko ❤️ Jatkuu ❤️Tauko ❤️Jatkuu ❤️Tauko❤️Jatkuu, jatkuu, jatkuu... eikä se lopu milloinkaan, ei milloinkaan.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Tauko on tärkeä kohta musiikissa ja rytmissä ❤️☺️

        Tauko ❤️ Jatkuu ❤️Tauko ❤️Jatkuu ❤️Tauko❤️Jatkuu, jatkuu, jatkuu... eikä se lopu milloinkaan, ei milloinkaan.

        ❤Jatkuu ❤ Tauko ❤Jatkuu ❤ ...kuten 8 kyljellään. Loputtomana, äärettömyyteen. No, eiköhän ajatukseni tulleet selväksi ❤😊 Kirjoitan vaikka yksin koko tarinan! Minua ei täältä palstalta pois saa, vaikka kaikki muut lähtevät.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        (Pieni korjaus) silloin kun, nainen kuuli tuhoavia sanoja hän tunsi niiden edessä järkytystä (kauhua), vaikka ne eivät olleet edes häneen suoraan tähdättyjä. Nainen lamaantui sanojen kovuudesta ja toivoi, että hänelle kasvaisi sen verran kuorta, että pystyy liikkumaan maastossa, jossa tälläistä pahuutta voi joutua väistelemään. Nainen ei oikein ymmärtänyt mistä ammukset tulevat, oliko hän itse tehnyt jotain väärää? Hän toivoi, että niiden ampuja pääsisi vapauteen, sen vihan voimasta millä hän niitä pitkin meriä ja metsiä ampuu.

        Nainen oli kerran jutellut erään kalan kanssa ja häntä hän syvällä sydämessään miltein palvoi, vaikka oli nähnyt vain välkehtivän vilauksen sen kauniin kalan kyljestä ja siitäkin oli jo aikaa. Uidessaan nainen näki valon siellä täällä, mutta aina se katosi, jotenkin hän kuitenkin tunsi sydämessä, että se kaunis olento, joka piiloutuu on lähellä.

        Nainen loi nahkaansa kuin käärme ja tunsi käärmeen luonteen. Oikeastaan lohikäärmeen. Sen pahuuden ja oveluuden luonteen potentiaali oli myös hänessä ja se oikeissa mittasuhteissa olikin oikein hyvä asia, sillä pieni määrä myrkkyä on vain lääkettä. Vihastuminen oikeissa asioissa on vääryydeltä puolustava voima. Nainen haluaa pystyä vihastumaan rohkeammin.

        Vesipisara oli lahja, joka kimalsi oksalla, kuin maailman kaunein timantti. Kuka sen antoi, mietti nainen. Oliko kaunis kiiltävä kylkinen kala roiskaisut sen pyrstöllään oksalle. Pisaran pudotessa pienen multakumpareen päälle nainen kuuli ihmeellistä soittoa... maa joka kantaa, maa joka kantaa... se soi ja nousi lauluna korkeuksiin.

        Joka aamu hän heräsi ja ihmetteli kaikkea mitä sai kokea ja mitä hänelle oli lahjana annettu, vaikka hän oli kiitollinen kaikesta, hän oli myös turhautunut, hän halusi jakaa kaiken hyvän ja pahankin, piilossa olevan kanssa.

        Taidan jatkaa itse tarinan loppuun 😋

        Naisen ongelma oli itsehillintä. Hän osasi kyllä räjähtää, mutta yleensä se vaati aika paljon ennen kuin hänen ulkokuorensa antoi periksi räjähdykselle. Häntä itseään tökkimällä se ei oikein onnistunut, se oli niin pehmeäksi jo tökitty että sekaan vaan, hän ajatteli.
        Hän kaipasi säröjä itsehillintäänsä, ihmistä jonka seurassa kuori voisi oppia murtuilemaan. Niin hyvässä kuin pahassa, oppia yhtäkaikki. Se piirre viehätti häntä. Pinnassa olevat tunteet.

        Itsensä hillitsevänä hän ei yleensä vetänyt hihojaan ylös ja paljastanut korttejaan. Maailma oli hänelle hieman kuin shakkilauta, missä piti olla aina muutamia askeleita edellä, vaikkei mitään pelaisikaan. Hyvin harvoin hän paljasti hihansa ja se tuntui tapahtuvan aina samalle olennolle. Nyt tuo tärkeä olento näki hihat ja myös lohikäärmeen luonteen, joka sisällä oli. Nainen ei voisi enää päästä askelia edelle hänen kanssaan, sillä hän tiesi. Näki naisesta nekin puolet. Ja se oli ok. Se tuntui reilulta, siirto siirrosta. Avautuminen sai aikaan outoja tunteita. Nainen huomasi hieman pitävänsä avautumisen ja haavoittuvaisuuden luomasta vaarasta omalle sydämelleen. Vai oliko se tuon olennon hyväksyvä suhtautumistapa, joka sai sen aikaan. Jokatapauksessa se sai olon tuntumaan kuumentuvalta. Niin kuin odottaisi että peitsi työnnetään hitaasti sydämeen ja tietää sen olevan siinä. Kuuluu siihen.

        Nainen halusi tuntea sen. Oman haavoittuvuutensa käsissä, joissa se tuntui oikealta. Sitä hän päätti etsiä. Vaikkei hän tiennyt edelleenkään mitään mistään. Hän oli hädin tuskin tottunut omiin jalkoihinsa ja maahan, joka tuntui häntä kantavan, vaikka äänet päässä sanoi sen olevan suota. Hän ei halunnut vetää ketään muuta suolle, vaikka se häntä kantoi vielä. Hänen oma halunsa voitti kaiken muun. Se häntä ajoi eteenpäin, vaikka joka hetki tuli uusia ongelmia. Älä astu tänne, upottaa. Hän kuiskasi. Hän halusi että he uppoavat syvemmälle kuin missä ovat koskaan olleet, vaikkei sitä voisi edes haluta. Mihin itsehillintä meni?

        Maailma oli silti kaunis. Niin kaunis. Vesipisarat kimmelsivät ja hän oli kiitollinen kaikesta. Joskus hänen pitäisi yrittää kertoa kuinka kiitollinen hän oli.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Taidan jatkaa itse tarinan loppuun 😋

        Naisen ongelma oli itsehillintä. Hän osasi kyllä räjähtää, mutta yleensä se vaati aika paljon ennen kuin hänen ulkokuorensa antoi periksi räjähdykselle. Häntä itseään tökkimällä se ei oikein onnistunut, se oli niin pehmeäksi jo tökitty että sekaan vaan, hän ajatteli.
        Hän kaipasi säröjä itsehillintäänsä, ihmistä jonka seurassa kuori voisi oppia murtuilemaan. Niin hyvässä kuin pahassa, oppia yhtäkaikki. Se piirre viehätti häntä. Pinnassa olevat tunteet.

        Itsensä hillitsevänä hän ei yleensä vetänyt hihojaan ylös ja paljastanut korttejaan. Maailma oli hänelle hieman kuin shakkilauta, missä piti olla aina muutamia askeleita edellä, vaikkei mitään pelaisikaan. Hyvin harvoin hän paljasti hihansa ja se tuntui tapahtuvan aina samalle olennolle. Nyt tuo tärkeä olento näki hihat ja myös lohikäärmeen luonteen, joka sisällä oli. Nainen ei voisi enää päästä askelia edelle hänen kanssaan, sillä hän tiesi. Näki naisesta nekin puolet. Ja se oli ok. Se tuntui reilulta, siirto siirrosta. Avautuminen sai aikaan outoja tunteita. Nainen huomasi hieman pitävänsä avautumisen ja haavoittuvaisuuden luomasta vaarasta omalle sydämelleen. Vai oliko se tuon olennon hyväksyvä suhtautumistapa, joka sai sen aikaan. Jokatapauksessa se sai olon tuntumaan kuumentuvalta. Niin kuin odottaisi että peitsi työnnetään hitaasti sydämeen ja tietää sen olevan siinä. Kuuluu siihen.

        Nainen halusi tuntea sen. Oman haavoittuvuutensa käsissä, joissa se tuntui oikealta. Sitä hän päätti etsiä. Vaikkei hän tiennyt edelleenkään mitään mistään. Hän oli hädin tuskin tottunut omiin jalkoihinsa ja maahan, joka tuntui häntä kantavan, vaikka äänet päässä sanoi sen olevan suota. Hän ei halunnut vetää ketään muuta suolle, vaikka se häntä kantoi vielä. Hänen oma halunsa voitti kaiken muun. Se häntä ajoi eteenpäin, vaikka joka hetki tuli uusia ongelmia. Älä astu tänne, upottaa. Hän kuiskasi. Hän halusi että he uppoavat syvemmälle kuin missä ovat koskaan olleet, vaikkei sitä voisi edes haluta. Mihin itsehillintä meni?

        Maailma oli silti kaunis. Niin kaunis. Vesipisarat kimmelsivät ja hän oli kiitollinen kaikesta. Joskus hänen pitäisi yrittää kertoa kuinka kiitollinen hän oli.

        ...Jatkan vielä, vaikka näitä ei koskaan kukaan lukisi, tämä on parempi alusta, kuin pöytälaatikko.

        Piilossa oleva olento näki naisen monet eri puolet ja totesi ääneen: ”oot täydellinen joka ilman suunnas. Ei pelkkä ulkokuori, vaan sisälläkin täyttöö”. Kuori oli se ominaisuus, jonka olento halusi itselleen, paremmin sanottuna kipeästi tarvitsi, ehkä seuraamalla naista metsässä, hän voisi saada kasvatettua omaa kuortaan. Oli ihanaa, kun naisen kuoren alta paljastui hehku, se oli jotain vetoavaa, jännittävää ja herkkää, sitä halusi tunnustella sormenpäillä, mutta ei voinut. Se näytti maan alla olevalta laavalta, johon polttaisi jos koskisi. Olennon käsi oli ilmassa ihan lähellä naisen kehoa ja halusi koskea, mutta ei voinut, vaikka tunsi sisällään olevan lohikäärmeen tulen hehkun tahtovan päästä valloilleen, se laava oli lohikäärmeen maata, joten tunnetta oli miltei vaikea vastustaa. Nainen tiesi, että soinen metsä liian lähellä rantaa olisi väärä paikka antaa tulen roihahtaa. Kosteikot ja epävakaa meri voisivat uhata kauniin liekin loistetta. On löydettävä polku, olento muistutti ihan lähellä. On löydettävä riittävästi tilaa antaa tulen liekehtiä puhtaalla liekillä.

        Parvi mustia lintuja lensi naisen pään yli. Silloin nainen ymmärsi, ettei hänen tarvitse pelätä jalkojen alla olevaa maata, vaan pimeydestä ohikiitäviä ajatuksia, joita silloin tällöin ilmestyi tässä kohdassa metsää. Muualla olisi rauhaisaa. Nainen käveli ja huomasi puiden syvät juuret (kiitti hiljaa mielessään Luojaa) ja astui rohkeasti, joskin melko hitaasti eteenpäin. Hän otti tukea puista ja käveli puiden juurien päällä, siitä kohdasta missä maa oli liian kostea.

        Olento seurasi lumoutuneena naisen jokaista liikettä. Hän näki oksien välistä, kuinka nainen oli kumartuneena peitsi rinnassa. Hetkessä oli arvokkuutta. Nainen näytti ihmeelliseltä, urhealta ja samanaikaisesti nöyrältä. Tämän nähdessään olento olisi halunnut juosta naisen luokse, halata antaa pusujen tulva naisen kasvoihin, olkavarsiin ja mihin ne nyt siinä innosta sattuisi osumaan.

        Peitsi oli sellaista puuta, joka maahan iskettyä kasvaisi kukkia lehtiä ja kypsiä manteleita. Se oli nyt hänen sauvansa, siitä hän pitäisi kiinni. Nainen halusi vaeltaa kotiin, (siinä sauva häntä johdattaisi), siihen maahan missä hän ja hänen kaltainen voisivat antaa tulen olla tulta, mullan yhteisen hyvän kasvumaata. Oikean maan kun löytäisi, iskisi peitsensä siihen syvälle merkkipaaluksi, sielä he voisivat antaa ilon tulla täydeksi, täydeksi, täydeksi, tauko.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        ...Jatkan vielä, vaikka näitä ei koskaan kukaan lukisi, tämä on parempi alusta, kuin pöytälaatikko.

        Piilossa oleva olento näki naisen monet eri puolet ja totesi ääneen: ”oot täydellinen joka ilman suunnas. Ei pelkkä ulkokuori, vaan sisälläkin täyttöö”. Kuori oli se ominaisuus, jonka olento halusi itselleen, paremmin sanottuna kipeästi tarvitsi, ehkä seuraamalla naista metsässä, hän voisi saada kasvatettua omaa kuortaan. Oli ihanaa, kun naisen kuoren alta paljastui hehku, se oli jotain vetoavaa, jännittävää ja herkkää, sitä halusi tunnustella sormenpäillä, mutta ei voinut. Se näytti maan alla olevalta laavalta, johon polttaisi jos koskisi. Olennon käsi oli ilmassa ihan lähellä naisen kehoa ja halusi koskea, mutta ei voinut, vaikka tunsi sisällään olevan lohikäärmeen tulen hehkun tahtovan päästä valloilleen, se laava oli lohikäärmeen maata, joten tunnetta oli miltei vaikea vastustaa. Nainen tiesi, että soinen metsä liian lähellä rantaa olisi väärä paikka antaa tulen roihahtaa. Kosteikot ja epävakaa meri voisivat uhata kauniin liekin loistetta. On löydettävä polku, olento muistutti ihan lähellä. On löydettävä riittävästi tilaa antaa tulen liekehtiä puhtaalla liekillä.

        Parvi mustia lintuja lensi naisen pään yli. Silloin nainen ymmärsi, ettei hänen tarvitse pelätä jalkojen alla olevaa maata, vaan pimeydestä ohikiitäviä ajatuksia, joita silloin tällöin ilmestyi tässä kohdassa metsää. Muualla olisi rauhaisaa. Nainen käveli ja huomasi puiden syvät juuret (kiitti hiljaa mielessään Luojaa) ja astui rohkeasti, joskin melko hitaasti eteenpäin. Hän otti tukea puista ja käveli puiden juurien päällä, siitä kohdasta missä maa oli liian kostea.

        Olento seurasi lumoutuneena naisen jokaista liikettä. Hän näki oksien välistä, kuinka nainen oli kumartuneena peitsi rinnassa. Hetkessä oli arvokkuutta. Nainen näytti ihmeelliseltä, urhealta ja samanaikaisesti nöyrältä. Tämän nähdessään olento olisi halunnut juosta naisen luokse, halata antaa pusujen tulva naisen kasvoihin, olkavarsiin ja mihin ne nyt siinä innosta sattuisi osumaan.

        Peitsi oli sellaista puuta, joka maahan iskettyä kasvaisi kukkia lehtiä ja kypsiä manteleita. Se oli nyt hänen sauvansa, siitä hän pitäisi kiinni. Nainen halusi vaeltaa kotiin, (siinä sauva häntä johdattaisi), siihen maahan missä hän ja hänen kaltainen voisivat antaa tulen olla tulta, mullan yhteisen hyvän kasvumaata. Oikean maan kun löytäisi, iskisi peitsensä siihen syvälle merkkipaaluksi, sielä he voisivat antaa ilon tulla täydeksi, täydeksi, täydeksi, tauko.

        Mua ei kiinnosta ollenkaan vaikka joku pitäisi mua säälittävänä kun jatkan täällä yksikseni tätä tarinaa. Jos tätä kukaan lukee niin tietty tulkitsee, että yritän houkutella aloittajaa takaisin epätoivoisesti, mutta siis en oo epätoivoinen, tää tarina vaan on kiva. Eihän hyvää kirjaakaan kesken jätä. Sitäpaitsi kirjoittamiseen tää palsta on suunniteltu ja mulla on tarinointitarvetta.

        Jatkoa...

        Metsän tuntemattomuus sai naisen joskus miettimään liikaa mitä kaikkia jyrkänteitä puiden takaa vielä paljastuisi. Hän tiesi että niitä oli. Niin metsässä kuin omassa päässä. Nainen oli iloinen, että olento oli lähellä. Olennon ansiota oli, ettei naisesta tuntunut niin yksinäiseltä maailmassa. Etenkin kun mies katosi tarinasta ja jäi rannan naisen kanssa. Paljolti olennon ansiota oli se, että naisella oli ihan hyvä olo omassa nahassaan, ilman pyrstöäkin. Olento oli suhtautunut häneen sanoinkuvaamattoman kauniisti silloin, kun hän vasta kasvoi ihmiseksi ja pudotti suomujaan. Nainen oli olennolle kiitollinen, tuesta ihmiseksi kasvamisessa. Hänen näkemisestään. Siitä, että naisesta tuntui että hän oli saanut niin kaunista huomiota olennolta ettei hän tarvitse muuta huomiota keltään. Hänestä tuntui syvällä sisimmässään nähdyltä ja kauniisti huomioidulta ja se oli voima, joka auttoi kulkemaan yksin metsässä. Hän halusi sanoa olennolle, että se mitä olento näki, oli oman itsensä heijastuksia. Sitä hyvää, jota oli antanut ja rakentanut.

        Mutta hän ei voinut sanoa, sillä olento ja hän jotenkin kaartelivat toisiaan. Molemmat kyllä tiesivät ja tunsivat tunteiden palon välillään mutta pitivät toisiinsa etäisyyden. Johtuiko se siitä, että pelkäsivät toinen toisensa ja itsensä säikähtävän lähentyessä. Olivathan he molemmat kuitenkin kuin metsän eläimiä, jotka lähestyivät varovasti toisiaan ja jotka äkkinäiset liikkeet saattaisi saada kavahtamaan. Nainen toivoi, että he ymmärtäisivät ettei kavahtaminen haittaa eikä se tarkoita ettei haluaisi tutustua. Se tarkoittaa, että haluaa ja yrittää. Se kuuluu asiaan ja niin eläimet kesyyntyvät. Varovasti tunnustellen ja antamalla toiselle vapaan reitin paeta jos siltä tuntuu. Ja tulla takaisin. Nainen halusi sanoa olennolle ettei ota kiinni jos tämä kavahtaa taaksepäin, vaan astuu itsekin ihan rauhallisesti ja lempeästi askeleen taaksepäin, jotta olento saa tilaa eikä tarvitse purra. Sitten voi tulla lähemmäs kun siltä tuntuu. Samoin hänkin tekisi. Välillä nainen ajatteli, että he tarvitsivat turvasanan, jonka sanoessa kaikki liike pysähtyisi ja otettaisi pieni askel taaksepäin. Suuret tunteet ja vaikeus hahmottaa omia rajojaan oli haastava yhdistelmä, mutta varmasti opettava myös. Hänestä tuntui, että ennenkaikkea oli ne molempien rajat etsittävä. Jotta he molemmat voisivat hengittää.

        Mutta missä on rakkauden rajat, kun ei sillä tunteella tunnu sellaisia olevan ollenkaan, sitä hän pohti käydessään nukkumaan puun alle. Hän sulki silmänsä ja tunsi olennon kehon vasten omaansa. Se tuntui naisesta niin hyvältä. Hän ei halunnut avata silmiään koska pelkäsi että olento katoaisi ja kaikki olisi vain unta. Hän luotti olentoon ja tämän kosketukseen ja antoi kaiken tapahtua eikä hän tiennyt oliko se unta vai totta. Siinä kohtaa hänen rajansa tuntui täysin katoavan kun olento koski häntä. Tuskin niitä oli edes. Nainen halusi niin paljon ja se hetki vei hänet johonkin toiseen ulottuvuuteen.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Mua ei kiinnosta ollenkaan vaikka joku pitäisi mua säälittävänä kun jatkan täällä yksikseni tätä tarinaa. Jos tätä kukaan lukee niin tietty tulkitsee, että yritän houkutella aloittajaa takaisin epätoivoisesti, mutta siis en oo epätoivoinen, tää tarina vaan on kiva. Eihän hyvää kirjaakaan kesken jätä. Sitäpaitsi kirjoittamiseen tää palsta on suunniteltu ja mulla on tarinointitarvetta.

        Jatkoa...

        Metsän tuntemattomuus sai naisen joskus miettimään liikaa mitä kaikkia jyrkänteitä puiden takaa vielä paljastuisi. Hän tiesi että niitä oli. Niin metsässä kuin omassa päässä. Nainen oli iloinen, että olento oli lähellä. Olennon ansiota oli, ettei naisesta tuntunut niin yksinäiseltä maailmassa. Etenkin kun mies katosi tarinasta ja jäi rannan naisen kanssa. Paljolti olennon ansiota oli se, että naisella oli ihan hyvä olo omassa nahassaan, ilman pyrstöäkin. Olento oli suhtautunut häneen sanoinkuvaamattoman kauniisti silloin, kun hän vasta kasvoi ihmiseksi ja pudotti suomujaan. Nainen oli olennolle kiitollinen, tuesta ihmiseksi kasvamisessa. Hänen näkemisestään. Siitä, että naisesta tuntui että hän oli saanut niin kaunista huomiota olennolta ettei hän tarvitse muuta huomiota keltään. Hänestä tuntui syvällä sisimmässään nähdyltä ja kauniisti huomioidulta ja se oli voima, joka auttoi kulkemaan yksin metsässä. Hän halusi sanoa olennolle, että se mitä olento näki, oli oman itsensä heijastuksia. Sitä hyvää, jota oli antanut ja rakentanut.

        Mutta hän ei voinut sanoa, sillä olento ja hän jotenkin kaartelivat toisiaan. Molemmat kyllä tiesivät ja tunsivat tunteiden palon välillään mutta pitivät toisiinsa etäisyyden. Johtuiko se siitä, että pelkäsivät toinen toisensa ja itsensä säikähtävän lähentyessä. Olivathan he molemmat kuitenkin kuin metsän eläimiä, jotka lähestyivät varovasti toisiaan ja jotka äkkinäiset liikkeet saattaisi saada kavahtamaan. Nainen toivoi, että he ymmärtäisivät ettei kavahtaminen haittaa eikä se tarkoita ettei haluaisi tutustua. Se tarkoittaa, että haluaa ja yrittää. Se kuuluu asiaan ja niin eläimet kesyyntyvät. Varovasti tunnustellen ja antamalla toiselle vapaan reitin paeta jos siltä tuntuu. Ja tulla takaisin. Nainen halusi sanoa olennolle ettei ota kiinni jos tämä kavahtaa taaksepäin, vaan astuu itsekin ihan rauhallisesti ja lempeästi askeleen taaksepäin, jotta olento saa tilaa eikä tarvitse purra. Sitten voi tulla lähemmäs kun siltä tuntuu. Samoin hänkin tekisi. Välillä nainen ajatteli, että he tarvitsivat turvasanan, jonka sanoessa kaikki liike pysähtyisi ja otettaisi pieni askel taaksepäin. Suuret tunteet ja vaikeus hahmottaa omia rajojaan oli haastava yhdistelmä, mutta varmasti opettava myös. Hänestä tuntui, että ennenkaikkea oli ne molempien rajat etsittävä. Jotta he molemmat voisivat hengittää.

        Mutta missä on rakkauden rajat, kun ei sillä tunteella tunnu sellaisia olevan ollenkaan, sitä hän pohti käydessään nukkumaan puun alle. Hän sulki silmänsä ja tunsi olennon kehon vasten omaansa. Se tuntui naisesta niin hyvältä. Hän ei halunnut avata silmiään koska pelkäsi että olento katoaisi ja kaikki olisi vain unta. Hän luotti olentoon ja tämän kosketukseen ja antoi kaiken tapahtua eikä hän tiennyt oliko se unta vai totta. Siinä kohtaa hänen rajansa tuntui täysin katoavan kun olento koski häntä. Tuskin niitä oli edes. Nainen halusi niin paljon ja se hetki vei hänet johonkin toiseen ulottuvuuteen.

        Olennon ja naisen synerginen sulautuminen yhteen oli niin totta, että se sai aikaan suuria värähtelyjä toisessa ulottuvuudessa, siinä maassa, johon nainen halusi ja jota kohti hän kiirehti kulkuaan. Yhteys naisen ja olennon välillä oli niin vahva ja auki, että hän ei enää kyennyt erottamaan erillisiä ääriviivoja tai kumman lämpöä se oli, se oli molempien lämpöä, suloista yhteistä lämpöä. Tästä he voisivat riidellä perillä, ”sinä olet ihanempi” :)

        Päästäkseen haluamaansa maahan nainen päätti rukoilla ja elää todeksi tämän yksinkertaisen rukouksen:”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”

        Mitä enemmän nainen sai viettää aikaa olennon läheisyydessä, sitä enemmän hänelle tuli mieleen ajatuksia joita halusi jakaa hänen kanssaan sitä, vaikeammaksi puhuminen lyhyesti muodostui.

        Nainen halusi nähdä olennon koko muodon, mutta tiesi, että se olisi matkan onnistumisen kannalta oleellista tulla hänelle kokonaisuudessaan esille vasta, kun he olisivat löytäneet perille. Nyt naiselle riitti, se lämpö js turvallisuus millä olento häntä helli. Naisesta tuntui, että jos hän nyt seisahtuisi ja katsoisi suoraan kohti olentoa, hän lumoutuisi näkemästään siihen paikkaan ja vajoaisi suohon. Parempi siis etsiä kallio, jalkojen alle!

        Olennon aiheuttama värähtely naisessa oli nyt niin suurta, että hän huutaisi turvasanaa, jos sellainen olisi, sellainen olisi hyvä olla. Naisella oli ambivalenttisia tunteita, joita hän ei osannut käsitellä.

        Oli jo iltamyöhä, kun nainen päätti näyttää itsestään jotain olennolle. Olento näki kuinka nainen astui kivisen kuun loistaessa aukeaan paikkaan. Hänessä oli kuin olikin eläin sisällä ja se oli suuri kissaeläin, joka kulki nyt levottoman ja hämmentyneen oloisena olennon silmien edessä. Leijonalla oli vierasta olla ei kahlittuna, hän ei osannut olla leijona, vaikka tiesi sisimmässään kissaeläin oleva. Hänestä tuntui, ettei voisi päästää olentoa koskemaan itseensä, sillä hänestä tuntui, että murentaisi tuhansiksi paloiksi, hän oli ollut niin pitkään ilman ja se sattui, sietämättömästi. Olennon kosketus oli se mitä hän eniten kaipasi ja halusi ja samalla se mitä hän pelkäsi, pelkäsi hajoamista. Nainen puhui käsiään levittämällä olennolle ”tälläinen minä olen” (ei voi mitään).

        Nainen mietti, mitä eläimiä olennon sisään kätkeytyi. Millainen hän on, millainen todella ja miten hän voisi parhaiten ymmärtää ja lähestyä olentoa.

        Tänään he olivat kulkeneet hyvän matkan verran eteenpäin. He käpertyivät toisiinsa, kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta jakoivat lämmön toistensa kanssa. Lämpö oli niin totta, että nainen pelkäsi, ettei todellisuus tule olevaksi, ennenkö ollaan saavutettu oikea aika ja paikka. Niin paljon nainen toivoi ja ojentautui uskonsa varassa, että teki kaikkensa pysyäkseen suunnitelmassa. Olento makasi aivan kiinni naisen selän takana, hengitys tuntui niskassa tyynnyttävän uneen. Juuri ennen nukahtamista olento huomasi metsikön takana pilkistävät vuoret, sinne pitäisi kiivetä, sieltä pääsisi yläilmoihin.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olennon ja naisen synerginen sulautuminen yhteen oli niin totta, että se sai aikaan suuria värähtelyjä toisessa ulottuvuudessa, siinä maassa, johon nainen halusi ja jota kohti hän kiirehti kulkuaan. Yhteys naisen ja olennon välillä oli niin vahva ja auki, että hän ei enää kyennyt erottamaan erillisiä ääriviivoja tai kumman lämpöä se oli, se oli molempien lämpöä, suloista yhteistä lämpöä. Tästä he voisivat riidellä perillä, ”sinä olet ihanempi” :)

        Päästäkseen haluamaansa maahan nainen päätti rukoilla ja elää todeksi tämän yksinkertaisen rukouksen:”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”

        Mitä enemmän nainen sai viettää aikaa olennon läheisyydessä, sitä enemmän hänelle tuli mieleen ajatuksia joita halusi jakaa hänen kanssaan sitä, vaikeammaksi puhuminen lyhyesti muodostui.

        Nainen halusi nähdä olennon koko muodon, mutta tiesi, että se olisi matkan onnistumisen kannalta oleellista tulla hänelle kokonaisuudessaan esille vasta, kun he olisivat löytäneet perille. Nyt naiselle riitti, se lämpö js turvallisuus millä olento häntä helli. Naisesta tuntui, että jos hän nyt seisahtuisi ja katsoisi suoraan kohti olentoa, hän lumoutuisi näkemästään siihen paikkaan ja vajoaisi suohon. Parempi siis etsiä kallio, jalkojen alle!

        Olennon aiheuttama värähtely naisessa oli nyt niin suurta, että hän huutaisi turvasanaa, jos sellainen olisi, sellainen olisi hyvä olla. Naisella oli ambivalenttisia tunteita, joita hän ei osannut käsitellä.

        Oli jo iltamyöhä, kun nainen päätti näyttää itsestään jotain olennolle. Olento näki kuinka nainen astui kivisen kuun loistaessa aukeaan paikkaan. Hänessä oli kuin olikin eläin sisällä ja se oli suuri kissaeläin, joka kulki nyt levottoman ja hämmentyneen oloisena olennon silmien edessä. Leijonalla oli vierasta olla ei kahlittuna, hän ei osannut olla leijona, vaikka tiesi sisimmässään kissaeläin oleva. Hänestä tuntui, ettei voisi päästää olentoa koskemaan itseensä, sillä hänestä tuntui, että murentaisi tuhansiksi paloiksi, hän oli ollut niin pitkään ilman ja se sattui, sietämättömästi. Olennon kosketus oli se mitä hän eniten kaipasi ja halusi ja samalla se mitä hän pelkäsi, pelkäsi hajoamista. Nainen puhui käsiään levittämällä olennolle ”tälläinen minä olen” (ei voi mitään).

        Nainen mietti, mitä eläimiä olennon sisään kätkeytyi. Millainen hän on, millainen todella ja miten hän voisi parhaiten ymmärtää ja lähestyä olentoa.

        Tänään he olivat kulkeneet hyvän matkan verran eteenpäin. He käpertyivät toisiinsa, kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta jakoivat lämmön toistensa kanssa. Lämpö oli niin totta, että nainen pelkäsi, ettei todellisuus tule olevaksi, ennenkö ollaan saavutettu oikea aika ja paikka. Niin paljon nainen toivoi ja ojentautui uskonsa varassa, että teki kaikkensa pysyäkseen suunnitelmassa. Olento makasi aivan kiinni naisen selän takana, hengitys tuntui niskassa tyynnyttävän uneen. Juuri ennen nukahtamista olento huomasi metsikön takana pilkistävät vuoret, sinne pitäisi kiivetä, sieltä pääsisi yläilmoihin.

        Lisään pieniä korjauksia tekstiin:

        Hänestä tuntui, ettei voisi päästää olentoa koskemaan itseensä, sillä hänestä tuntui, että murentaisi siihen paikkaan tuhansiksi paloiksi, hän oli ollut niin pitkään ilman kosketusta. Oikeastaan hänellä oli vain aavistus siitä miltä tuollaisen olennon kosketus voisi tuntua ja jo pelkkä ajatus siitä riitti saamaan ristiriitaiset tunteet pintaan, jossa sekoittui särkyminen ja antautumisen pelko.

        Lämpö oli niin totta, että nainen pelkäsi, ettei todellisuus tule olevaksi, mikäli hän katsoo olentoon, ennenkö ollaan saavutettu oikea aika ja paikka. Nainen oli tekevä kaiken tarvittavan matkan onnistumiseksi, niin paljon hän toivoi ja ojentautui uskonsa varassa edessä olevaan, vielä tuntemattomaan luvattuun maahan.

        Juuri ennen nukahtamista olento huomasi metsikön takana pilkistävät vuoret ja ymmärsi, ettei mitään esteitä tarvitse pelätä, jokainen edessä oleva rotko tai vuori on mahdollisuus, sillä kaikki (hyvä tai paha) vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka kulkevat vilpittömin sydämin ja turvaavat Korkeimman voimaan. Vuori oli tästä eteenpäin olennon silmissä mahdollisuus. Sinne hän haluaisi naisen kanssa yhdessä kiivetä, sieltä pääsisi yläilmoihin.

    • Anonyymi

      Ap joutui botin silmätikuksi. Päätän kirjoittelut tähän.

      -Odysseus-

    • Anonyymi

      Odysseys oli viisas kun peitti silmänsä nähtyään seireenien kutsuvan. Olihan seireenit hirviöitä mytologian mukaan.
      Mitä merenneito satuun tulee niin merenneito sai jalkansa tavatakseen prinssinsä, mutta joka askel tuotti suunnatonta tuskaa neitoselle.
      Sadut on olleet ennen opettavaisia tarinoita, niillä varoiteltiin lapsia kaikenlaisilta vaaroilta. Siksi sopivat hyvin tähän oikeaan elämään ja nykypäivään.

      • Anonyymi

        Odysseus on viisas mies ja hän sai lopulta rinnalleen kultasydämisen touhukkaan naisen. Kala/Merenneito löysi maata jalkojen alle, sekä mielettömän kauniin maailman ja kasvoi ihmiseksi. Ensiaskeleet ovat usein horjuvia ja mikäli elämässä haluaa mennä eteenpäin kasvukivuilta ei voi välttyä. Sadut ovat helposti samaistuttavia, opettavaisia kertomuksia ja niissä on syystäkin usein toivoa antava ja onnellinen loppu!

        Kiitos ylläpidolle, että tämä kaunis kertomus saa olla esillä.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Odysseus on viisas mies ja hän sai lopulta rinnalleen kultasydämisen touhukkaan naisen. Kala/Merenneito löysi maata jalkojen alle, sekä mielettömän kauniin maailman ja kasvoi ihmiseksi. Ensiaskeleet ovat usein horjuvia ja mikäli elämässä haluaa mennä eteenpäin kasvukivuilta ei voi välttyä. Sadut ovat helposti samaistuttavia, opettavaisia kertomuksia ja niissä on syystäkin usein toivoa antava ja onnellinen loppu!

        Kiitos ylläpidolle, että tämä kaunis kertomus saa olla esillä.

        Tarinasi on kaunis ja opettava. Tämä Odysseys ei tunne itseään kovin viisaaksi, sillä vaikka kotisatamassa on kylmä mutta turvallista, hän haaveilee vaaroista ja suurista tunteista merenneidon kanssa. Samalla kuitenkaan unohtamatta tuota touhukasta tietäjänaista vastakkaisella rannalla. Reissumiehen sydän kai liian tukahdutettuna pidetty, se Odysseusta eteenpäin kuljettaa. Tavoittamaton merenneito ja vaikea tietäjänainen, ei kumpikaan merten miestä taida kaivata. Yksin saa purjehtia, mennä minne pasaatituulet kuljettaa. Jatkaa matkaansa ulapalle, kohti uutta suurta seikkailua, vain lokki seuranaan.

        The End.

        -Odysseus, 2000 jaa-

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Odysseus on viisas mies ja hän sai lopulta rinnalleen kultasydämisen touhukkaan naisen. Kala/Merenneito löysi maata jalkojen alle, sekä mielettömän kauniin maailman ja kasvoi ihmiseksi. Ensiaskeleet ovat usein horjuvia ja mikäli elämässä haluaa mennä eteenpäin kasvukivuilta ei voi välttyä. Sadut ovat helposti samaistuttavia, opettavaisia kertomuksia ja niissä on syystäkin usein toivoa antava ja onnellinen loppu!

        Kiitos ylläpidolle, että tämä kaunis kertomus saa olla esillä.

        (pieni korjaus vielä)

        ... valtavan kauniin maailman yhteiseksi hyväksi ihmeellisen olennon kanssa. Siinä maassa nainen saa nähdä riisuttuna olennon todellisen muodon. Siihen maahan nainen iskee sauvansa. Si nä päivänä se kasvaa lehtiä, kukkia ja manteleita, eikä aurinko koskaan laske nousematta uudelleen.

    • Anonyymi
    • Anonyymi

      Jippii tää ketju on back! Aloittaja nähtävästi taas kerran lopetti 🙄 mutta mä jatkan silti mun satua. 😁

      • Anonyymi

        Aloittaja väsyy yhden ketjun kirjoitteluun. Samaa palstakirjoittelua tullut harrastettua jo puolitoista vuotta, joten ihan vasta- alkaja en ole enää. Omat jutut kiertää jo samaa rataa, joten pakko lopettaa välillä. Kuten on hyvin tiedossa, näen tuota naista ma-pe. Tilaisuuksia avata suu ja keskustella hänen kanssaan pala sieltä ja pala tuolta on, mutta silti en ole saanut mitään suurempaa aikaan koko aikana. Kun ei kehtaa nyt, on sivusta seuraajia, hänellä selvästi hiukan huono päivä ym. Tekosyitä suurin osa. Olen vain saamaton ja turhan arka.

        Puhetta minulla riittää, mutta kun mennään intiimialueelle ja tunteisiin, alan jäätyä. Sanon lopulta liian ympäripyöreitä ja liian vähän. Siksi mikään ei etene. Näillä palstakirjoitteluilla en ole saavuttanut oikeastaan mitään. Vain pieniä kiviä hänen tielleen, ei muuta.
        Siksi on hyvä himmata välillä ja antaa palstan olla. Ei tämä paha juttu ole, muttei oikeasti johda mihinkään. Vain pakotietä arjen harmaudesta. Lumetta itselle ja ehkä muillekin.

        -Odysseus, 2000 jaa.-

    • Anonyymi

      Jatkoa, mitä eilen jo aloitin...

      Nainen jatkoi matkaansa olennon kanssa. Odysseus oli nähtävästi valinnut elämän touhukkaan naisen kanssa eikä hän halunnut kuulua enää tarinaan. Tarina kertoi siis nyt naisesta ja olennosta, jotka olivat yhtä.

      Olento aiheutti naisessa sekavia tunteita. Ihan kuin he eivät aivan tietäisi mitä he edes olivat. Sitä nainen ei tiennyt. Se mitä he olivat tuntui plastiselta. Se muovautui ja muuttui. Sulautui ympäristöön ja kiilteli kuun valossa. Heidän olemassaolonsa oli kuin jatkuvaa metamorfoosia. Olihan nainen ensin ollut merenelävä, sen jälkeen hänen sisältään paljastui leijona ja taas hän tunsi olomuotonsa olevan murroksessa. Se silti oli vielä kissaeläin, jokin sellainen joka hyppäsi puunoksalle ja katosi sinne. Sellainen, joka ei näytä omaa luontoaan helposti. Naisen mielessä käväisi omaa sisäistä eläintään esiin kutsuessa kyllä kaikki ne hetket kun häntä oli sanottu aasiksi. Sekin kenties oli hänen sisäinen eläimensä, ainakin muiden mielestä. Heidän mielestään aasikin oli helpompi saada liikkumaan ja vaihtamaan positiotaan kuin nainen sille päälle sattuessaan. Nainen itse ei kuitenkaan ymmärtänyt koko mielikuvaa, koska eihän hänen mielensä sisällä mikään ollut jääräpäisesti lukossa vaan liikkui juuri hänen omien halujensa mukaan (paitsi tietyt tunteet, jotka elivät omaa elämäänsä eivätkä totelleet yhtään mitään). Se kai siis se ongelma olikin että hän liikkui omien ajatustensa mukaan. Ja ettei ollut taivuteltavissa helposti asioissa joista piti kiinni.

      Kissaeläimen hypätessä puunoksalle nainen halusi olennon tietävän, että se on vaan hänen luontonsa hypätä häilyvään maastoon ja olla näkymätön. Hän ei yrittänyt eikä halunnut paeta olentoa. Olento oli se, jonka luokse hän palasi metsässä. Vai olisiko siinäkin metamorfoosin paikka. Muuttua näkyvämmäksi. Mutta missä ja miten.

      Olennon läsnäolo sai aikaan monia yhtäaikaisia tunteita. He taisivat kumpikin olla hieman monimutkaisia ja kaikki se väreili yhtäaikaa ilmassa. Toisaalta nainen nautti siitä. Siitä, ettei tarina tuntunut stereotypialta, joissa olisi vain ahtaita rooleja tarjolla. Naisesta oli aina tuntunut siltä, että stereotypiat kuristivat häntä ja sen vuoksi hänen oli vaikea joskus kertoa itsestään, kun häntä yleensä yritettiin lokeroida laatikoihin joihin ei mahtunut. Olennon seurassa hänen oli hyvä olla. Olento oli aivan yhtä vaikea lokeroida. Vain hieman eri tavalla.

      Nainen tunsi vahvasti ja hyväksyi, ettei se haittaa jos hän murentuisi tuhansiksi paloiksi. Olento halaisi häntä hellästi, silittäisi kasvoja ja auttaisi takaisin kasaan itsekin syviä tunteita läpikäyden. Se olisi ihan turvallinen hetki sille tapahtua. Ainakin kahden metsässä. Olento ymmärsi sanattomasti että merestä maalle siirtyminen oli pitänyt sisällään vaikeita hetkiä ja halusi koskettaa naista ja sanoa, että on siinä ja ymmärtää. Heidän ei tarvinnut edes puhua, välillään vallitsi ymmärrys. Tunteet tuntuivat ilmassa lähes käsin kosketeltavilta. Heidän tunnetilansa asettuivat toisiinsa eikä ollut mitään hätää kun he olivat lähekkäin.

      Naisesta tuntui hyvältä ja turvalliselta olennon lähellä vaikkei hän tuntenut tätä kunnolla eikä edes nähnyt olentoa hyvin. Se tunne tuli jostain pinnan alta ja oli vahvaa. Se ei ollut ansaittavissa teoilla tai tekemättä jättämisillä. Se vaan oli. Hänestä tuntui luonnolliselta. Ainakin niin luonnolliselta kuin vahvojen tunteiden kanssa voi tuntua. Tunteet tekivät olosta sekavaa joskus.

      Nainen riisui vaatteensa, aseensa ja antoi kaiken ylimääräisen pudota pehmeän sammaleen päälle käydessään nukkumaan. Hänestä tuntui hyvältä olla olennon seurassa. Nainen ei tuntenut rajoja heidän välillään ja tilanne saisi liikkua omalla painollaan siten miten se menisi. Hän tarvitsi olennon lämpöä. Millään muulla ei ollut siinä hetkessä väliä. Vain sillä, että he molemmat olivat siinä. Tunsivat samaa tunnetta.

      Toisaalta nainen tiesi sisällään että kosketuksen aiheuttaman jännitteen purkautuminen saisi tilanteen ehkä tuntumaan vyöryvältä lumipallolta joka ylittää oman käsityskyvyn. Siihen he tarvitsivat turvasanaa. Ja heidän piti opetella ottamaan henkeä tunteidensa kanssa. Hyväksyä, että askeleet menevät edestakas joskus. Ja se kaikki on hyvin niin. Nainen ei halunnut olla ajopuu, koska hänhän oli aasi joka liikkui juuri siten kuin oli ennalta päättänyt. Häntä huoletti hieman ajatus ajopuusta. Tunteet saisivat sen helposti aikaan, että ihan kaikki vaan menee. Nainen toivoi, että yksittäiset hetket menevät ilman kontrollia, mutta koko tarina pysyy paremmin hanskassa. Miten se sitten kirjoitetaankaan. Miten maailma sen sallii menevän.

      • Anonyymi

        Pitkä yhteinen matkanteko, sekä vastoinkäymiset, joita kumpikin tahoillaan ja joskus tietämättään oli kohdannut hitsasi heitä yhä tiiviimmin yhteen. Näin he olivat oppineet tuntemaan toistensa olomuodot ja erottamaan tutut äänet suuressakin melussa. Nainen oli ollut levollisin mielin, vaikka ei aina tiennyt, missä olento kulki, jotenkin sen vain aina aavisti, että lähellä on. Nainen oli aikojen alussa päättänyt ja luvannut itselleen ottaa selvää hänestä johon oli sydämensä sitonut. Omaan sitoutumiseen asian suhteen nainen kykeni tuntemaan hallinnan tunnetta, koska tiesi mitä tekee, se rauhoitti häntä ja toivoi, että tämä tieto rauhoittaisi nyt myös olentoa. Nainen käytti sanoja huolella ja piti aina lupauksensa, se oli leijonalle tyypillinen, jopa pröystäilyn aihe. Hän pitää tinkimättömästi arvovallastaan kiinni tälläisissä asioissa. Huikeaa! hihkaisi nainen. Siinä he nyt seisoivat lähellä toisiaan ja nainen laittoi oman kätensä hieman ujosti olennon käteen.

        Olento ei ollut kuullut aasi puheita, hänellä oli kiirettä pitänyt muualla metsässä ja toisessa ulottuvuudessa. Myötätuntoinen huokaus ja pään pyöritys. Aasit kulkevat omia reittejä. Olento kuitenkin epäili, voisiko olla, että aasi oli johdatettu, jostakin syystä näitä teitä. Mistä sen voi tietää. Aaseja on ennenkin johdatettu kautta maailmanhistorian merkittävissä tapahtumissa. Jouluna ja pääsiäisenä. Näin naiselle oli lapsena kerrottu ja siitä hän elävää elämää edelleen ammensi. Olento ei voinut olla huomaamatta aasin selässä olevaa symbolia, joka kasvoi jokaisen syntyvän aasin selässä. Olento tiesi, miten raskaita taakkoja aasit joutuvat kantamaan, joskus raskaampia, kun jaksaa kantaa. Tämä oli tuttua, hänkin oli aasi, joka oli aina kantanut aivan liian paljon toisten taakkoja, ehkä sen vuoksi hän ei pystynyt heittäytymään omaksi itsekseen, kissaeläimeksi. Olento otti kämmeniinsä aasin suuret silkkiset korvat ja suuteli häntä otsalle. Kyynel vierähti aasin poskelle, eikä siitä tiennyt kumman kyynel se oli. Sinun kipusi raastaa minun sydäntäni, eikä siitäkään tiennyt kumman ääni se oli. Olento sanoi naiselle: "kuule et tiedäkkään miten se on koskettanut, että olet kuullut minut, kuullut ihan tarkalleen!" Naisella oli ollut olennon teon vuoksi hyvin kannateltu olo, kuin olisi saanut olla suuremman kämmenellä, Maria aasin selässä matkalla Betlehemiin, salaisuus ja ihme sisällä. Kuin olisi johdatettu tuollainen nainen minun matkalleni, joka jakaa elämän taakkaa, siltä hänestä tuntui.

        Kissa teki niin kuin kissat tekee naisen jalkaa vasten. Naiselle tuli kotoisa olo ja hän ihasteli kaikin tavoin olentoa. Siitä huolimatta, se miten hellästi olento naista kohteli, edelleen vain pahensi naisen oloa, joku vaille jäämisen häpeän ahdistus vaan jatkui, ei voi mitään. Nainen koki olevansa pilalla ja nolostui läheisyyden nostattamia avuttomuuden tunteita. Muuten kaikki oli luonnollista.

        Matkalle lähtiessä monia viikkoja sitten, nainen oli pakannut mukaan valkean lakanan. Nainen heitti lakanan puiden oksien päälle, ei nyt ihan teltta, jotain yksityisyyttä kuitenkin. Nainen katsoi olennon suuntaan, puri toispuoleisesti alahuulta ja hymyili, olento nousi niiltä sijoiltaan kuin raketti ja hymyili leveästi takaisin. Valkean lakanan alla olevat tapahtumat, ovat toisessa ulottuvuudessa, myös musiikki. Teltta: ( . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .8 . . . .8. . . . . . . . . . . . . . . .8 . . . .)
        Olento ja nainen olivat yhdessä kuin villi länsi, joten luonnollisesti vyöryvä lumi suli sekunnin murto-osassa hyökyaalloksi ja sen sisällä he olivat uppeliksissa ja haukkoivat henkeä, enää ei auttanut huutaa turvasanaa, jumalaa tai mitään.

        Siinä missä toinen oli tunteissa ajopuu, oli toinen pikkulintu, sellainen vähän suojaton helposti kaikesta innostuva sirkutelija, jonka jalat harvoin kosketti maata ja tuuli tarttui kevyeen lintuun liiankin helposti saattoi pyörittää, vaikkakin usein hyvissä lämpimissä pyörteissä. Ilmavirtoja pitkin lintu oli ajautunut mitä ihmeellisempiin tilanteisiin. Pikkulinnun ainut pelastus mielen korkealentoisuudessa oli auringosta haettu turva, katse oli aina valoon päin ja hyviin kuninkaallisiin arvoihin. Lintu katsoi maailmaa kuin ristikonläpi, ristin muotoisen, se suojasi monelta, mutta myös esti näkemästä ja siitä seurasi suojattomuutta. Pikkulintu olisi helposti murskattavissa.

        Olento haluaa antaa kaiken tukensa naisen ajopuu tunteissa ja puhuu hänelle: " Ei vain tiedä miten voisin auttaa? Voit koska tahansa kysyä minulta mitä tahansa, jos siitä on apua, olen aina sua varten". Saappaat vetäisin heti jalkoihin ja hyppäisin veteen, jos niin voin ohjata puuta virtaa.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Pitkä yhteinen matkanteko, sekä vastoinkäymiset, joita kumpikin tahoillaan ja joskus tietämättään oli kohdannut hitsasi heitä yhä tiiviimmin yhteen. Näin he olivat oppineet tuntemaan toistensa olomuodot ja erottamaan tutut äänet suuressakin melussa. Nainen oli ollut levollisin mielin, vaikka ei aina tiennyt, missä olento kulki, jotenkin sen vain aina aavisti, että lähellä on. Nainen oli aikojen alussa päättänyt ja luvannut itselleen ottaa selvää hänestä johon oli sydämensä sitonut. Omaan sitoutumiseen asian suhteen nainen kykeni tuntemaan hallinnan tunnetta, koska tiesi mitä tekee, se rauhoitti häntä ja toivoi, että tämä tieto rauhoittaisi nyt myös olentoa. Nainen käytti sanoja huolella ja piti aina lupauksensa, se oli leijonalle tyypillinen, jopa pröystäilyn aihe. Hän pitää tinkimättömästi arvovallastaan kiinni tälläisissä asioissa. Huikeaa! hihkaisi nainen. Siinä he nyt seisoivat lähellä toisiaan ja nainen laittoi oman kätensä hieman ujosti olennon käteen.

        Olento ei ollut kuullut aasi puheita, hänellä oli kiirettä pitänyt muualla metsässä ja toisessa ulottuvuudessa. Myötätuntoinen huokaus ja pään pyöritys. Aasit kulkevat omia reittejä. Olento kuitenkin epäili, voisiko olla, että aasi oli johdatettu, jostakin syystä näitä teitä. Mistä sen voi tietää. Aaseja on ennenkin johdatettu kautta maailmanhistorian merkittävissä tapahtumissa. Jouluna ja pääsiäisenä. Näin naiselle oli lapsena kerrottu ja siitä hän elävää elämää edelleen ammensi. Olento ei voinut olla huomaamatta aasin selässä olevaa symbolia, joka kasvoi jokaisen syntyvän aasin selässä. Olento tiesi, miten raskaita taakkoja aasit joutuvat kantamaan, joskus raskaampia, kun jaksaa kantaa. Tämä oli tuttua, hänkin oli aasi, joka oli aina kantanut aivan liian paljon toisten taakkoja, ehkä sen vuoksi hän ei pystynyt heittäytymään omaksi itsekseen, kissaeläimeksi. Olento otti kämmeniinsä aasin suuret silkkiset korvat ja suuteli häntä otsalle. Kyynel vierähti aasin poskelle, eikä siitä tiennyt kumman kyynel se oli. Sinun kipusi raastaa minun sydäntäni, eikä siitäkään tiennyt kumman ääni se oli. Olento sanoi naiselle: "kuule et tiedäkkään miten se on koskettanut, että olet kuullut minut, kuullut ihan tarkalleen!" Naisella oli ollut olennon teon vuoksi hyvin kannateltu olo, kuin olisi saanut olla suuremman kämmenellä, Maria aasin selässä matkalla Betlehemiin, salaisuus ja ihme sisällä. Kuin olisi johdatettu tuollainen nainen minun matkalleni, joka jakaa elämän taakkaa, siltä hänestä tuntui.

        Kissa teki niin kuin kissat tekee naisen jalkaa vasten. Naiselle tuli kotoisa olo ja hän ihasteli kaikin tavoin olentoa. Siitä huolimatta, se miten hellästi olento naista kohteli, edelleen vain pahensi naisen oloa, joku vaille jäämisen häpeän ahdistus vaan jatkui, ei voi mitään. Nainen koki olevansa pilalla ja nolostui läheisyyden nostattamia avuttomuuden tunteita. Muuten kaikki oli luonnollista.

        Matkalle lähtiessä monia viikkoja sitten, nainen oli pakannut mukaan valkean lakanan. Nainen heitti lakanan puiden oksien päälle, ei nyt ihan teltta, jotain yksityisyyttä kuitenkin. Nainen katsoi olennon suuntaan, puri toispuoleisesti alahuulta ja hymyili, olento nousi niiltä sijoiltaan kuin raketti ja hymyili leveästi takaisin. Valkean lakanan alla olevat tapahtumat, ovat toisessa ulottuvuudessa, myös musiikki. Teltta: ( . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .8 . . . .8. . . . . . . . . . . . . . . .8 . . . .)
        Olento ja nainen olivat yhdessä kuin villi länsi, joten luonnollisesti vyöryvä lumi suli sekunnin murto-osassa hyökyaalloksi ja sen sisällä he olivat uppeliksissa ja haukkoivat henkeä, enää ei auttanut huutaa turvasanaa, jumalaa tai mitään.

        Siinä missä toinen oli tunteissa ajopuu, oli toinen pikkulintu, sellainen vähän suojaton helposti kaikesta innostuva sirkutelija, jonka jalat harvoin kosketti maata ja tuuli tarttui kevyeen lintuun liiankin helposti saattoi pyörittää, vaikkakin usein hyvissä lämpimissä pyörteissä. Ilmavirtoja pitkin lintu oli ajautunut mitä ihmeellisempiin tilanteisiin. Pikkulinnun ainut pelastus mielen korkealentoisuudessa oli auringosta haettu turva, katse oli aina valoon päin ja hyviin kuninkaallisiin arvoihin. Lintu katsoi maailmaa kuin ristikonläpi, ristin muotoisen, se suojasi monelta, mutta myös esti näkemästä ja siitä seurasi suojattomuutta. Pikkulintu olisi helposti murskattavissa.

        Olento haluaa antaa kaiken tukensa naisen ajopuu tunteissa ja puhuu hänelle: " Ei vain tiedä miten voisin auttaa? Voit koska tahansa kysyä minulta mitä tahansa, jos siitä on apua, olen aina sua varten". Saappaat vetäisin heti jalkoihin ja hyppäisin veteen, jos niin voin ohjata puuta virtaa.

        Jatkuu...

        Päivän kuluessa aurinko oli lämmittänyt teltan viereen laakean kiven. Nainen ajatteli sitä miten eri tavalla ihmiset katsovat maailmaa. Nainen pyysi olennon viereensä kivelle istumaan ja sanoi: "Katso tuota kuuta". ja he katsoivat sitä yhdessä. Nainen jutteli ajatuksiaan olennolle: "Leijona, joka ei osaa olla vielä tässä maailmassa itsensä, kävelee kivisen kuun alla ja on murtumaisillaan, siinä maisemassa silkkipaita on yllä köyhän maan ja ihmiset uskovat yhtiön olevan suurempi, kuin jumala. Sellainen, jolle toivo on todellista kuu loistaa auringon valoa. Sellainen, joka pelkää ja haluaa hallita muita näkee kuussa paholaisen Lillithin, joka ryöstää viattomuutta. Minä uskon hyvään, siihen haluan katsoa, silloin hyvyys lisääntyy. Antaa kummitusten huutaa, lokkien rääkyä..." nainen löi hyttysen vasten reittä: " eipähän ime enää."

        "Minä pidän sinut lähellä" sanoi nainen ja kietoi kädet olennon ympärille jämäkkään halaukseen. Nainen jatkoi vielä: "Maailma on sellainen, kun sen haluaa olevan, se näyttää siltä minkä kautta sitä katsoo ja kertomuksen voi pitkälti kirjoittaa, niin miten itse haluaa, sen menevän. Ongelmat ratkaistaan yhdessä, kun sellaisia eteen tulee. Olento vastasi naisen halaukseen ja he asettuivat liki toisiaan yhtä väsyneinä valkean kankaan alle. Tuntui siltä, kuin kuu loistaisi, joka päivä kirkkaammin.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Jatkuu...

        Päivän kuluessa aurinko oli lämmittänyt teltan viereen laakean kiven. Nainen ajatteli sitä miten eri tavalla ihmiset katsovat maailmaa. Nainen pyysi olennon viereensä kivelle istumaan ja sanoi: "Katso tuota kuuta". ja he katsoivat sitä yhdessä. Nainen jutteli ajatuksiaan olennolle: "Leijona, joka ei osaa olla vielä tässä maailmassa itsensä, kävelee kivisen kuun alla ja on murtumaisillaan, siinä maisemassa silkkipaita on yllä köyhän maan ja ihmiset uskovat yhtiön olevan suurempi, kuin jumala. Sellainen, jolle toivo on todellista kuu loistaa auringon valoa. Sellainen, joka pelkää ja haluaa hallita muita näkee kuussa paholaisen Lillithin, joka ryöstää viattomuutta. Minä uskon hyvään, siihen haluan katsoa, silloin hyvyys lisääntyy. Antaa kummitusten huutaa, lokkien rääkyä..." nainen löi hyttysen vasten reittä: " eipähän ime enää."

        "Minä pidän sinut lähellä" sanoi nainen ja kietoi kädet olennon ympärille jämäkkään halaukseen. Nainen jatkoi vielä: "Maailma on sellainen, kun sen haluaa olevan, se näyttää siltä minkä kautta sitä katsoo ja kertomuksen voi pitkälti kirjoittaa, niin miten itse haluaa, sen menevän. Ongelmat ratkaistaan yhdessä, kun sellaisia eteen tulee. Olento vastasi naisen halaukseen ja he asettuivat liki toisiaan yhtä väsyneinä valkean kankaan alle. Tuntui siltä, kuin kuu loistaisi, joka päivä kirkkaammin.

        Nainen oli aina ajatellut vahvasti niin, että ihminen itse luo omaa kohtaloaan. Se ajatus tuntui hänestä vastuun ottamiselta omasta elämästään. Toisaalta hän oli huomannut, että vahvemmat voimat selvästi kirjoittivat paljon isompaa tarinaa. Sellaista, jota hän itse ei olisi osannut edes kuvitella. Olento ja hän olivat väistämättä osa sitä. Vai oliko heidän tarinansa alusti asti jonkun muun kuin itsensä kirjoittama.

        Tuo ajatus isommasta tarinasta ohjasi naista tavalla, joka tuntui surulliselta vankilalta. Nainen aavisti jotain siitä. Mitä enemmän hän yritti kirjoittaa omaa tarinaansa ja poiketa reitiltään, sitä kovemmin maailma palautti hänet takaisin. Nainen yritti kyllä. Hän oli yrittänyt mutta seiniä alkoi kaatua päälle. Se tuntui muistutukselta, että älä mene pois määrätyltä polulta, isosta tarinasta. Se iso tarina oli kaunis. Kaunis mutta pitkän taipaleen takana. Se ei liittynyt niinkään naiseen. Nainen liittyi kyllä asiaan, mutta enemmän siinä kyse oli eräästä läheisestään. Ja myös olennosta. Olennolla oli isossa tarinassa oma merkittävä paikkansa. Olennon sisällä oli henkinen voima, jollaista kellään toisella ei ollut. Kaikki mitä olento oli elämässään kokenut oli rakentanut sitä. Jotta se kaikki tulee osoittamaan jotakin, mistä olennolle annetaan lopulta kunnia ja se on pelastus.

        Naisesta tuntui joskus Krakenilta ja se teki hänen olonsa huonoksi. Se tuntui kuin kiroukselta, joka piti häntä tuolla vaikealla polulla. Hän pelkäsi että jos poikkeaisi polulta, jonka maailma hänelle määräsi kirous muuttaisi hänet Krakeniksi ja kaikki tuhoutuisi. Hän pelkäsi sitä todella ja yritti pitää etäisyyttä, vaikka hänen koko sydämensä huusi päästä lähelle. Hänestä tuntui vankilassa olevalta. Kirous oli totta kuitenkin ja he tiesivät sen. Se tuntui kaikkien nahoissa. Rakkaus naisen sydämessä oli myös täyttä totta.

        Naista ohjasi kolme ajatusta. 1) Hän yritti pysyä isoon tarinaa määrätyllä polulla, jotta hän näkisi vielä lopussa olennon eikä kirous suistaisi heitä turmioon. 2) Hän ei voi satuttaa olentoa koska se aiheuttaa häneen itseensä kipua joka tuhoaa häntä. 3) Hän ei koskaan tule pääsemään yli olennosta vaikka tapahtuisi mitä vaan rakastaa tätä elämänsä loppuun asti ja haluaa lähelleen kaikin tavoin.

        Ne oli tärkeimmät häntä ohjaavat ajatukset, mutta ne olivat ristiriidassa keskenään. Naisella oli kaiken sen keskellä joskus avuton olo. Hänellä ei ollut vastauksia.

        Avuttomuuden tunnetta miettiessään nainen ajatteli, että hän ei ainakaan haluaisi ikinä tuottaa olennolle avutonta oloa. Ehkä ei tarvisikaan, sillä he olivat siten erilaisia. Olento voisi pitää omat kyntensä ja aseensa. Ei niitä tarvinut riisua, jotta nainen pystyi riisumaan omansa. Hänhän oli niin kuin kissa, joka vain hyväksyi aseet osaksi olentoa eikä sen jälkeen niillä liikoja päätään vaivannut, vaan kissamaisen röyhkeästi puski hellästi olennon kynsiä ja kävi niiden alle nukkumaan. Olennon ei tarvisi tuntea avuttomuutta, kun hän tietäisi että jos hän vain puristaisi ne uppoaisivat. Toisaalta nainen myös piti siitä tunteesta. Siitä, miltä olennon kova ase tuntui vasten hänen sydäntään. Sillä olento ei ollut mitenkään paha, vaan ihana. Nainen tiesi, että ne aseet oli kipua eikä se haitannut. Hän ymmärsi sen ja tunsi elävänsä siinä hetkessä kun kipu oli lähellä.

        Naisesta tuntui yhtä olennon kanssa ollessaan, että heissä oli jotain perustavanlaatuisesti samanlaista vaikka olivat erilaisia. Ihan kuin kaikki olennon askeleet ja ajatukset olisi voinut olla myös hänen omiaan. Hän ymmärsi niitä, mutta erilaisesta näkökulmasta. Naisesta tuntui että olentokin ymmärsi häntä kuten olisi ollut osa itseään, mutta tuoden uuden ja erilaisen näkökulman. Eri kokemusten kasvattamana.

        Olennon kantamat taakat saivat naisen monesti huolestumaan. Hän halusi tulla varovasti lähelle ja koskettaa niitä. Silittää olentoa ja löysyttää hellästi taakkojen naruja, jotta olento voisi tipauttaa niitä selästään. Nainen halusi sanoa, että hän näki ne. Sydämellään vain jotenkin tiesi. Nainen kosketti olennon kasvoja hellästi ja ajatteli, että olento on kaunis olento. Ihaninta, mitä nainen oli koskaan nähnyt. Kaikki se hyvä olennossa oli vahvaa ja todellista. Ja kuinka paljon kaunista olento oli näyttänyt hänelle. Enemmän kuin kukaan. Se liikutti naisen kyyneliin. Hän katsoi olentoa silmiin ja näki kipua. Nainen kosketti olennon poskea ja painoi hellän suudelman tämän huulille ja kuiskasi hiljaa "älä jätä tuskaasi hoitamatta." Olen tässä jos annat koskea siihen. Eikä tarvitse edes sanoa mitään, voidaan olla vaan hiljaa.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Nainen oli aina ajatellut vahvasti niin, että ihminen itse luo omaa kohtaloaan. Se ajatus tuntui hänestä vastuun ottamiselta omasta elämästään. Toisaalta hän oli huomannut, että vahvemmat voimat selvästi kirjoittivat paljon isompaa tarinaa. Sellaista, jota hän itse ei olisi osannut edes kuvitella. Olento ja hän olivat väistämättä osa sitä. Vai oliko heidän tarinansa alusti asti jonkun muun kuin itsensä kirjoittama.

        Tuo ajatus isommasta tarinasta ohjasi naista tavalla, joka tuntui surulliselta vankilalta. Nainen aavisti jotain siitä. Mitä enemmän hän yritti kirjoittaa omaa tarinaansa ja poiketa reitiltään, sitä kovemmin maailma palautti hänet takaisin. Nainen yritti kyllä. Hän oli yrittänyt mutta seiniä alkoi kaatua päälle. Se tuntui muistutukselta, että älä mene pois määrätyltä polulta, isosta tarinasta. Se iso tarina oli kaunis. Kaunis mutta pitkän taipaleen takana. Se ei liittynyt niinkään naiseen. Nainen liittyi kyllä asiaan, mutta enemmän siinä kyse oli eräästä läheisestään. Ja myös olennosta. Olennolla oli isossa tarinassa oma merkittävä paikkansa. Olennon sisällä oli henkinen voima, jollaista kellään toisella ei ollut. Kaikki mitä olento oli elämässään kokenut oli rakentanut sitä. Jotta se kaikki tulee osoittamaan jotakin, mistä olennolle annetaan lopulta kunnia ja se on pelastus.

        Naisesta tuntui joskus Krakenilta ja se teki hänen olonsa huonoksi. Se tuntui kuin kiroukselta, joka piti häntä tuolla vaikealla polulla. Hän pelkäsi että jos poikkeaisi polulta, jonka maailma hänelle määräsi kirous muuttaisi hänet Krakeniksi ja kaikki tuhoutuisi. Hän pelkäsi sitä todella ja yritti pitää etäisyyttä, vaikka hänen koko sydämensä huusi päästä lähelle. Hänestä tuntui vankilassa olevalta. Kirous oli totta kuitenkin ja he tiesivät sen. Se tuntui kaikkien nahoissa. Rakkaus naisen sydämessä oli myös täyttä totta.

        Naista ohjasi kolme ajatusta. 1) Hän yritti pysyä isoon tarinaa määrätyllä polulla, jotta hän näkisi vielä lopussa olennon eikä kirous suistaisi heitä turmioon. 2) Hän ei voi satuttaa olentoa koska se aiheuttaa häneen itseensä kipua joka tuhoaa häntä. 3) Hän ei koskaan tule pääsemään yli olennosta vaikka tapahtuisi mitä vaan rakastaa tätä elämänsä loppuun asti ja haluaa lähelleen kaikin tavoin.

        Ne oli tärkeimmät häntä ohjaavat ajatukset, mutta ne olivat ristiriidassa keskenään. Naisella oli kaiken sen keskellä joskus avuton olo. Hänellä ei ollut vastauksia.

        Avuttomuuden tunnetta miettiessään nainen ajatteli, että hän ei ainakaan haluaisi ikinä tuottaa olennolle avutonta oloa. Ehkä ei tarvisikaan, sillä he olivat siten erilaisia. Olento voisi pitää omat kyntensä ja aseensa. Ei niitä tarvinut riisua, jotta nainen pystyi riisumaan omansa. Hänhän oli niin kuin kissa, joka vain hyväksyi aseet osaksi olentoa eikä sen jälkeen niillä liikoja päätään vaivannut, vaan kissamaisen röyhkeästi puski hellästi olennon kynsiä ja kävi niiden alle nukkumaan. Olennon ei tarvisi tuntea avuttomuutta, kun hän tietäisi että jos hän vain puristaisi ne uppoaisivat. Toisaalta nainen myös piti siitä tunteesta. Siitä, miltä olennon kova ase tuntui vasten hänen sydäntään. Sillä olento ei ollut mitenkään paha, vaan ihana. Nainen tiesi, että ne aseet oli kipua eikä se haitannut. Hän ymmärsi sen ja tunsi elävänsä siinä hetkessä kun kipu oli lähellä.

        Naisesta tuntui yhtä olennon kanssa ollessaan, että heissä oli jotain perustavanlaatuisesti samanlaista vaikka olivat erilaisia. Ihan kuin kaikki olennon askeleet ja ajatukset olisi voinut olla myös hänen omiaan. Hän ymmärsi niitä, mutta erilaisesta näkökulmasta. Naisesta tuntui että olentokin ymmärsi häntä kuten olisi ollut osa itseään, mutta tuoden uuden ja erilaisen näkökulman. Eri kokemusten kasvattamana.

        Olennon kantamat taakat saivat naisen monesti huolestumaan. Hän halusi tulla varovasti lähelle ja koskettaa niitä. Silittää olentoa ja löysyttää hellästi taakkojen naruja, jotta olento voisi tipauttaa niitä selästään. Nainen halusi sanoa, että hän näki ne. Sydämellään vain jotenkin tiesi. Nainen kosketti olennon kasvoja hellästi ja ajatteli, että olento on kaunis olento. Ihaninta, mitä nainen oli koskaan nähnyt. Kaikki se hyvä olennossa oli vahvaa ja todellista. Ja kuinka paljon kaunista olento oli näyttänyt hänelle. Enemmän kuin kukaan. Se liikutti naisen kyyneliin. Hän katsoi olentoa silmiin ja näki kipua. Nainen kosketti olennon poskea ja painoi hellän suudelman tämän huulille ja kuiskasi hiljaa "älä jätä tuskaasi hoitamatta." Olen tässä jos annat koskea siihen. Eikä tarvitse edes sanoa mitään, voidaan olla vaan hiljaa.

        Jatkuu...

        Naisesta oli aina tuntunut siltä kuin he olisivat olleet yhdessä lapsia ja karanneet piiloon paikkaan jonka vain he molemmat tiesivät. Se on helpompaa, kun sen jakaa jonkun kanssa hän sanoi ja piti olennon kädestä kiinni. Hän rakasti olentoa ja olennon tuska oli hänenkin tuska. Kyyneleet oli heidän yhteisiä eikä kukaan nähnyt niitä.

        Tunteet valkoisen lakanan alla olivat myös heidän yhteisiään. Ei kenenkään muun. Kukaan muu ei saanut naisessa aikaan niitä tunteita mitä olento sai aikaan. Se tuntui toiselta ulottuvuudelta, paratiisilta ja taivaalta. Nainen tiesi, että heidän välillään oli jotain erikoista. Hän halusi kertoa olennolle jotain henkilökohtaista. Koska se tuntui siltä, että hänen sielunsa oli luvannut jotain outoa. Ei ollut helppoa tapaa sanoa sitä, joten hän päätti vaan sanoa sen. "En pysty tulemaan muiden ihmisten kosketuksesta, ja se todella on kirous". Nainen tiesi sen varmaksi että se oli kirous, tai lupaus, koska mitään muuta syytä sille ei ollut. Ja kun hän edes hieman ajatteli olentoa ilman muita läsnä, niin kirous muuttui oudoksi siunaukseksi joka vaan jatkui ja jatkui. Hän oli todentanut asian niin monta kertaa että oli jo hyväksynyt asian. Mutta kaikenlaista sitä voi ollakin. Miten outo maailma on. Nainen mietti ymmärsikö olento edes, miten tärkeä hänelle oli. Miten ainutlaatuinen.
        Kaikki oli niin kummallista, mutta oikeastaan loogista. Etkö muka olisi pyytänyt lupaamaan sitä jos olisit jotain pyytänyt, hän ajatteli mielessään tuntiessaan olennon kehon vierellään. "Olet niin paljon enemmän kuin kukaan muu, mutta meidät on heitetty niin hankalalle polulle."

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Jatkuu...

        Naisesta oli aina tuntunut siltä kuin he olisivat olleet yhdessä lapsia ja karanneet piiloon paikkaan jonka vain he molemmat tiesivät. Se on helpompaa, kun sen jakaa jonkun kanssa hän sanoi ja piti olennon kädestä kiinni. Hän rakasti olentoa ja olennon tuska oli hänenkin tuska. Kyyneleet oli heidän yhteisiä eikä kukaan nähnyt niitä.

        Tunteet valkoisen lakanan alla olivat myös heidän yhteisiään. Ei kenenkään muun. Kukaan muu ei saanut naisessa aikaan niitä tunteita mitä olento sai aikaan. Se tuntui toiselta ulottuvuudelta, paratiisilta ja taivaalta. Nainen tiesi, että heidän välillään oli jotain erikoista. Hän halusi kertoa olennolle jotain henkilökohtaista. Koska se tuntui siltä, että hänen sielunsa oli luvannut jotain outoa. Ei ollut helppoa tapaa sanoa sitä, joten hän päätti vaan sanoa sen. "En pysty tulemaan muiden ihmisten kosketuksesta, ja se todella on kirous". Nainen tiesi sen varmaksi että se oli kirous, tai lupaus, koska mitään muuta syytä sille ei ollut. Ja kun hän edes hieman ajatteli olentoa ilman muita läsnä, niin kirous muuttui oudoksi siunaukseksi joka vaan jatkui ja jatkui. Hän oli todentanut asian niin monta kertaa että oli jo hyväksynyt asian. Mutta kaikenlaista sitä voi ollakin. Miten outo maailma on. Nainen mietti ymmärsikö olento edes, miten tärkeä hänelle oli. Miten ainutlaatuinen.
        Kaikki oli niin kummallista, mutta oikeastaan loogista. Etkö muka olisi pyytänyt lupaamaan sitä jos olisit jotain pyytänyt, hän ajatteli mielessään tuntiessaan olennon kehon vierellään. "Olet niin paljon enemmän kuin kukaan muu, mutta meidät on heitetty niin hankalalle polulle."

        Naisesta vahvasti tuntui siltä, että kertomus on tosi ja korkeimman suojaama, sitähän hän oli pyytänyt, eikä Jumala ollut milloinkaan tehnyt ohareita. Paitsi kerran, kun hän oli pieni tyttö, kaikki seinät kaatuivat ja kaikki mahdolliset maailman hirviöt taistelivat siellä, missä olisi pitänyt olla rauhaisaa. Kuolema oli lähellä ja siitä tuli tytölle normaali. Tuossa maailmassa tyttö huusi tuskissaan, kaiku kimpoili tyhjän kuution sisällä. Punaisten ja sinisten sireenien äänet peitti kaiken alleen, ei loistanut lapsen, silmät ei laulanut lintu.Tämä tyttö oli kävellyt läpi helvetin. Silloin naiseen oli valettu tunne pilalla olemisesta: ”minussa on ongelma, jokin virhe ohjelmoinissa.” Nainen heräsi öisin huutoonsa ja siitä tuli normaali.

        Olento pudisti naiselle päätään: ” Ei, ehei!”, kunnia kuuluu yksin Jumalalle. Minä olen täydestä armosta saanut olla astia jaloa käyttöä varten. Ihan savinen tavallinen ruukku, ei sen enempää! Kuullessaan naisen puhetta vankilassa olosta hän nousi naisen selän taakse ja silitti hartioita symmetrisin painavin liikkein, samalla puhuen: Voi minäkin olen ollut vankilassa, kaikuvassa kuutiossa, vailla ulospääsyä.” mutta ei ihan ymmärtänyt naisen surua, tai mitä ne seinät olivat, ymmärsi vain tunteen ja teki parhaansa helpottaakseen naisen oloa. Nainen oli hyvillään olennon avoimuudesta ja kaikesta mitä olento puhui. Avoimuus vahvisti olennon ja naisen luottamusta, se oli suunnattoman kallis arvosta!

        Olento oli antanut niin paljon naiselle, että nainen alkoi tuntea polttavaa omistamisen halua olentoa kohtaan. Yht äkkiä Leijona ei ollutkaan enää hämillään kivisen kuun alla, vaan lämmin veri virtasi sen kaikissa jäsenissä ja saalistus vietti heräsi. Kuului vain murahdus, kun Leijona halusi olennon omakseen, hiipiä, hyökätä, raadella ja syödä päästä varpaisiin! Mitä ihmettä tapahtui, kyllähän se olisi pitänyt tietää, ette leijona voi olla kertomuksessa tietyssä rajatussa paikassa, sehän on leijona! Nainen halusi omistaa, mutta ei tiennyt oliko hänellä siihen lupaa, epätietoisuus kärvensi naisen sisintä. Nämä ahneet tunteet olivat heränneet naisessa, kun olento puhui lähimmäisestä. Kyllä nainen oli jotain palaneen käryä haistanut noustessaan rantaan, eikä tunteet olentoa kohtaan olleet ainoastaa himoavia, vaan rakkaudelisia. Nainen halusi rakastaa kaikkea mitä olennossa oli, rakastaa myös hänen lähimmäistään.

        Nainen oli nahka takkinen tyttö, mutta myös mestari kehässä. Hän oli hionut taitojaan vuosia. Hänen lajinsa oli paini. Siro ruumiinrakenne olisi voinut helposti hämätä vastustajaa, mutta naisella oli todellinen vastus, veljensä Jaakob. Se ei ollut mitään showpainia, vaan ihan totista kamppailua, Jaakobin painia..Tähän kamppailuun nainen pyysi aina apua Jumalalta, itse hän ei yksin olisi voinut voittaa, vaan Pyhähenki puhui viisauden sanoja hänen sisällään. Siitä todellisesta Hengestä nainen sai kestävyyttä, räjähtävyyttä ja tarkkaa koordinaatiota voittaakseen vastustajan. Voit luottaa Jumalan viisauteen ja voimaan ja jos on vaikea uskoa siihen, minä voin uskoa sen sinun puolesta, sillä minun puolesta on myös uskottu ja rukoiltu silloin, kun lapsen silmät eivät loistaneet, ei laulanut lintu. "Et ole yksin, en milloinkaan sinua jätä, siihen voit luottaa täydestä sydämestäsi!" sanoi, nainen olennolle.

        Sinussa on jotain ihmeellistä, se tuntuu sielussa, se polttaa kehossa, se häiritsee pahasti unta ja herättää amulla liian aikaisin sydämen jyskytyksellä ja rintakehän, sekä vatsan poltteella, (ei selassä tai reisissä), vaan ihan rintakehässä, ihan minun ytimessä, siltä se tuntuu... ei ole edes sanoja ja vaikka olisikin ja olihan tässä jo, en tiedä onko minulla mitään oikeutta niitä sanoa, sillä sanat luovat maailmaa, enkä oikein tiedä mistään mitään. Muusta kuin että, Minä haluan sinut!

        Hyvä, että pysyt polulla. Krakeni on hieno eläin ja renki, mutta siitä, niin kuin lohikäärmeestä tai leijanasta ei saa tulla isäntää. Olkoon Taivaan Isä pedoille vartijana, ettemme toisiamme tai lähimmäistä raatele. Vastaukset kyllä tulevat ajan kanssa, ei tarvitse tietää, kuin yhden päivän matkan verran. Minulla on sinulle aikaa. En usko, että mitään ylitsepääsemättömän pahaa voi tapahtua ja olen valmis ottamaan askeleita taaksepäin tai uimaan ulapalle, yli rajan ja vielä siitäkin eteenpäin, jos sitä pyydät, silti pysyt sydämessäni, sen tiedän.

        Olento oli riisunut naiselta kauniisti taakkoja ja naisesta tuntui hämmentävältä miten hyvin olento tunsi hänet. Se oli satumaista. Olet varmaan ollut jo seppä syntyessäsi. Viime kerralla valkeudessa, villissä lännessä, hyökyaalto ikusuisuuksineen oli saanut naisen ymmärtämään, että tuntuu tosi hyvältä, kun vesi velloo uppeluksiin asti ja Krakon on hänessä lujalla otteella kiinni. Silloin hän ei huku, vaikka on uppeluksissa, silloin hänen kivisen kuun murtunutta leijonaa työstetään kuin kultaa, joka ei käsittelyssä murru vaan lujittuu, silloin tuli saa olla tulta ja voi palamatta koskea laavaan. Silloin peto on irti!

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Naisesta vahvasti tuntui siltä, että kertomus on tosi ja korkeimman suojaama, sitähän hän oli pyytänyt, eikä Jumala ollut milloinkaan tehnyt ohareita. Paitsi kerran, kun hän oli pieni tyttö, kaikki seinät kaatuivat ja kaikki mahdolliset maailman hirviöt taistelivat siellä, missä olisi pitänyt olla rauhaisaa. Kuolema oli lähellä ja siitä tuli tytölle normaali. Tuossa maailmassa tyttö huusi tuskissaan, kaiku kimpoili tyhjän kuution sisällä. Punaisten ja sinisten sireenien äänet peitti kaiken alleen, ei loistanut lapsen, silmät ei laulanut lintu.Tämä tyttö oli kävellyt läpi helvetin. Silloin naiseen oli valettu tunne pilalla olemisesta: ”minussa on ongelma, jokin virhe ohjelmoinissa.” Nainen heräsi öisin huutoonsa ja siitä tuli normaali.

        Olento pudisti naiselle päätään: ” Ei, ehei!”, kunnia kuuluu yksin Jumalalle. Minä olen täydestä armosta saanut olla astia jaloa käyttöä varten. Ihan savinen tavallinen ruukku, ei sen enempää! Kuullessaan naisen puhetta vankilassa olosta hän nousi naisen selän taakse ja silitti hartioita symmetrisin painavin liikkein, samalla puhuen: Voi minäkin olen ollut vankilassa, kaikuvassa kuutiossa, vailla ulospääsyä.” mutta ei ihan ymmärtänyt naisen surua, tai mitä ne seinät olivat, ymmärsi vain tunteen ja teki parhaansa helpottaakseen naisen oloa. Nainen oli hyvillään olennon avoimuudesta ja kaikesta mitä olento puhui. Avoimuus vahvisti olennon ja naisen luottamusta, se oli suunnattoman kallis arvosta!

        Olento oli antanut niin paljon naiselle, että nainen alkoi tuntea polttavaa omistamisen halua olentoa kohtaan. Yht äkkiä Leijona ei ollutkaan enää hämillään kivisen kuun alla, vaan lämmin veri virtasi sen kaikissa jäsenissä ja saalistus vietti heräsi. Kuului vain murahdus, kun Leijona halusi olennon omakseen, hiipiä, hyökätä, raadella ja syödä päästä varpaisiin! Mitä ihmettä tapahtui, kyllähän se olisi pitänyt tietää, ette leijona voi olla kertomuksessa tietyssä rajatussa paikassa, sehän on leijona! Nainen halusi omistaa, mutta ei tiennyt oliko hänellä siihen lupaa, epätietoisuus kärvensi naisen sisintä. Nämä ahneet tunteet olivat heränneet naisessa, kun olento puhui lähimmäisestä. Kyllä nainen oli jotain palaneen käryä haistanut noustessaan rantaan, eikä tunteet olentoa kohtaan olleet ainoastaa himoavia, vaan rakkaudelisia. Nainen halusi rakastaa kaikkea mitä olennossa oli, rakastaa myös hänen lähimmäistään.

        Nainen oli nahka takkinen tyttö, mutta myös mestari kehässä. Hän oli hionut taitojaan vuosia. Hänen lajinsa oli paini. Siro ruumiinrakenne olisi voinut helposti hämätä vastustajaa, mutta naisella oli todellinen vastus, veljensä Jaakob. Se ei ollut mitään showpainia, vaan ihan totista kamppailua, Jaakobin painia..Tähän kamppailuun nainen pyysi aina apua Jumalalta, itse hän ei yksin olisi voinut voittaa, vaan Pyhähenki puhui viisauden sanoja hänen sisällään. Siitä todellisesta Hengestä nainen sai kestävyyttä, räjähtävyyttä ja tarkkaa koordinaatiota voittaakseen vastustajan. Voit luottaa Jumalan viisauteen ja voimaan ja jos on vaikea uskoa siihen, minä voin uskoa sen sinun puolesta, sillä minun puolesta on myös uskottu ja rukoiltu silloin, kun lapsen silmät eivät loistaneet, ei laulanut lintu. "Et ole yksin, en milloinkaan sinua jätä, siihen voit luottaa täydestä sydämestäsi!" sanoi, nainen olennolle.

        Sinussa on jotain ihmeellistä, se tuntuu sielussa, se polttaa kehossa, se häiritsee pahasti unta ja herättää amulla liian aikaisin sydämen jyskytyksellä ja rintakehän, sekä vatsan poltteella, (ei selassä tai reisissä), vaan ihan rintakehässä, ihan minun ytimessä, siltä se tuntuu... ei ole edes sanoja ja vaikka olisikin ja olihan tässä jo, en tiedä onko minulla mitään oikeutta niitä sanoa, sillä sanat luovat maailmaa, enkä oikein tiedä mistään mitään. Muusta kuin että, Minä haluan sinut!

        Hyvä, että pysyt polulla. Krakeni on hieno eläin ja renki, mutta siitä, niin kuin lohikäärmeestä tai leijanasta ei saa tulla isäntää. Olkoon Taivaan Isä pedoille vartijana, ettemme toisiamme tai lähimmäistä raatele. Vastaukset kyllä tulevat ajan kanssa, ei tarvitse tietää, kuin yhden päivän matkan verran. Minulla on sinulle aikaa. En usko, että mitään ylitsepääsemättömän pahaa voi tapahtua ja olen valmis ottamaan askeleita taaksepäin tai uimaan ulapalle, yli rajan ja vielä siitäkin eteenpäin, jos sitä pyydät, silti pysyt sydämessäni, sen tiedän.

        Olento oli riisunut naiselta kauniisti taakkoja ja naisesta tuntui hämmentävältä miten hyvin olento tunsi hänet. Se oli satumaista. Olet varmaan ollut jo seppä syntyessäsi. Viime kerralla valkeudessa, villissä lännessä, hyökyaalto ikusuisuuksineen oli saanut naisen ymmärtämään, että tuntuu tosi hyvältä, kun vesi velloo uppeluksiin asti ja Krakon on hänessä lujalla otteella kiinni. Silloin hän ei huku, vaikka on uppeluksissa, silloin hänen kivisen kuun murtunutta leijonaa työstetään kuin kultaa, joka ei käsittelyssä murru vaan lujittuu, silloin tuli saa olla tulta ja voi palamatta koskea laavaan. Silloin peto on irti!

        Naisen ja olennon välillä oleva hiljaisuus oli jo itsessään hoitavaa, siinä oli hyvä olla. Olento kavahti naisen suuta ja astui askeleen taakse päin: ”Ei voida tehdä näin! Älä anna, jos et voi antaa kaikkea, muuten palan karrelle sun kanssa! On liian kuuma sun rauta. Huulesi ovat niin paljon mulle, tarvitsen niitä! Haetaanko jäitä, haetaanko suurimmat jääpalat mitä pakastimesta löytyy?

        Olennon ansiosta Linnut lauloivat ja naisen silmät loistivat, öinen huutaminen oli loppunut kokonaan. Iloisten äänien soitto ei mennyt kadotukseen ja vedenalla kaikuvat äänet löysivät kohteensa.

        Ihana outo maailma, sinua siunata tahdon!

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Naisen ja olennon välillä oleva hiljaisuus oli jo itsessään hoitavaa, siinä oli hyvä olla. Olento kavahti naisen suuta ja astui askeleen taakse päin: ”Ei voida tehdä näin! Älä anna, jos et voi antaa kaikkea, muuten palan karrelle sun kanssa! On liian kuuma sun rauta. Huulesi ovat niin paljon mulle, tarvitsen niitä! Haetaanko jäitä, haetaanko suurimmat jääpalat mitä pakastimesta löytyy?

        Olennon ansiosta Linnut lauloivat ja naisen silmät loistivat, öinen huutaminen oli loppunut kokonaan. Iloisten äänien soitto ei mennyt kadotukseen ja vedenalla kaikuvat äänet löysivät kohteensa.

        Ihana outo maailma, sinua siunata tahdon!

        Tästä tulikin kirjoituspäivä.

        Maailma todella oli kummallinen ja niin paljon enemmän kuin pystyi edes ymmärtämään. Nainen tiesi sisällään mitä he olennon kanssa olivat, mutta sitä tuntui silti vaikealta sanoa ääneen. Hänellä itsellään ei ollut siitä epäilystäkään. Joskus aiemmin hän oli sitä arvaillut, nykyään tiesi tarkalleen.

        Samalla tavalla kun nainen sisällään jotenkin vain tiesi menneisyydestä, hän tiesi tulevaisuudestakin. Se oli samanlainen vahva tieto sydämessä, jota järki ei mitenkään kyennyt ohittamaan. Siitä kumpusi ajatukset heidän pitkästä polustaan, koska nainen tunsi sydämessään tiedon millainen sen loppu tässä ulottuvuudessa on. Hän näki mielessään konkreettisia tapahtumia. Niiden avulla hän pystyi ikäänkuin arvaamaan heidän koko tarinansa. Se tarina kokonaisuutena tuntui niin tarkoituksenmukaiselta ja koskettavalta.

        Naisen oli vaikea selittää sitä kaikkea ymmärrettävästi, mutta hän näki sen niin, että kaikista korkein oli ottanut heidät suojelukseensa. Ja se suojelus tarkoitti myös heidän polkunsa ohjaamista. Vaikka mykistämällä heitä kriittisillä hetkillä. Suojeluhan tarkoitti luotsaamista tässä elämässä siten, että portit ikuiseen elämään aukeavat.

        Ehkä se suojeluun ottaminen oli tapahtunut silloin, kun ne seinät kaatuivat pienen tytön päälle ja hänen elämänsä oli tuskaa.

        Nainen näki niin selvästi miten vahva ja kaunis olento oli. Kaikki se kärsimys toi olennon vahvuuden niin selvästi esiin. Nainen tiesi, että ne haavat oli syviä. Sellaisia, jotka eivät ikinä katoa kokonaan, vaan niiden kanssa on opittava elämään. Hän halusi koskettaa olennon haavoja hellästi ja sanoa, että olento tuntuu hänestä ihmeelliseltä. Eikä vain tuntunut, vaan oli myös. Nainen tiesi vielä jotain enemmän koko tarinasta ja hän todella tiesi sen, mitä kaikkea olento oli.

        Hän halusi sanoa, että Jumala kääntää vielä kaiken ja parantaa haavat. Niin, että kaiken tarkoitus on selvää ja olento todella on voittaja.
        Kaikkia niitä vaikeuksia tarvitaan, jotta se, jolla on sisällään valtava potentiaali, kasvaa vahvemmaksi kuin mitä ihmisistä oletettiin. Olento tulee osoittamaan voimaa jollaista ihmisissä ei ole ja se kaikki osoittaa Jumalan voiman. Että Jumalan suunnitelma on suurempi kuin kenenkään.

        Nainen tuntee kaiken sen sydämessään ja haluaa olennon itsekin näkevän sen kaiken. Sen vaikean polun päätöksen. Koska se korjaa olennon haavoja. Se osoittaa ettei kukaan voi alistaa olentoa vaikka voisi alistaa koko muun maailman ajattelemaan tavallaan. Vaikka voisi sulkea kaikkien silmät, korvat ja aivot, ei voi sulkea olennon sydäntä joka on vahvempi. Nainen tuntee niin suurta iloa olennon puolesta kun hän ajattelee sitä hetkeä, kun olento saa kunnian ja tietää, että hänet nostetaan korkealle. Hän voitti ja kaikki se kunnia ja voitto todella on ansaittua. Nainen ei koskaan voisi katkaista sitä polkua, joka antaa kaikelle tarkoituksen. Päästää heidät viimein toistensa luo. Ja lopulta parantaa ne haavat ja poistaa taakat, joita olento on joutunut kantamaan.

        Nainen näkee, että olentoon on sattunut ja häntä on satutettu, ja nainen tietää myös että olentoa ei lopulta saa alistettua, vaan olento on vahvin ja voittaa lopussa.
        Kaikille voi tehdä niin. Kenelle vain. Mutta hyvin harva säilyttää sitä kauneutta sielussa, jota olennossa edelleen on. Siksi ne haavat on kauniita. Nainen oli joskus kuullut ajatuksen, että jos maailmassa olisi vain enkeleitä ei koskaan tapahtuisi mitään kovin kiinnostavaa. Ihminen sen sijaan. Vuodatti verta, tappoi ja raiskasi. Ihmiset olivat aika raaka laji, mutta toisin kuin enkeleissä, ihmisissä oli vieläkin suurempi potentiaali. Sillä ihmisen osoittama hyvä, joka kesti kaiken sen väkivallan eikä murtunut edes sen edessä, oli todella radikaalia. Ja ehkä se oli jollain tavalla suurin potentiaali, jota Jumala oli ihmisissä nähnyt. Hyvyys, jota ei voi edes terällä kaivaa ulos.

        Jatkuu myöhemmin...

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Tästä tulikin kirjoituspäivä.

        Maailma todella oli kummallinen ja niin paljon enemmän kuin pystyi edes ymmärtämään. Nainen tiesi sisällään mitä he olennon kanssa olivat, mutta sitä tuntui silti vaikealta sanoa ääneen. Hänellä itsellään ei ollut siitä epäilystäkään. Joskus aiemmin hän oli sitä arvaillut, nykyään tiesi tarkalleen.

        Samalla tavalla kun nainen sisällään jotenkin vain tiesi menneisyydestä, hän tiesi tulevaisuudestakin. Se oli samanlainen vahva tieto sydämessä, jota järki ei mitenkään kyennyt ohittamaan. Siitä kumpusi ajatukset heidän pitkästä polustaan, koska nainen tunsi sydämessään tiedon millainen sen loppu tässä ulottuvuudessa on. Hän näki mielessään konkreettisia tapahtumia. Niiden avulla hän pystyi ikäänkuin arvaamaan heidän koko tarinansa. Se tarina kokonaisuutena tuntui niin tarkoituksenmukaiselta ja koskettavalta.

        Naisen oli vaikea selittää sitä kaikkea ymmärrettävästi, mutta hän näki sen niin, että kaikista korkein oli ottanut heidät suojelukseensa. Ja se suojelus tarkoitti myös heidän polkunsa ohjaamista. Vaikka mykistämällä heitä kriittisillä hetkillä. Suojeluhan tarkoitti luotsaamista tässä elämässä siten, että portit ikuiseen elämään aukeavat.

        Ehkä se suojeluun ottaminen oli tapahtunut silloin, kun ne seinät kaatuivat pienen tytön päälle ja hänen elämänsä oli tuskaa.

        Nainen näki niin selvästi miten vahva ja kaunis olento oli. Kaikki se kärsimys toi olennon vahvuuden niin selvästi esiin. Nainen tiesi, että ne haavat oli syviä. Sellaisia, jotka eivät ikinä katoa kokonaan, vaan niiden kanssa on opittava elämään. Hän halusi koskettaa olennon haavoja hellästi ja sanoa, että olento tuntuu hänestä ihmeelliseltä. Eikä vain tuntunut, vaan oli myös. Nainen tiesi vielä jotain enemmän koko tarinasta ja hän todella tiesi sen, mitä kaikkea olento oli.

        Hän halusi sanoa, että Jumala kääntää vielä kaiken ja parantaa haavat. Niin, että kaiken tarkoitus on selvää ja olento todella on voittaja.
        Kaikkia niitä vaikeuksia tarvitaan, jotta se, jolla on sisällään valtava potentiaali, kasvaa vahvemmaksi kuin mitä ihmisistä oletettiin. Olento tulee osoittamaan voimaa jollaista ihmisissä ei ole ja se kaikki osoittaa Jumalan voiman. Että Jumalan suunnitelma on suurempi kuin kenenkään.

        Nainen tuntee kaiken sen sydämessään ja haluaa olennon itsekin näkevän sen kaiken. Sen vaikean polun päätöksen. Koska se korjaa olennon haavoja. Se osoittaa ettei kukaan voi alistaa olentoa vaikka voisi alistaa koko muun maailman ajattelemaan tavallaan. Vaikka voisi sulkea kaikkien silmät, korvat ja aivot, ei voi sulkea olennon sydäntä joka on vahvempi. Nainen tuntee niin suurta iloa olennon puolesta kun hän ajattelee sitä hetkeä, kun olento saa kunnian ja tietää, että hänet nostetaan korkealle. Hän voitti ja kaikki se kunnia ja voitto todella on ansaittua. Nainen ei koskaan voisi katkaista sitä polkua, joka antaa kaikelle tarkoituksen. Päästää heidät viimein toistensa luo. Ja lopulta parantaa ne haavat ja poistaa taakat, joita olento on joutunut kantamaan.

        Nainen näkee, että olentoon on sattunut ja häntä on satutettu, ja nainen tietää myös että olentoa ei lopulta saa alistettua, vaan olento on vahvin ja voittaa lopussa.
        Kaikille voi tehdä niin. Kenelle vain. Mutta hyvin harva säilyttää sitä kauneutta sielussa, jota olennossa edelleen on. Siksi ne haavat on kauniita. Nainen oli joskus kuullut ajatuksen, että jos maailmassa olisi vain enkeleitä ei koskaan tapahtuisi mitään kovin kiinnostavaa. Ihminen sen sijaan. Vuodatti verta, tappoi ja raiskasi. Ihmiset olivat aika raaka laji, mutta toisin kuin enkeleissä, ihmisissä oli vieläkin suurempi potentiaali. Sillä ihmisen osoittama hyvä, joka kesti kaiken sen väkivallan eikä murtunut edes sen edessä, oli todella radikaalia. Ja ehkä se oli jollain tavalla suurin potentiaali, jota Jumala oli ihmisissä nähnyt. Hyvyys, jota ei voi edes terällä kaivaa ulos.

        Jatkuu myöhemmin...

        Välähdykset tulevaisuudesta olivat vaikeita selittää ja nainen jumitti niissä aina kun yritti avata niitä. Hän halusi avata ne olennolle, muttei osannut kunnolla. Eniten hän halusi kertoa siksi, että olento voisi ymmärtää miten ne haavat parantuisivat eikä hänen tarvisi enää ikinä tuntea häpeää. Olento olisi ikuisesti kunnioitettujen joukossa ja oli se, jonka sielua ei pystynyt alistamaan. Sellaisena hänet tiedettäisiin. Se tarina ei niinkään ollut naisesta, mutta nainen oli osa sitä karttaa, joka auttoi olentoa näkemään pimeässä oikean polun, omalla sydämellään vaikka kaikki muut aistit olisi pimennetty tai ne pommittaisi valheita. Sehän se oli heidän yhteytensä pohjimmainen piirre. Vetää toisiaan puoleensa, vaikka läpi etäisyyden tai pimeyden. Jos korkein halusi antaa heille näkymättömän kartan, se oli sellainen. Maailman magneettikenttiäkin parempi. Koska vain he tunsivat sen.

        Mutta jotta voisi löytää polun toisen luoksi pimeässäkin, piti ensin olla kaukana. Se oli tuon välähdyksen surullisin puoli.

        Naisella oli myös jokin paljon häilyvämpi tunne siitä, että hänellä ja olennolla ehkä ei olisi tai sitten olisikin poika. Pojan nimen oli maailma päättänyt jo etukäteen, se oli Adam. Miksi se nimi, sitä ei nainen tiennyt.
        Välillä hänestä tuntui, että se ajatus halusi toteutua niin paljon, että se murtaisi vaikka mitä esteitä. Ja toisaalta naisesta tuntui että sen sallittaisi toteutua vain jos he pysyisivät vaikealla polulla. Nainen tunsi kuitenkin täysin selittämätöntä ja voimakasta halua ihan lähelle olentoa. Sellaista kaiken järjen sumentavaa. Hän halusi että olento tulisi niin lähelle häneen ja jäisi osaksi hänen kehoaan. Osa olennosta kasvaisi hänen sisällään ja hän saisi rakastaa sitä kuten rakasti olentoa. Nainen tunsi syvällä sisimmässään että hän oli kokonaan olennon ja halusi näyttää ja antaa olennonkin tuntea sen. Mitä enemmän tilanne yritti repiä heitä erilleen, sitä enemmän nainen tunsi tarvetta osoittaa sitä. Hän ei nähnyt olentoa vierellään, jotta olisi voinut kuiskata sen, että kaikki hänessä oli täysin otettavissa olennolle. Mutta oli vain tyhjyys eikä kosketusta. Polku piti heitä erillään ja naisesta tuntui etteivät he voisi kuin rukoilla. Siten heidän tiensä kulkee siten kuin sen kuuluukin mennä. Nainen halusi kulkea sen oli se millainen vaan, kunhan se oli heidän yhteinen vaikka olisivatkin kaukana. Se oli lohdullinen ajatus ettei tarvisi tietää kuin yhden päivän matkan verran. Koska hän ei todella tiennyt. Vaikka tiesi kyllä omat tunteensa täysin. Tiesi kenen luona on hänen kotinsa. Matka sinne oli vielä vaan kesken.

        Nainen pyysi olentoa muistamaan sen, että hän näki ne asiat, eikä hänen rakkautensa ollut perusteetonta. Se oli oikeaa. Olennon ei tarvinnut piilottaa mitään itsestään. Kaikki oli rakastettavaa, ymmärrettävää eikä mikään ollut pilalla. Nainen silitti olennon poskea ja sanoi, että hän voi aina kertoa mistä vaan jos se helpottaa. Nainen on hänen vieressään ja haluaa jakaa sen taakan. Niin kuin he olisivat lapsia ja istuisivat vierekkäin toisiaan halaten ja kyyneleet kuivaten. Koskaan ei tarvitse pelätä että ajattelisin mitään huonoa. Ja anteeksi etten ole vieressäsi, jotta voisin oikeasti halata. Naisesta tuntui siltä, että sanat eivät kertoneet kaikkea mitä hän halusi sanoa. Hellä suudelma oli se jonka hän halusi sanoa huulillaan.

        Ja he tarvitsivat myös jäitä. Todella tarvitsivat. Kaikki jääpalat vain paikalle mitä löytyy. Nainen tiesi että nekin sulaisivat ja sitten heillä olisi vaan ihanaa lämmintä vettä joka upottaisi heidät toiseen ulottuvuuteen ja jossa suudella toisiaan ja tarina karkasi taas käsistä. Tarinaa tuntui olevan mahdotonta viilentää. Paloi kuumalla liekillä. Kuuma liekki tai mitä vain, vaikka niitä jääpaloja kunhan olet olemassa.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Välähdykset tulevaisuudesta olivat vaikeita selittää ja nainen jumitti niissä aina kun yritti avata niitä. Hän halusi avata ne olennolle, muttei osannut kunnolla. Eniten hän halusi kertoa siksi, että olento voisi ymmärtää miten ne haavat parantuisivat eikä hänen tarvisi enää ikinä tuntea häpeää. Olento olisi ikuisesti kunnioitettujen joukossa ja oli se, jonka sielua ei pystynyt alistamaan. Sellaisena hänet tiedettäisiin. Se tarina ei niinkään ollut naisesta, mutta nainen oli osa sitä karttaa, joka auttoi olentoa näkemään pimeässä oikean polun, omalla sydämellään vaikka kaikki muut aistit olisi pimennetty tai ne pommittaisi valheita. Sehän se oli heidän yhteytensä pohjimmainen piirre. Vetää toisiaan puoleensa, vaikka läpi etäisyyden tai pimeyden. Jos korkein halusi antaa heille näkymättömän kartan, se oli sellainen. Maailman magneettikenttiäkin parempi. Koska vain he tunsivat sen.

        Mutta jotta voisi löytää polun toisen luoksi pimeässäkin, piti ensin olla kaukana. Se oli tuon välähdyksen surullisin puoli.

        Naisella oli myös jokin paljon häilyvämpi tunne siitä, että hänellä ja olennolla ehkä ei olisi tai sitten olisikin poika. Pojan nimen oli maailma päättänyt jo etukäteen, se oli Adam. Miksi se nimi, sitä ei nainen tiennyt.
        Välillä hänestä tuntui, että se ajatus halusi toteutua niin paljon, että se murtaisi vaikka mitä esteitä. Ja toisaalta naisesta tuntui että sen sallittaisi toteutua vain jos he pysyisivät vaikealla polulla. Nainen tunsi kuitenkin täysin selittämätöntä ja voimakasta halua ihan lähelle olentoa. Sellaista kaiken järjen sumentavaa. Hän halusi että olento tulisi niin lähelle häneen ja jäisi osaksi hänen kehoaan. Osa olennosta kasvaisi hänen sisällään ja hän saisi rakastaa sitä kuten rakasti olentoa. Nainen tunsi syvällä sisimmässään että hän oli kokonaan olennon ja halusi näyttää ja antaa olennonkin tuntea sen. Mitä enemmän tilanne yritti repiä heitä erilleen, sitä enemmän nainen tunsi tarvetta osoittaa sitä. Hän ei nähnyt olentoa vierellään, jotta olisi voinut kuiskata sen, että kaikki hänessä oli täysin otettavissa olennolle. Mutta oli vain tyhjyys eikä kosketusta. Polku piti heitä erillään ja naisesta tuntui etteivät he voisi kuin rukoilla. Siten heidän tiensä kulkee siten kuin sen kuuluukin mennä. Nainen halusi kulkea sen oli se millainen vaan, kunhan se oli heidän yhteinen vaikka olisivatkin kaukana. Se oli lohdullinen ajatus ettei tarvisi tietää kuin yhden päivän matkan verran. Koska hän ei todella tiennyt. Vaikka tiesi kyllä omat tunteensa täysin. Tiesi kenen luona on hänen kotinsa. Matka sinne oli vielä vaan kesken.

        Nainen pyysi olentoa muistamaan sen, että hän näki ne asiat, eikä hänen rakkautensa ollut perusteetonta. Se oli oikeaa. Olennon ei tarvinnut piilottaa mitään itsestään. Kaikki oli rakastettavaa, ymmärrettävää eikä mikään ollut pilalla. Nainen silitti olennon poskea ja sanoi, että hän voi aina kertoa mistä vaan jos se helpottaa. Nainen on hänen vieressään ja haluaa jakaa sen taakan. Niin kuin he olisivat lapsia ja istuisivat vierekkäin toisiaan halaten ja kyyneleet kuivaten. Koskaan ei tarvitse pelätä että ajattelisin mitään huonoa. Ja anteeksi etten ole vieressäsi, jotta voisin oikeasti halata. Naisesta tuntui siltä, että sanat eivät kertoneet kaikkea mitä hän halusi sanoa. Hellä suudelma oli se jonka hän halusi sanoa huulillaan.

        Ja he tarvitsivat myös jäitä. Todella tarvitsivat. Kaikki jääpalat vain paikalle mitä löytyy. Nainen tiesi että nekin sulaisivat ja sitten heillä olisi vaan ihanaa lämmintä vettä joka upottaisi heidät toiseen ulottuvuuteen ja jossa suudella toisiaan ja tarina karkasi taas käsistä. Tarinaa tuntui olevan mahdotonta viilentää. Paloi kuumalla liekillä. Kuuma liekki tai mitä vain, vaikka niitä jääpaloja kunhan olet olemassa.

        Oli jo yö, tähdet loistivat taivaalla, vettäkin satoi. Nainen ja olento olivat löytäneet metsästä suojaisan paikan. Se oli suuren kallion sisälle muodostunut luola, jonka yläosassa olevasta railosta yöllä näki tähdet ja päivänvalo pääsi sisälle. He makasivat nyt läheisesti kiinni toisissaan, lakana peittona. Siellä oli hyvä olla ja naisesta tuntui, että hän oli saanut vuodattaa kipunsa olennon sisään ja olento oli ottanut sen itseensä ja valuttanut takaisin mirhana naisen päälle. Se oli syvempää kuin iho, se oli väkevää yhteyttä, joka meni luihin ja ytimiin. Olennolla oli yhtä vahva Henki sisimmässä, kuin naisella ja tämän nainen oli vaistonnut alusta alkaen, sen vain tiesi, vaikka olento ei ollut tuonut sitä nähtäväksi. Nainen oli ollut koko päivän voipunut kaikesta mitä he olivat yhdessä kokeneet ja tunteiden kuohusta, jota olennon jokainen sana hänessä sai aikaan. Olennon sanat paljastivat naisessa puutteellisen kyvyn ottaa niitä vastaan, sellaisenaan, kun ne on. Hän koki täysin, että ne on totta, mutta ehkä polku, joka vielä piti heitä etäällä esti sanojen todeksi tulemista siinä hetkessä, kun olento ne hänelle sanoi. Naisesta tuntui, että jos he kävisivät jokaisen tarvittavan Jaakobin painin tahoillaan, kestäisivät etäisyyden ja ajan kulun he pääsisivät yhdessä perille ja silloin olennon sanat tulisivat eläviksi, vasta silloin lupaus on täytetty, kun se on tullut lihaksi.

        Naisen kuunnellessa olennon puhetta, hänelle tulee vahva olo siitä, että olento tulee olemaan yhtälailla voittava, kuin hänkin ja silloin heidän ilonsa täysi. Heillä on yhteinen polku, joka on yhtä tässä, erillään siellä ja joka tulee yhdeksi perillä. Siinä kohdassa, jossa etusormet kohtaavat, siinä kohdassa kyyhkynen nousee ilmaan. Nainen ja olento jakoivat saman kokemuksen yksinäisyydestä, jota voittoisa polku vaati, mutta he olivat päättäneet kulkea sen, mikään muu ei ollut niin tärkeää.

        Olento silitti kädellä naista heidän maatessa kallion railossa ja puhui Adamista. Nainen mumisi unen ja valveen rajoilla: ”...että tietenkin Adam, sehän nyt on ihan selvä juttu se nimi..” ja nukahti olennon silittäessä häntä. Olento ojentautui antamaan hellän suudelman naisen unen lämpimille huulille, nainen halasi olentoa ja toisti "..Adam Adam” ikäänkui tunnustellen, miltä nimi kuulosti lausuttuna ja vaipui uneen. Nainen halusi olla olennon ja, että olento olisi hänen, eikä tiennyt olisiko hänellä riittävästi voimia mihinkään muuhun, kuin saada pitää olentoa kädestä. Nainen elää sisäisen rukouksensa mukaan: ”Tapahtukoon sinun tahtosi, ei niin kuin minä tahdon.” ja usko siihen, että se mitä on tarkoitettu tapahtuu.


        Nainen nukkui sikeämmin kuin pitkiin aikoihin, hän oli herännyt joka aamu poltteeseen ja sydämen takomiseen, tämä aamu oli erilainen, se oli levollinen ja tyyni. "Huomenta olento. Ihanaa, että olet siinä!”

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Oli jo yö, tähdet loistivat taivaalla, vettäkin satoi. Nainen ja olento olivat löytäneet metsästä suojaisan paikan. Se oli suuren kallion sisälle muodostunut luola, jonka yläosassa olevasta railosta yöllä näki tähdet ja päivänvalo pääsi sisälle. He makasivat nyt läheisesti kiinni toisissaan, lakana peittona. Siellä oli hyvä olla ja naisesta tuntui, että hän oli saanut vuodattaa kipunsa olennon sisään ja olento oli ottanut sen itseensä ja valuttanut takaisin mirhana naisen päälle. Se oli syvempää kuin iho, se oli väkevää yhteyttä, joka meni luihin ja ytimiin. Olennolla oli yhtä vahva Henki sisimmässä, kuin naisella ja tämän nainen oli vaistonnut alusta alkaen, sen vain tiesi, vaikka olento ei ollut tuonut sitä nähtäväksi. Nainen oli ollut koko päivän voipunut kaikesta mitä he olivat yhdessä kokeneet ja tunteiden kuohusta, jota olennon jokainen sana hänessä sai aikaan. Olennon sanat paljastivat naisessa puutteellisen kyvyn ottaa niitä vastaan, sellaisenaan, kun ne on. Hän koki täysin, että ne on totta, mutta ehkä polku, joka vielä piti heitä etäällä esti sanojen todeksi tulemista siinä hetkessä, kun olento ne hänelle sanoi. Naisesta tuntui, että jos he kävisivät jokaisen tarvittavan Jaakobin painin tahoillaan, kestäisivät etäisyyden ja ajan kulun he pääsisivät yhdessä perille ja silloin olennon sanat tulisivat eläviksi, vasta silloin lupaus on täytetty, kun se on tullut lihaksi.

        Naisen kuunnellessa olennon puhetta, hänelle tulee vahva olo siitä, että olento tulee olemaan yhtälailla voittava, kuin hänkin ja silloin heidän ilonsa täysi. Heillä on yhteinen polku, joka on yhtä tässä, erillään siellä ja joka tulee yhdeksi perillä. Siinä kohdassa, jossa etusormet kohtaavat, siinä kohdassa kyyhkynen nousee ilmaan. Nainen ja olento jakoivat saman kokemuksen yksinäisyydestä, jota voittoisa polku vaati, mutta he olivat päättäneet kulkea sen, mikään muu ei ollut niin tärkeää.

        Olento silitti kädellä naista heidän maatessa kallion railossa ja puhui Adamista. Nainen mumisi unen ja valveen rajoilla: ”...että tietenkin Adam, sehän nyt on ihan selvä juttu se nimi..” ja nukahti olennon silittäessä häntä. Olento ojentautui antamaan hellän suudelman naisen unen lämpimille huulille, nainen halasi olentoa ja toisti "..Adam Adam” ikäänkui tunnustellen, miltä nimi kuulosti lausuttuna ja vaipui uneen. Nainen halusi olla olennon ja, että olento olisi hänen, eikä tiennyt olisiko hänellä riittävästi voimia mihinkään muuhun, kuin saada pitää olentoa kädestä. Nainen elää sisäisen rukouksensa mukaan: ”Tapahtukoon sinun tahtosi, ei niin kuin minä tahdon.” ja usko siihen, että se mitä on tarkoitettu tapahtuu.


        Nainen nukkui sikeämmin kuin pitkiin aikoihin, hän oli herännyt joka aamu poltteeseen ja sydämen takomiseen, tämä aamu oli erilainen, se oli levollinen ja tyyni. "Huomenta olento. Ihanaa, että olet siinä!”

        Nainen tunsi jotain niin luonnollista empatiaa olentoa kohtaan. Se tuntui hieman siltä kuin kaikki mitä olennossa oli, olisi voinut olla myös hänessä itsessään ja hän ymmärsi sitä. Vaikka he olivat erilaisia, oli se samanlaisuus syvää. Ehkä se vahva empatia kumpusi jostain sieltä. Nainen tunsi vahvasti niin, että mikäli olisi ollut olennon saappaissa ja hänellä olisi ollut enemmän olennon piirteitä (joita nainen todella rakasti) olisi hän tehnyt kaiken samoin. Olentoa oli luonnollista ymmärtää. Niin hyvässä kuin pahassa. Oli se hyvää tai pahaa, se oli ymmärrettävää. Sen ymmärrettävyyden vuoksi naisella oli aina ollut jotenkin sisäisesti rauhallinen olo olennon lähellä. He olivat melkein yhtä.

        Nainen muisti varsin hyvin mitä olento oli sanonut eikä itse veisi heidän välillään olevaa läheisyyttä kädestä pitämistä syvemmälle. Jos olento halusi sitä, hänen piti itse ottaa ratkaisevia askelia sen suhteen. Kun olivat lähekkäin. Vaikka naisen mielessä risteili paljon ajatuksia ja kehossa tunteita, hän kykeni kuitenkin jotenkuten pitämään tilanteen paikoillaan. Hän ei sitä liikuttanut, muuta kuin ehkä naismaisilla epäsuorilla tavoilla, mutta lähtisi mukaan olennon liikkeeseen. He voisivat vain istua vierekkäin ja pitää kädestä kiinni, jos siltä tuntui.

        Hän hymyili ja muistutti olentoa, että muistan kaiken mitä omista tunteistasi ja rajoistasi kerrot. Jos aiot mennä niistä missä tahansa kohtaa yli, olen jo ennen itseäsi huolestunut että miksi ja haluatko sitä todella. Koska yritän ihan aidosti kuunnella sua ja huolehtia että kaikki menee meidän molempien kannalta hyvin.
        Se mitä heidän välillä oli, oli naiselle tärkeää. Kallein aarre sydämessä. Tietää että maailmassa on jotain niin syvää.
        Hän katseli railosta tuikkivia tähtiä ja oli onnellinen, että he olivat löytäneet toisensa. Hänelle tuli mieleen kuva suojelusenkelistä varjelemassa kahden lapsen matkaa. Se kuva, joka monessa kodissa oli tauluna ja joka hänen sänkynsä yläpuolelle oli laitettu. Se tuntui aina puhuvan hänelle, kun hän lapsena sitä katseli. Siitä, että maailmassa on jotain enemmän. Kivusta ja yksinäisyydestäkin. Niin kuin jotain vielä puuttuisi. Hänestä tuntui nyt siltä, että oli löytänyt kaiken mitä puuttui, vaikka matkaa olikin vielä jäljellä.

        Hänestä tuntui hyvältä. Joskus väsyneeltä, joskus suuret tunteet ahdisti, mutta silti jokin kaikista pohjimmaisin tunne oli hyvä. Kuin olisi löytänyt kotiin. Siinä tunteessa oli lämpöä. Nainen sanoi olennolle katselleensa niin kauan kun tämä urheasti ja vahvasti kantoi omia taakkojaan ja tunteneensa paljon lämpöä häntä kohtaan. Nainen halusi olennon ymmärtävän ja riisui paitansa ja näytti oman selkänsä. "Katso, tässä kohtaa ei ole haavoja, ei edes mustelmaa. Jos haluat levätä, voit laskea omat taakkasi hetkeksi selkääni. Se ei satu minuun eikä sitä tarvitse pelätä. Narut eivät ole hiertäneet minuun haavoja. Selkä jaksaa kantaa kaiken."
        He molemmat tiesivät toistensa olevan vahvoja. Samalla tavalla, mutta eri tavalla.

        Nainen oli pidellyt käsissään magneetteja ja miettinyt niiden olemusta. Kuinka näkymättömien voimakenttien hipaistessa liike ei ole täysin selvä. Se heiluu ja tuntuu myös vastustusta. Pysähtyminen lähelle mutta ilman kosketusta on raskasta. Vie molemmilta magneeteilta voimaa olla siinä asennossa, voimakentässä. Muttei siitä poiskaan halua. Veto on yhteenpäin.

        Olennon läheisyys rauhoitti naisen ajatuksia ja maailma tuntui paremmalta paikalta. Ajatukset irtosivat kaikesta turhasta ja hän pysähtyi katselemaan sitä kuinka kauniita tähdet ovat. Jokainen hengenveto tuntui hyvältä, kun olento oli hänen vieressään. Nainen ei osannut kertoa sitä sanoin miten erikoisen olon olento sai hänelle aikaan. Niin kuin värähtelytasot nousisivat johonkin ulottuvuuteen, mistä maailma näyttää kauniimmalta. Järjellinen mieli yritti joskus torjua sitä, mutta hän tunsi sen aina kun he olivat lähekkäin eikä järkeilevällä mielelläkään ollut vastaan sanomista.
        Nainen silitti olennon kasvoja, hymyili ja hetken mielijohteesta halusi hukuttaa olennon kasvot pusuihin jotka osuivat vähän miten sattui. "Tykkään susta tosi paljon" nainen sanoi hymyillen, laittoi päänsä olennon viereen ja katsoi tähtiä toivoen, että ne ohjaisivat heidän matkaansa.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Nainen tunsi jotain niin luonnollista empatiaa olentoa kohtaan. Se tuntui hieman siltä kuin kaikki mitä olennossa oli, olisi voinut olla myös hänessä itsessään ja hän ymmärsi sitä. Vaikka he olivat erilaisia, oli se samanlaisuus syvää. Ehkä se vahva empatia kumpusi jostain sieltä. Nainen tunsi vahvasti niin, että mikäli olisi ollut olennon saappaissa ja hänellä olisi ollut enemmän olennon piirteitä (joita nainen todella rakasti) olisi hän tehnyt kaiken samoin. Olentoa oli luonnollista ymmärtää. Niin hyvässä kuin pahassa. Oli se hyvää tai pahaa, se oli ymmärrettävää. Sen ymmärrettävyyden vuoksi naisella oli aina ollut jotenkin sisäisesti rauhallinen olo olennon lähellä. He olivat melkein yhtä.

        Nainen muisti varsin hyvin mitä olento oli sanonut eikä itse veisi heidän välillään olevaa läheisyyttä kädestä pitämistä syvemmälle. Jos olento halusi sitä, hänen piti itse ottaa ratkaisevia askelia sen suhteen. Kun olivat lähekkäin. Vaikka naisen mielessä risteili paljon ajatuksia ja kehossa tunteita, hän kykeni kuitenkin jotenkuten pitämään tilanteen paikoillaan. Hän ei sitä liikuttanut, muuta kuin ehkä naismaisilla epäsuorilla tavoilla, mutta lähtisi mukaan olennon liikkeeseen. He voisivat vain istua vierekkäin ja pitää kädestä kiinni, jos siltä tuntui.

        Hän hymyili ja muistutti olentoa, että muistan kaiken mitä omista tunteistasi ja rajoistasi kerrot. Jos aiot mennä niistä missä tahansa kohtaa yli, olen jo ennen itseäsi huolestunut että miksi ja haluatko sitä todella. Koska yritän ihan aidosti kuunnella sua ja huolehtia että kaikki menee meidän molempien kannalta hyvin.
        Se mitä heidän välillä oli, oli naiselle tärkeää. Kallein aarre sydämessä. Tietää että maailmassa on jotain niin syvää.
        Hän katseli railosta tuikkivia tähtiä ja oli onnellinen, että he olivat löytäneet toisensa. Hänelle tuli mieleen kuva suojelusenkelistä varjelemassa kahden lapsen matkaa. Se kuva, joka monessa kodissa oli tauluna ja joka hänen sänkynsä yläpuolelle oli laitettu. Se tuntui aina puhuvan hänelle, kun hän lapsena sitä katseli. Siitä, että maailmassa on jotain enemmän. Kivusta ja yksinäisyydestäkin. Niin kuin jotain vielä puuttuisi. Hänestä tuntui nyt siltä, että oli löytänyt kaiken mitä puuttui, vaikka matkaa olikin vielä jäljellä.

        Hänestä tuntui hyvältä. Joskus väsyneeltä, joskus suuret tunteet ahdisti, mutta silti jokin kaikista pohjimmaisin tunne oli hyvä. Kuin olisi löytänyt kotiin. Siinä tunteessa oli lämpöä. Nainen sanoi olennolle katselleensa niin kauan kun tämä urheasti ja vahvasti kantoi omia taakkojaan ja tunteneensa paljon lämpöä häntä kohtaan. Nainen halusi olennon ymmärtävän ja riisui paitansa ja näytti oman selkänsä. "Katso, tässä kohtaa ei ole haavoja, ei edes mustelmaa. Jos haluat levätä, voit laskea omat taakkasi hetkeksi selkääni. Se ei satu minuun eikä sitä tarvitse pelätä. Narut eivät ole hiertäneet minuun haavoja. Selkä jaksaa kantaa kaiken."
        He molemmat tiesivät toistensa olevan vahvoja. Samalla tavalla, mutta eri tavalla.

        Nainen oli pidellyt käsissään magneetteja ja miettinyt niiden olemusta. Kuinka näkymättömien voimakenttien hipaistessa liike ei ole täysin selvä. Se heiluu ja tuntuu myös vastustusta. Pysähtyminen lähelle mutta ilman kosketusta on raskasta. Vie molemmilta magneeteilta voimaa olla siinä asennossa, voimakentässä. Muttei siitä poiskaan halua. Veto on yhteenpäin.

        Olennon läheisyys rauhoitti naisen ajatuksia ja maailma tuntui paremmalta paikalta. Ajatukset irtosivat kaikesta turhasta ja hän pysähtyi katselemaan sitä kuinka kauniita tähdet ovat. Jokainen hengenveto tuntui hyvältä, kun olento oli hänen vieressään. Nainen ei osannut kertoa sitä sanoin miten erikoisen olon olento sai hänelle aikaan. Niin kuin värähtelytasot nousisivat johonkin ulottuvuuteen, mistä maailma näyttää kauniimmalta. Järjellinen mieli yritti joskus torjua sitä, mutta hän tunsi sen aina kun he olivat lähekkäin eikä järkeilevällä mielelläkään ollut vastaan sanomista.
        Nainen silitti olennon kasvoja, hymyili ja hetken mielijohteesta halusi hukuttaa olennon kasvot pusuihin jotka osuivat vähän miten sattui. "Tykkään susta tosi paljon" nainen sanoi hymyillen, laittoi päänsä olennon viereen ja katsoi tähtiä toivoen, että ne ohjaisivat heidän matkaansa.

        Olento nauroi ääneen pusujen tulvalle jonka oli naiselta saanut. Hän katsoi hetken naista syvälle silmiin ja tuntui kuin aikaa ei siinä hetkessä olisi. Ei hän sanonut mitään, mutta kumpikin tiesi. Spontaani ele hymyilytti olentoa pitkin päivää ja siitä tulikin hyvä päivä, vaikka hän joutui päivän kuluessa vaikeisiin tilanteisiin, joissa joutui pitämään tiukasti puoliaan. Näissä tilanteissa olento pakeni ajatuksissaan naisen luokse metsään ja sai siitä lohdutua ja voimaa, ikäänkuin hänellä olisi puolustaja, ihan lihaa ja verta, vaikka vielä etäisyyden päässä. Ihme juttu, se etäisyys ei tunnu yhtään kaukaiselta, välimatkasta huolimatta.

        Nainen olikin (ehkä osittain johtuen vakavasta päivästään) vähän järkeilevä ja puhui vakavasti olennolle: "On hyvä toisiaan pitää tilanne aisoissa. Olet niin sopiva minulle ja minä niin herkkä, että pikkulintu menee muuten läpi ilmakehän avaruuden puolelle, jos kovin laittaa vaihdetta isommalle. Haluan tässä kohtaa matkaa pystyä hallita virtaa edes jotenkin, että pystyn toimimaan järkevästi, enkä vain leijaile pilvissä, sillä niin minulle on nyt käynyt. Toinen asia on se, että järki käyttää omaa ääntään, yllättävää kyllä ;) En tiedä mistään mitään, enkä osaa arvioida kokonaisuutta. Haluan luottaa sinuun täysin ja luotankin, mutta me olemme kuitenkin, kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta ihmisiä. Tässä ihmisessä hajoaa linnut, leijonat ja kaikki ja se koskee joka ulottuvuutta, jos annan itseni antautua lempeyteesi kokonaan mikäli asioihin, joista en ymmärrä enkä tiedä mitään, tuleekin inhimillinen muuttaja sinun puoleltasi. Jokainen rajanylitys hellyyteen sitoo minun sydäntä ennemmän sinuun, joten koen jokaisen sellaisen melko vakavasti ja tahtosi vahvana osoituksena siitä mitä tuleman pitää, ikään kuin lupauksena. Siksi kavahdin ja otin askeleita taaksepäin. Sinua haluan enemmän kuin mitään muuta ja sen mitä annat pidän arvossa arvaamattomassa. Anteeksi, jos nämä järkipuheet syövät romantiikkaa, parempi kuitenkin olla rehellinen. Minä tiedän, että siitä ei ole paluuta, jos päästän itseni kokonaan sinuun.”

        Olento oli otettu naisen huomaavaisuudesta rajojen suhteen, vaikka saman aikaisesti, hän halusi mennä yli kaikkien rajojen. Naisen huomaavaisuus vahvisti entisestään luottamusta heidän välillään. Hän on niin vahva ja on turvallista olla hänen vierellään, olento ajatteli katsellessaan naisen tähtiä katselevia kasvoja. Ja ihana!

        Hyttynen inisi nipisti ja kiusasi naista. Nainen löi hyttysen liiskaksi ja huomasi veren sormissaan. Tälläisinä pieninä hetkinä nainen toisinaan mietti mitä tapahtuu. Olihan se aika kylläiseksi itsensä imenyt. Nainen pesi läheisessä purossa kätensä, eikä ajatellut sitä sen enempää. Kuva suojelusenkelistä varjelemassa kahden lapsen matkaa herätti olennossa muistoja siitä ajasta, jolloin hänenkin seinällä kuva oli ollut. Olento vihasi sitä taulua, sen kuohuvaa koskea, koska ei ollut tuntenut minkään enkelin olemassa oloa ja oli pettynyt Jumalan hylkäämiseen silloin lapsena. Tänään hän tiesi sydämessään, että on olemassa hyvä Jumala, joka ”Antaa enkelilleen sinusta käskyn varjella sinua kaikilla teilläsi. He kantavat sinua käsillään, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi." Vihaa aiheuttaneesta kuvasta tuli nyt hieman siedettävämpi, ei nainen ymmärtänyt mikä suojelu siinä yksinäisyydessä oli ollut ja vaikka hän oli kokenut elämässä paljon enemmän Jumalan hyvyyttä, tämä oli kivi kengässä edelleen. Nainen oli Jumalaa kohtaan miltei uhmakas ja sanoi, ” Todista nyt, että se taulu on totta, ettet minua hylännyt ”. Nämä tunteet tulivat jostain kaukaa menneisyydestä. Olennon antama läheisyys nosti naisessa pintaan myös sen hylkäämisen kivun, ikään kuin katsottavaksi mitä se kuva on syönyt sisäänsä.

        Naisen riisuessa paitaa olennon kissan vaisto nosti vireyttä, se oli refleksin omaista, ei tietoista ja vaan tapahtui, vaikka muut tunteet olivat päällimmäisinä, siellä se kissa taka-alalla kehräsi. Olento meni lähelle naista, painoin kasvonsa ja kätensä naisen lämmintä selkää vasten: ” Tässä kun saisi aina olla, ei olisi mitään hätää enää koskaan. Vaikka olen kissa ja minulla on kynteni, en käyttäisi niitä sinuun. Se olisi kuin kissa ajopuussa koskessa. Me olemme ihmisiä, emmekä voi takertua toisiimme, sellainen vain hukuttaisi molemmat. Tulen aina luoksesi, kehrään, enkä koskaan tahdo lähteä pois, mutta minulla on se kirottu verinen puu, joka on jo kaiken kärsinyt puolestamme. Siihen tartun kynsillä, silloin kun tuulee elämässä, sinun ei tarvitse olla niin vahva ja kuitenkin minä tarvitsen ihosi lämpöä ja sanojesi lohdutusta. Naisen selkä ja se hetki, nousi olennon mieleen vahvasti, kun hän tuli päivällä hoitamasta vaikeita asioita ja käveli itkien auton.. eikun siis valkealle ratsulle. Myös ne sanat, jotka aikaisemmin sanoit: ”Ja anteeksi etten ole vierelläsi, jotta voisin oikeasti halata.” antoi sen tunteen, että olet siinä.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento nauroi ääneen pusujen tulvalle jonka oli naiselta saanut. Hän katsoi hetken naista syvälle silmiin ja tuntui kuin aikaa ei siinä hetkessä olisi. Ei hän sanonut mitään, mutta kumpikin tiesi. Spontaani ele hymyilytti olentoa pitkin päivää ja siitä tulikin hyvä päivä, vaikka hän joutui päivän kuluessa vaikeisiin tilanteisiin, joissa joutui pitämään tiukasti puoliaan. Näissä tilanteissa olento pakeni ajatuksissaan naisen luokse metsään ja sai siitä lohdutua ja voimaa, ikäänkuin hänellä olisi puolustaja, ihan lihaa ja verta, vaikka vielä etäisyyden päässä. Ihme juttu, se etäisyys ei tunnu yhtään kaukaiselta, välimatkasta huolimatta.

        Nainen olikin (ehkä osittain johtuen vakavasta päivästään) vähän järkeilevä ja puhui vakavasti olennolle: "On hyvä toisiaan pitää tilanne aisoissa. Olet niin sopiva minulle ja minä niin herkkä, että pikkulintu menee muuten läpi ilmakehän avaruuden puolelle, jos kovin laittaa vaihdetta isommalle. Haluan tässä kohtaa matkaa pystyä hallita virtaa edes jotenkin, että pystyn toimimaan järkevästi, enkä vain leijaile pilvissä, sillä niin minulle on nyt käynyt. Toinen asia on se, että järki käyttää omaa ääntään, yllättävää kyllä ;) En tiedä mistään mitään, enkä osaa arvioida kokonaisuutta. Haluan luottaa sinuun täysin ja luotankin, mutta me olemme kuitenkin, kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta ihmisiä. Tässä ihmisessä hajoaa linnut, leijonat ja kaikki ja se koskee joka ulottuvuutta, jos annan itseni antautua lempeyteesi kokonaan mikäli asioihin, joista en ymmärrä enkä tiedä mitään, tuleekin inhimillinen muuttaja sinun puoleltasi. Jokainen rajanylitys hellyyteen sitoo minun sydäntä ennemmän sinuun, joten koen jokaisen sellaisen melko vakavasti ja tahtosi vahvana osoituksena siitä mitä tuleman pitää, ikään kuin lupauksena. Siksi kavahdin ja otin askeleita taaksepäin. Sinua haluan enemmän kuin mitään muuta ja sen mitä annat pidän arvossa arvaamattomassa. Anteeksi, jos nämä järkipuheet syövät romantiikkaa, parempi kuitenkin olla rehellinen. Minä tiedän, että siitä ei ole paluuta, jos päästän itseni kokonaan sinuun.”

        Olento oli otettu naisen huomaavaisuudesta rajojen suhteen, vaikka saman aikaisesti, hän halusi mennä yli kaikkien rajojen. Naisen huomaavaisuus vahvisti entisestään luottamusta heidän välillään. Hän on niin vahva ja on turvallista olla hänen vierellään, olento ajatteli katsellessaan naisen tähtiä katselevia kasvoja. Ja ihana!

        Hyttynen inisi nipisti ja kiusasi naista. Nainen löi hyttysen liiskaksi ja huomasi veren sormissaan. Tälläisinä pieninä hetkinä nainen toisinaan mietti mitä tapahtuu. Olihan se aika kylläiseksi itsensä imenyt. Nainen pesi läheisessä purossa kätensä, eikä ajatellut sitä sen enempää. Kuva suojelusenkelistä varjelemassa kahden lapsen matkaa herätti olennossa muistoja siitä ajasta, jolloin hänenkin seinällä kuva oli ollut. Olento vihasi sitä taulua, sen kuohuvaa koskea, koska ei ollut tuntenut minkään enkelin olemassa oloa ja oli pettynyt Jumalan hylkäämiseen silloin lapsena. Tänään hän tiesi sydämessään, että on olemassa hyvä Jumala, joka ”Antaa enkelilleen sinusta käskyn varjella sinua kaikilla teilläsi. He kantavat sinua käsillään, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi." Vihaa aiheuttaneesta kuvasta tuli nyt hieman siedettävämpi, ei nainen ymmärtänyt mikä suojelu siinä yksinäisyydessä oli ollut ja vaikka hän oli kokenut elämässä paljon enemmän Jumalan hyvyyttä, tämä oli kivi kengässä edelleen. Nainen oli Jumalaa kohtaan miltei uhmakas ja sanoi, ” Todista nyt, että se taulu on totta, ettet minua hylännyt ”. Nämä tunteet tulivat jostain kaukaa menneisyydestä. Olennon antama läheisyys nosti naisessa pintaan myös sen hylkäämisen kivun, ikään kuin katsottavaksi mitä se kuva on syönyt sisäänsä.

        Naisen riisuessa paitaa olennon kissan vaisto nosti vireyttä, se oli refleksin omaista, ei tietoista ja vaan tapahtui, vaikka muut tunteet olivat päällimmäisinä, siellä se kissa taka-alalla kehräsi. Olento meni lähelle naista, painoin kasvonsa ja kätensä naisen lämmintä selkää vasten: ” Tässä kun saisi aina olla, ei olisi mitään hätää enää koskaan. Vaikka olen kissa ja minulla on kynteni, en käyttäisi niitä sinuun. Se olisi kuin kissa ajopuussa koskessa. Me olemme ihmisiä, emmekä voi takertua toisiimme, sellainen vain hukuttaisi molemmat. Tulen aina luoksesi, kehrään, enkä koskaan tahdo lähteä pois, mutta minulla on se kirottu verinen puu, joka on jo kaiken kärsinyt puolestamme. Siihen tartun kynsillä, silloin kun tuulee elämässä, sinun ei tarvitse olla niin vahva ja kuitenkin minä tarvitsen ihosi lämpöä ja sanojesi lohdutusta. Naisen selkä ja se hetki, nousi olennon mieleen vahvasti, kun hän tuli päivällä hoitamasta vaikeita asioita ja käveli itkien auton.. eikun siis valkealle ratsulle. Myös ne sanat, jotka aikaisemmin sanoit: ”Ja anteeksi etten ole vierelläsi, jotta voisin oikeasti halata.” antoi sen tunteen, että olet siinä.

        Olento ja nainen olivat viettäneet pitkän aamun railossa ja nyt arki kutsui askareisiin. Olento istui kannon päällä ja vuoli nuolta puoli keskittyneesti. Nainen nosti jalkansa kiveä vasten sitoakseen pitkävartisten saappaiden nauhat napakasti kiinni ylös asti, vielä takki ja menoksi. Nokipannukahvi höyrysi nuotiolla ja puoliksi syödyt aamupalat kertoivat leppoisasti yhteisestä vietetystä ajasta. "Onpa meillä mukavaa” sanoi nainen ja antoi ohimennen pusun olennon ohimolle. Nainen keräsi touhukkaasti tavaroitaan reppuun ja valmistautui lähtöön. "Tulen sitten illalla, voi mennä aika myöhään, mutta älä huolestu. Jos olet jo nukahtanut kömmin vain viereesi. Hijaisuus tarkoittaa vain sitä, että olen väsynyt, kun päivät ovat usein venähtäneet turhan pitkiksi. Jos olenkin iltaisin vähäsanainen aamuisin sitäkin puheliaampi.” Olento ojensi nuolen naiselle. Naisen tarttuessa siihen olento ei irrottanut ottetta nuolesta, vaan veti nuolta käyttäen naisen halaukseen. "Älä luulekaan pääseväsi mihinkään" sanoi olento ja peitti naisen pusuilla. "Sun kanssas minä olisin, enkä mitään muuta tekisi, jos se olisi minusta kiinni. Tiedä se!" Vastasi nainen olennolle. "Muista, että minulla on niin kiire, en ehdi tässä metsässä mitään muuta, kuin tulla suorinta tietä luoksesi. Muutenkin, metsän kummitukset ja lokkien äänet ei houkuta viettää aikaa täällä yhtään tarvittavaa enempää. Sinun läheisyytesi on ainut valo tässä paikassa.”


        Nainen katsoi olentoa silmiin, otti hellästi kasvoista kiinni ja suuteli pitkään. Olento katsoi naisen reipasta askellusta, joka loittoni metsään, hänen nuolensa oli naisen selässä ja se oli niin terävä, että sillä tappaisi vaikka suden tarvittaessa. Nainen mietti heidän aamupäiväisiä keskusteluja kaikesta. Näkymättömien voimakenttien olemassa olo oli todellista ja koko se esimerkki oli tosi hyvin kuvattu siitä miten hänkin koki asiat. Kyllä etäiyys ja jännite väsytti, mutta myös kirkasti ajatuksia ja toi elämään raikasta happea, siltä hänestä tuntui.

        Matka merenrantaan suuren kivilinnan luokse, ei tuntunut naisesta niin raskaalta, kun hän tiesi kenen viereen saa illalla päänsä laittaa ja mistä aamulla herätä. Linna oli naisen vanha koti, jossa hän oli ollut kuin kuution sisällä kaikuvien seinien keskellä ahtaassa roolissa, johon hän oli syystä ja toisesta elämän kuluessa suostunut. Linnassa ei ollut mitään mitä naisen tulisi ikävä sieltä lähtiessä. Nainen oli löytänyt jo vuosi sitten pesän johon muuttaa, mutta kaikki ei ollut hänen päätäntä vallassa. Aluksi leijona hänessä osasi ottaa iloa linnan kristallikruunuista ja useista kylpyhuoneista, mutta kävi hyvin pian ilmi, että leijonalla ei linnassa olisi happea hengittää ja sademetsään hän halusi. Linnasta oli päästävä pois, muuten muuttuisin kivipatsaaksi, sen porteille ja se olisi kuolemaksi. Oikeasti leijona oli tiennyt sen alusta asti, mutta oli omaksi häpeäkseen suostunut prinsessan rooliin, vaikka olisi mielummin ollut, tyttö Robin Huud. Nainen halusi olennon, ihon lämmön, turvaisan pesän, eikä tulisi enää millonkaan elämässään tyytymään vähempään! Naisella oli vielä paljon tehtävää linnan kanssa, sillä hänellä ei ollut piikoja ja siellä asustanut hyväsydäminen metsästäjä oli muuttanut jo kauan kauan sitten pois. Metsästäjä kävi välillä tarkistamassa, että linna on pystyssä, mikä oli ihan vittumaista, mutta siihen hänellä oli materiaalisten omistussuhteiden takia oikeus ja oikeastaan oli hyväkin, ettei prinsessa joutunut yksin huoltamaan talotekniikkaa, uima-altaan suodattimia jne. Asioiden kääntöpuolena kuintenkin oli se, että metsästäjä kaikesta hyväsydämisyydestä huolimatta kohdisti vihansa naista kohtaan. Nainen ymmärsi hyvin vihan syyn, sillä eihän hän ollut kyennyt antamaan metsästäjälle sitä, mitä metsästäjä halusi. Viha kohdistui toisinaan sellaisella voimalla, että nainen painui kasaan ja se toi elämään muitakin raskauttavia tekijöitä. Eihän metsästäjä voinut sille mitään, ettei naisesta ollut prinsessaksi, eikä antamaan hänelle sitä mitä hän olisi naisesta, vaikka irti puristanut, jos olisi saanut. Nainen ei ollut pudottanut pommia vaan oli taitavasti puuvillahanskat kädessä ruorinut asian metsästäjän ymmärrykseen. Pommin purkaminen oli pitkä ja hermoja vaativa homma, mutta kaikkea sitä onkin sitten tullut elämässä opittua.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento ja nainen olivat viettäneet pitkän aamun railossa ja nyt arki kutsui askareisiin. Olento istui kannon päällä ja vuoli nuolta puoli keskittyneesti. Nainen nosti jalkansa kiveä vasten sitoakseen pitkävartisten saappaiden nauhat napakasti kiinni ylös asti, vielä takki ja menoksi. Nokipannukahvi höyrysi nuotiolla ja puoliksi syödyt aamupalat kertoivat leppoisasti yhteisestä vietetystä ajasta. "Onpa meillä mukavaa” sanoi nainen ja antoi ohimennen pusun olennon ohimolle. Nainen keräsi touhukkaasti tavaroitaan reppuun ja valmistautui lähtöön. "Tulen sitten illalla, voi mennä aika myöhään, mutta älä huolestu. Jos olet jo nukahtanut kömmin vain viereesi. Hijaisuus tarkoittaa vain sitä, että olen väsynyt, kun päivät ovat usein venähtäneet turhan pitkiksi. Jos olenkin iltaisin vähäsanainen aamuisin sitäkin puheliaampi.” Olento ojensi nuolen naiselle. Naisen tarttuessa siihen olento ei irrottanut ottetta nuolesta, vaan veti nuolta käyttäen naisen halaukseen. "Älä luulekaan pääseväsi mihinkään" sanoi olento ja peitti naisen pusuilla. "Sun kanssas minä olisin, enkä mitään muuta tekisi, jos se olisi minusta kiinni. Tiedä se!" Vastasi nainen olennolle. "Muista, että minulla on niin kiire, en ehdi tässä metsässä mitään muuta, kuin tulla suorinta tietä luoksesi. Muutenkin, metsän kummitukset ja lokkien äänet ei houkuta viettää aikaa täällä yhtään tarvittavaa enempää. Sinun läheisyytesi on ainut valo tässä paikassa.”


        Nainen katsoi olentoa silmiin, otti hellästi kasvoista kiinni ja suuteli pitkään. Olento katsoi naisen reipasta askellusta, joka loittoni metsään, hänen nuolensa oli naisen selässä ja se oli niin terävä, että sillä tappaisi vaikka suden tarvittaessa. Nainen mietti heidän aamupäiväisiä keskusteluja kaikesta. Näkymättömien voimakenttien olemassa olo oli todellista ja koko se esimerkki oli tosi hyvin kuvattu siitä miten hänkin koki asiat. Kyllä etäiyys ja jännite väsytti, mutta myös kirkasti ajatuksia ja toi elämään raikasta happea, siltä hänestä tuntui.

        Matka merenrantaan suuren kivilinnan luokse, ei tuntunut naisesta niin raskaalta, kun hän tiesi kenen viereen saa illalla päänsä laittaa ja mistä aamulla herätä. Linna oli naisen vanha koti, jossa hän oli ollut kuin kuution sisällä kaikuvien seinien keskellä ahtaassa roolissa, johon hän oli syystä ja toisesta elämän kuluessa suostunut. Linnassa ei ollut mitään mitä naisen tulisi ikävä sieltä lähtiessä. Nainen oli löytänyt jo vuosi sitten pesän johon muuttaa, mutta kaikki ei ollut hänen päätäntä vallassa. Aluksi leijona hänessä osasi ottaa iloa linnan kristallikruunuista ja useista kylpyhuoneista, mutta kävi hyvin pian ilmi, että leijonalla ei linnassa olisi happea hengittää ja sademetsään hän halusi. Linnasta oli päästävä pois, muuten muuttuisin kivipatsaaksi, sen porteille ja se olisi kuolemaksi. Oikeasti leijona oli tiennyt sen alusta asti, mutta oli omaksi häpeäkseen suostunut prinsessan rooliin, vaikka olisi mielummin ollut, tyttö Robin Huud. Nainen halusi olennon, ihon lämmön, turvaisan pesän, eikä tulisi enää millonkaan elämässään tyytymään vähempään! Naisella oli vielä paljon tehtävää linnan kanssa, sillä hänellä ei ollut piikoja ja siellä asustanut hyväsydäminen metsästäjä oli muuttanut jo kauan kauan sitten pois. Metsästäjä kävi välillä tarkistamassa, että linna on pystyssä, mikä oli ihan vittumaista, mutta siihen hänellä oli materiaalisten omistussuhteiden takia oikeus ja oikeastaan oli hyväkin, ettei prinsessa joutunut yksin huoltamaan talotekniikkaa, uima-altaan suodattimia jne. Asioiden kääntöpuolena kuintenkin oli se, että metsästäjä kaikesta hyväsydämisyydestä huolimatta kohdisti vihansa naista kohtaan. Nainen ymmärsi hyvin vihan syyn, sillä eihän hän ollut kyennyt antamaan metsästäjälle sitä, mitä metsästäjä halusi. Viha kohdistui toisinaan sellaisella voimalla, että nainen painui kasaan ja se toi elämään muitakin raskauttavia tekijöitä. Eihän metsästäjä voinut sille mitään, ettei naisesta ollut prinsessaksi, eikä antamaan hänelle sitä mitä hän olisi naisesta, vaikka irti puristanut, jos olisi saanut. Nainen ei ollut pudottanut pommia vaan oli taitavasti puuvillahanskat kädessä ruorinut asian metsästäjän ymmärrykseen. Pommin purkaminen oli pitkä ja hermoja vaativa homma, mutta kaikkea sitä onkin sitten tullut elämässä opittua.

        Joidenkin aikojen kuluttua tämä kaikki shitti olisi takana päin ja nainen saisi olla se joka hän oikeasti on, ilman laatikoita, ilman ulkoa tulevaa puristamista/painostusta, vapaa kuin taivaan lintu ja omasta tahdostaan sydämensä olentoon sidottuna. Olennon magneetti vetäisi häntä puoleensa ja hän näkisi olennon valon, siellä missä muuten on pimeää ja kuulisi olennon tutun äänen, taakkojen käydessä raskaiksi saisi painaa kasvonsa ja ihonsa toista vasten. Ja illan laskeuduttua kömpisi olennon viereen. Nainen ja olento jakoivat monet tunteet ja tuntisivat ne samoin, myös sen mitä joku viisas oli joskus sanonut: ”Aikuisuus ei ala tietystä iästä, vaan vasta sitten, kun ei enää ole ketään, jonka edessä olla lapsi". Nyt naisesta tuntui, että he todella olisivat kuin kaksi lasta, tässä suuressa seikkailussa ja hänen keskeneräiset haavansa saisi toiselta balsamia. Eilen kun nainen ja olento makasivat railossa, oli nainen katsellut olennon kasvoja sivusta, kun olento katsoi tähtiä. Silloin hänelle tuli ajatus, että olennossa on varmasti jokin muukin eläin, jota hän ei ole näyttänyt. Se olisi ihana nähdä.


        Ps. Sama viisas oli sanonut :"Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi että joku toinen niin tahtoo."

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Joidenkin aikojen kuluttua tämä kaikki shitti olisi takana päin ja nainen saisi olla se joka hän oikeasti on, ilman laatikoita, ilman ulkoa tulevaa puristamista/painostusta, vapaa kuin taivaan lintu ja omasta tahdostaan sydämensä olentoon sidottuna. Olennon magneetti vetäisi häntä puoleensa ja hän näkisi olennon valon, siellä missä muuten on pimeää ja kuulisi olennon tutun äänen, taakkojen käydessä raskaiksi saisi painaa kasvonsa ja ihonsa toista vasten. Ja illan laskeuduttua kömpisi olennon viereen. Nainen ja olento jakoivat monet tunteet ja tuntisivat ne samoin, myös sen mitä joku viisas oli joskus sanonut: ”Aikuisuus ei ala tietystä iästä, vaan vasta sitten, kun ei enää ole ketään, jonka edessä olla lapsi". Nyt naisesta tuntui, että he todella olisivat kuin kaksi lasta, tässä suuressa seikkailussa ja hänen keskeneräiset haavansa saisi toiselta balsamia. Eilen kun nainen ja olento makasivat railossa, oli nainen katsellut olennon kasvoja sivusta, kun olento katsoi tähtiä. Silloin hänelle tuli ajatus, että olennossa on varmasti jokin muukin eläin, jota hän ei ole näyttänyt. Se olisi ihana nähdä.


        Ps. Sama viisas oli sanonut :"Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi että joku toinen niin tahtoo."

        Olennon katsoessa naista silmiin pusuttelun aiheuttama hymy muuttui muljahdukseksi sydämessä ja hetki upotti naisen syvälle olennon silmiin. Eri ulottuvuuteen, mutta kuitenkin kotiin.

        Nainen ajatteli mielessään, että ei sillä ole väliä miksi kädet on veressä, auttaisin hellästi pesemään niitä kuitenkin. Tärkeintä on ettei jää yksin minkään asian kanssa eikä joudu hukuttamaan sitä sisälleen. Eikö sitä ole ollut jo tarpeeksi.
        Naista huolestutti vain olennon huono olo. Ei mikään muu asiassa. Hän ymmärsi kyllä miltä tuntui kun hyttyset söi.

        Hän ajatteli myös paljon sitä lasta, joka oli haavoitettu ja voi pahoin. Nainen halusi, että tuska pääsisi ulos, jotenkin.
        Hän paljasti tarkoituksella olennolle oman selkänsä ja oman herkkyytensä. Tietäen, että se ehkä nostaisi pintaan kipua ja satutetun lapsen epäreiluuden tunnetta sekä halua nähdä miten toinen selviäisi kynsistä. Nainen hyväksyi sen, että tuskakin voisi olla heidän lähellään. Jottei olennon tarvitse tuntea yksinäisyyttä sen kanssa. Mutta ennenkaikkea hän halusi, että olento katsoo itseään, heijastusta naisen kädessä olevasta peilistä. Et tehnyt sitä minulle, vaikka olisit voinut. Niin monta kertaa olen antanut sinun koskea sieluni herkkiin kohtiin. Tökit kyllä joskus, tunnen sen. Muttet ole ikinä tehnyt mitään sellaista minulle, mitä olet itse joutunut kokemaan. Tökit ja sanoit että pitää olla vahvempi. Taoit nyrkeillä vain sen verran, että sait tehtyä minulle vahvan suojakuoren. En tiedä teitkö sen minun vuoksi. Suojellaksesi kivulta jota tiedät maailmassa olevan. Vai itsesi vuoksi, jotta et koskaan näkisi minusta heijastuvan pelkoa ja kykenisit katsomaan omaa kuvaasi. Ehkä molempien.

        Nainen hymyili tuntiessaan olennon kasvot selkäänsä vasten. "Voit kyllä katsoa omaa kuvaasi. Siinä ei ole mitään hävettävää eikä mikään pilalla, vaan paljon voimaa ja hyvyyttä." Se, mitä joku sanoo pahassa olossaan, ei koskaan kerro koko totuutta sinusta, eikä kenestäkään ja varmasti tiedät sen. Mutta jos meinaat unohtaa, katso vain näihin kahteen peiliin nainen sanoi tarkoittaen silmiään ja katsoi olentoa rakastavasti ja lempeästi hymyillen.

        Hän arvasi, että taulu oli ollut molempien seinällä, koska se oli lapsena tuntunut hänestä niin erikoiselta. Niin kuin sen taulun kipu olisi ollut elävää. Niin kuin kipu olisi ollut läsnä huoneessa yöllä, vakkei se ollut hänen. Hän oli ajatellut sitä katsoessaan, että piti löytää toinen lapsi. Enkeli oli näkymätön, mutta toinen lapsi olisi oikeasti olemassa.

        Kauempaa kaiken näki erilaisesta näkökulmasta. Hän ajatteli sitä, kuinka maailmassa oli selkeitä johdonmukaisuuksia. Hänestä tuntui, että lähes kaikki, jotka Jumala oli valinnut, olivat tunteneet joskus, että Jumala oli heidät hylännyt ja huutaneet tuskaansa. Vain tilanteet ja siitä johtunut kipu olivat erilaisia. Siitä oli paljon kertomuksia. Se tunne oli osa niitä tarinoita. Joten sillekin oli olemassa tarkoitus. Nainen tiesi että olennon haavat olivat kipeitä, mutta hän silti näki kaikessa kivussa luonnonlakeja ja jotain kaunista. Sitä, että kipu antaa altavastaajalle mahdollisuuden voittaa. Se näkyi kaikkialla luonnossa. Kaikista ankarimmalla paikalla kasvava puu kasvaa hitaasti. Eikä se kasvu ehkä edes näytä kummoiselta, koska se tapahtuu hitaasti ja vähillä voimavaroilla. Paitsi kun katsot sen sisälle ja näet mikä voima siellä on. Sitä ei turhaan sanota sydänpuuksi. Sydämessä se voima on. Nainen hymähti muistaessaan kun oli joskus kauan aikaa sitten nähnyt miten puu yllätti. Sahaaja oli ihmetellyt, että mikä hitto moottorisahalle tuli kun ihan on hampaaton. Sahassa jotain outoa vikaa. Kunnes puu lopulta paljasti itsensä ja väsynyt sahaaja näytti sitä ihmeissään ettei se ollutkaan saha, vaan tämä puu, katsokaa nyt! Se oli kokonaan kovempaa kuin muiden puiden ydin oli.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olennon katsoessa naista silmiin pusuttelun aiheuttama hymy muuttui muljahdukseksi sydämessä ja hetki upotti naisen syvälle olennon silmiin. Eri ulottuvuuteen, mutta kuitenkin kotiin.

        Nainen ajatteli mielessään, että ei sillä ole väliä miksi kädet on veressä, auttaisin hellästi pesemään niitä kuitenkin. Tärkeintä on ettei jää yksin minkään asian kanssa eikä joudu hukuttamaan sitä sisälleen. Eikö sitä ole ollut jo tarpeeksi.
        Naista huolestutti vain olennon huono olo. Ei mikään muu asiassa. Hän ymmärsi kyllä miltä tuntui kun hyttyset söi.

        Hän ajatteli myös paljon sitä lasta, joka oli haavoitettu ja voi pahoin. Nainen halusi, että tuska pääsisi ulos, jotenkin.
        Hän paljasti tarkoituksella olennolle oman selkänsä ja oman herkkyytensä. Tietäen, että se ehkä nostaisi pintaan kipua ja satutetun lapsen epäreiluuden tunnetta sekä halua nähdä miten toinen selviäisi kynsistä. Nainen hyväksyi sen, että tuskakin voisi olla heidän lähellään. Jottei olennon tarvitse tuntea yksinäisyyttä sen kanssa. Mutta ennenkaikkea hän halusi, että olento katsoo itseään, heijastusta naisen kädessä olevasta peilistä. Et tehnyt sitä minulle, vaikka olisit voinut. Niin monta kertaa olen antanut sinun koskea sieluni herkkiin kohtiin. Tökit kyllä joskus, tunnen sen. Muttet ole ikinä tehnyt mitään sellaista minulle, mitä olet itse joutunut kokemaan. Tökit ja sanoit että pitää olla vahvempi. Taoit nyrkeillä vain sen verran, että sait tehtyä minulle vahvan suojakuoren. En tiedä teitkö sen minun vuoksi. Suojellaksesi kivulta jota tiedät maailmassa olevan. Vai itsesi vuoksi, jotta et koskaan näkisi minusta heijastuvan pelkoa ja kykenisit katsomaan omaa kuvaasi. Ehkä molempien.

        Nainen hymyili tuntiessaan olennon kasvot selkäänsä vasten. "Voit kyllä katsoa omaa kuvaasi. Siinä ei ole mitään hävettävää eikä mikään pilalla, vaan paljon voimaa ja hyvyyttä." Se, mitä joku sanoo pahassa olossaan, ei koskaan kerro koko totuutta sinusta, eikä kenestäkään ja varmasti tiedät sen. Mutta jos meinaat unohtaa, katso vain näihin kahteen peiliin nainen sanoi tarkoittaen silmiään ja katsoi olentoa rakastavasti ja lempeästi hymyillen.

        Hän arvasi, että taulu oli ollut molempien seinällä, koska se oli lapsena tuntunut hänestä niin erikoiselta. Niin kuin sen taulun kipu olisi ollut elävää. Niin kuin kipu olisi ollut läsnä huoneessa yöllä, vakkei se ollut hänen. Hän oli ajatellut sitä katsoessaan, että piti löytää toinen lapsi. Enkeli oli näkymätön, mutta toinen lapsi olisi oikeasti olemassa.

        Kauempaa kaiken näki erilaisesta näkökulmasta. Hän ajatteli sitä, kuinka maailmassa oli selkeitä johdonmukaisuuksia. Hänestä tuntui, että lähes kaikki, jotka Jumala oli valinnut, olivat tunteneet joskus, että Jumala oli heidät hylännyt ja huutaneet tuskaansa. Vain tilanteet ja siitä johtunut kipu olivat erilaisia. Siitä oli paljon kertomuksia. Se tunne oli osa niitä tarinoita. Joten sillekin oli olemassa tarkoitus. Nainen tiesi että olennon haavat olivat kipeitä, mutta hän silti näki kaikessa kivussa luonnonlakeja ja jotain kaunista. Sitä, että kipu antaa altavastaajalle mahdollisuuden voittaa. Se näkyi kaikkialla luonnossa. Kaikista ankarimmalla paikalla kasvava puu kasvaa hitaasti. Eikä se kasvu ehkä edes näytä kummoiselta, koska se tapahtuu hitaasti ja vähillä voimavaroilla. Paitsi kun katsot sen sisälle ja näet mikä voima siellä on. Sitä ei turhaan sanota sydänpuuksi. Sydämessä se voima on. Nainen hymähti muistaessaan kun oli joskus kauan aikaa sitten nähnyt miten puu yllätti. Sahaaja oli ihmetellyt, että mikä hitto moottorisahalle tuli kun ihan on hampaaton. Sahassa jotain outoa vikaa. Kunnes puu lopulta paljasti itsensä ja väsynyt sahaaja näytti sitä ihmeissään ettei se ollutkaan saha, vaan tämä puu, katsokaa nyt! Se oli kokonaan kovempaa kuin muiden puiden ydin oli.

        Haavoilla oli tarkoitus. Hän oli siitä varma. Ne välähdykset tulevaisuudesta, joita nainen oli nähnyt selittivät hänelle niiden tarkoitusta. Nainen ajatteli, että yhden ihmisen maailmassa oli näytettävä epäinhimillistä henkistä voimaa. Murtauduttava sellaisesta henkisestä vankilasta, jonkalaista maanpäällä ei ollut koskaan aiemmin. Eikä vielä ollut, vaan tulevaisuudessa, lähellä loppua. Sellaista henkistä voimaa ei ole kellään, ellei Jumala harjotuta siihen. Koska sen vankilan tarkoitus on sitoa ihmismielet. Naisen mielestä sen erikoisen voiman saavuttamiseen kuului olennaisesti se, että oppi elämään ristiriitaisten tunteiden kanssa, jotka rikkoivat käsitystä todellisuudesta ja mursivat henkisesti. Sen tunteen kanssa, että joku jota rakastaa tekee pahaa. Jotta näkisi todellisuuden syvemmin. Alussa se oli jokin toinen ja lopussa se liittyisi naiseen. Kaikki olennon aistit täyttyisivät siitä miten paha nainenkin on. Järki pommittaisi ajatusta väsymättömästi. Se tuntuisi hänen omalta ajatukseltaan päänsä sisällä eikä hän näkisi mitään. Ja jos hän siinä pimeydessä ja ristiriitaisten ajatusten tulvassa pystyisi kuulemaan sydämensä äänen ja luottamaan siihen, olisi hän todistanut ettei ihminen voi tehdä ihmiselle vankilaa, sillä vaikkei kukaan toinen ihminen voisi mitenkään auttaa siitä pois, Jumala tietää kaiken ja Jumalan suunnitelma on aina isompi. Naisesta tuntui, että Jumala oli valinnut sen sitkeän ja kultaisen pienen lapsen, joka koki kamalia asioita ja rukoili apua. Nostaakseen hänet korkealle ja parantaakseen jokaikisen haavan lopussa voitelemalla ne ikuisella kunnialla, tarkoituksella, voimalla ja rakkaudella. Hän ajatteli sen niin ja tunsi sen niin eikä maailma tuntunut niin kauhealta paikalta silloin.

        Vankiloista puheenollen, yhdenlaisen vankilan aina loisi itselleen suhteessa muihin, jos ei osaisi kuunnella omia tarpeitaan. Omia halujaan. Se oli todella tärkeää, että kuunteli itseään. Jos jotain toiselle toivoi, niin sitä. Että hän ottaisi itselleen kaiken tilan ja ajan, mitä tarvitsee. Koska ei kukaan halua että itselleen pystyttää kaltereita.
        Naiselle oli joskus vaikeaa samanlaiset asiat, mutta hän oli murtanut niitä tarkoituksella ja huomasi ettei siitä seuraa mitään liian ikävää, että ottaa oman tilansa. Ehkä jotkut ihmiset eivät osaa sopeutua siihen, mutta entä sitten. Oma ihmisarvo ei ole kiinni siitä miten muut suhtautuu.

        Nainen tunsi iloa aina kun olento kertoi omista tarpeistaan. Ne olivat naiselle tärkeitä ja hän tunsi itsensä iloiseksi nähdessään merkkejä, että olento kuunteli itseään. Nainenkin oli joskus väsyttänyt itseään ihan turhaan sillä ettei kuunnellut omaa jaksamistaan. Mitä hyötyä sellaisesta on? Tulee vain paha olo ja turhan takia. Naisesta tuntui tärkeältä että he oppisivat sen ettei toinen katoa eikä lähde pois tai tapahdu mitään pahaa vaikka ottaa vähän aikaa. Se vaan tarkoittaa, että huolehtii omasta olosta ja siten väleistä toiseen. Hänestä tuntui monesti siltä, että kun puuhaili jotain ja ajatteli samalla heidän puhumiaan asioita, ymmärsi niitä syvemmin. Hän halusi pysähtyä miettimään enemmän sitä mitä olento sanoi ja ymmärtää syvällisemmin. Se ajan ottaminen ei kertonut mistään negatiivisesta, vaan päinvastoin siitä, että hän halusi upota niihin ajatuksiin. Ja järkipuhe ei syönnyt romantiikkaa yhtään. Siitäkin piti puhua. Ja hän oli niin samaa mieltä metsästä ja lokeista, nukkumisesta, kaikesta.

        Toki hätäjarrun vetäminen kävi myös monesti hänen mielessään tuntiessaan itsensä vastentahtoaan Krakeniksi. Mutta tunteet hänen sisällään olivat aika rauhallisia. Hän liikkui useimmiten aika vakaasti ja harkiten eikä aikonut vaan tehdä mitään äkillistä puoleen tai toiseen. Aaltoili vaan kevyesti. Se Kraken-tunne oli hänelle silti aika vaikea. Hän murentuisi palasiksi jos satuttaisi olentoa ja se sai hänet välillä ottamaan askeleita taaksepäin. Pelko sattumisesta. Vaikka hänen sydämensä halusi vaan hypätä olennon syliin ja suukotella.

        Hänestä tuntui, että vaikka kaikki oli vaikeaa ja sattumisen pelko läsnä, siinä oli jotain järkeä.
        Mikään eläin ei vaikuta kovin onnelliselta eläintarhan häkissä. Vaikka kaikki tulee niille tarjoittimella eteen. Tai juuri sen vuoksi. Eivät joudu omien siipiensä varaan ja saa tunnetta omasta voimasta, vaan elävät ahdasta rooliaan. Se ettei tunne omaa voimaansa läsnäolevana kuihduttaa, eikä sitä voi tuntea jos ei oikein ole tilaa käyttää sitä. Nainen sanoi leijonalle, että sinussa on iso ja kaunis persoona. Älä koskaan enää yritä laittaa sitä ahtaaseen rooliin, koska se kuristuu niihin. Olet sen velkaa sille pienelle lapselle että pidät kiinni itsestäsi ja olet juuri se omanlaisesi persoona ilman ahtaita rooleja. Olet ihana juuri siten.

        Nainen kietoi kätensä olennon ympäri, antoi hellän suukon poskelle ja kävi tämän viereen nukkumaan. Hän mietti hymyillen sisäisiä eläimiä ja sitä mitä kaikkea niistä pitäisikään näyttää...

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Haavoilla oli tarkoitus. Hän oli siitä varma. Ne välähdykset tulevaisuudesta, joita nainen oli nähnyt selittivät hänelle niiden tarkoitusta. Nainen ajatteli, että yhden ihmisen maailmassa oli näytettävä epäinhimillistä henkistä voimaa. Murtauduttava sellaisesta henkisestä vankilasta, jonkalaista maanpäällä ei ollut koskaan aiemmin. Eikä vielä ollut, vaan tulevaisuudessa, lähellä loppua. Sellaista henkistä voimaa ei ole kellään, ellei Jumala harjotuta siihen. Koska sen vankilan tarkoitus on sitoa ihmismielet. Naisen mielestä sen erikoisen voiman saavuttamiseen kuului olennaisesti se, että oppi elämään ristiriitaisten tunteiden kanssa, jotka rikkoivat käsitystä todellisuudesta ja mursivat henkisesti. Sen tunteen kanssa, että joku jota rakastaa tekee pahaa. Jotta näkisi todellisuuden syvemmin. Alussa se oli jokin toinen ja lopussa se liittyisi naiseen. Kaikki olennon aistit täyttyisivät siitä miten paha nainenkin on. Järki pommittaisi ajatusta väsymättömästi. Se tuntuisi hänen omalta ajatukseltaan päänsä sisällä eikä hän näkisi mitään. Ja jos hän siinä pimeydessä ja ristiriitaisten ajatusten tulvassa pystyisi kuulemaan sydämensä äänen ja luottamaan siihen, olisi hän todistanut ettei ihminen voi tehdä ihmiselle vankilaa, sillä vaikkei kukaan toinen ihminen voisi mitenkään auttaa siitä pois, Jumala tietää kaiken ja Jumalan suunnitelma on aina isompi. Naisesta tuntui, että Jumala oli valinnut sen sitkeän ja kultaisen pienen lapsen, joka koki kamalia asioita ja rukoili apua. Nostaakseen hänet korkealle ja parantaakseen jokaikisen haavan lopussa voitelemalla ne ikuisella kunnialla, tarkoituksella, voimalla ja rakkaudella. Hän ajatteli sen niin ja tunsi sen niin eikä maailma tuntunut niin kauhealta paikalta silloin.

        Vankiloista puheenollen, yhdenlaisen vankilan aina loisi itselleen suhteessa muihin, jos ei osaisi kuunnella omia tarpeitaan. Omia halujaan. Se oli todella tärkeää, että kuunteli itseään. Jos jotain toiselle toivoi, niin sitä. Että hän ottaisi itselleen kaiken tilan ja ajan, mitä tarvitsee. Koska ei kukaan halua että itselleen pystyttää kaltereita.
        Naiselle oli joskus vaikeaa samanlaiset asiat, mutta hän oli murtanut niitä tarkoituksella ja huomasi ettei siitä seuraa mitään liian ikävää, että ottaa oman tilansa. Ehkä jotkut ihmiset eivät osaa sopeutua siihen, mutta entä sitten. Oma ihmisarvo ei ole kiinni siitä miten muut suhtautuu.

        Nainen tunsi iloa aina kun olento kertoi omista tarpeistaan. Ne olivat naiselle tärkeitä ja hän tunsi itsensä iloiseksi nähdessään merkkejä, että olento kuunteli itseään. Nainenkin oli joskus väsyttänyt itseään ihan turhaan sillä ettei kuunnellut omaa jaksamistaan. Mitä hyötyä sellaisesta on? Tulee vain paha olo ja turhan takia. Naisesta tuntui tärkeältä että he oppisivat sen ettei toinen katoa eikä lähde pois tai tapahdu mitään pahaa vaikka ottaa vähän aikaa. Se vaan tarkoittaa, että huolehtii omasta olosta ja siten väleistä toiseen. Hänestä tuntui monesti siltä, että kun puuhaili jotain ja ajatteli samalla heidän puhumiaan asioita, ymmärsi niitä syvemmin. Hän halusi pysähtyä miettimään enemmän sitä mitä olento sanoi ja ymmärtää syvällisemmin. Se ajan ottaminen ei kertonut mistään negatiivisesta, vaan päinvastoin siitä, että hän halusi upota niihin ajatuksiin. Ja järkipuhe ei syönnyt romantiikkaa yhtään. Siitäkin piti puhua. Ja hän oli niin samaa mieltä metsästä ja lokeista, nukkumisesta, kaikesta.

        Toki hätäjarrun vetäminen kävi myös monesti hänen mielessään tuntiessaan itsensä vastentahtoaan Krakeniksi. Mutta tunteet hänen sisällään olivat aika rauhallisia. Hän liikkui useimmiten aika vakaasti ja harkiten eikä aikonut vaan tehdä mitään äkillistä puoleen tai toiseen. Aaltoili vaan kevyesti. Se Kraken-tunne oli hänelle silti aika vaikea. Hän murentuisi palasiksi jos satuttaisi olentoa ja se sai hänet välillä ottamaan askeleita taaksepäin. Pelko sattumisesta. Vaikka hänen sydämensä halusi vaan hypätä olennon syliin ja suukotella.

        Hänestä tuntui, että vaikka kaikki oli vaikeaa ja sattumisen pelko läsnä, siinä oli jotain järkeä.
        Mikään eläin ei vaikuta kovin onnelliselta eläintarhan häkissä. Vaikka kaikki tulee niille tarjoittimella eteen. Tai juuri sen vuoksi. Eivät joudu omien siipiensä varaan ja saa tunnetta omasta voimasta, vaan elävät ahdasta rooliaan. Se ettei tunne omaa voimaansa läsnäolevana kuihduttaa, eikä sitä voi tuntea jos ei oikein ole tilaa käyttää sitä. Nainen sanoi leijonalle, että sinussa on iso ja kaunis persoona. Älä koskaan enää yritä laittaa sitä ahtaaseen rooliin, koska se kuristuu niihin. Olet sen velkaa sille pienelle lapselle että pidät kiinni itsestäsi ja olet juuri se omanlaisesi persoona ilman ahtaita rooleja. Olet ihana juuri siten.

        Nainen kietoi kätensä olennon ympäri, antoi hellän suukon poskelle ja kävi tämän viereen nukkumaan. Hän mietti hymyillen sisäisiä eläimiä ja sitä mitä kaikkea niistä pitäisikään näyttää...

        Olento koki, ettei voi paljastaa naiselle kaikkea läpikäyväänsä kipua, sillä matkanteon onnistumiseksi, jotkin asiat hänen oli voitava käydä läpi yksin Jumalan kasvojen edessä. Kaikesta yhteisestä huolimatta heillä on erilaiset polut, jotka johtaa samaan paikkaan. Olento näki sen ympyränä joka sulkeutuu, mutta ensin on kuljettava ympyrän molemmat kaaret, jotta siitä tulee kokonainen. Ilman tätä polkua, olento olisi paljastanut jo kaiken naiselle. Tässä hetkessä olento päätti käydä Jaakobin paininsa itse ja tämä tulisi olemaan hänen vaikein kilpailunsa ikinä. Vastustaja oli ennestään tuttu, sellainen jolle hän oli aiemmin hävinnyt. Pitäisi olla tarkkana, ettei anna sille yliotetta missään vaiheessa ja jostain olisi löydettävä viimeisessä erässä ruutia. Olennolla oli eilen ensimmäinen erä tässä ottelussa ja hänelle tuli olo, että menisipä tämä malja ohi, mutta voittoa ei tule ilman kamppailua ja olento oli jo kehässä jonka polku oli hänen eteensä laittanut. Olennon mentaliteettiin ei sopinut ohituskaistat joten mentävä oli kohti, suoraan ja läpi. Olennon tänään käymässä erässä, hänelle oli tullut välähdyksiä loppuratkaisusta. Olento tulisi painimaan saman asian kanssa ympyrän sulkeutumiseen saakka ja lopussa olisi pahin kamppailu edessä. Olento ei ole mielistynyt valtaan, eikä kunniaan, mutta tietää, että lapsi on kaiken koroittamisen arvoinen ja on siksi valmis taistelemaan, vaikka, nyt ei olisi voimia siihen. Lapsen on kasvettava ja se tekee kipeää. Olennon hartain toive olisi saada kasvaa toisen lapsen kanssa yhdessä, mutta polun vuoksi, jotkin kasvukivut oli kohdattava vielä yksin.

        Olento mietti mitä nainen mahtoi tarkoittaa tökkimisellä. Ei hän ollut tökkinyt, ei ainakaan tietoisesti. Anteeksi, jos olen niin tehnyt, ei ole ollut tarkoitus! Olento halasi ja antoi 1001 pusua ja ja toiset 1001 halausta, eikä päästänyt irti, ennenkö nainen uskoi, ettei ollut tarkoituksella tehnyt mitään sellaista. Olentoa oli tökitty ja painettu sormella alas niin paljon, että hän tietoisesti varoi sellaista muille tekemästä. Voi toki olla, että jotkin sanani on sellaisen tunteen herättänyt, olisi hyvä tietää mitkä, etten vahingossakaan niin enää tee. Sinulle haluan vain hyvää oloa! Ihmisenä sitä on niin epäjohdonmukainen, että voi tietämättään ja tahtomattaan loukata toisen tunteita. Haluan oppia tuntemaan sinut niin, ettei sinulla tule koskaan seurassani sellaista oloa. Vaikka kuori on hyvä suoja ulkomaailmaa vastaan, se on ihan tarpeeton, silloin kun on lähellä ihminen, johon voi luottaa. Mietin, voiko olla tapahtunut jokin väärinkäsitys…toisaalta, jos olen muualla kuin tässä keskustelussa sanonut jotain ehdotonta, se on vain minun tapani elää, en ole niin sanonut muusta syystä kuin itsekunnioituksen vuoksi. En ole ollut tietoinen mitä sisälläsi tapahtuu, enkä omista osuudesta asiaan. Ihana kun kerroit, se on tärkeää!

        Olento katsoi niihin kahteen peiliin ja näki ihanat silmät ja lempeän hymyn ja olisi halunnut jäädä siihen paikkaan ikuisiksi ajoiksi. Eri ulottuvuuteen, mutta kuitenkin kotiin. Tähän kotiin kun pääsisi tietäisin, että enkeli taulussa oli totta.
        Olentoa hymyilytti myös naisen moottorisaha puheet. Ei hän millään enää muistanut kaikkea, eikä ihan hahmottanut missä kohtaa saha sakkasi, mutta jotenkin tutulta kuulosti. Kuvasit asian todella kauniisti ja hauskasti, Kiitos siitä!
        Olento kuunteli mielellään kaiken mitä nainen puhui ja oli utelias välähdysten suhteen. Toisaalta välähdyksistä kuuleminen pelotti, sillä ei olento tiennyt mihin ne johtaisi ja mitä ne sisältäisi. Ei pahuus ole ongelma, eikä vierasta, jokainen meistä on paha ja tieltä pois poikennut, niin se vain on. Totesi olento melkein sanattomana siihen mitä nainen puhui. Kaikki mitä nainen kertoi jäsensi asioita yhteen. "Olet kaunis ja hyvä peili sanoi olento naiselle!" kun mietti niitä vankiloita, joihin on vaara mennä suhteessa muihin. Olento tunnisti itsensä täysin naisen puheista ja tämä on kohta jota olennon on harjoiteltava, ettei hylkää lasta.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento koki, ettei voi paljastaa naiselle kaikkea läpikäyväänsä kipua, sillä matkanteon onnistumiseksi, jotkin asiat hänen oli voitava käydä läpi yksin Jumalan kasvojen edessä. Kaikesta yhteisestä huolimatta heillä on erilaiset polut, jotka johtaa samaan paikkaan. Olento näki sen ympyränä joka sulkeutuu, mutta ensin on kuljettava ympyrän molemmat kaaret, jotta siitä tulee kokonainen. Ilman tätä polkua, olento olisi paljastanut jo kaiken naiselle. Tässä hetkessä olento päätti käydä Jaakobin paininsa itse ja tämä tulisi olemaan hänen vaikein kilpailunsa ikinä. Vastustaja oli ennestään tuttu, sellainen jolle hän oli aiemmin hävinnyt. Pitäisi olla tarkkana, ettei anna sille yliotetta missään vaiheessa ja jostain olisi löydettävä viimeisessä erässä ruutia. Olennolla oli eilen ensimmäinen erä tässä ottelussa ja hänelle tuli olo, että menisipä tämä malja ohi, mutta voittoa ei tule ilman kamppailua ja olento oli jo kehässä jonka polku oli hänen eteensä laittanut. Olennon mentaliteettiin ei sopinut ohituskaistat joten mentävä oli kohti, suoraan ja läpi. Olennon tänään käymässä erässä, hänelle oli tullut välähdyksiä loppuratkaisusta. Olento tulisi painimaan saman asian kanssa ympyrän sulkeutumiseen saakka ja lopussa olisi pahin kamppailu edessä. Olento ei ole mielistynyt valtaan, eikä kunniaan, mutta tietää, että lapsi on kaiken koroittamisen arvoinen ja on siksi valmis taistelemaan, vaikka, nyt ei olisi voimia siihen. Lapsen on kasvettava ja se tekee kipeää. Olennon hartain toive olisi saada kasvaa toisen lapsen kanssa yhdessä, mutta polun vuoksi, jotkin kasvukivut oli kohdattava vielä yksin.

        Olento mietti mitä nainen mahtoi tarkoittaa tökkimisellä. Ei hän ollut tökkinyt, ei ainakaan tietoisesti. Anteeksi, jos olen niin tehnyt, ei ole ollut tarkoitus! Olento halasi ja antoi 1001 pusua ja ja toiset 1001 halausta, eikä päästänyt irti, ennenkö nainen uskoi, ettei ollut tarkoituksella tehnyt mitään sellaista. Olentoa oli tökitty ja painettu sormella alas niin paljon, että hän tietoisesti varoi sellaista muille tekemästä. Voi toki olla, että jotkin sanani on sellaisen tunteen herättänyt, olisi hyvä tietää mitkä, etten vahingossakaan niin enää tee. Sinulle haluan vain hyvää oloa! Ihmisenä sitä on niin epäjohdonmukainen, että voi tietämättään ja tahtomattaan loukata toisen tunteita. Haluan oppia tuntemaan sinut niin, ettei sinulla tule koskaan seurassani sellaista oloa. Vaikka kuori on hyvä suoja ulkomaailmaa vastaan, se on ihan tarpeeton, silloin kun on lähellä ihminen, johon voi luottaa. Mietin, voiko olla tapahtunut jokin väärinkäsitys…toisaalta, jos olen muualla kuin tässä keskustelussa sanonut jotain ehdotonta, se on vain minun tapani elää, en ole niin sanonut muusta syystä kuin itsekunnioituksen vuoksi. En ole ollut tietoinen mitä sisälläsi tapahtuu, enkä omista osuudesta asiaan. Ihana kun kerroit, se on tärkeää!

        Olento katsoi niihin kahteen peiliin ja näki ihanat silmät ja lempeän hymyn ja olisi halunnut jäädä siihen paikkaan ikuisiksi ajoiksi. Eri ulottuvuuteen, mutta kuitenkin kotiin. Tähän kotiin kun pääsisi tietäisin, että enkeli taulussa oli totta.
        Olentoa hymyilytti myös naisen moottorisaha puheet. Ei hän millään enää muistanut kaikkea, eikä ihan hahmottanut missä kohtaa saha sakkasi, mutta jotenkin tutulta kuulosti. Kuvasit asian todella kauniisti ja hauskasti, Kiitos siitä!
        Olento kuunteli mielellään kaiken mitä nainen puhui ja oli utelias välähdysten suhteen. Toisaalta välähdyksistä kuuleminen pelotti, sillä ei olento tiennyt mihin ne johtaisi ja mitä ne sisältäisi. Ei pahuus ole ongelma, eikä vierasta, jokainen meistä on paha ja tieltä pois poikennut, niin se vain on. Totesi olento melkein sanattomana siihen mitä nainen puhui. Kaikki mitä nainen kertoi jäsensi asioita yhteen. "Olet kaunis ja hyvä peili sanoi olento naiselle!" kun mietti niitä vankiloita, joihin on vaara mennä suhteessa muihin. Olento tunnisti itsensä täysin naisen puheista ja tämä on kohta jota olennon on harjoiteltava, ettei hylkää lasta.

        Olento halusi naisen tietävän, että auttaisi minkä osaisi kaikissa vaikeissa tunteissa. Mikäli se naisen oloa helpottaa, hän voi sanoa omalle lohikäärrmeelle, ettei saa härnätä krakenia. Olento ei osannut selittää, mutta jotenkin tuntui, että voisiko lapset olleet jääneet näiden petojen vangiksi tai ainakin niiden varjoon. Olennon lohikäärme on missä tahansa muualla maailmassa hyvin kontrollissa, liiankin hyvin, mutta Naisen kanssa se voisi helposti lähteä käsistä, niin että kaikki kontrolli menee, koska tavallaan olento oli antanut itselleen siihen luvan niillä raameilla, että kunnioittaa naisen tahtoa, (seireeniksi hänestä ei sentään ole).

        Olento heräsi ennen kukonlaulua, laittoi aamupalaa ja asteli hiljaa vielä nukkuvan naisen selän taakse. Olento herätteli lämpimän naisen hellin käsin silityksillä hiuksista, niskasta ja hartioista. Olento piirteli hitain hellin liikkein naisen selkään kuvioita ja kysyi ”arvaa mikä se on". Olento oli piirtänyt naisen selkään eläimen, joka kuvasi hänen luonteensa yhtä puolta ja sanoi: ”Paljastat mitä itse haluat. Minä haluan tuntea sinut kokonaan, tietää kaikki eläimet, satuolennot, hirviöt, kukat, kivet, puut, linnut, värit, vedet, tulet ja tunteet mitä sinussa on!”

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento halusi naisen tietävän, että auttaisi minkä osaisi kaikissa vaikeissa tunteissa. Mikäli se naisen oloa helpottaa, hän voi sanoa omalle lohikäärrmeelle, ettei saa härnätä krakenia. Olento ei osannut selittää, mutta jotenkin tuntui, että voisiko lapset olleet jääneet näiden petojen vangiksi tai ainakin niiden varjoon. Olennon lohikäärme on missä tahansa muualla maailmassa hyvin kontrollissa, liiankin hyvin, mutta Naisen kanssa se voisi helposti lähteä käsistä, niin että kaikki kontrolli menee, koska tavallaan olento oli antanut itselleen siihen luvan niillä raameilla, että kunnioittaa naisen tahtoa, (seireeniksi hänestä ei sentään ole).

        Olento heräsi ennen kukonlaulua, laittoi aamupalaa ja asteli hiljaa vielä nukkuvan naisen selän taakse. Olento herätteli lämpimän naisen hellin käsin silityksillä hiuksista, niskasta ja hartioista. Olento piirteli hitain hellin liikkein naisen selkään kuvioita ja kysyi ”arvaa mikä se on". Olento oli piirtänyt naisen selkään eläimen, joka kuvasi hänen luonteensa yhtä puolta ja sanoi: ”Paljastat mitä itse haluat. Minä haluan tuntea sinut kokonaan, tietää kaikki eläimet, satuolennot, hirviöt, kukat, kivet, puut, linnut, värit, vedet, tulet ja tunteet mitä sinussa on!”

        Sanat siitä, että lapset olivat jääneet lohikäärmeen ja krakenin vangiksi tuntuivat merkitykselliseltä. Siinä oli naisen mielestä jotain hyvin tärkeää. Hänestä tuntui, että ehkä toisen lapsen olisi tärkeää tietää että kraken on kontrollissa itseensä ja antaa lapselle tilaa. Ettei maailma ole vain vankila jossa ajetaan nurkkaan. Mutta sillä tavalla ettei se kontrolli saa lasta kokemaan itseään hylätyksi. Kun on ollut kauan vankilassa, varmasti kokee olon huonoksi siitäkin, jos hirviö vaan avaa oven ja kääntää selän. Pitäisi löytää tasapainoa. Ja pitää rikkoa rooleja. Vankilassa niitä on kaksi. Kahden lapsen välillä ei toimi se tuttu roolitus siten että siihen lukittuisi. Koska siinä on liikaa epäsuhtaisuutta. Sen olisi pakko vaihtua koko ajan, jottei kumpikaan jumita kumpaankaan rooliin, koska se tarkoittaisi lopulta vankilaa, molemmille.
        Pitäisi siis löytää joustavat roolit, jotka kääntyilevät kumpaankin suuntaan. Mutta koska se ei koskaan ole täysin kiinni vain itsestä, niin se voi pelottaa. Että jäisi siinäkin vankilaan. Nainen ei ollut vankilaan jäämisestä niin kovin huolissaan, koska hänellä oli luonnostaan tapa suhtautua hänelle puettuihin rooleihin siten, että hänelle tuli sisäinen pakko rikkoa niitä. Eikä mitenkään vihaisesti, vaan uteliaisuudella. Rooleja oli kiva tutkia ihan pohjia myöten, koska hän tiesi hyvin helposti lopulta astuvansa niistä ulos ja se tapahtui liiankin luontevasti. Hänellä oli kenties hieman painostava minuus, koska sillä oli tapana vieroksua oletettua olemisen tapaa. Ei mitenkään pahantahtoisesti tai hampaat irvessä, vaan hän vain ei osannut pysyä siinä. Hänelle oli joskus sanottu, että muistuttaa Meridaa. Voi olla, että osittain jotain samaa oli.

        Välähdykset ovat siitä vaikeita, että niihin sekoittuu aina tulkintaa. Koska ne eivät ole kokonaisia ja mielen on täydennettävä niitä paljon, jotta ne ovat puhuttavassa muodossa. Siksi niihin liittyy epätarkkuutta. Mutta nainen oli niin onnellinen siitä ajatuksesta, että jokainen meistä on paha ja tieltä poikennut. Se tuntui juuri oikealta näkökulmalta, tarvittavalta. Eikä se ollut mikään automaatio, että sisäistää sen. Suurin osa ihmisistä ei vaikuttanut sisäistävän sitä kovin hyvin, vaan heidän maailmassaan se meni niin, että jos teki heille jotain pahaa oli yhtä kuin paha. Vaikkei se todellakaan ollut niin. Se näkökulma oli niin kuin höttöistä puuta. Sellaista, jossa maailmaa ei osannut katsoa itsensä ulkopuolelle, mutta yllättävän moni aikuinenkin näki maailman siten.

        Nainen oli miettinyt paljon pahuuden olemusta ja oli sitä mieltä, että se oli erittäin kiinteä osa ihmislajia, eikä sen yläpuolelle voi päästä kuin ehkä sen tiedostamisella että se on osa sekä henkisyydellä, ajattelemisella ja pyynnöillä että Jumala ohjaisi. Pahuus ihmisissä oli nimittäin kaikkien satuttavien tekojen lisäksi täysin arkipäiväistä, banaalia, kuten joku filosofi joskus totesi. Lähes jokainen ihminen on potentiaalinen teloitusnapin painaja, joka ei paljon asian pohtimisella päätään vaivaa kunhan voi vaan ulkoistaa vastuun itsensä ulkopuolelle. Riippumatta siitä ketä teloitetaan.

        Olennon ja naisen tilantessa todella oli läsnä paljon muuttujia. Yksi niistä oli se, että naisen vaistot olivat jo pidempään sanoneet hänelle, että hänen pitäisi lähteä metsästä kauas pois. Vaikkei mikään osa hänestä oikeastaan edes halunnut lähteä. Mutta se tuntui hänelle määrätyltä polulta.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Sanat siitä, että lapset olivat jääneet lohikäärmeen ja krakenin vangiksi tuntuivat merkitykselliseltä. Siinä oli naisen mielestä jotain hyvin tärkeää. Hänestä tuntui, että ehkä toisen lapsen olisi tärkeää tietää että kraken on kontrollissa itseensä ja antaa lapselle tilaa. Ettei maailma ole vain vankila jossa ajetaan nurkkaan. Mutta sillä tavalla ettei se kontrolli saa lasta kokemaan itseään hylätyksi. Kun on ollut kauan vankilassa, varmasti kokee olon huonoksi siitäkin, jos hirviö vaan avaa oven ja kääntää selän. Pitäisi löytää tasapainoa. Ja pitää rikkoa rooleja. Vankilassa niitä on kaksi. Kahden lapsen välillä ei toimi se tuttu roolitus siten että siihen lukittuisi. Koska siinä on liikaa epäsuhtaisuutta. Sen olisi pakko vaihtua koko ajan, jottei kumpikaan jumita kumpaankaan rooliin, koska se tarkoittaisi lopulta vankilaa, molemmille.
        Pitäisi siis löytää joustavat roolit, jotka kääntyilevät kumpaankin suuntaan. Mutta koska se ei koskaan ole täysin kiinni vain itsestä, niin se voi pelottaa. Että jäisi siinäkin vankilaan. Nainen ei ollut vankilaan jäämisestä niin kovin huolissaan, koska hänellä oli luonnostaan tapa suhtautua hänelle puettuihin rooleihin siten, että hänelle tuli sisäinen pakko rikkoa niitä. Eikä mitenkään vihaisesti, vaan uteliaisuudella. Rooleja oli kiva tutkia ihan pohjia myöten, koska hän tiesi hyvin helposti lopulta astuvansa niistä ulos ja se tapahtui liiankin luontevasti. Hänellä oli kenties hieman painostava minuus, koska sillä oli tapana vieroksua oletettua olemisen tapaa. Ei mitenkään pahantahtoisesti tai hampaat irvessä, vaan hän vain ei osannut pysyä siinä. Hänelle oli joskus sanottu, että muistuttaa Meridaa. Voi olla, että osittain jotain samaa oli.

        Välähdykset ovat siitä vaikeita, että niihin sekoittuu aina tulkintaa. Koska ne eivät ole kokonaisia ja mielen on täydennettävä niitä paljon, jotta ne ovat puhuttavassa muodossa. Siksi niihin liittyy epätarkkuutta. Mutta nainen oli niin onnellinen siitä ajatuksesta, että jokainen meistä on paha ja tieltä poikennut. Se tuntui juuri oikealta näkökulmalta, tarvittavalta. Eikä se ollut mikään automaatio, että sisäistää sen. Suurin osa ihmisistä ei vaikuttanut sisäistävän sitä kovin hyvin, vaan heidän maailmassaan se meni niin, että jos teki heille jotain pahaa oli yhtä kuin paha. Vaikkei se todellakaan ollut niin. Se näkökulma oli niin kuin höttöistä puuta. Sellaista, jossa maailmaa ei osannut katsoa itsensä ulkopuolelle, mutta yllättävän moni aikuinenkin näki maailman siten.

        Nainen oli miettinyt paljon pahuuden olemusta ja oli sitä mieltä, että se oli erittäin kiinteä osa ihmislajia, eikä sen yläpuolelle voi päästä kuin ehkä sen tiedostamisella että se on osa sekä henkisyydellä, ajattelemisella ja pyynnöillä että Jumala ohjaisi. Pahuus ihmisissä oli nimittäin kaikkien satuttavien tekojen lisäksi täysin arkipäiväistä, banaalia, kuten joku filosofi joskus totesi. Lähes jokainen ihminen on potentiaalinen teloitusnapin painaja, joka ei paljon asian pohtimisella päätään vaivaa kunhan voi vaan ulkoistaa vastuun itsensä ulkopuolelle. Riippumatta siitä ketä teloitetaan.

        Olennon ja naisen tilantessa todella oli läsnä paljon muuttujia. Yksi niistä oli se, että naisen vaistot olivat jo pidempään sanoneet hänelle, että hänen pitäisi lähteä metsästä kauas pois. Vaikkei mikään osa hänestä oikeastaan edes halunnut lähteä. Mutta se tuntui hänelle määrätyltä polulta.

        Hänellä ei ollut siitä kunnon käsitystä, vaan ilmassa pyörivä olo. Mutta hänestä tuntui siltä, että seuraavissa muutamissa vuosissa on selviä merkkejä siitä mitä hänen olisi tehtävä. Hän ajatteli, että mikäli metsän asukkaiden pitäisi lopettaa oravannahkojen käyttö vaihdannan välineenä ja siirtyä kokonaan kryptoon ilman muita vaihtoehtoja olisi se yksi merkki. Toinen merkki olisi ihmisten jakaminen kahteen ryhmään ja elämisen vaikeutuminen toisessa ryhmässä. Naisen vaistot sanoivat hänelle, että se oli hänen outo polkunsa, että noiden asioiden realisoituessa hänen olisi lähdettävä metsästä ja koko pohjoiselta pallonpuoliskolta ja mentävä aavikolle. Vaikeuttaen omaa elämäänsä huomattavasti. Hän ei halunnut sellaista, mutta se tuntui sisäiseltä pakolta. Hän tiesi varsin hyvin miten hankalaa elämä aavikolla oli. Lisäksi ihmiset siellä elivät täysin erilaisella rytmillä. Naisesta tuntui, että pidemmän päälle se elämisen rytmi pursusi hänen korvistaan ja tuntui lähes sietämättömältä. Nainen rakasti metsän rytmiä. Mutta siitäkin huolimatta hänen olisi pakko elää oman sisäisen intuitionsa mukaan. Ja hän seuraili maailmaa etsien sitä ettei merkit toteudu/toteutuu.
        Naisen ongelma oli se, ettei hän pärjäisi yksin aavikolla. Linnan metsästäjä oli käynyt siellä ja tunsi sitä. Naisesta tuntui, että hänen oli pakko siitä syystä pitää välejä metsästäjään. Kyse ei siis ollut tunnepitoisesta asiasta, vaan siitä ettei nainen kokenut voivansa täyttää polku muuten, jos se hänelle tulisi määrätyksi. Sen vuoksi hänellä oli asioista hyvin ristiriitainen olo. Mutta toisaalta maailma kyllä osottaisi miten asioiden pitää mennä. Hän ei silti osannut oikein selittää mikä se sisäinen pakko tarkalleen oli. Kai se oli vaan intuitiota. Hän eli hyvin vahvasti intuitionsa varassa joka päivä. Kun hän esimerkiksi teki ruokaa, hän inhosi kanamunan valitsemista, koska kun hän otti kanamunan käteen hänen intuitionsa saattoi huutaa, että ei sitä, valitse toinen. Ja jos hän ei vaihtanut tapahtui aina jotain sen kanamunan kanssa niin kuin valkuaisen joukkoon meni keltuaista kun piti erottaa jne. Tai kun hän kirjoitti jotain hän kulki kirjastossa hyllyjen vieressä ja valitsi puhtaasti intuitiolla kirjoja pelkän kannen vilkaisun perusteella, lainasi ne ja huomasi kotona, että ne sopi aiheeseen.
        Intuitiosta oli paljon hyötyä, mutta välillä sen viestit tuntuivat vähän raskailta hyväksyä.

        Maailmalla oli outo tapa tuoda jatkuvasti eteen juuri niitä asioita, jotka jostain syystä piti oppia todella hyvin. Naista nauratti, kun jokin hänen aamulla sanomansa sai hänet tajuamaan miten hän on jo opettamassa pahaa kuvaa itsestään. Sen asian tajuaminen todella nauratti häntä, koska tuntui ettei kohtaloa ja Jumalan suunnitelmaa todellakaan voi paeta. Se vaan toteutuu ja kaikki mitä tarvitsee osata, näytetään ja harjoitetaan. Tarvitsi vain uskoa ja muistaa sekä seurata niitä muistutuksia mitä maailma toi eteen.

        Naisesta tuntui silti niin hankalalta ihmiseltä sen oman intuitionsa seuraamisen vuoksi ja hänellä oli siitä huono olo. Niin kuin kaikki hänen ajatukset ja tekonsa olisi täysin järjettömiä ja mahdottomia ymmärtää. Ja olihan ne. Ainakin kelle tahansa toiselle kuin hänelle itselleen. Mutta hänestä tuntui siltä, että hänen oli pakko elää maailman mukaan. Maailmasta pystyi lukemaan niin paljon. Hänestä tuntui että jos hän lopettaisi maailman viestien lukemisen hänen tietoisuutensa vajoaisi jollekin sellaiselle tasolle, jossa ei ole syvyyttä. On vain kuluttamista ja materiaa muttei mitään tarkoitusta millään. Olennossa hän näki niin paljon tarkoitusta, että se vetosi hänen sieluunsa vahvalla tavalla. Hänestä tuntui, että oli löytänyt olennossa parhaimman puun metsästä eikä kukaan vielä tiennyt sitä, koska puu punnitaan vasta kun se on kaadettu. Niin kuin ihmisetkin. Mutta polku tuntui kaartavan. Hän halusi silti kertoa olennolle miten paljon tästä piti ja miten tärkeä hän on. Nainen oli ihan sekaisin. Iso osa hänestä halusi vaan sulkea silmät heidän hetkissään ja jäädä siihen, mutta osa hänestä tuntui arvaavan jo että polut kaartaa vielä. Nainen nautti heidän hetkistään. Hänet sai kutiamaan aivan liian helposti ja joskus se tunne meni liian intensiiviseksi ja aiheutti kutiamishepulin jossa mikä tahansa lisäkosketus kutitti lisää eikä hän pystynyt lopettamaan nauramispaniikkia. Selkään piirtely saattoi myös mahdollisesti aiheuttaa vastaavan kutiintumisen. Naisen nauruhermot olivat vähän liian herkässä ja hänellä oli tunne, että liiallinen rentoutuminen toisen seurassa saattoi vapauttaa myös kielen ja hän hieman pelkäsi välillä sitä että heidän hetkensä menisi kaksinkerroin nauramiseksi. Koska se kutitushermo myös aktivoitui silloin. Kutiamista ja nauramista miettiessään hänellä tuli vain ihan vääränlaisia vastauksia mieleen heidän eläimistään.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Hänellä ei ollut siitä kunnon käsitystä, vaan ilmassa pyörivä olo. Mutta hänestä tuntui siltä, että seuraavissa muutamissa vuosissa on selviä merkkejä siitä mitä hänen olisi tehtävä. Hän ajatteli, että mikäli metsän asukkaiden pitäisi lopettaa oravannahkojen käyttö vaihdannan välineenä ja siirtyä kokonaan kryptoon ilman muita vaihtoehtoja olisi se yksi merkki. Toinen merkki olisi ihmisten jakaminen kahteen ryhmään ja elämisen vaikeutuminen toisessa ryhmässä. Naisen vaistot sanoivat hänelle, että se oli hänen outo polkunsa, että noiden asioiden realisoituessa hänen olisi lähdettävä metsästä ja koko pohjoiselta pallonpuoliskolta ja mentävä aavikolle. Vaikeuttaen omaa elämäänsä huomattavasti. Hän ei halunnut sellaista, mutta se tuntui sisäiseltä pakolta. Hän tiesi varsin hyvin miten hankalaa elämä aavikolla oli. Lisäksi ihmiset siellä elivät täysin erilaisella rytmillä. Naisesta tuntui, että pidemmän päälle se elämisen rytmi pursusi hänen korvistaan ja tuntui lähes sietämättömältä. Nainen rakasti metsän rytmiä. Mutta siitäkin huolimatta hänen olisi pakko elää oman sisäisen intuitionsa mukaan. Ja hän seuraili maailmaa etsien sitä ettei merkit toteudu/toteutuu.
        Naisen ongelma oli se, ettei hän pärjäisi yksin aavikolla. Linnan metsästäjä oli käynyt siellä ja tunsi sitä. Naisesta tuntui, että hänen oli pakko siitä syystä pitää välejä metsästäjään. Kyse ei siis ollut tunnepitoisesta asiasta, vaan siitä ettei nainen kokenut voivansa täyttää polku muuten, jos se hänelle tulisi määrätyksi. Sen vuoksi hänellä oli asioista hyvin ristiriitainen olo. Mutta toisaalta maailma kyllä osottaisi miten asioiden pitää mennä. Hän ei silti osannut oikein selittää mikä se sisäinen pakko tarkalleen oli. Kai se oli vaan intuitiota. Hän eli hyvin vahvasti intuitionsa varassa joka päivä. Kun hän esimerkiksi teki ruokaa, hän inhosi kanamunan valitsemista, koska kun hän otti kanamunan käteen hänen intuitionsa saattoi huutaa, että ei sitä, valitse toinen. Ja jos hän ei vaihtanut tapahtui aina jotain sen kanamunan kanssa niin kuin valkuaisen joukkoon meni keltuaista kun piti erottaa jne. Tai kun hän kirjoitti jotain hän kulki kirjastossa hyllyjen vieressä ja valitsi puhtaasti intuitiolla kirjoja pelkän kannen vilkaisun perusteella, lainasi ne ja huomasi kotona, että ne sopi aiheeseen.
        Intuitiosta oli paljon hyötyä, mutta välillä sen viestit tuntuivat vähän raskailta hyväksyä.

        Maailmalla oli outo tapa tuoda jatkuvasti eteen juuri niitä asioita, jotka jostain syystä piti oppia todella hyvin. Naista nauratti, kun jokin hänen aamulla sanomansa sai hänet tajuamaan miten hän on jo opettamassa pahaa kuvaa itsestään. Sen asian tajuaminen todella nauratti häntä, koska tuntui ettei kohtaloa ja Jumalan suunnitelmaa todellakaan voi paeta. Se vaan toteutuu ja kaikki mitä tarvitsee osata, näytetään ja harjoitetaan. Tarvitsi vain uskoa ja muistaa sekä seurata niitä muistutuksia mitä maailma toi eteen.

        Naisesta tuntui silti niin hankalalta ihmiseltä sen oman intuitionsa seuraamisen vuoksi ja hänellä oli siitä huono olo. Niin kuin kaikki hänen ajatukset ja tekonsa olisi täysin järjettömiä ja mahdottomia ymmärtää. Ja olihan ne. Ainakin kelle tahansa toiselle kuin hänelle itselleen. Mutta hänestä tuntui siltä, että hänen oli pakko elää maailman mukaan. Maailmasta pystyi lukemaan niin paljon. Hänestä tuntui että jos hän lopettaisi maailman viestien lukemisen hänen tietoisuutensa vajoaisi jollekin sellaiselle tasolle, jossa ei ole syvyyttä. On vain kuluttamista ja materiaa muttei mitään tarkoitusta millään. Olennossa hän näki niin paljon tarkoitusta, että se vetosi hänen sieluunsa vahvalla tavalla. Hänestä tuntui, että oli löytänyt olennossa parhaimman puun metsästä eikä kukaan vielä tiennyt sitä, koska puu punnitaan vasta kun se on kaadettu. Niin kuin ihmisetkin. Mutta polku tuntui kaartavan. Hän halusi silti kertoa olennolle miten paljon tästä piti ja miten tärkeä hän on. Nainen oli ihan sekaisin. Iso osa hänestä halusi vaan sulkea silmät heidän hetkissään ja jäädä siihen, mutta osa hänestä tuntui arvaavan jo että polut kaartaa vielä. Nainen nautti heidän hetkistään. Hänet sai kutiamaan aivan liian helposti ja joskus se tunne meni liian intensiiviseksi ja aiheutti kutiamishepulin jossa mikä tahansa lisäkosketus kutitti lisää eikä hän pystynyt lopettamaan nauramispaniikkia. Selkään piirtely saattoi myös mahdollisesti aiheuttaa vastaavan kutiintumisen. Naisen nauruhermot olivat vähän liian herkässä ja hänellä oli tunne, että liiallinen rentoutuminen toisen seurassa saattoi vapauttaa myös kielen ja hän hieman pelkäsi välillä sitä että heidän hetkensä menisi kaksinkerroin nauramiseksi. Koska se kutitushermo myös aktivoitui silloin. Kutiamista ja nauramista miettiessään hänellä tuli vain ihan vääränlaisia vastauksia mieleen heidän eläimistään.

        Nainen käveli hämärässä kotiin, polku oli tullut tutuksi ja mitä lähempänä hän oli olentoa, sitä levollisemmaksi hänen sydämensä kävi. Ehkä hän ei ollut sanonut sitä riittävän usein, mutta toivoi että olento tietäisi miten paljon hän välitti ja kuinka tärkeä hän on naiselle. Oli hiljaista. Nainen istui hetkeksi laakealle kivelle ja riisui kenkänsä jaloistaan. Huh miten väsytti. Naisen silmät osuivat kivelle jätettyyn teemukiin. Nainen otti sen käteensä ja joi siitä kohdasta missä hetki sitten olennon huulet olivat olleet. Nainen keräili siellä täällä lojuvia tavaroita ja oli onnellinen jokaisesta sotkuisesta esineestä, sillä ne kertoivat olennon olemassaolosta ja siitä, että hän sai olla olennon elämässä. Nainen asettui kaikessa hiljaisuudessa nukkuvan olennon viereen ja kuiskasi hänen korvaan... jotakin mitä oli usein halunnut sanoa. Olento heräsi, eikä nainen tiennyt oliko olento kuullut sen. Olento sanoi naiselle puoliunessa: ” ..laita sun silmät kii... noustaan korkeuksiin”.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Nainen käveli hämärässä kotiin, polku oli tullut tutuksi ja mitä lähempänä hän oli olentoa, sitä levollisemmaksi hänen sydämensä kävi. Ehkä hän ei ollut sanonut sitä riittävän usein, mutta toivoi että olento tietäisi miten paljon hän välitti ja kuinka tärkeä hän on naiselle. Oli hiljaista. Nainen istui hetkeksi laakealle kivelle ja riisui kenkänsä jaloistaan. Huh miten väsytti. Naisen silmät osuivat kivelle jätettyyn teemukiin. Nainen otti sen käteensä ja joi siitä kohdasta missä hetki sitten olennon huulet olivat olleet. Nainen keräili siellä täällä lojuvia tavaroita ja oli onnellinen jokaisesta sotkuisesta esineestä, sillä ne kertoivat olennon olemassaolosta ja siitä, että hän sai olla olennon elämässä. Nainen asettui kaikessa hiljaisuudessa nukkuvan olennon viereen ja kuiskasi hänen korvaan... jotakin mitä oli usein halunnut sanoa. Olento heräsi, eikä nainen tiennyt oliko olento kuullut sen. Olento sanoi naiselle puoliunessa: ” ..laita sun silmät kii... noustaan korkeuksiin”.

        Olento oli kuullut ja ajatellut kaikkia naisen sanoja. Hän mietti vankiloita, hirviöitä ja lapsia. Olento ajatteli, että pelko tai nälkä ovat ne jotka saavat pedot irti. Jos molemmat lapset katsoisivat valoon ja heijastaisivat sen hyvyyttä toisiinsa, sillä kumpikin tietää itsessään olevien petojen olemassa olon ja vastuun toinen toisensa lapsesta (sen rakkaus oli saanut aikaan), siinä armon valossa olisi luottavaista olla auki toiselle eikä pelolle olisi mitään sijaa, sillä rakkaus karkoittaa kaiken pelon ja jos lapset kuuntelisivat ei maailman ääntä (vaan Luojansa ääntä, joka on elävä leipä heidän sielut olisi riittävän ravitut, ettei mikään sisällä oleva peto pääsisi raatelemaan toista nälässä. Olennosta tuntui, että hän oli se nälkäinen lapsi, joka pysyäkseen tiellä tarvitsi paljon elämän leipää. Jos hän vain katsoisi naiseen, leijona heräisi, kuola alkaisi valua suusta ja kaikki muu unohtuisi ja siinähän sitä mentäisiin upottavaan suohon tai ajojahtiin lihan palasta.

        Olento oli päättänyt pysyä omalla tiellään, jossa rakkaus vaati vastuuseen toisen lapsen viattomuudesta. Olento oli kokenut, että hän oli saanut kasteessa elämän Luojaltaan ei keneltäkään muulta. Ja jos Jumala sen hänelle sallisi, että saisi olla lapsi toisen lapsen iholla, hän sen Luojalta ottaisin iloiten vastaan. Silloin kaikki mitä olennossa tai naisessa on voi mielen levollisuudessa päästää irti valkean lakanan alla ja se on sangen hyvää ja siunattua.

        Niin kuin elämän ja kuoleman, kaiken hyvän ja pahan, kaiken hän suostuisi ottamaan vain Luojalta, ei maailmalta, sillä maailma on täynnä nälkäisiä, janoavia ja pelokkaista lapsia jotka ovat takertuneina toisiinsa kuin kissa ajopuussa ja joiden sydän on kuin Elonkorjuun Pauhaava koski, jossa rakkaus tahtoo elää ja kuolla (ja kaikki on sekaisin!), mutta Jumala on todellinen rakkaus ja siinä on elämä, sillä niin paljon Jumala maailmaa rakasti, että uhrasi oman viattomuutensa, ettei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi. Maailma on Jumalan, siksi luomakunta ja sen äänet huutavat ja puhuvat kaipaaville vilpittömille sydämille, se syvyys on olemassa ja henkinen todellisuus on totta ja aistittavissa, mutta vain lasten kaltaisten on taivasten valtakunta. Maailma on Jumalan sallimuksesta kadotuksessa pahuuden ruhtinaan vallassa ja siitä sekamelskasta äänet huutavat ja Jumala toivoo, että lapset oppivat tunnistamaan hänen äänensä ja se tie on vievä totuuden kautta elämään.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento oli kuullut ja ajatellut kaikkia naisen sanoja. Hän mietti vankiloita, hirviöitä ja lapsia. Olento ajatteli, että pelko tai nälkä ovat ne jotka saavat pedot irti. Jos molemmat lapset katsoisivat valoon ja heijastaisivat sen hyvyyttä toisiinsa, sillä kumpikin tietää itsessään olevien petojen olemassa olon ja vastuun toinen toisensa lapsesta (sen rakkaus oli saanut aikaan), siinä armon valossa olisi luottavaista olla auki toiselle eikä pelolle olisi mitään sijaa, sillä rakkaus karkoittaa kaiken pelon ja jos lapset kuuntelisivat ei maailman ääntä (vaan Luojansa ääntä, joka on elävä leipä heidän sielut olisi riittävän ravitut, ettei mikään sisällä oleva peto pääsisi raatelemaan toista nälässä. Olennosta tuntui, että hän oli se nälkäinen lapsi, joka pysyäkseen tiellä tarvitsi paljon elämän leipää. Jos hän vain katsoisi naiseen, leijona heräisi, kuola alkaisi valua suusta ja kaikki muu unohtuisi ja siinähän sitä mentäisiin upottavaan suohon tai ajojahtiin lihan palasta.

        Olento oli päättänyt pysyä omalla tiellään, jossa rakkaus vaati vastuuseen toisen lapsen viattomuudesta. Olento oli kokenut, että hän oli saanut kasteessa elämän Luojaltaan ei keneltäkään muulta. Ja jos Jumala sen hänelle sallisi, että saisi olla lapsi toisen lapsen iholla, hän sen Luojalta ottaisin iloiten vastaan. Silloin kaikki mitä olennossa tai naisessa on voi mielen levollisuudessa päästää irti valkean lakanan alla ja se on sangen hyvää ja siunattua.

        Niin kuin elämän ja kuoleman, kaiken hyvän ja pahan, kaiken hän suostuisi ottamaan vain Luojalta, ei maailmalta, sillä maailma on täynnä nälkäisiä, janoavia ja pelokkaista lapsia jotka ovat takertuneina toisiinsa kuin kissa ajopuussa ja joiden sydän on kuin Elonkorjuun Pauhaava koski, jossa rakkaus tahtoo elää ja kuolla (ja kaikki on sekaisin!), mutta Jumala on todellinen rakkaus ja siinä on elämä, sillä niin paljon Jumala maailmaa rakasti, että uhrasi oman viattomuutensa, ettei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi. Maailma on Jumalan, siksi luomakunta ja sen äänet huutavat ja puhuvat kaipaaville vilpittömille sydämille, se syvyys on olemassa ja henkinen todellisuus on totta ja aistittavissa, mutta vain lasten kaltaisten on taivasten valtakunta. Maailma on Jumalan sallimuksesta kadotuksessa pahuuden ruhtinaan vallassa ja siitä sekamelskasta äänet huutavat ja Jumala toivoo, että lapset oppivat tunnistamaan hänen äänensä ja se tie on vievä totuuden kautta elämään.

        Olento halusi naisen tietävän, ettei mikään mitä hänessä on saisi häntä perääntymään, jos naisen hirviö vaatii lasta kääntämään selkänsä olennolle, tulee hän naisen selän taakse kuiskaa tai silittää tai kutittaa ja kesyttää sitä hirviötä. Olento on tosi hyvä hirviöiden kanssa ja ajattelee, että hirviöllä on lasten elämässä myös tärkeä tehtävä. Hirviöiden aggressiolla on voimaa minuuden rajojen puolustamiseen, oman tahdon ilmaisemiseen, itse säilytykseen, sytyke luovuudelle ja se on käyttövoima puolensa pitämiselle. Jos Naisen lapsi on joutunut aikaisemmin suhteessa muihin käyttämään hirviön suojaa se on ymmärrettävää, eikä siitä suojasta tarvitse luopua ennen kuin luottamus on ansaittu. Olento oli aikaisemmin luullut, että hänessä oleva hirviö on vain paha ja oli tukahduttanut sen tyystin. Osittain tukahduttamisesta, hän oli suostunut vääriin rooleihin ja elämättömään elämään. Olento oli tullut sinuiksi oman hirviöönsä kanssa. hän piti huolta siitä, että tasapaino kuoleman ja elämän vietin välillä säilyi, näin hirviö ei päässyt tekemään tuhojaan, vaan oli naisen liittolainen. Pieni määrä myrkkyä on vain lääkettä ja näin oli pedonkin suhteen, pedollla oli voimaa. (Mörkö oli kaveri, ei mörköjä tarvitse pelätä.) Olennolle Merida ei ollut ennestään tuttu hahmo, mutta hän tykkäsi heti Meridan periksiantamattomasta omapäisyydestä ja se sai hänet hymyilemään. Olento ajatteli pahuuden olemuksesta ja ihmisessä olevasta potentiaalista pahuuteen kykeneväisyydestä samoin kuin nainen. Olento ajatteli, että kaikki välähdykset ja polun kohdat tulisi ymmärrettäviksi lopussa, ne on kumallekkin lapsille henkilökohtaisia, vaikka niiden tarkoitus on vetää heidän polkunsa yhteen.


        Olennosta tuntui, että hän ymmärsi naisen kokemusta intuitiön seuraamisesta todella hyvin! Hän oli samanlainen ja joutunut aika ajoin sulkemaan korviaan maailma melulta, että pysyisi järjissään ja keskittyneenä vain siihen mikä on siinä hetkessä oleellista, että seuraava askel menee oikein. Olento oli tullut siihen tulokseen, että tärkeämpää kuin kuunnella intuitiotaan on tietää mitä itse tahtoo ja intuitio voi olla hyvä johdatus/ sattumus tai tapahtumien jälkeenpäin saatava vahvistus. (Näitä esimerkkejä on vaikka kuinka.. kerran kun olento oli tehnyt ison päätöksen elämässä lopettaa jotakin ja oli täytänyt viralliset päätökseen tarvittavat paperit, hänen kaksi kelloon pysähtyi sinä päivänä.) Mitä enemmän olento oli oppinut tuntemaan elävän leivän/sanan kautta Jumalaa, sitä varmemmaksi hän oli tullut äänien ja merkkien suhteen, mitä kuunnella ja minkä viestin jättää ulkopuolelle. Olennosta tuntui, että oikea johdatus oli lempeää, kutsuvaa, levon tuovaa, ei painostavaa, pakottavaa tai käskevää. Hän kuitenkin huomasi hieman ahdistuvansa, jos ei ollut tehnyt sitä mitä sydän pyysi, se oli ikäänkuin käyttämättä jäänyt mahdollisuus. Olento uskoi, että meidän ihmisten polku on edeltä valmistettu täyteen hyviä tekoja ja jos ne teemme astumme oikeaan kohtaan polulla. Olento oli saanut elämässä elää pitkälti näin ja se oli jännittävää ja tyydytystä tuovaa elämää. Olento jakoi naisen kanssa saman tunteen silmien sulkemisesta ja metsään jäämisestä, koska siinä oli niin hyvä olla, mutta samaan aikaan tunsi polun kutsuvan vuorille.Olento nautti naisen seurasta ja nauru tarttui häneen helposti, ei väliä mitä hervottomia eläimiä tuli mieleen, yhdessä voitiin olla vaikka mitä.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento halusi naisen tietävän, ettei mikään mitä hänessä on saisi häntä perääntymään, jos naisen hirviö vaatii lasta kääntämään selkänsä olennolle, tulee hän naisen selän taakse kuiskaa tai silittää tai kutittaa ja kesyttää sitä hirviötä. Olento on tosi hyvä hirviöiden kanssa ja ajattelee, että hirviöllä on lasten elämässä myös tärkeä tehtävä. Hirviöiden aggressiolla on voimaa minuuden rajojen puolustamiseen, oman tahdon ilmaisemiseen, itse säilytykseen, sytyke luovuudelle ja se on käyttövoima puolensa pitämiselle. Jos Naisen lapsi on joutunut aikaisemmin suhteessa muihin käyttämään hirviön suojaa se on ymmärrettävää, eikä siitä suojasta tarvitse luopua ennen kuin luottamus on ansaittu. Olento oli aikaisemmin luullut, että hänessä oleva hirviö on vain paha ja oli tukahduttanut sen tyystin. Osittain tukahduttamisesta, hän oli suostunut vääriin rooleihin ja elämättömään elämään. Olento oli tullut sinuiksi oman hirviöönsä kanssa. hän piti huolta siitä, että tasapaino kuoleman ja elämän vietin välillä säilyi, näin hirviö ei päässyt tekemään tuhojaan, vaan oli naisen liittolainen. Pieni määrä myrkkyä on vain lääkettä ja näin oli pedonkin suhteen, pedollla oli voimaa. (Mörkö oli kaveri, ei mörköjä tarvitse pelätä.) Olennolle Merida ei ollut ennestään tuttu hahmo, mutta hän tykkäsi heti Meridan periksiantamattomasta omapäisyydestä ja se sai hänet hymyilemään. Olento ajatteli pahuuden olemuksesta ja ihmisessä olevasta potentiaalista pahuuteen kykeneväisyydestä samoin kuin nainen. Olento ajatteli, että kaikki välähdykset ja polun kohdat tulisi ymmärrettäviksi lopussa, ne on kumallekkin lapsille henkilökohtaisia, vaikka niiden tarkoitus on vetää heidän polkunsa yhteen.


        Olennosta tuntui, että hän ymmärsi naisen kokemusta intuitiön seuraamisesta todella hyvin! Hän oli samanlainen ja joutunut aika ajoin sulkemaan korviaan maailma melulta, että pysyisi järjissään ja keskittyneenä vain siihen mikä on siinä hetkessä oleellista, että seuraava askel menee oikein. Olento oli tullut siihen tulokseen, että tärkeämpää kuin kuunnella intuitiotaan on tietää mitä itse tahtoo ja intuitio voi olla hyvä johdatus/ sattumus tai tapahtumien jälkeenpäin saatava vahvistus. (Näitä esimerkkejä on vaikka kuinka.. kerran kun olento oli tehnyt ison päätöksen elämässä lopettaa jotakin ja oli täytänyt viralliset päätökseen tarvittavat paperit, hänen kaksi kelloon pysähtyi sinä päivänä.) Mitä enemmän olento oli oppinut tuntemaan elävän leivän/sanan kautta Jumalaa, sitä varmemmaksi hän oli tullut äänien ja merkkien suhteen, mitä kuunnella ja minkä viestin jättää ulkopuolelle. Olennosta tuntui, että oikea johdatus oli lempeää, kutsuvaa, levon tuovaa, ei painostavaa, pakottavaa tai käskevää. Hän kuitenkin huomasi hieman ahdistuvansa, jos ei ollut tehnyt sitä mitä sydän pyysi, se oli ikäänkuin käyttämättä jäänyt mahdollisuus. Olento uskoi, että meidän ihmisten polku on edeltä valmistettu täyteen hyviä tekoja ja jos ne teemme astumme oikeaan kohtaan polulla. Olento oli saanut elämässä elää pitkälti näin ja se oli jännittävää ja tyydytystä tuovaa elämää. Olento jakoi naisen kanssa saman tunteen silmien sulkemisesta ja metsään jäämisestä, koska siinä oli niin hyvä olla, mutta samaan aikaan tunsi polun kutsuvan vuorille.Olento nautti naisen seurasta ja nauru tarttui häneen helposti, ei väliä mitä hervottomia eläimiä tuli mieleen, yhdessä voitiin olla vaikka mitä.

        Sinun kannattaisi kokeilla tarjota kirjoittamaasi novellia jollekin sopivalle pienkustantajalle. Fantasiaromantiikka myy varmasti edelleen painettuna tai sähköisenä kirjana.
        Ja ajatteleva lukija aistii myös kirjoittajan elämän ja persoonan tekstin takaa. Olet sanoittanut omaa elämääsi fantasian kautta hienosti.

        Minulla on kirjallinen jumi päällä. Ei irtoa suurempaa luovaa ajatusta, siksi olen pysytellyt hiljaa taistalla. Yritän saada livekontaktia toimimaan, ja ehkä sitä livehalia, ellei jopa livesuukkoa😉

        -Odysseus itse-

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento halusi naisen tietävän, ettei mikään mitä hänessä on saisi häntä perääntymään, jos naisen hirviö vaatii lasta kääntämään selkänsä olennolle, tulee hän naisen selän taakse kuiskaa tai silittää tai kutittaa ja kesyttää sitä hirviötä. Olento on tosi hyvä hirviöiden kanssa ja ajattelee, että hirviöllä on lasten elämässä myös tärkeä tehtävä. Hirviöiden aggressiolla on voimaa minuuden rajojen puolustamiseen, oman tahdon ilmaisemiseen, itse säilytykseen, sytyke luovuudelle ja se on käyttövoima puolensa pitämiselle. Jos Naisen lapsi on joutunut aikaisemmin suhteessa muihin käyttämään hirviön suojaa se on ymmärrettävää, eikä siitä suojasta tarvitse luopua ennen kuin luottamus on ansaittu. Olento oli aikaisemmin luullut, että hänessä oleva hirviö on vain paha ja oli tukahduttanut sen tyystin. Osittain tukahduttamisesta, hän oli suostunut vääriin rooleihin ja elämättömään elämään. Olento oli tullut sinuiksi oman hirviöönsä kanssa. hän piti huolta siitä, että tasapaino kuoleman ja elämän vietin välillä säilyi, näin hirviö ei päässyt tekemään tuhojaan, vaan oli naisen liittolainen. Pieni määrä myrkkyä on vain lääkettä ja näin oli pedonkin suhteen, pedollla oli voimaa. (Mörkö oli kaveri, ei mörköjä tarvitse pelätä.) Olennolle Merida ei ollut ennestään tuttu hahmo, mutta hän tykkäsi heti Meridan periksiantamattomasta omapäisyydestä ja se sai hänet hymyilemään. Olento ajatteli pahuuden olemuksesta ja ihmisessä olevasta potentiaalista pahuuteen kykeneväisyydestä samoin kuin nainen. Olento ajatteli, että kaikki välähdykset ja polun kohdat tulisi ymmärrettäviksi lopussa, ne on kumallekkin lapsille henkilökohtaisia, vaikka niiden tarkoitus on vetää heidän polkunsa yhteen.


        Olennosta tuntui, että hän ymmärsi naisen kokemusta intuitiön seuraamisesta todella hyvin! Hän oli samanlainen ja joutunut aika ajoin sulkemaan korviaan maailma melulta, että pysyisi järjissään ja keskittyneenä vain siihen mikä on siinä hetkessä oleellista, että seuraava askel menee oikein. Olento oli tullut siihen tulokseen, että tärkeämpää kuin kuunnella intuitiotaan on tietää mitä itse tahtoo ja intuitio voi olla hyvä johdatus/ sattumus tai tapahtumien jälkeenpäin saatava vahvistus. (Näitä esimerkkejä on vaikka kuinka.. kerran kun olento oli tehnyt ison päätöksen elämässä lopettaa jotakin ja oli täytänyt viralliset päätökseen tarvittavat paperit, hänen kaksi kelloon pysähtyi sinä päivänä.) Mitä enemmän olento oli oppinut tuntemaan elävän leivän/sanan kautta Jumalaa, sitä varmemmaksi hän oli tullut äänien ja merkkien suhteen, mitä kuunnella ja minkä viestin jättää ulkopuolelle. Olennosta tuntui, että oikea johdatus oli lempeää, kutsuvaa, levon tuovaa, ei painostavaa, pakottavaa tai käskevää. Hän kuitenkin huomasi hieman ahdistuvansa, jos ei ollut tehnyt sitä mitä sydän pyysi, se oli ikäänkuin käyttämättä jäänyt mahdollisuus. Olento uskoi, että meidän ihmisten polku on edeltä valmistettu täyteen hyviä tekoja ja jos ne teemme astumme oikeaan kohtaan polulla. Olento oli saanut elämässä elää pitkälti näin ja se oli jännittävää ja tyydytystä tuovaa elämää. Olento jakoi naisen kanssa saman tunteen silmien sulkemisesta ja metsään jäämisestä, koska siinä oli niin hyvä olla, mutta samaan aikaan tunsi polun kutsuvan vuorille.Olento nautti naisen seurasta ja nauru tarttui häneen helposti, ei väliä mitä hervottomia eläimiä tuli mieleen, yhdessä voitiin olla vaikka mitä.

        Sinun kannattaisi kokeilla tarjota kirjoittamaasi novellia jollekin sopivalle pienkustantajalle. Fantasiaromantiikka myy varmasti edelleen painettuna tai sähköisenä kirjana.
        Ja ajatteleva lukija aistii myös kirjoittajan elämän ja persoonan tekstin takaa. Olet sanoittanut omaa elämääsi fantasian kautta hienosti.

        Minulla on kirjallinen jumi päällä. Ei irtoa suurempaa luovaa ajatusta, siksi olen pysytellyt hiljaa taistalla. Yritän saada livekontaktia toimimaan, ja ehkä sitä livehalia, ellei jopa livesuukkoa😉

        -Odysseus itse-

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento halusi naisen tietävän, ettei mikään mitä hänessä on saisi häntä perääntymään, jos naisen hirviö vaatii lasta kääntämään selkänsä olennolle, tulee hän naisen selän taakse kuiskaa tai silittää tai kutittaa ja kesyttää sitä hirviötä. Olento on tosi hyvä hirviöiden kanssa ja ajattelee, että hirviöllä on lasten elämässä myös tärkeä tehtävä. Hirviöiden aggressiolla on voimaa minuuden rajojen puolustamiseen, oman tahdon ilmaisemiseen, itse säilytykseen, sytyke luovuudelle ja se on käyttövoima puolensa pitämiselle. Jos Naisen lapsi on joutunut aikaisemmin suhteessa muihin käyttämään hirviön suojaa se on ymmärrettävää, eikä siitä suojasta tarvitse luopua ennen kuin luottamus on ansaittu. Olento oli aikaisemmin luullut, että hänessä oleva hirviö on vain paha ja oli tukahduttanut sen tyystin. Osittain tukahduttamisesta, hän oli suostunut vääriin rooleihin ja elämättömään elämään. Olento oli tullut sinuiksi oman hirviöönsä kanssa. hän piti huolta siitä, että tasapaino kuoleman ja elämän vietin välillä säilyi, näin hirviö ei päässyt tekemään tuhojaan, vaan oli naisen liittolainen. Pieni määrä myrkkyä on vain lääkettä ja näin oli pedonkin suhteen, pedollla oli voimaa. (Mörkö oli kaveri, ei mörköjä tarvitse pelätä.) Olennolle Merida ei ollut ennestään tuttu hahmo, mutta hän tykkäsi heti Meridan periksiantamattomasta omapäisyydestä ja se sai hänet hymyilemään. Olento ajatteli pahuuden olemuksesta ja ihmisessä olevasta potentiaalista pahuuteen kykeneväisyydestä samoin kuin nainen. Olento ajatteli, että kaikki välähdykset ja polun kohdat tulisi ymmärrettäviksi lopussa, ne on kumallekkin lapsille henkilökohtaisia, vaikka niiden tarkoitus on vetää heidän polkunsa yhteen.


        Olennosta tuntui, että hän ymmärsi naisen kokemusta intuitiön seuraamisesta todella hyvin! Hän oli samanlainen ja joutunut aika ajoin sulkemaan korviaan maailma melulta, että pysyisi järjissään ja keskittyneenä vain siihen mikä on siinä hetkessä oleellista, että seuraava askel menee oikein. Olento oli tullut siihen tulokseen, että tärkeämpää kuin kuunnella intuitiotaan on tietää mitä itse tahtoo ja intuitio voi olla hyvä johdatus/ sattumus tai tapahtumien jälkeenpäin saatava vahvistus. (Näitä esimerkkejä on vaikka kuinka.. kerran kun olento oli tehnyt ison päätöksen elämässä lopettaa jotakin ja oli täytänyt viralliset päätökseen tarvittavat paperit, hänen kaksi kelloon pysähtyi sinä päivänä.) Mitä enemmän olento oli oppinut tuntemaan elävän leivän/sanan kautta Jumalaa, sitä varmemmaksi hän oli tullut äänien ja merkkien suhteen, mitä kuunnella ja minkä viestin jättää ulkopuolelle. Olennosta tuntui, että oikea johdatus oli lempeää, kutsuvaa, levon tuovaa, ei painostavaa, pakottavaa tai käskevää. Hän kuitenkin huomasi hieman ahdistuvansa, jos ei ollut tehnyt sitä mitä sydän pyysi, se oli ikäänkuin käyttämättä jäänyt mahdollisuus. Olento uskoi, että meidän ihmisten polku on edeltä valmistettu täyteen hyviä tekoja ja jos ne teemme astumme oikeaan kohtaan polulla. Olento oli saanut elämässä elää pitkälti näin ja se oli jännittävää ja tyydytystä tuovaa elämää. Olento jakoi naisen kanssa saman tunteen silmien sulkemisesta ja metsään jäämisestä, koska siinä oli niin hyvä olla, mutta samaan aikaan tunsi polun kutsuvan vuorille.Olento nautti naisen seurasta ja nauru tarttui häneen helposti, ei väliä mitä hervottomia eläimiä tuli mieleen, yhdessä voitiin olla vaikka mitä.

        Sinun kannattaisi kokeilla tarjota kirjoittamaasi novellia jollekin sopivalle pienkustantajalle. Fantasiaromantiikka myy varmasti edelleen painettuna tai sähköisenä kirjana.
        Ja ajatteleva lukija aistii myös kirjoittajan elämän ja persoonan tekstin takaa. Olet sanoittanut omaa elämääsi fantasian kautta hienosti.

        Minulla on kirjallinen jumi päällä. Ei irtoa suurempaa luovaa ajatusta, siksi olen pysytellyt hiljaa taistalla. Yritän saada livekontaktia toimimaan, ja ehkä sitä livehalia, ellei jopa livesuukkoa😉

        -Odysseus itse-

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento halusi naisen tietävän, ettei mikään mitä hänessä on saisi häntä perääntymään, jos naisen hirviö vaatii lasta kääntämään selkänsä olennolle, tulee hän naisen selän taakse kuiskaa tai silittää tai kutittaa ja kesyttää sitä hirviötä. Olento on tosi hyvä hirviöiden kanssa ja ajattelee, että hirviöllä on lasten elämässä myös tärkeä tehtävä. Hirviöiden aggressiolla on voimaa minuuden rajojen puolustamiseen, oman tahdon ilmaisemiseen, itse säilytykseen, sytyke luovuudelle ja se on käyttövoima puolensa pitämiselle. Jos Naisen lapsi on joutunut aikaisemmin suhteessa muihin käyttämään hirviön suojaa se on ymmärrettävää, eikä siitä suojasta tarvitse luopua ennen kuin luottamus on ansaittu. Olento oli aikaisemmin luullut, että hänessä oleva hirviö on vain paha ja oli tukahduttanut sen tyystin. Osittain tukahduttamisesta, hän oli suostunut vääriin rooleihin ja elämättömään elämään. Olento oli tullut sinuiksi oman hirviöönsä kanssa. hän piti huolta siitä, että tasapaino kuoleman ja elämän vietin välillä säilyi, näin hirviö ei päässyt tekemään tuhojaan, vaan oli naisen liittolainen. Pieni määrä myrkkyä on vain lääkettä ja näin oli pedonkin suhteen, pedollla oli voimaa. (Mörkö oli kaveri, ei mörköjä tarvitse pelätä.) Olennolle Merida ei ollut ennestään tuttu hahmo, mutta hän tykkäsi heti Meridan periksiantamattomasta omapäisyydestä ja se sai hänet hymyilemään. Olento ajatteli pahuuden olemuksesta ja ihmisessä olevasta potentiaalista pahuuteen kykeneväisyydestä samoin kuin nainen. Olento ajatteli, että kaikki välähdykset ja polun kohdat tulisi ymmärrettäviksi lopussa, ne on kumallekkin lapsille henkilökohtaisia, vaikka niiden tarkoitus on vetää heidän polkunsa yhteen.


        Olennosta tuntui, että hän ymmärsi naisen kokemusta intuitiön seuraamisesta todella hyvin! Hän oli samanlainen ja joutunut aika ajoin sulkemaan korviaan maailma melulta, että pysyisi järjissään ja keskittyneenä vain siihen mikä on siinä hetkessä oleellista, että seuraava askel menee oikein. Olento oli tullut siihen tulokseen, että tärkeämpää kuin kuunnella intuitiotaan on tietää mitä itse tahtoo ja intuitio voi olla hyvä johdatus/ sattumus tai tapahtumien jälkeenpäin saatava vahvistus. (Näitä esimerkkejä on vaikka kuinka.. kerran kun olento oli tehnyt ison päätöksen elämässä lopettaa jotakin ja oli täytänyt viralliset päätökseen tarvittavat paperit, hänen kaksi kelloon pysähtyi sinä päivänä.) Mitä enemmän olento oli oppinut tuntemaan elävän leivän/sanan kautta Jumalaa, sitä varmemmaksi hän oli tullut äänien ja merkkien suhteen, mitä kuunnella ja minkä viestin jättää ulkopuolelle. Olennosta tuntui, että oikea johdatus oli lempeää, kutsuvaa, levon tuovaa, ei painostavaa, pakottavaa tai käskevää. Hän kuitenkin huomasi hieman ahdistuvansa, jos ei ollut tehnyt sitä mitä sydän pyysi, se oli ikäänkuin käyttämättä jäänyt mahdollisuus. Olento uskoi, että meidän ihmisten polku on edeltä valmistettu täyteen hyviä tekoja ja jos ne teemme astumme oikeaan kohtaan polulla. Olento oli saanut elämässä elää pitkälti näin ja se oli jännittävää ja tyydytystä tuovaa elämää. Olento jakoi naisen kanssa saman tunteen silmien sulkemisesta ja metsään jäämisestä, koska siinä oli niin hyvä olla, mutta samaan aikaan tunsi polun kutsuvan vuorille.Olento nautti naisen seurasta ja nauru tarttui häneen helposti, ei väliä mitä hervottomia eläimiä tuli mieleen, yhdessä voitiin olla vaikka mitä.

        Sinun kannattaisi kokeilla tarjota kirjoittamaasi novellia jollekin sopivalle pienkustantajalle. Fantasiaromantiikka myy varmasti edelleen painettuna tai sähköisenä kirjana.
        Ja ajatteleva lukija aistii myös kirjoittajan elämän ja persoonan tekstin takaa. Olet sanoittanut omaa elämääsi fantasian kautta hienosti.

        Minulla on kirjallinen jumi päällä. Ei irtoa suurempaa luovaa ajatusta, siksi olen pysytellyt hiljaa taistalla. Yritän saada livekontaktia toimimaan, ja ehkä sitä livehalia, ellei jopa livesuukkoa😉

        -Odysseus itse-

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento halusi naisen tietävän, ettei mikään mitä hänessä on saisi häntä perääntymään, jos naisen hirviö vaatii lasta kääntämään selkänsä olennolle, tulee hän naisen selän taakse kuiskaa tai silittää tai kutittaa ja kesyttää sitä hirviötä. Olento on tosi hyvä hirviöiden kanssa ja ajattelee, että hirviöllä on lasten elämässä myös tärkeä tehtävä. Hirviöiden aggressiolla on voimaa minuuden rajojen puolustamiseen, oman tahdon ilmaisemiseen, itse säilytykseen, sytyke luovuudelle ja se on käyttövoima puolensa pitämiselle. Jos Naisen lapsi on joutunut aikaisemmin suhteessa muihin käyttämään hirviön suojaa se on ymmärrettävää, eikä siitä suojasta tarvitse luopua ennen kuin luottamus on ansaittu. Olento oli aikaisemmin luullut, että hänessä oleva hirviö on vain paha ja oli tukahduttanut sen tyystin. Osittain tukahduttamisesta, hän oli suostunut vääriin rooleihin ja elämättömään elämään. Olento oli tullut sinuiksi oman hirviöönsä kanssa. hän piti huolta siitä, että tasapaino kuoleman ja elämän vietin välillä säilyi, näin hirviö ei päässyt tekemään tuhojaan, vaan oli naisen liittolainen. Pieni määrä myrkkyä on vain lääkettä ja näin oli pedonkin suhteen, pedollla oli voimaa. (Mörkö oli kaveri, ei mörköjä tarvitse pelätä.) Olennolle Merida ei ollut ennestään tuttu hahmo, mutta hän tykkäsi heti Meridan periksiantamattomasta omapäisyydestä ja se sai hänet hymyilemään. Olento ajatteli pahuuden olemuksesta ja ihmisessä olevasta potentiaalista pahuuteen kykeneväisyydestä samoin kuin nainen. Olento ajatteli, että kaikki välähdykset ja polun kohdat tulisi ymmärrettäviksi lopussa, ne on kumallekkin lapsille henkilökohtaisia, vaikka niiden tarkoitus on vetää heidän polkunsa yhteen.


        Olennosta tuntui, että hän ymmärsi naisen kokemusta intuitiön seuraamisesta todella hyvin! Hän oli samanlainen ja joutunut aika ajoin sulkemaan korviaan maailma melulta, että pysyisi järjissään ja keskittyneenä vain siihen mikä on siinä hetkessä oleellista, että seuraava askel menee oikein. Olento oli tullut siihen tulokseen, että tärkeämpää kuin kuunnella intuitiotaan on tietää mitä itse tahtoo ja intuitio voi olla hyvä johdatus/ sattumus tai tapahtumien jälkeenpäin saatava vahvistus. (Näitä esimerkkejä on vaikka kuinka.. kerran kun olento oli tehnyt ison päätöksen elämässä lopettaa jotakin ja oli täytänyt viralliset päätökseen tarvittavat paperit, hänen kaksi kelloon pysähtyi sinä päivänä.) Mitä enemmän olento oli oppinut tuntemaan elävän leivän/sanan kautta Jumalaa, sitä varmemmaksi hän oli tullut äänien ja merkkien suhteen, mitä kuunnella ja minkä viestin jättää ulkopuolelle. Olennosta tuntui, että oikea johdatus oli lempeää, kutsuvaa, levon tuovaa, ei painostavaa, pakottavaa tai käskevää. Hän kuitenkin huomasi hieman ahdistuvansa, jos ei ollut tehnyt sitä mitä sydän pyysi, se oli ikäänkuin käyttämättä jäänyt mahdollisuus. Olento uskoi, että meidän ihmisten polku on edeltä valmistettu täyteen hyviä tekoja ja jos ne teemme astumme oikeaan kohtaan polulla. Olento oli saanut elämässä elää pitkälti näin ja se oli jännittävää ja tyydytystä tuovaa elämää. Olento jakoi naisen kanssa saman tunteen silmien sulkemisesta ja metsään jäämisestä, koska siinä oli niin hyvä olla, mutta samaan aikaan tunsi polun kutsuvan vuorille.Olento nautti naisen seurasta ja nauru tarttui häneen helposti, ei väliä mitä hervottomia eläimiä tuli mieleen, yhdessä voitiin olla vaikka mitä.

        Sinun kannattaisi kokeilla tarjota kirjoittamaasi novellia jollekin sopivalle pienkustantajalle. Fantasiaromantiikka myy varmasti edelleen painettuna tai sähköisenä kirjana.
        Ja ajatteleva lukija aistii myös kirjoittajan elämän ja persoonan tekstin takaa. Olet sanoittanut omaa elämääsi fantasian kautta hienosti.

        Minulla on kirjallinen jumi päällä. Ei irtoa suurempaa luovaa ajatusta, siksi olen pysytellyt hiljaa taustalla. Yritän saada livekontaktia toimimaan, ja ehkä sitä livehalia, ellei jopa livesuukkoa😉

        -Odysseus-

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento halusi naisen tietävän, ettei mikään mitä hänessä on saisi häntä perääntymään, jos naisen hirviö vaatii lasta kääntämään selkänsä olennolle, tulee hän naisen selän taakse kuiskaa tai silittää tai kutittaa ja kesyttää sitä hirviötä. Olento on tosi hyvä hirviöiden kanssa ja ajattelee, että hirviöllä on lasten elämässä myös tärkeä tehtävä. Hirviöiden aggressiolla on voimaa minuuden rajojen puolustamiseen, oman tahdon ilmaisemiseen, itse säilytykseen, sytyke luovuudelle ja se on käyttövoima puolensa pitämiselle. Jos Naisen lapsi on joutunut aikaisemmin suhteessa muihin käyttämään hirviön suojaa se on ymmärrettävää, eikä siitä suojasta tarvitse luopua ennen kuin luottamus on ansaittu. Olento oli aikaisemmin luullut, että hänessä oleva hirviö on vain paha ja oli tukahduttanut sen tyystin. Osittain tukahduttamisesta, hän oli suostunut vääriin rooleihin ja elämättömään elämään. Olento oli tullut sinuiksi oman hirviöönsä kanssa. hän piti huolta siitä, että tasapaino kuoleman ja elämän vietin välillä säilyi, näin hirviö ei päässyt tekemään tuhojaan, vaan oli naisen liittolainen. Pieni määrä myrkkyä on vain lääkettä ja näin oli pedonkin suhteen, pedollla oli voimaa. (Mörkö oli kaveri, ei mörköjä tarvitse pelätä.) Olennolle Merida ei ollut ennestään tuttu hahmo, mutta hän tykkäsi heti Meridan periksiantamattomasta omapäisyydestä ja se sai hänet hymyilemään. Olento ajatteli pahuuden olemuksesta ja ihmisessä olevasta potentiaalista pahuuteen kykeneväisyydestä samoin kuin nainen. Olento ajatteli, että kaikki välähdykset ja polun kohdat tulisi ymmärrettäviksi lopussa, ne on kumallekkin lapsille henkilökohtaisia, vaikka niiden tarkoitus on vetää heidän polkunsa yhteen.


        Olennosta tuntui, että hän ymmärsi naisen kokemusta intuitiön seuraamisesta todella hyvin! Hän oli samanlainen ja joutunut aika ajoin sulkemaan korviaan maailma melulta, että pysyisi järjissään ja keskittyneenä vain siihen mikä on siinä hetkessä oleellista, että seuraava askel menee oikein. Olento oli tullut siihen tulokseen, että tärkeämpää kuin kuunnella intuitiotaan on tietää mitä itse tahtoo ja intuitio voi olla hyvä johdatus/ sattumus tai tapahtumien jälkeenpäin saatava vahvistus. (Näitä esimerkkejä on vaikka kuinka.. kerran kun olento oli tehnyt ison päätöksen elämässä lopettaa jotakin ja oli täytänyt viralliset päätökseen tarvittavat paperit, hänen kaksi kelloon pysähtyi sinä päivänä.) Mitä enemmän olento oli oppinut tuntemaan elävän leivän/sanan kautta Jumalaa, sitä varmemmaksi hän oli tullut äänien ja merkkien suhteen, mitä kuunnella ja minkä viestin jättää ulkopuolelle. Olennosta tuntui, että oikea johdatus oli lempeää, kutsuvaa, levon tuovaa, ei painostavaa, pakottavaa tai käskevää. Hän kuitenkin huomasi hieman ahdistuvansa, jos ei ollut tehnyt sitä mitä sydän pyysi, se oli ikäänkuin käyttämättä jäänyt mahdollisuus. Olento uskoi, että meidän ihmisten polku on edeltä valmistettu täyteen hyviä tekoja ja jos ne teemme astumme oikeaan kohtaan polulla. Olento oli saanut elämässä elää pitkälti näin ja se oli jännittävää ja tyydytystä tuovaa elämää. Olento jakoi naisen kanssa saman tunteen silmien sulkemisesta ja metsään jäämisestä, koska siinä oli niin hyvä olla, mutta samaan aikaan tunsi polun kutsuvan vuorille.Olento nautti naisen seurasta ja nauru tarttui häneen helposti, ei väliä mitä hervottomia eläimiä tuli mieleen, yhdessä voitiin olla vaikka mitä.

        Olento oli niin ihana, että nainen halusi vaan hymyillä ja tuntea sen mitä virtasi heidän välillään. Heidän ajatuksensa hirviöistäkin oli niin samanlaisia. Se lohdutti häntä. Naisesta tuntui siltä, että harva edes tajusi, että hänessä on se puoli. Ärsytetyn aggressio. Koska hän ei ärsyyntynyt helposti. Nainen itse ajatteli että aggressio oli merkki elinvoimasta kuten usein tulkitaankin. Häntä hymyilytti nähdä sitä lapsissa, koska mikään ei ollut mustavalkoista.

        Mutta naisessa oli jotain todella ongelmallista tilanteeseen nähden.
        Hänellä oli ollut jo pidemmän aikaa jonkinlaista eksistentiaalistyyppistä syvää ahdistusta, joka kumpusi siitä, että aiemmin niin etäiseltä tuntuneet pyhät kirjoitukset lopun ajoista olivat muuttuneet liian lähellä olevan tuntuisiksi. Se ahdistus, joka hänellä siitä oli, oli jokseenkin suurta. Hän oli lukenut monenlaisia profetioita ja oli tuntunut että palaset loksahtelivat paikoilleen. Ahdistavalla tavalla. Hänestä maailma alkoi näyttää siltä, että uskonnollisissa konteksteissa kuvatut lopun ajat olivat hiljalleen käsillä. Hän ei oikein jaksanut enää edes lukea mitään, koska aina palasia loksahteli kohdilleen siten, että se tuntui selvältä jo.

        Tosin vaikkei edes lukisi niin kyllä sen ikäväkseen silti tiedosti minkälaisen logiikan mukaan maailma toimi. Vaikka niin, että ne jotka myivät aseita, yrittävät myös aloittaa konflikteja. Maailma oli kuitenkin muuttunut siten, ettei suurimmat rahat olleetkaan terästeollisuudessa ja aseissa, vaan jossain oudossa verkossa, joka levittäytyi metsän ylle. Tai ajoneuvoissa, jotka ei huoltovarmuuttomuuden vuoksi juuri sovi metsäsotaan. Verkko olisi metsäsodissa ensimmäinen, joka katkeaisi, niin tällä kertaa iso raha ei halunnut sotaa, koska verkkobisnes ei hyötyisi mitenkään. Mutta jostain syystä aina näytti olevan halua vetää systeemit matalaksi ja aloittaa alusta. Koska siten järjesteltiin voimasuhteet uudelleen ja tyhjän päälle oli helppo rakentaa. Se aina takasi kivan nousukauden kun metsänväki rakensi kaiken uudelleen.
        Naisesta tuntui, että hän oli keskellä täysin uudenlaista tapaa vetää maailma maantasalle. Sellaista, joka jälleen kerran hyödytti kaikkein rikkaimpia ja se ärsytti häntä.

        Mutta ennenkaikkea häntä huoletti kaiken uudelleen järjestely tilanteessa, jossa teknologia mahdollistaisi sellaisia asioita, jotka ei koskaan ennen historiassa ole olleet mahdollisia, edes Orwellin mielikuvituksessa. Se tyrannia tai vapaudettomuus, jonka teknologia mahdollistaisi tuntui sopivan kuvauksiin lopun ajoista. Ja ihmiset selvästi olivat valmiita luopumaan mistä vain oikeuksistaan, kun ne otettiin psykologisin keinoin pois.

        Naisen päähän oli jäänyt ilmestyskirjan sanat: "Sinun kauppiaasi olivat maan mahtavia, sinä lumosit noitakeinoillasi kansat ja johdit ne harhaan." Hän oli nähnyt, että noitakeinot-sana alkuperäisenä kreikankielisenä oli 'pharmakeia' eikä hän kertakaikkiaan pystynyt karistamaan sitä tai koko 'pharmakeian' ja kaikkien sen logojen ympärillä kiemurtelevaa käärmettä mielestään. Naisen mielikuvitus oli vähän turhan vilkas ja se onnistui vetämään jo seuraavia kauhukuvia siitä, kun pharmakeia halusi jo sörkkiä ihmisten geneettistä koodia globaalisti. Naisen mieleen nousi Gog ja Magog. Hän mietti kuinka vähän tarvisi mennä pieleen siinä geneettisen koodin sörkkimisessä kun ihmiset taantuisivat neanderthaleiksi. Hänen ajatuksissaan Gog ja Magog olivat neanderthal ja denisovanihminen. Ne olivat olleet ja ne tulisivat takaisin. Siten kaikki kaikissa pyhissä teksteissä kerrottu olisi liiankin loogista, ja liian lähellä.

        Kaikki tuollainen oli hänen päässään jatkuvasti. Ja hetkellisesti hän onnistui karistamaan sitä vain törmätäkseen taas johonkin patenttiin, mitä joku metsän suuryritys oli hakenut vain tajutakseen että se kaikessa kauheudessaan on kuin suoraan jostain profetiasta.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento oli niin ihana, että nainen halusi vaan hymyillä ja tuntea sen mitä virtasi heidän välillään. Heidän ajatuksensa hirviöistäkin oli niin samanlaisia. Se lohdutti häntä. Naisesta tuntui siltä, että harva edes tajusi, että hänessä on se puoli. Ärsytetyn aggressio. Koska hän ei ärsyyntynyt helposti. Nainen itse ajatteli että aggressio oli merkki elinvoimasta kuten usein tulkitaankin. Häntä hymyilytti nähdä sitä lapsissa, koska mikään ei ollut mustavalkoista.

        Mutta naisessa oli jotain todella ongelmallista tilanteeseen nähden.
        Hänellä oli ollut jo pidemmän aikaa jonkinlaista eksistentiaalistyyppistä syvää ahdistusta, joka kumpusi siitä, että aiemmin niin etäiseltä tuntuneet pyhät kirjoitukset lopun ajoista olivat muuttuneet liian lähellä olevan tuntuisiksi. Se ahdistus, joka hänellä siitä oli, oli jokseenkin suurta. Hän oli lukenut monenlaisia profetioita ja oli tuntunut että palaset loksahtelivat paikoilleen. Ahdistavalla tavalla. Hänestä maailma alkoi näyttää siltä, että uskonnollisissa konteksteissa kuvatut lopun ajat olivat hiljalleen käsillä. Hän ei oikein jaksanut enää edes lukea mitään, koska aina palasia loksahteli kohdilleen siten, että se tuntui selvältä jo.

        Tosin vaikkei edes lukisi niin kyllä sen ikäväkseen silti tiedosti minkälaisen logiikan mukaan maailma toimi. Vaikka niin, että ne jotka myivät aseita, yrittävät myös aloittaa konflikteja. Maailma oli kuitenkin muuttunut siten, ettei suurimmat rahat olleetkaan terästeollisuudessa ja aseissa, vaan jossain oudossa verkossa, joka levittäytyi metsän ylle. Tai ajoneuvoissa, jotka ei huoltovarmuuttomuuden vuoksi juuri sovi metsäsotaan. Verkko olisi metsäsodissa ensimmäinen, joka katkeaisi, niin tällä kertaa iso raha ei halunnut sotaa, koska verkkobisnes ei hyötyisi mitenkään. Mutta jostain syystä aina näytti olevan halua vetää systeemit matalaksi ja aloittaa alusta. Koska siten järjesteltiin voimasuhteet uudelleen ja tyhjän päälle oli helppo rakentaa. Se aina takasi kivan nousukauden kun metsänväki rakensi kaiken uudelleen.
        Naisesta tuntui, että hän oli keskellä täysin uudenlaista tapaa vetää maailma maantasalle. Sellaista, joka jälleen kerran hyödytti kaikkein rikkaimpia ja se ärsytti häntä.

        Mutta ennenkaikkea häntä huoletti kaiken uudelleen järjestely tilanteessa, jossa teknologia mahdollistaisi sellaisia asioita, jotka ei koskaan ennen historiassa ole olleet mahdollisia, edes Orwellin mielikuvituksessa. Se tyrannia tai vapaudettomuus, jonka teknologia mahdollistaisi tuntui sopivan kuvauksiin lopun ajoista. Ja ihmiset selvästi olivat valmiita luopumaan mistä vain oikeuksistaan, kun ne otettiin psykologisin keinoin pois.

        Naisen päähän oli jäänyt ilmestyskirjan sanat: "Sinun kauppiaasi olivat maan mahtavia, sinä lumosit noitakeinoillasi kansat ja johdit ne harhaan." Hän oli nähnyt, että noitakeinot-sana alkuperäisenä kreikankielisenä oli 'pharmakeia' eikä hän kertakaikkiaan pystynyt karistamaan sitä tai koko 'pharmakeian' ja kaikkien sen logojen ympärillä kiemurtelevaa käärmettä mielestään. Naisen mielikuvitus oli vähän turhan vilkas ja se onnistui vetämään jo seuraavia kauhukuvia siitä, kun pharmakeia halusi jo sörkkiä ihmisten geneettistä koodia globaalisti. Naisen mieleen nousi Gog ja Magog. Hän mietti kuinka vähän tarvisi mennä pieleen siinä geneettisen koodin sörkkimisessä kun ihmiset taantuisivat neanderthaleiksi. Hänen ajatuksissaan Gog ja Magog olivat neanderthal ja denisovanihminen. Ne olivat olleet ja ne tulisivat takaisin. Siten kaikki kaikissa pyhissä teksteissä kerrottu olisi liiankin loogista, ja liian lähellä.

        Kaikki tuollainen oli hänen päässään jatkuvasti. Ja hetkellisesti hän onnistui karistamaan sitä vain törmätäkseen taas johonkin patenttiin, mitä joku metsän suuryritys oli hakenut vain tajutakseen että se kaikessa kauheudessaan on kuin suoraan jostain profetiasta.

        Nainen oli kaiken eksistentiaalisen ahdistuksensa keskellä alkanut nähdä maailman siten, että oudoilla asioilla oli isompi tarkoitus, etenkin jokaisessa murroskohdassa. Hänen päänsä pyrki aina järjestämään kaiken isossa kokonaisuudessa järkeväksi ja toisaalta ehkä ensimmäistä kertaa hänestä oli tuntunut että jokaikinen pala maailmassa on osa isoa kuvaa. Hänen aivonsa pyörittivät jatkuvasti ikäänkuin simulaatiota kaikkien vaihtoehtojen lopputulemista ja yhdistelivät paloja toisiinsa löytääkseen säännönmukaisuuksia kaikessa sekavuudessa.

        Nämä ajatukset todella aiheuttivat hänessä syvää levottomuutta ja kyvyttömyyttä olla paikallaan tai suunnitella mitään. Hänestä tuntui että hän oli niin kuin varuillaan oleva eläin, joka oli millä tahansa hetkellä valmis ottamaan jalat alleen. Pois teksteissä mainitun pohjoisen kuninkaan vaikutuspiiristä. Hän oli saanut outoja merkkejä siitä, että se olisi hänen polkunsa. Niin outoja ettei hän kyennyt sanomaan niitä edes ääneen. Hän muisti myös toisen tekstin. Liittyen lopun ajan harhaanjohtamisiin. Joissa maanpäällä on paratiisi ja helvetti. Mutta paratiisi on todellisuudessa helvetti ja helvetti paratiisi. Naisella oli vahva sisäinen (idioottimainen) tunne, että kohti vaikeita helvetinkaltaisia elinolosuhteita oli mentävä. Koska hän tiesi missä ne oli ja vähän niin kuin polullaan jo.

        Hän yritti ja yritti karistaa niitä mielestään, mutta ne eivät lähteneet. Joten hän vaan odotteli. Nähdäkseen mitä tapahtuu. Tahallisia hyökkäyksiä metsien verkkoihin? Bretton Woods 2.0? Temppelivuori? Jne. Hänellä ei ollut juuri mitään optimismia jäljellä maailman tilannetta katsellessaan. Muttei se toivottomaltakaan tuntunut, koska kaikki meni niin kuin sen piti mennä. Se tuntui myös oikealta, koska kaikki oli Jumalan käsissä. Sitä hän yritti aina ajatella. Mutta se myös teki vaikeaksi ajatuksen oman polun muokkaamisesta haluamakseen. Ja kaiken tuon lisäksi oli muitakin outoja paloja.

        Naisesta tuntui ihanalta ja niin oikealta kaikki mitä olento sanoi. Hänestä tuntui, että sisäisellä lapsella oli turvallinen olo kuullessaan niitä sanoa ja hän oli onnellinen siitä, että niiden sanoja pyrki huolehtimaan omasta sisäisestä lapsestaan. Omista sieluista. Niissä ajatuksissa oli voimaa ja juuri sen voiman olemassa olo auttaisi sisäisiä lapsia. He näkisivät, että hyvä on vahvin.

        Naisella oli samanlainen olo ja hän ymmärsi. Hän tiesi, että katsoessaan olennon silmiin, voima alkaisi vetää häntä magneetin lailla eikä hän pystyisi ottamaan askelia pois kun huomaisi, että leijona herää. Tilanne ajautuisi helposti ihan mihin vain ongelmiin mihin se ikinä voisi johtaa. Naisesta tuntui, että heidän mielentilojen osuessa yhteen, välille muodostuva energia oli liian suurta kummankaan sitä hallitakseen. Tunteet oli valmiiksi suuria ja vielä ruokkivat toisiaan. Sen sekoitusvoima oli pelottavaa. Ja koska sitä ei siinä hetkessä osaisi ajatella eikä pelätä, vaan se lähtisi käsistä, oli sitä pakko ajatella etukäteen.

        Naisesta tuntui sitä ajatellessaan krakenilta, seireeniltä ja miltä lie, koska hänen päässään pyöri liikaa ajatuksia, joissa ei ollut järkeä. Hän oletti, että sellaisen ihanan sekoamisen jälkeen hän järkyttyisi omien tunteidensa syvyydestä ja hallitsemattomuudesta. Tuntisi tarvetta saada sitä hallintaan, mutta se ei menisi hallintaan. Sitten hän muistaisi oman eksistentiaalisen ahdistuksensa ja se vyöryisi päälle ja hän saattaisi kahden hallitsemattomuuden yhteisvaikutuksesta tehdä jotain arvaamatonta kuten muuttaa toiselle puolelle maapalloa vain yrittääkseen hallita tunteitaan. Ja sellaista hän ei halunnut tehdä. Sehän olisi suoraan kuin seireeni ja hän oli varma, että olennon intuitio toimi ja varoitti sellaisesta askeleesta syystä.

        Nainen halusi että asiat heidän välillään menisi hyvin ja siten ettei kumpikaan satuta toisiaan. Molemmat he yrittivät parhaansa selvitäkseen omien tunteidensa kanssa ja selittääkseen niitä toiselle. Olennon läheisyys tuntui naisesta hyvältä eikä mikään olennossa epäilyttänyt häntä. Mutta toisaalta hänestä tuntui, että he tarvitsivat jonkin näkymättömän esteen väliinsä jottei kaikki lähde totaalisesti käsistä. Ehkä lähentymiskeinojen sijaan heidän pitikin miettiä etäisyyskeinoja. Mikä pitäisi heidät liimautumatta toisiinsa ja pitäisikö tarpeeksi lähellä todella mikään magneetteja erossa? Nainen pelkäsi sitä sekavuutta, mikä täysin hallitsemattomasta yhteensulautumisesta syntyisi ja hänestä tuntui että heidän molempien intuitiot varoittivat siitä. Tunteet olivat niin suuria.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento oli niin ihana, että nainen halusi vaan hymyillä ja tuntea sen mitä virtasi heidän välillään. Heidän ajatuksensa hirviöistäkin oli niin samanlaisia. Se lohdutti häntä. Naisesta tuntui siltä, että harva edes tajusi, että hänessä on se puoli. Ärsytetyn aggressio. Koska hän ei ärsyyntynyt helposti. Nainen itse ajatteli että aggressio oli merkki elinvoimasta kuten usein tulkitaankin. Häntä hymyilytti nähdä sitä lapsissa, koska mikään ei ollut mustavalkoista.

        Mutta naisessa oli jotain todella ongelmallista tilanteeseen nähden.
        Hänellä oli ollut jo pidemmän aikaa jonkinlaista eksistentiaalistyyppistä syvää ahdistusta, joka kumpusi siitä, että aiemmin niin etäiseltä tuntuneet pyhät kirjoitukset lopun ajoista olivat muuttuneet liian lähellä olevan tuntuisiksi. Se ahdistus, joka hänellä siitä oli, oli jokseenkin suurta. Hän oli lukenut monenlaisia profetioita ja oli tuntunut että palaset loksahtelivat paikoilleen. Ahdistavalla tavalla. Hänestä maailma alkoi näyttää siltä, että uskonnollisissa konteksteissa kuvatut lopun ajat olivat hiljalleen käsillä. Hän ei oikein jaksanut enää edes lukea mitään, koska aina palasia loksahteli kohdilleen siten, että se tuntui selvältä jo.

        Tosin vaikkei edes lukisi niin kyllä sen ikäväkseen silti tiedosti minkälaisen logiikan mukaan maailma toimi. Vaikka niin, että ne jotka myivät aseita, yrittävät myös aloittaa konflikteja. Maailma oli kuitenkin muuttunut siten, ettei suurimmat rahat olleetkaan terästeollisuudessa ja aseissa, vaan jossain oudossa verkossa, joka levittäytyi metsän ylle. Tai ajoneuvoissa, jotka ei huoltovarmuuttomuuden vuoksi juuri sovi metsäsotaan. Verkko olisi metsäsodissa ensimmäinen, joka katkeaisi, niin tällä kertaa iso raha ei halunnut sotaa, koska verkkobisnes ei hyötyisi mitenkään. Mutta jostain syystä aina näytti olevan halua vetää systeemit matalaksi ja aloittaa alusta. Koska siten järjesteltiin voimasuhteet uudelleen ja tyhjän päälle oli helppo rakentaa. Se aina takasi kivan nousukauden kun metsänväki rakensi kaiken uudelleen.
        Naisesta tuntui, että hän oli keskellä täysin uudenlaista tapaa vetää maailma maantasalle. Sellaista, joka jälleen kerran hyödytti kaikkein rikkaimpia ja se ärsytti häntä.

        Mutta ennenkaikkea häntä huoletti kaiken uudelleen järjestely tilanteessa, jossa teknologia mahdollistaisi sellaisia asioita, jotka ei koskaan ennen historiassa ole olleet mahdollisia, edes Orwellin mielikuvituksessa. Se tyrannia tai vapaudettomuus, jonka teknologia mahdollistaisi tuntui sopivan kuvauksiin lopun ajoista. Ja ihmiset selvästi olivat valmiita luopumaan mistä vain oikeuksistaan, kun ne otettiin psykologisin keinoin pois.

        Naisen päähän oli jäänyt ilmestyskirjan sanat: "Sinun kauppiaasi olivat maan mahtavia, sinä lumosit noitakeinoillasi kansat ja johdit ne harhaan." Hän oli nähnyt, että noitakeinot-sana alkuperäisenä kreikankielisenä oli 'pharmakeia' eikä hän kertakaikkiaan pystynyt karistamaan sitä tai koko 'pharmakeian' ja kaikkien sen logojen ympärillä kiemurtelevaa käärmettä mielestään. Naisen mielikuvitus oli vähän turhan vilkas ja se onnistui vetämään jo seuraavia kauhukuvia siitä, kun pharmakeia halusi jo sörkkiä ihmisten geneettistä koodia globaalisti. Naisen mieleen nousi Gog ja Magog. Hän mietti kuinka vähän tarvisi mennä pieleen siinä geneettisen koodin sörkkimisessä kun ihmiset taantuisivat neanderthaleiksi. Hänen ajatuksissaan Gog ja Magog olivat neanderthal ja denisovanihminen. Ne olivat olleet ja ne tulisivat takaisin. Siten kaikki kaikissa pyhissä teksteissä kerrottu olisi liiankin loogista, ja liian lähellä.

        Kaikki tuollainen oli hänen päässään jatkuvasti. Ja hetkellisesti hän onnistui karistamaan sitä vain törmätäkseen taas johonkin patenttiin, mitä joku metsän suuryritys oli hakenut vain tajutakseen että se kaikessa kauheudessaan on kuin suoraan jostain profetiasta.

        Nainen oli kaiken eksistentiaalisen ahdistuksensa keskellä alkanut nähdä maailman siten, että oudoilla asioilla oli isompi tarkoitus, etenkin jokaisessa murroskohdassa. Hänen päänsä pyrki aina järjestämään kaiken isossa kokonaisuudessa järkeväksi ja toisaalta ehkä ensimmäistä kertaa hänestä oli tuntunut että jokaikinen pala maailmassa on osa isoa kuvaa. Hänen aivonsa pyörittivät jatkuvasti ikäänkuin simulaatiota kaikkien vaihtoehtojen lopputulemista ja yhdistelivät paloja toisiinsa löytääkseen säännönmukaisuuksia kaikessa sekavuudessa.

        Nämä ajatukset todella aiheuttivat hänessä syvää levottomuutta ja kyvyttömyyttä olla paikallaan tai suunnitella mitään. Hänestä tuntui että hän oli niin kuin varuillaan oleva eläin, joka oli millä tahansa hetkellä valmis ottamaan jalat alleen. Pois teksteissä mainitun pohjoisen kuninkaan vaikutuspiiristä. Hän oli saanut outoja merkkejä siitä, että se olisi hänen polkunsa. Niin outoja ettei hän kyennyt sanomaan niitä edes ääneen. Hän muisti myös toisen tekstin. Liittyen lopun ajan harhaanjohtamisiin. Joissa maanpäällä on paratiisi ja helvetti. Mutta paratiisi on todellisuudessa helvetti ja helvetti paratiisi. Naisella oli vahva sisäinen (idioottimainen) tunne, että kohti vaikeita helvetinkaltaisia elinolosuhteita oli mentävä. Koska hän tiesi missä ne oli ja vähän niin kuin polullaan jo.

        Hän yritti ja yritti karistaa niitä mielestään, mutta ne eivät lähteneet. Joten hän vaan odotteli. Nähdäkseen mitä tapahtuu. Tahallisia hyökkäyksiä metsien verkkoihin? Bretton Woods 2.0? Temppelivuori? Jne. Hänellä ei ollut juuri mitään optimismia jäljellä maailman tilannetta katsellessaan. Muttei se toivottomaltakaan tuntunut, koska kaikki meni niin kuin sen piti mennä. Se tuntui myös oikealta, koska kaikki oli Jumalan käsissä. Sitä hän yritti aina ajatella. Mutta se myös teki vaikeaksi ajatuksen oman polun muokkaamisesta haluamakseen. Ja kaiken tuon lisäksi oli muitakin outoja paloja.

        Naisesta tuntui ihanalta ja niin oikealta kaikki mitä olento sanoi. Hänestä tuntui, että sisäisellä lapsella oli turvallinen olo kuullessaan niitä sanoa ja hän oli onnellinen siitä, että niiden sanoja pyrki huolehtimaan omasta sisäisestä lapsestaan. Omista sieluista. Niissä ajatuksissa oli voimaa ja juuri sen voiman olemassa olo auttaisi sisäisiä lapsia. He näkisivät, että hyvä on vahvin.

        Naisella oli samanlainen olo ja hän ymmärsi. Hän tiesi, että katsoessaan olennon silmiin, voima alkaisi vetää häntä magneetin lailla eikä hän pystyisi ottamaan askelia pois kun huomaisi, että leijona herää. Tilanne ajautuisi helposti ihan mihin vain ongelmiin mihin se ikinä voisi johtaa. Naisesta tuntui, että heidän mielentilojen osuessa yhteen, välille muodostuva energia oli liian suurta kummankaan sitä hallitakseen. Tunteet oli valmiiksi suuria ja vielä ruokkivat toisiaan. Sen sekoitusvoima oli pelottavaa. Ja koska sitä ei siinä hetkessä osaisi ajatella eikä pelätä, vaan se lähtisi käsistä, oli sitä pakko ajatella etukäteen.

        Naisesta tuntui sitä ajatellessaan krakenilta, seireeniltä ja miltä lie, koska hänen päässään pyöri liikaa ajatuksia, joissa ei ollut järkeä. Hän oletti, että sellaisen ihanan sekoamisen jälkeen hän järkyttyisi omien tunteidensa syvyydestä ja hallitsemattomuudesta. Tuntisi tarvetta saada sitä hallintaan, mutta se ei menisi hallintaan. Sitten hän muistaisi oman eksistentiaalisen ahdistuksensa ja se vyöryisi päälle ja hän saattaisi kahden hallitsemattomuuden yhteisvaikutuksesta tehdä jotain arvaamatonta kuten muuttaa toiselle puolelle maapalloa vain yrittääkseen hallita tunteitaan. Ja sellaista hän ei halunnut tehdä. Sehän olisi suoraan kuin seireeni ja hän oli varma, että olennon intuitio toimi ja varoitti sellaisesta askeleesta syystä.

        Nainen halusi että asiat heidän välillään menisi hyvin ja siten ettei kumpikaan satuta toisiaan. Molemmat he yrittivät parhaansa selvitäkseen omien tunteidensa kanssa ja selittääkseen niitä toiselle. Olennon läheisyys tuntui naisesta hyvältä eikä mikään olennossa epäilyttänyt häntä. Mutta toisaalta hänestä tuntui, että he tarvitsivat jonkin näkymättömän esteen väliinsä jottei kaikki lähde totaalisesti käsistä. Ehkä lähentymiskeinojen sijaan heidän pitikin miettiä etäisyyskeinoja. Mikä pitäisi heidät liimautumatta toisiinsa ja pitäisikö tarpeeksi lähellä todella mikään magneetteja erossa? Nainen pelkäsi sitä sekavuutta, mikä täysin hallitsemattomasta yhteensulautumisesta syntyisi ja hänestä tuntui että heidän molempien intuitiot varoittivat siitä. Tunteet olivat niin suuria.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento oli niin ihana, että nainen halusi vaan hymyillä ja tuntea sen mitä virtasi heidän välillään. Heidän ajatuksensa hirviöistäkin oli niin samanlaisia. Se lohdutti häntä. Naisesta tuntui siltä, että harva edes tajusi, että hänessä on se puoli. Ärsytetyn aggressio. Koska hän ei ärsyyntynyt helposti. Nainen itse ajatteli että aggressio oli merkki elinvoimasta kuten usein tulkitaankin. Häntä hymyilytti nähdä sitä lapsissa, koska mikään ei ollut mustavalkoista.

        Mutta naisessa oli jotain todella ongelmallista tilanteeseen nähden.
        Hänellä oli ollut jo pidemmän aikaa jonkinlaista eksistentiaalistyyppistä syvää ahdistusta, joka kumpusi siitä, että aiemmin niin etäiseltä tuntuneet pyhät kirjoitukset lopun ajoista olivat muuttuneet liian lähellä olevan tuntuisiksi. Se ahdistus, joka hänellä siitä oli, oli jokseenkin suurta. Hän oli lukenut monenlaisia profetioita ja oli tuntunut että palaset loksahtelivat paikoilleen. Ahdistavalla tavalla. Hänestä maailma alkoi näyttää siltä, että uskonnollisissa konteksteissa kuvatut lopun ajat olivat hiljalleen käsillä. Hän ei oikein jaksanut enää edes lukea mitään, koska aina palasia loksahteli kohdilleen siten, että se tuntui selvältä jo.

        Tosin vaikkei edes lukisi niin kyllä sen ikäväkseen silti tiedosti minkälaisen logiikan mukaan maailma toimi. Vaikka niin, että ne jotka myivät aseita, yrittävät myös aloittaa konflikteja. Maailma oli kuitenkin muuttunut siten, ettei suurimmat rahat olleetkaan terästeollisuudessa ja aseissa, vaan jossain oudossa verkossa, joka levittäytyi metsän ylle. Tai ajoneuvoissa, jotka ei huoltovarmuuttomuuden vuoksi juuri sovi metsäsotaan. Verkko olisi metsäsodissa ensimmäinen, joka katkeaisi, niin tällä kertaa iso raha ei halunnut sotaa, koska verkkobisnes ei hyötyisi mitenkään. Mutta jostain syystä aina näytti olevan halua vetää systeemit matalaksi ja aloittaa alusta. Koska siten järjesteltiin voimasuhteet uudelleen ja tyhjän päälle oli helppo rakentaa. Se aina takasi kivan nousukauden kun metsänväki rakensi kaiken uudelleen.
        Naisesta tuntui, että hän oli keskellä täysin uudenlaista tapaa vetää maailma maantasalle. Sellaista, joka jälleen kerran hyödytti kaikkein rikkaimpia ja se ärsytti häntä.

        Mutta ennenkaikkea häntä huoletti kaiken uudelleen järjestely tilanteessa, jossa teknologia mahdollistaisi sellaisia asioita, jotka ei koskaan ennen historiassa ole olleet mahdollisia, edes Orwellin mielikuvituksessa. Se tyrannia tai vapaudettomuus, jonka teknologia mahdollistaisi tuntui sopivan kuvauksiin lopun ajoista. Ja ihmiset selvästi olivat valmiita luopumaan mistä vain oikeuksistaan, kun ne otettiin psykologisin keinoin pois.

        Naisen päähän oli jäänyt ilmestyskirjan sanat: "Sinun kauppiaasi olivat maan mahtavia, sinä lumosit noitakeinoillasi kansat ja johdit ne harhaan." Hän oli nähnyt, että noitakeinot-sana alkuperäisenä kreikankielisenä oli 'pharmakeia' eikä hän kertakaikkiaan pystynyt karistamaan sitä tai koko 'pharmakeian' ja kaikkien sen logojen ympärillä kiemurtelevaa käärmettä mielestään. Naisen mielikuvitus oli vähän turhan vilkas ja se onnistui vetämään jo seuraavia kauhukuvia siitä, kun pharmakeia halusi jo sörkkiä ihmisten geneettistä koodia globaalisti. Naisen mieleen nousi Gog ja Magog. Hän mietti kuinka vähän tarvisi mennä pieleen siinä geneettisen koodin sörkkimisessä kun ihmiset taantuisivat neanderthaleiksi. Hänen ajatuksissaan Gog ja Magog olivat neanderthal ja denisovanihminen. Ne olivat olleet ja ne tulisivat takaisin. Siten kaikki kaikissa pyhissä teksteissä kerrottu olisi liiankin loogista, ja liian lähellä.

        Kaikki tuollainen oli hänen päässään jatkuvasti. Ja hetkellisesti hän onnistui karistamaan sitä vain törmätäkseen taas johonkin patenttiin, mitä joku metsän suuryritys oli hakenut vain tajutakseen että se kaikessa kauheudessaan on kuin suoraan jostain profetiasta.

        Nainen oli kaiken eksistentiaalisen ahdistuksensa keskellä alkanut nähdä maailman siten, että oudoilla asioilla oli isompi tarkoitus, etenkin jokaisessa murroskohdassa. Hänen päänsä pyrki aina järjestämään kaiken isossa kokonaisuudessa järkeväksi ja toisaalta ehkä ensimmäistä kertaa hänestä oli tuntunut että jokaikinen pala maailmassa on osa isoa kuvaa. Hänen aivonsa pyörittivät jatkuvasti ikäänkuin simulaatiota kaikkien vaihtoehtojen lopputulemista ja yhdistelivät paloja toisiinsa löytääkseen säännönmukaisuuksia kaikessa sekavuudessa.

        Nämä ajatukset todella aiheuttivat hänessä syvää levottomuutta ja kyvyttömyyttä olla paikallaan tai suunnitella mitään. Hänestä tuntui että hän oli niin kuin varuillaan oleva eläin, joka oli millä tahansa hetkellä valmis ottamaan jalat alleen. Pois teksteissä mainitun pohjoisen kuninkaan vaikutuspiiristä. Hän oli saanut outoja merkkejä siitä, että se olisi hänen polkunsa. Niin outoja ettei hän kyennyt sanomaan niitä edes ääneen. Hän muisti myös toisen tekstin. Liittyen lopun ajan harhaanjohtamisiin. Joissa maanpäällä on paratiisi ja helvetti. Mutta paratiisi on todellisuudessa helvetti ja helvetti paratiisi. Naisella oli vahva sisäinen (idioottimainen) tunne, että kohti vaikeita helvetinkaltaisia elinolosuhteita oli mentävä. Koska hän tiesi missä ne oli ja vähän niin kuin polullaan jo.

        Hän yritti ja yritti karistaa niitä mielestään, mutta ne eivät lähteneet. Joten hän vaan odotteli. Nähdäkseen mitä tapahtuu. Tahallisia hyökkäyksiä metsien verkkoihin? Bretton Woods 2.0? Temppelivuori? Jne. Hänellä ei ollut juuri mitään optimismia jäljellä maailman tilannetta katsellessaan. Muttei se toivottomaltakaan tuntunut, koska kaikki meni niin kuin sen piti mennä. Se tuntui myös oikealta, koska kaikki oli Jumalan käsissä. Sitä hän yritti aina ajatella. Mutta se myös teki vaikeaksi ajatuksen oman polun muokkaamisesta haluamakseen. Ja kaiken tuon lisäksi oli muitakin outoja paloja.

        Naisesta tuntui ihanalta ja niin oikealta kaikki mitä olento sanoi. Hänestä tuntui, että sisäisellä lapsella oli turvallinen olo kuullessaan niitä sanoa ja hän oli onnellinen siitä, että niiden sanoja pyrki huolehtimaan omasta sisäisestä lapsestaan. Omista sieluista. Niissä ajatuksissa oli voimaa ja juuri sen voiman olemassa olo auttaisi sisäisiä lapsia. He näkisivät, että hyvä on vahvin.

        Naisella oli samanlainen olo ja hän ymmärsi. Hän tiesi, että katsoessaan olennon silmiin, voima alkaisi vetää häntä magneetin lailla eikä hän pystyisi ottamaan askelia pois kun huomaisi, että leijona herää. Tilanne ajautuisi helposti ihan mihin vain ongelmiin mihin se ikinä voisi johtaa. Naisesta tuntui, että heidän mielentilojen osuessa yhteen, välille muodostuva energia oli liian suurta kummankaan sitä hallitakseen. Tunteet oli valmiiksi suuria ja vielä ruokkivat toisiaan. Sen sekoitusvoima oli pelottavaa. Ja koska sitä ei siinä hetkessä osaisi ajatella eikä pelätä, vaan se lähtisi käsistä, oli sitä pakko ajatella etukäteen.

        Naisesta tuntui sitä ajatellessaan krakenilta, seireeniltä ja miltä lie, koska hänen päässään pyöri liikaa ajatuksia, joissa ei ollut järkeä. Hän oletti, että sellaisen ihanan sekoamisen jälkeen hän järkyttyisi omien tunteidensa syvyydestä ja hallitsemattomuudesta. Tuntisi tarvetta saada sitä hallintaan, mutta se ei menisi hallintaan. Sitten hän muistaisi oman eksistentiaalisen ahdistuksensa ja se vyöryisi päälle ja hän saattaisi kahden hallitsemattomuuden yhteisvaikutuksesta tehdä jotain arvaamatonta kuten muuttaa toiselle puolelle maapalloa vain yrittääkseen hallita tunteitaan. Ja sellaista hän ei halunnut tehdä. Sehän olisi suoraan kuin seireeni ja hän oli varma, että olennon intuitio toimi ja varoitti sellaisesta askeleesta syystä.

        Nainen halusi että asiat heidän välillään menisi hyvin ja siten ettei kumpikaan satuta toisiaan. Molemmat he yrittivät parhaansa selvitäkseen omien tunteidensa kanssa ja selittääkseen niitä toiselle. Olennon läheisyys tuntui naisesta hyvältä eikä mikään olennossa epäilyttänyt häntä. Mutta toisaalta hänestä tuntui, että he tarvitsivat jonkin näkymättömän esteen väliinsä jottei kaikki lähde totaalisesti käsistä. Ehkä lähentymiskeinojen sijaan heidän pitikin miettiä etäisyyskeinoja. Mikä pitäisi heidät liimautumatta toisiinsa ja pitäisikö tarpeeksi lähellä todella mikään magneetteja erossa? Nainen pelkäsi sitä sekavuutta, mikä täysin hallitsemattomasta yhteensulautumisesta syntyisi ja hänestä tuntui että heidän molempien intuitiot varoittivat siitä. Tunteet olivat niin suuria.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento oli niin ihana, että nainen halusi vaan hymyillä ja tuntea sen mitä virtasi heidän välillään. Heidän ajatuksensa hirviöistäkin oli niin samanlaisia. Se lohdutti häntä. Naisesta tuntui siltä, että harva edes tajusi, että hänessä on se puoli. Ärsytetyn aggressio. Koska hän ei ärsyyntynyt helposti. Nainen itse ajatteli että aggressio oli merkki elinvoimasta kuten usein tulkitaankin. Häntä hymyilytti nähdä sitä lapsissa, koska mikään ei ollut mustavalkoista.

        Mutta naisessa oli jotain todella ongelmallista tilanteeseen nähden.
        Hänellä oli ollut jo pidemmän aikaa jonkinlaista eksistentiaalistyyppistä syvää ahdistusta, joka kumpusi siitä, että aiemmin niin etäiseltä tuntuneet pyhät kirjoitukset lopun ajoista olivat muuttuneet liian lähellä olevan tuntuisiksi. Se ahdistus, joka hänellä siitä oli, oli jokseenkin suurta. Hän oli lukenut monenlaisia profetioita ja oli tuntunut että palaset loksahtelivat paikoilleen. Ahdistavalla tavalla. Hänestä maailma alkoi näyttää siltä, että uskonnollisissa konteksteissa kuvatut lopun ajat olivat hiljalleen käsillä. Hän ei oikein jaksanut enää edes lukea mitään, koska aina palasia loksahteli kohdilleen siten, että se tuntui selvältä jo.

        Tosin vaikkei edes lukisi niin kyllä sen ikäväkseen silti tiedosti minkälaisen logiikan mukaan maailma toimi. Vaikka niin, että ne jotka myivät aseita, yrittävät myös aloittaa konflikteja. Maailma oli kuitenkin muuttunut siten, ettei suurimmat rahat olleetkaan terästeollisuudessa ja aseissa, vaan jossain oudossa verkossa, joka levittäytyi metsän ylle. Tai ajoneuvoissa, jotka ei huoltovarmuuttomuuden vuoksi juuri sovi metsäsotaan. Verkko olisi metsäsodissa ensimmäinen, joka katkeaisi, niin tällä kertaa iso raha ei halunnut sotaa, koska verkkobisnes ei hyötyisi mitenkään. Mutta jostain syystä aina näytti olevan halua vetää systeemit matalaksi ja aloittaa alusta. Koska siten järjesteltiin voimasuhteet uudelleen ja tyhjän päälle oli helppo rakentaa. Se aina takasi kivan nousukauden kun metsänväki rakensi kaiken uudelleen.
        Naisesta tuntui, että hän oli keskellä täysin uudenlaista tapaa vetää maailma maantasalle. Sellaista, joka jälleen kerran hyödytti kaikkein rikkaimpia ja se ärsytti häntä.

        Mutta ennenkaikkea häntä huoletti kaiken uudelleen järjestely tilanteessa, jossa teknologia mahdollistaisi sellaisia asioita, jotka ei koskaan ennen historiassa ole olleet mahdollisia, edes Orwellin mielikuvituksessa. Se tyrannia tai vapaudettomuus, jonka teknologia mahdollistaisi tuntui sopivan kuvauksiin lopun ajoista. Ja ihmiset selvästi olivat valmiita luopumaan mistä vain oikeuksistaan, kun ne otettiin psykologisin keinoin pois.

        Naisen päähän oli jäänyt ilmestyskirjan sanat: "Sinun kauppiaasi olivat maan mahtavia, sinä lumosit noitakeinoillasi kansat ja johdit ne harhaan." Hän oli nähnyt, että noitakeinot-sana alkuperäisenä kreikankielisenä oli 'pharmakeia' eikä hän kertakaikkiaan pystynyt karistamaan sitä tai koko 'pharmakeian' ja kaikkien sen logojen ympärillä kiemurtelevaa käärmettä mielestään. Naisen mielikuvitus oli vähän turhan vilkas ja se onnistui vetämään jo seuraavia kauhukuvia siitä, kun pharmakeia halusi jo sörkkiä ihmisten geneettistä koodia globaalisti. Naisen mieleen nousi Gog ja Magog. Hän mietti kuinka vähän tarvisi mennä pieleen siinä geneettisen koodin sörkkimisessä kun ihmiset taantuisivat neanderthaleiksi. Hänen ajatuksissaan Gog ja Magog olivat neanderthal ja denisovanihminen. Ne olivat olleet ja ne tulisivat takaisin. Siten kaikki kaikissa pyhissä teksteissä kerrottu olisi liiankin loogista, ja liian lähellä.

        Kaikki tuollainen oli hänen päässään jatkuvasti. Ja hetkellisesti hän onnistui karistamaan sitä vain törmätäkseen taas johonkin patenttiin, mitä joku metsän suuryritys oli hakenut vain tajutakseen että se kaikessa kauheudessaan on kuin suoraan jostain profetiasta.

        Nainen oli kaiken eksistentiaalisen ahdistuksensa keskellä alkanut nähdä maailman siten, että oudoilla asioilla oli isompi tarkoitus, etenkin jokaisessa murroskohdassa. Hänen päänsä pyrki aina järjestämään kaiken isossa kokonaisuudessa järkeväksi ja toisaalta ehkä ensimmäistä kertaa hänestä oli tuntunut että jokaikinen pala maailmassa on osa isoa kuvaa. Hänen aivonsa pyörittivät jatkuvasti ikäänkuin simulaatiota kaikkien vaihtoehtojen lopputulemista ja yhdistelivät paloja toisiinsa löytääkseen säännönmukaisuuksia kaikessa sekavuudessa.

        Nämä ajatukset todella aiheuttivat hänessä syvää levottomuutta ja kyvyttömyyttä olla paikallaan tai suunnitella mitään. Hänestä tuntui että hän oli niin kuin varuillaan oleva eläin, joka oli millä tahansa hetkellä valmis ottamaan jalat alleen. Pois teksteissä mainitun pohjoisen kuninkaan vaikutuspiiristä. Hän oli saanut outoja merkkejä siitä, että se olisi hänen polkunsa. Niin outoja ettei hän kyennyt sanomaan niitä edes ääneen. Hän muisti myös toisen tekstin. Liittyen lopun ajan harhaanjohtamisiin. Joissa maanpäällä on paratiisi ja helvetti. Mutta paratiisi on todellisuudessa helvetti ja helvetti paratiisi. Naisella oli vahva sisäinen (idioottimainen) tunne, että kohti vaikeita helvetinkaltaisia elinolosuhteita oli mentävä. Koska hän tiesi missä ne oli ja vähän niin kuin polullaan jo.

        Hän yritti ja yritti karistaa niitä mielestään, mutta ne eivät lähteneet. Joten hän vaan odotteli. Nähdäkseen mitä tapahtuu. Tahallisia hyökkäyksiä metsien verkkoihin? Bretton Woods 2.0? Temppelivuori? Jne. Hänellä ei ollut juuri mitään optimismia jäljellä maailman tilannetta katsellessaan. Muttei se toivottomaltakaan tuntunut, koska kaikki meni niin kuin sen piti mennä. Se tuntui myös oikealta, koska kaikki oli Jumalan käsissä. Sitä hän yritti aina ajatella. Mutta se myös teki vaikeaksi ajatuksen oman polun muokkaamisesta haluamakseen. Ja kaiken tuon lisäksi oli muitakin outoja paloja.

        Naisesta tuntui ihanalta ja niin oikealta kaikki mitä olento sanoi. Hänestä tuntui, että sisäisellä lapsella oli turvallinen olo kuullessaan niitä sanoa ja hän oli onnellinen siitä, että niiden sanoja pyrki huolehtimaan omasta sisäisestä lapsestaan. Omista sieluista. Niissä ajatuksissa oli voimaa ja juuri sen voiman olemassa olo auttaisi sisäisiä lapsia. He näkisivät, että hyvä on vahvin.

        Naisella oli samanlainen olo ja hän ymmärsi. Hän tiesi, että katsoessaan olennon silmiin, voima alkaisi vetää häntä magneetin lailla eikä hän pystyisi ottamaan askelia pois kun huomaisi, että leijona herää. Tilanne ajautuisi helposti ihan mihin vain ongelmiin mihin se ikinä voisi johtaa. Naisesta tuntui, että heidän mielentilojen osuessa yhteen, välille muodostuva energia oli liian suurta kummankaan sitä hallitakseen. Tunteet oli valmiiksi suuria ja vielä ruokkivat toisiaan. Sen sekoitusvoima oli pelottavaa. Ja koska sitä ei siinä hetkessä osaisi ajatella eikä pelätä, vaan se lähtisi käsistä, oli sitä pakko ajatella etukäteen.

        Naisesta tuntui sitä ajatellessaan krakenilta, seireeniltä ja miltä lie, koska hänen päässään pyöri liikaa ajatuksia, joissa ei ollut järkeä. Hän oletti, että sellaisen ihanan sekoamisen jälkeen hän järkyttyisi omien tunteidensa syvyydestä ja hallitsemattomuudesta. Tuntisi tarvetta saada sitä hallintaan, mutta se ei menisi hallintaan. Sitten hän muistaisi oman eksistentiaalisen ahdistuksensa ja se vyöryisi päälle ja hän saattaisi kahden hallitsemattomuuden yhteisvaikutuksesta tehdä jotain arvaamatonta kuten muuttaa toiselle puolelle maapalloa vain yrittääkseen hallita tunteitaan. Ja sellaista hän ei halunnut tehdä. Sehän olisi suoraan kuin seireeni ja hän oli varma, että olennon intuitio toimi ja varoitti sellaisesta askeleesta syystä.

        Nainen halusi että asiat heidän välillään menisi hyvin ja siten ettei kumpikaan satuta toisiaan. Molemmat he yrittivät parhaansa selvitäkseen omien tunteidensa kanssa ja selittääkseen niitä toiselle. Olennon läheisyys tuntui naisesta hyvältä eikä mikään olennossa epäilyttänyt häntä. Mutta toisaalta hänestä tuntui, että he tarvitsivat jonkin näkymättömän esteen väliinsä jottei kaikki lähde totaalisesti käsistä. Ehkä lähentymiskeinojen sijaan heidän pitikin miettiä etäisyyskeinoja. Mikä pitäisi heidät liimautumatta toisiinsa ja pitäisikö tarpeeksi lähellä todella mikään magneetteja erossa? Nainen pelkäsi sitä sekavuutta, mikä täysin hallitsemattomasta yhteensulautumisesta syntyisi ja hänestä tuntui että heidän molempien intuitiot varoittivat siitä. Tunteet olivat niin suuria.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Sinun kannattaisi kokeilla tarjota kirjoittamaasi novellia jollekin sopivalle pienkustantajalle. Fantasiaromantiikka myy varmasti edelleen painettuna tai sähköisenä kirjana.
        Ja ajatteleva lukija aistii myös kirjoittajan elämän ja persoonan tekstin takaa. Olet sanoittanut omaa elämääsi fantasian kautta hienosti.

        Minulla on kirjallinen jumi päällä. Ei irtoa suurempaa luovaa ajatusta, siksi olen pysytellyt hiljaa taustalla. Yritän saada livekontaktia toimimaan, ja ehkä sitä livehalia, ellei jopa livesuukkoa😉

        -Odysseus-

        Kiitos kauniista kommentista tuotokseeni 😊 kirjoitan tässä juuri sivua 234 kahdeksaan kertaan, kiitos palstan 😄

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento oli niin ihana, että nainen halusi vaan hymyillä ja tuntea sen mitä virtasi heidän välillään. Heidän ajatuksensa hirviöistäkin oli niin samanlaisia. Se lohdutti häntä. Naisesta tuntui siltä, että harva edes tajusi, että hänessä on se puoli. Ärsytetyn aggressio. Koska hän ei ärsyyntynyt helposti. Nainen itse ajatteli että aggressio oli merkki elinvoimasta kuten usein tulkitaankin. Häntä hymyilytti nähdä sitä lapsissa, koska mikään ei ollut mustavalkoista.

        Mutta naisessa oli jotain todella ongelmallista tilanteeseen nähden.
        Hänellä oli ollut jo pidemmän aikaa jonkinlaista eksistentiaalistyyppistä syvää ahdistusta, joka kumpusi siitä, että aiemmin niin etäiseltä tuntuneet pyhät kirjoitukset lopun ajoista olivat muuttuneet liian lähellä olevan tuntuisiksi. Se ahdistus, joka hänellä siitä oli, oli jokseenkin suurta. Hän oli lukenut monenlaisia profetioita ja oli tuntunut että palaset loksahtelivat paikoilleen. Ahdistavalla tavalla. Hänestä maailma alkoi näyttää siltä, että uskonnollisissa konteksteissa kuvatut lopun ajat olivat hiljalleen käsillä. Hän ei oikein jaksanut enää edes lukea mitään, koska aina palasia loksahteli kohdilleen siten, että se tuntui selvältä jo.

        Tosin vaikkei edes lukisi niin kyllä sen ikäväkseen silti tiedosti minkälaisen logiikan mukaan maailma toimi. Vaikka niin, että ne jotka myivät aseita, yrittävät myös aloittaa konflikteja. Maailma oli kuitenkin muuttunut siten, ettei suurimmat rahat olleetkaan terästeollisuudessa ja aseissa, vaan jossain oudossa verkossa, joka levittäytyi metsän ylle. Tai ajoneuvoissa, jotka ei huoltovarmuuttomuuden vuoksi juuri sovi metsäsotaan. Verkko olisi metsäsodissa ensimmäinen, joka katkeaisi, niin tällä kertaa iso raha ei halunnut sotaa, koska verkkobisnes ei hyötyisi mitenkään. Mutta jostain syystä aina näytti olevan halua vetää systeemit matalaksi ja aloittaa alusta. Koska siten järjesteltiin voimasuhteet uudelleen ja tyhjän päälle oli helppo rakentaa. Se aina takasi kivan nousukauden kun metsänväki rakensi kaiken uudelleen.
        Naisesta tuntui, että hän oli keskellä täysin uudenlaista tapaa vetää maailma maantasalle. Sellaista, joka jälleen kerran hyödytti kaikkein rikkaimpia ja se ärsytti häntä.

        Mutta ennenkaikkea häntä huoletti kaiken uudelleen järjestely tilanteessa, jossa teknologia mahdollistaisi sellaisia asioita, jotka ei koskaan ennen historiassa ole olleet mahdollisia, edes Orwellin mielikuvituksessa. Se tyrannia tai vapaudettomuus, jonka teknologia mahdollistaisi tuntui sopivan kuvauksiin lopun ajoista. Ja ihmiset selvästi olivat valmiita luopumaan mistä vain oikeuksistaan, kun ne otettiin psykologisin keinoin pois.

        Naisen päähän oli jäänyt ilmestyskirjan sanat: "Sinun kauppiaasi olivat maan mahtavia, sinä lumosit noitakeinoillasi kansat ja johdit ne harhaan." Hän oli nähnyt, että noitakeinot-sana alkuperäisenä kreikankielisenä oli 'pharmakeia' eikä hän kertakaikkiaan pystynyt karistamaan sitä tai koko 'pharmakeian' ja kaikkien sen logojen ympärillä kiemurtelevaa käärmettä mielestään. Naisen mielikuvitus oli vähän turhan vilkas ja se onnistui vetämään jo seuraavia kauhukuvia siitä, kun pharmakeia halusi jo sörkkiä ihmisten geneettistä koodia globaalisti. Naisen mieleen nousi Gog ja Magog. Hän mietti kuinka vähän tarvisi mennä pieleen siinä geneettisen koodin sörkkimisessä kun ihmiset taantuisivat neanderthaleiksi. Hänen ajatuksissaan Gog ja Magog olivat neanderthal ja denisovanihminen. Ne olivat olleet ja ne tulisivat takaisin. Siten kaikki kaikissa pyhissä teksteissä kerrottu olisi liiankin loogista, ja liian lähellä.

        Kaikki tuollainen oli hänen päässään jatkuvasti. Ja hetkellisesti hän onnistui karistamaan sitä vain törmätäkseen taas johonkin patenttiin, mitä joku metsän suuryritys oli hakenut vain tajutakseen että se kaikessa kauheudessaan on kuin suoraan jostain profetiasta.

        Se on totta, että raha ja valta kulkevat maailmassa käsi kädessä. Rahan teko ja valta ovat olleet syitä molempiin maailmansotiin ja kaikkiin muihinkin niiden jälkeen. Nyt valta on verkossa, viihteessä, päätelaitteissa ja alustoilla joilla ihmiset liikkuvat. Orwellin maailma on täällä jo, se vain on enemmän itseaiheutettu kuin fasistisen diktatuurin luomus. Silti liika miettiminen vain ajaa ahdistukseen, josta ei ole hyötyä. Parempi palvella konetta niin kauan kuin se ei ole ristiriidassa oman etiikan ja moraalin kanssa. Sitten on aika pistää Suuri Mullistus pystyyn, ja palauttaa valta takaisin ihmisille demokraattisin keinoin. Vaikka asevoimin, jos muu ei auta.

        Olen itsekin joskus nuorena tutkinut Ilmestyskirjaa, juurikin sen monimerkitysten vuoksi. Merkit löytää jos haluaa, niiden kuvaus vain muuttuu aikojen saatossa. Pitää muistaa että maailmanloppua on odotettu jo tuhansia vuosia, silti olemme vielä tässä.

        -Odysseus, bittimerien aalloilta-

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento oli niin ihana, että nainen halusi vaan hymyillä ja tuntea sen mitä virtasi heidän välillään. Heidän ajatuksensa hirviöistäkin oli niin samanlaisia. Se lohdutti häntä. Naisesta tuntui siltä, että harva edes tajusi, että hänessä on se puoli. Ärsytetyn aggressio. Koska hän ei ärsyyntynyt helposti. Nainen itse ajatteli että aggressio oli merkki elinvoimasta kuten usein tulkitaankin. Häntä hymyilytti nähdä sitä lapsissa, koska mikään ei ollut mustavalkoista.

        Mutta naisessa oli jotain todella ongelmallista tilanteeseen nähden.
        Hänellä oli ollut jo pidemmän aikaa jonkinlaista eksistentiaalistyyppistä syvää ahdistusta, joka kumpusi siitä, että aiemmin niin etäiseltä tuntuneet pyhät kirjoitukset lopun ajoista olivat muuttuneet liian lähellä olevan tuntuisiksi. Se ahdistus, joka hänellä siitä oli, oli jokseenkin suurta. Hän oli lukenut monenlaisia profetioita ja oli tuntunut että palaset loksahtelivat paikoilleen. Ahdistavalla tavalla. Hänestä maailma alkoi näyttää siltä, että uskonnollisissa konteksteissa kuvatut lopun ajat olivat hiljalleen käsillä. Hän ei oikein jaksanut enää edes lukea mitään, koska aina palasia loksahteli kohdilleen siten, että se tuntui selvältä jo.

        Tosin vaikkei edes lukisi niin kyllä sen ikäväkseen silti tiedosti minkälaisen logiikan mukaan maailma toimi. Vaikka niin, että ne jotka myivät aseita, yrittävät myös aloittaa konflikteja. Maailma oli kuitenkin muuttunut siten, ettei suurimmat rahat olleetkaan terästeollisuudessa ja aseissa, vaan jossain oudossa verkossa, joka levittäytyi metsän ylle. Tai ajoneuvoissa, jotka ei huoltovarmuuttomuuden vuoksi juuri sovi metsäsotaan. Verkko olisi metsäsodissa ensimmäinen, joka katkeaisi, niin tällä kertaa iso raha ei halunnut sotaa, koska verkkobisnes ei hyötyisi mitenkään. Mutta jostain syystä aina näytti olevan halua vetää systeemit matalaksi ja aloittaa alusta. Koska siten järjesteltiin voimasuhteet uudelleen ja tyhjän päälle oli helppo rakentaa. Se aina takasi kivan nousukauden kun metsänväki rakensi kaiken uudelleen.
        Naisesta tuntui, että hän oli keskellä täysin uudenlaista tapaa vetää maailma maantasalle. Sellaista, joka jälleen kerran hyödytti kaikkein rikkaimpia ja se ärsytti häntä.

        Mutta ennenkaikkea häntä huoletti kaiken uudelleen järjestely tilanteessa, jossa teknologia mahdollistaisi sellaisia asioita, jotka ei koskaan ennen historiassa ole olleet mahdollisia, edes Orwellin mielikuvituksessa. Se tyrannia tai vapaudettomuus, jonka teknologia mahdollistaisi tuntui sopivan kuvauksiin lopun ajoista. Ja ihmiset selvästi olivat valmiita luopumaan mistä vain oikeuksistaan, kun ne otettiin psykologisin keinoin pois.

        Naisen päähän oli jäänyt ilmestyskirjan sanat: "Sinun kauppiaasi olivat maan mahtavia, sinä lumosit noitakeinoillasi kansat ja johdit ne harhaan." Hän oli nähnyt, että noitakeinot-sana alkuperäisenä kreikankielisenä oli 'pharmakeia' eikä hän kertakaikkiaan pystynyt karistamaan sitä tai koko 'pharmakeian' ja kaikkien sen logojen ympärillä kiemurtelevaa käärmettä mielestään. Naisen mielikuvitus oli vähän turhan vilkas ja se onnistui vetämään jo seuraavia kauhukuvia siitä, kun pharmakeia halusi jo sörkkiä ihmisten geneettistä koodia globaalisti. Naisen mieleen nousi Gog ja Magog. Hän mietti kuinka vähän tarvisi mennä pieleen siinä geneettisen koodin sörkkimisessä kun ihmiset taantuisivat neanderthaleiksi. Hänen ajatuksissaan Gog ja Magog olivat neanderthal ja denisovanihminen. Ne olivat olleet ja ne tulisivat takaisin. Siten kaikki kaikissa pyhissä teksteissä kerrottu olisi liiankin loogista, ja liian lähellä.

        Kaikki tuollainen oli hänen päässään jatkuvasti. Ja hetkellisesti hän onnistui karistamaan sitä vain törmätäkseen taas johonkin patenttiin, mitä joku metsän suuryritys oli hakenut vain tajutakseen että se kaikessa kauheudessaan on kuin suoraan jostain profetiasta.

        Se on totta, että raha ja valta kulkevat maailmassa käsi kädessä. Rahan teko ja valta ovat olleet syitä molempiin maailmansotiin ja kaikkiin muihinkin niiden jälkeen. Nyt valta on verkossa, viihteessä, päätelaitteissa ja alustoilla joilla ihmiset liikkuvat. Orwellin maailma on täällä jo, se vain on enemmän itseaiheutettu kuin fasistisen diktatuurin luomus. Silti liika miettiminen vain ajaa ahdistukseen, josta ei ole hyötyä. Parempi palvella konetta niin kauan kuin se ei ole ristiriidassa oman etiikan ja moraalin kanssa. Sitten on aika pistää Suuri Mullistus pystyyn, ja palauttaa valta takaisin ihmisille demokraattisin keinoin. Vaikka asevoimin, jos muu ei auta.

        Olen itsekin joskus nuorena tutkinut Ilmestyskirjaa, juurikin sen monimerkitysten vuoksi. Merkit löytää jos haluaa, niiden kuvaus vain muuttuu aikojen saatossa. Pitää muistaa että maailmanloppua on odotettu jo tuhansia vuosia, silti olemme vielä tässä.

        -Odysseus, bittimerien aalloilta-

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento oli niin ihana, että nainen halusi vaan hymyillä ja tuntea sen mitä virtasi heidän välillään. Heidän ajatuksensa hirviöistäkin oli niin samanlaisia. Se lohdutti häntä. Naisesta tuntui siltä, että harva edes tajusi, että hänessä on se puoli. Ärsytetyn aggressio. Koska hän ei ärsyyntynyt helposti. Nainen itse ajatteli että aggressio oli merkki elinvoimasta kuten usein tulkitaankin. Häntä hymyilytti nähdä sitä lapsissa, koska mikään ei ollut mustavalkoista.

        Mutta naisessa oli jotain todella ongelmallista tilanteeseen nähden.
        Hänellä oli ollut jo pidemmän aikaa jonkinlaista eksistentiaalistyyppistä syvää ahdistusta, joka kumpusi siitä, että aiemmin niin etäiseltä tuntuneet pyhät kirjoitukset lopun ajoista olivat muuttuneet liian lähellä olevan tuntuisiksi. Se ahdistus, joka hänellä siitä oli, oli jokseenkin suurta. Hän oli lukenut monenlaisia profetioita ja oli tuntunut että palaset loksahtelivat paikoilleen. Ahdistavalla tavalla. Hänestä maailma alkoi näyttää siltä, että uskonnollisissa konteksteissa kuvatut lopun ajat olivat hiljalleen käsillä. Hän ei oikein jaksanut enää edes lukea mitään, koska aina palasia loksahteli kohdilleen siten, että se tuntui selvältä jo.

        Tosin vaikkei edes lukisi niin kyllä sen ikäväkseen silti tiedosti minkälaisen logiikan mukaan maailma toimi. Vaikka niin, että ne jotka myivät aseita, yrittävät myös aloittaa konflikteja. Maailma oli kuitenkin muuttunut siten, ettei suurimmat rahat olleetkaan terästeollisuudessa ja aseissa, vaan jossain oudossa verkossa, joka levittäytyi metsän ylle. Tai ajoneuvoissa, jotka ei huoltovarmuuttomuuden vuoksi juuri sovi metsäsotaan. Verkko olisi metsäsodissa ensimmäinen, joka katkeaisi, niin tällä kertaa iso raha ei halunnut sotaa, koska verkkobisnes ei hyötyisi mitenkään. Mutta jostain syystä aina näytti olevan halua vetää systeemit matalaksi ja aloittaa alusta. Koska siten järjesteltiin voimasuhteet uudelleen ja tyhjän päälle oli helppo rakentaa. Se aina takasi kivan nousukauden kun metsänväki rakensi kaiken uudelleen.
        Naisesta tuntui, että hän oli keskellä täysin uudenlaista tapaa vetää maailma maantasalle. Sellaista, joka jälleen kerran hyödytti kaikkein rikkaimpia ja se ärsytti häntä.

        Mutta ennenkaikkea häntä huoletti kaiken uudelleen järjestely tilanteessa, jossa teknologia mahdollistaisi sellaisia asioita, jotka ei koskaan ennen historiassa ole olleet mahdollisia, edes Orwellin mielikuvituksessa. Se tyrannia tai vapaudettomuus, jonka teknologia mahdollistaisi tuntui sopivan kuvauksiin lopun ajoista. Ja ihmiset selvästi olivat valmiita luopumaan mistä vain oikeuksistaan, kun ne otettiin psykologisin keinoin pois.

        Naisen päähän oli jäänyt ilmestyskirjan sanat: "Sinun kauppiaasi olivat maan mahtavia, sinä lumosit noitakeinoillasi kansat ja johdit ne harhaan." Hän oli nähnyt, että noitakeinot-sana alkuperäisenä kreikankielisenä oli 'pharmakeia' eikä hän kertakaikkiaan pystynyt karistamaan sitä tai koko 'pharmakeian' ja kaikkien sen logojen ympärillä kiemurtelevaa käärmettä mielestään. Naisen mielikuvitus oli vähän turhan vilkas ja se onnistui vetämään jo seuraavia kauhukuvia siitä, kun pharmakeia halusi jo sörkkiä ihmisten geneettistä koodia globaalisti. Naisen mieleen nousi Gog ja Magog. Hän mietti kuinka vähän tarvisi mennä pieleen siinä geneettisen koodin sörkkimisessä kun ihmiset taantuisivat neanderthaleiksi. Hänen ajatuksissaan Gog ja Magog olivat neanderthal ja denisovanihminen. Ne olivat olleet ja ne tulisivat takaisin. Siten kaikki kaikissa pyhissä teksteissä kerrottu olisi liiankin loogista, ja liian lähellä.

        Kaikki tuollainen oli hänen päässään jatkuvasti. Ja hetkellisesti hän onnistui karistamaan sitä vain törmätäkseen taas johonkin patenttiin, mitä joku metsän suuryritys oli hakenut vain tajutakseen että se kaikessa kauheudessaan on kuin suoraan jostain profetiasta.

        Se on totta, että raha ja valta kulkevat maailmassa käsi kädessä. Rahan teko ja valta ovat olleet syitä molempiin maailmansotiin ja kaikkiin muihinkin niiden jälkeen. Nyt valta on verkossa, viihteessä, päätelaitteissa ja alustoilla joilla ihmiset liikkuvat. Orwellin maailma on täällä jo, se vain on enemmän itseaiheutettu kuin fasistisen diktatuurin luomus. Silti liika miettiminen vain ajaa ahdistukseen, josta ei ole hyötyä. Parempi palvella konetta niin kauan kuin se ei ole ristiriidassa oman etiikan ja moraalin kanssa. Sitten on aika pistää Suuri Mullistus pystyyn, ja palauttaa valta takaisin ihmisille demokraattisin keinoin. Vaikka asevoimin, jos muu ei auta.

        Olen itsekin joskus nuorena tutkinut Ilmestyskirjaa, juurikin sen monimerkitysten vuoksi. Merkit löytää jos haluaa, niiden kuvaus vain muuttuu aikojen saatossa. Pitää muistaa että maailmanloppua on odotettu jo tuhansia vuosia, silti olemme vielä tässä.

        -Odysseus, bittimerien aalloilta-

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento oli niin ihana, että nainen halusi vaan hymyillä ja tuntea sen mitä virtasi heidän välillään. Heidän ajatuksensa hirviöistäkin oli niin samanlaisia. Se lohdutti häntä. Naisesta tuntui siltä, että harva edes tajusi, että hänessä on se puoli. Ärsytetyn aggressio. Koska hän ei ärsyyntynyt helposti. Nainen itse ajatteli että aggressio oli merkki elinvoimasta kuten usein tulkitaankin. Häntä hymyilytti nähdä sitä lapsissa, koska mikään ei ollut mustavalkoista.

        Mutta naisessa oli jotain todella ongelmallista tilanteeseen nähden.
        Hänellä oli ollut jo pidemmän aikaa jonkinlaista eksistentiaalistyyppistä syvää ahdistusta, joka kumpusi siitä, että aiemmin niin etäiseltä tuntuneet pyhät kirjoitukset lopun ajoista olivat muuttuneet liian lähellä olevan tuntuisiksi. Se ahdistus, joka hänellä siitä oli, oli jokseenkin suurta. Hän oli lukenut monenlaisia profetioita ja oli tuntunut että palaset loksahtelivat paikoilleen. Ahdistavalla tavalla. Hänestä maailma alkoi näyttää siltä, että uskonnollisissa konteksteissa kuvatut lopun ajat olivat hiljalleen käsillä. Hän ei oikein jaksanut enää edes lukea mitään, koska aina palasia loksahteli kohdilleen siten, että se tuntui selvältä jo.

        Tosin vaikkei edes lukisi niin kyllä sen ikäväkseen silti tiedosti minkälaisen logiikan mukaan maailma toimi. Vaikka niin, että ne jotka myivät aseita, yrittävät myös aloittaa konflikteja. Maailma oli kuitenkin muuttunut siten, ettei suurimmat rahat olleetkaan terästeollisuudessa ja aseissa, vaan jossain oudossa verkossa, joka levittäytyi metsän ylle. Tai ajoneuvoissa, jotka ei huoltovarmuuttomuuden vuoksi juuri sovi metsäsotaan. Verkko olisi metsäsodissa ensimmäinen, joka katkeaisi, niin tällä kertaa iso raha ei halunnut sotaa, koska verkkobisnes ei hyötyisi mitenkään. Mutta jostain syystä aina näytti olevan halua vetää systeemit matalaksi ja aloittaa alusta. Koska siten järjesteltiin voimasuhteet uudelleen ja tyhjän päälle oli helppo rakentaa. Se aina takasi kivan nousukauden kun metsänväki rakensi kaiken uudelleen.
        Naisesta tuntui, että hän oli keskellä täysin uudenlaista tapaa vetää maailma maantasalle. Sellaista, joka jälleen kerran hyödytti kaikkein rikkaimpia ja se ärsytti häntä.

        Mutta ennenkaikkea häntä huoletti kaiken uudelleen järjestely tilanteessa, jossa teknologia mahdollistaisi sellaisia asioita, jotka ei koskaan ennen historiassa ole olleet mahdollisia, edes Orwellin mielikuvituksessa. Se tyrannia tai vapaudettomuus, jonka teknologia mahdollistaisi tuntui sopivan kuvauksiin lopun ajoista. Ja ihmiset selvästi olivat valmiita luopumaan mistä vain oikeuksistaan, kun ne otettiin psykologisin keinoin pois.

        Naisen päähän oli jäänyt ilmestyskirjan sanat: "Sinun kauppiaasi olivat maan mahtavia, sinä lumosit noitakeinoillasi kansat ja johdit ne harhaan." Hän oli nähnyt, että noitakeinot-sana alkuperäisenä kreikankielisenä oli 'pharmakeia' eikä hän kertakaikkiaan pystynyt karistamaan sitä tai koko 'pharmakeian' ja kaikkien sen logojen ympärillä kiemurtelevaa käärmettä mielestään. Naisen mielikuvitus oli vähän turhan vilkas ja se onnistui vetämään jo seuraavia kauhukuvia siitä, kun pharmakeia halusi jo sörkkiä ihmisten geneettistä koodia globaalisti. Naisen mieleen nousi Gog ja Magog. Hän mietti kuinka vähän tarvisi mennä pieleen siinä geneettisen koodin sörkkimisessä kun ihmiset taantuisivat neanderthaleiksi. Hänen ajatuksissaan Gog ja Magog olivat neanderthal ja denisovanihminen. Ne olivat olleet ja ne tulisivat takaisin. Siten kaikki kaikissa pyhissä teksteissä kerrottu olisi liiankin loogista, ja liian lähellä.

        Kaikki tuollainen oli hänen päässään jatkuvasti. Ja hetkellisesti hän onnistui karistamaan sitä vain törmätäkseen taas johonkin patenttiin, mitä joku metsän suuryritys oli hakenut vain tajutakseen että se kaikessa kauheudessaan on kuin suoraan jostain profetiasta.

        Se on totta, että raha ja valta kulkevat maailmassa käsi kädessä. Rahan teko ja valta ovat olleet syitä molempiin maailmansotiin ja kaikkiin muihinkin niiden jälkeen. Nyt valta on verkossa, viihteessä, päätelaitteissa ja alustoilla joilla ihmiset liikkuvat. Orwellin maailma on täällä jo, se vain on enemmän itseaiheutettu kuin fasistisen diktatuurin luomus. Silti liika miettiminen vain ajaa ahdistukseen, josta ei ole hyötyä. Parempi palvella konetta niin kauan kuin se ei ole ristiriidassa oman etiikan ja moraalin kanssa. Sitten on aika pistää Suuri Mullistus pystyyn, ja palauttaa valta takaisin ihmisille demokraattisin keinoin. Vaikka asevoimin, jos muu ei auta.

        Olen itsekin joskus nuorena tutkinut Ilmestyskirjaa, juurikin sen monimerkitysten vuoksi. Merkit löytää jos haluaa, niiden kuvaus vain muuttuu aikojen saatossa. Pitää muistaa että maailmanloppua on odotettu jo tuhansia vuosia, silti olemme vielä tässä.

        -Odysseus, bittimerien aalloilta-

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olento oli niin ihana, että nainen halusi vaan hymyillä ja tuntea sen mitä virtasi heidän välillään. Heidän ajatuksensa hirviöistäkin oli niin samanlaisia. Se lohdutti häntä. Naisesta tuntui siltä, että harva edes tajusi, että hänessä on se puoli. Ärsytetyn aggressio. Koska hän ei ärsyyntynyt helposti. Nainen itse ajatteli että aggressio oli merkki elinvoimasta kuten usein tulkitaankin. Häntä hymyilytti nähdä sitä lapsissa, koska mikään ei ollut mustavalkoista.

        Mutta naisessa oli jotain todella ongelmallista tilanteeseen nähden.
        Hänellä oli ollut jo pidemmän aikaa jonkinlaista eksistentiaalistyyppistä syvää ahdistusta, joka kumpusi siitä, että aiemmin niin etäiseltä tuntuneet pyhät kirjoitukset lopun ajoista olivat muuttuneet liian lähellä olevan tuntuisiksi. Se ahdistus, joka hänellä siitä oli, oli jokseenkin suurta. Hän oli lukenut monenlaisia profetioita ja oli tuntunut että palaset loksahtelivat paikoilleen. Ahdistavalla tavalla. Hänestä maailma alkoi näyttää siltä, että uskonnollisissa konteksteissa kuvatut lopun ajat olivat hiljalleen käsillä. Hän ei oikein jaksanut enää edes lukea mitään, koska aina palasia loksahteli kohdilleen siten, että se tuntui selvältä jo.

        Tosin vaikkei edes lukisi niin kyllä sen ikäväkseen silti tiedosti minkälaisen logiikan mukaan maailma toimi. Vaikka niin, että ne jotka myivät aseita, yrittävät myös aloittaa konflikteja. Maailma oli kuitenkin muuttunut siten, ettei suurimmat rahat olleetkaan terästeollisuudessa ja aseissa, vaan jossain oudossa verkossa, joka levittäytyi metsän ylle. Tai ajoneuvoissa, jotka ei huoltovarmuuttomuuden vuoksi juuri sovi metsäsotaan. Verkko olisi metsäsodissa ensimmäinen, joka katkeaisi, niin tällä kertaa iso raha ei halunnut sotaa, koska verkkobisnes ei hyötyisi mitenkään. Mutta jostain syystä aina näytti olevan halua vetää systeemit matalaksi ja aloittaa alusta. Koska siten järjesteltiin voimasuhteet uudelleen ja tyhjän päälle oli helppo rakentaa. Se aina takasi kivan nousukauden kun metsänväki rakensi kaiken uudelleen.
        Naisesta tuntui, että hän oli keskellä täysin uudenlaista tapaa vetää maailma maantasalle. Sellaista, joka jälleen kerran hyödytti kaikkein rikkaimpia ja se ärsytti häntä.

        Mutta ennenkaikkea häntä huoletti kaiken uudelleen järjestely tilanteessa, jossa teknologia mahdollistaisi sellaisia asioita, jotka ei koskaan ennen historiassa ole olleet mahdollisia, edes Orwellin mielikuvituksessa. Se tyrannia tai vapaudettomuus, jonka teknologia mahdollistaisi tuntui sopivan kuvauksiin lopun ajoista. Ja ihmiset selvästi olivat valmiita luopumaan mistä vain oikeuksistaan, kun ne otettiin psykologisin keinoin pois.

        Naisen päähän oli jäänyt ilmestyskirjan sanat: "Sinun kauppiaasi olivat maan mahtavia, sinä lumosit noitakeinoillasi kansat ja johdit ne harhaan." Hän oli nähnyt, että noitakeinot-sana alkuperäisenä kreikankielisenä oli 'pharmakeia' eikä hän kertakaikkiaan pystynyt karistamaan sitä tai koko 'pharmakeian' ja kaikkien sen logojen ympärillä kiemurtelevaa käärmettä mielestään. Naisen mielikuvitus oli vähän turhan vilkas ja se onnistui vetämään jo seuraavia kauhukuvia siitä, kun pharmakeia halusi jo sörkkiä ihmisten geneettistä koodia globaalisti. Naisen mieleen nousi Gog ja Magog. Hän mietti kuinka vähän tarvisi mennä pieleen siinä geneettisen koodin sörkkimisessä kun ihmiset taantuisivat neanderthaleiksi. Hänen ajatuksissaan Gog ja Magog olivat neanderthal ja denisovanihminen. Ne olivat olleet ja ne tulisivat takaisin. Siten kaikki kaikissa pyhissä teksteissä kerrottu olisi liiankin loogista, ja liian lähellä.

        Kaikki tuollainen oli hänen päässään jatkuvasti. Ja hetkellisesti hän onnistui karistamaan sitä vain törmätäkseen taas johonkin patenttiin, mitä joku metsän suuryritys oli hakenut vain tajutakseen että se kaikessa kauheudessaan on kuin suoraan jostain profetiasta.

        Se on totta, että raha ja valta kulkevat maailmassa käsi kädessä. Rahan teko ja valta ovat olleet syitä molempiin maailmansotiin ja kaikkiin muihinkin niiden jälkeen. Nyt valta on verkossa, viihteessä, päätelaitteissa ja alustoilla joilla ihmiset liikkuvat. Orwellin maailma on täällä jo, se vain on enemmän itseaiheutettu kuin fasistisen diktatuurin luomus. Silti liika miettiminen vain ajaa ahdistukseen, josta ei ole hyötyä. Parempi palvella konetta niin kauan kuin se ei ole ristiriidassa oman etiikan ja moraalin kanssa. Sitten on aika pistää Suuri Mullistus pystyyn, ja palauttaa valta takaisin ihmisille demokraattisin keinoin. Vaikka asevoimin, jos muu ei auta.

        Olen itsekin joskus nuorena tutkinut Ilmestyskirjaa, juurikin sen monimerkitysten vuoksi. Merkit löytää jos haluaa, niiden kuvaus vain muuttuu aikojen saatossa. Pitää muistaa että maailmanloppua on odotettu jo tuhansia vuosia, silti olemme vielä tässä.

        -Odysseus, bittimerien aalloilta-

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Se on totta, että raha ja valta kulkevat maailmassa käsi kädessä. Rahan teko ja valta ovat olleet syitä molempiin maailmansotiin ja kaikkiin muihinkin niiden jälkeen. Nyt valta on verkossa, viihteessä, päätelaitteissa ja alustoilla joilla ihmiset liikkuvat. Orwellin maailma on täällä jo, se vain on enemmän itseaiheutettu kuin fasistisen diktatuurin luomus. Silti liika miettiminen vain ajaa ahdistukseen, josta ei ole hyötyä. Parempi palvella konetta niin kauan kuin se ei ole ristiriidassa oman etiikan ja moraalin kanssa. Sitten on aika pistää Suuri Mullistus pystyyn, ja palauttaa valta takaisin ihmisille demokraattisin keinoin. Vaikka asevoimin, jos muu ei auta.

        Olen itsekin joskus nuorena tutkinut Ilmestyskirjaa, juurikin sen monimerkitysten vuoksi. Merkit löytää jos haluaa, niiden kuvaus vain muuttuu aikojen saatossa. Pitää muistaa että maailmanloppua on odotettu jo tuhansia vuosia, silti olemme vielä tässä.

        -Odysseus, bittimerien aalloilta-

        Juuri tuon sivun 234 kirjoittamisen jälkeen törmäsin tähän linkkiin https://planetlockdownfilm.com/full-interviews/

        Ja jossain haastattelussa sanottiin jotain täsmälleen samoja ajatuksia, joita olin juuri kirjoittanut. Oon kyllä jo 100 % vakuuttunut, että vtuiksi meni tää maailma. Eli oon kohtuullisen syvällä ahdistuksessa. Tosin ehkä rakkauden tunteiden vuoksi silti paljon valoisemmassa henkisessä mielentilassa kuin vuosi sitten. Eikä maailmaa varmastikaan enää ihmisten teot tai kapinat pelasta silloin kun paska on jo päästetty rullaamaan, koska sellaiset suunnitelmat mallinnetaan tietokoneilla ja pelikirja jokaiseen liikkeeseen on valmiiksi olemassa. Vain Jumalan suunnitelma on se, joka on liian yllättävä minkään ihmisten tietokoneen sitä mallintaa.

        Oon siis myös todella huonoa seuraa tän eksistentiaalisen ahdistuksen vuoksi. Levitän omaa ahdistustani. Vähän niin kuin jatkuvassa taistele tai pakene -moodissa oleva eläin, joka ei oikein pysty kokonaisvaltaisesti keskittymään mihinkään muuhun, tai ainakaan suunnittelemaan kauheasti mitään. Mutta ehkä tää selittää vähän että miksi tarina aaltoilee jossain oudoissa vesissä välillä. Varmaan tästä tulee jokin uusi kirjallinen tyylisuunta tähän novelliin. Rakkausnovelli kohtaa dystopian. Humiseva harju x 1984. Tai Notebook x Uljas uusi maailma.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Juuri tuon sivun 234 kirjoittamisen jälkeen törmäsin tähän linkkiin https://planetlockdownfilm.com/full-interviews/

        Ja jossain haastattelussa sanottiin jotain täsmälleen samoja ajatuksia, joita olin juuri kirjoittanut. Oon kyllä jo 100 % vakuuttunut, että vtuiksi meni tää maailma. Eli oon kohtuullisen syvällä ahdistuksessa. Tosin ehkä rakkauden tunteiden vuoksi silti paljon valoisemmassa henkisessä mielentilassa kuin vuosi sitten. Eikä maailmaa varmastikaan enää ihmisten teot tai kapinat pelasta silloin kun paska on jo päästetty rullaamaan, koska sellaiset suunnitelmat mallinnetaan tietokoneilla ja pelikirja jokaiseen liikkeeseen on valmiiksi olemassa. Vain Jumalan suunnitelma on se, joka on liian yllättävä minkään ihmisten tietokoneen sitä mallintaa.

        Oon siis myös todella huonoa seuraa tän eksistentiaalisen ahdistuksen vuoksi. Levitän omaa ahdistustani. Vähän niin kuin jatkuvassa taistele tai pakene -moodissa oleva eläin, joka ei oikein pysty kokonaisvaltaisesti keskittymään mihinkään muuhun, tai ainakaan suunnittelemaan kauheasti mitään. Mutta ehkä tää selittää vähän että miksi tarina aaltoilee jossain oudoissa vesissä välillä. Varmaan tästä tulee jokin uusi kirjallinen tyylisuunta tähän novelliin. Rakkausnovelli kohtaa dystopian. Humiseva harju x 1984. Tai Notebook x Uljas uusi maailma.

        Hio o hoi! Yksi yli laidan ....siinä vaiheessa, kun tuli mukaan nämä Ilmestyskirjan tms.

        Tämä kyydistä pudonnut jatkaa nyt matkaan pelastusliivit päällä seesteisille vesille ja toivoo, että uitava matka on lyhyt. Kaiken hän on tallettanut sydämeensä ja mitään hän ei niistä pois heitä.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Hio o hoi! Yksi yli laidan ....siinä vaiheessa, kun tuli mukaan nämä Ilmestyskirjan tms.

        Tämä kyydistä pudonnut jatkaa nyt matkaan pelastusliivit päällä seesteisille vesille ja toivoo, että uitava matka on lyhyt. Kaiken hän on tallettanut sydämeensä ja mitään hän ei niistä pois heitä.

        Ja se menee silloin juuri niin kuin on tarkoitettukin. Kunhan vaan kaikki jää talteen sydämeen. Se aukeaa vasta lopussa.

    • Anonyymi

      Tarinallasi on eeppinen päätös. Se on hienoa.

      Odysseuksen mieli samosi jälkeen touhukkaan naisen luona. Tuo nainen vetosi miehen sieluun olemalla jollakin tavalla samankaltainen, mutta sopivan erilainen.
      Ei hänellä aivan samaa selittämätöntä vetovoimaa ollut kuin merenneidolla, silti kaikessa epäsuorassa välittömyydessään varsin vetävä. Piilotettu tiikeri, tai hiipivä leijona. Ne kuvasivat osuvasti tuota naista. Tietäjä vai noita? Vai ehkä molempia, kuin kolikon kaksi puolta?

      Merenneidosta mies ei osannut enää sanoa mitään. Liian etäinen ja tuntematon päästääkseen merenkulkijaa luodolleen. Hiukan kuin salakavala Kraken, joka vetää laivat lonkeroillaan syvyyksiin. Vai kenties meren jumalan tytär, jonka kesyttäjä saa kerran kaikki aarteet itselleen? Mistä mies sen voisi tietää? Tyhjällä ulapalla purjehtiessaan, vain tuo yksinäinen lokki veneen maston nokassa seuranaan.

      -Odysseus, 2000 jaa -

      • Anonyymi

        Maston nokan lokki kallisteli päätän ja katseli miehen liikkeitä tämän käännellessä maston puomia ja peräsintä tuulen suunnan kääntyessä. Mies oli hiljainen ja vakava. Silti hän vaikutti tietävän mitä oli tekemässä, ilman suurempaa epävarmuutta. Lokki tarkkaili miestä aikansa, kunnes avasi nokkansa sanoen: "Et sinä ole eksynyt tai hukassa. Seuraat sydämesi ääntä, vaikka se onkin mutkikas tie. Silti tiedät mitä haluat, se vain elää epävarmuuden mukana. Mene mies sinne missä sydämesi lepää. Silloin olet onnellinen." Mies kuunteli lokin sanat sydämellään, ja tiesi mihin muuttaa kurssinsa. Se ei ollut vaikea valinta.

        -Odysseys-

    • Anonyymi

      Nainen oli kaiken eksistentiaalisen ahdistuksensa keskellä alkanut nähdä maailman siten, että oudoilla asioilla oli isompi tarkoitus, etenkin jokaisessa murroskohdassa. Hänen päänsä pyrki aina järjestämään kaiken isossa kokonaisuudessa järkeväksi ja toisaalta ehkä ensimmäistä kertaa hänestä oli tuntunut että jokaikinen pala maailmassa on osa isoa kuvaa. Hänen aivonsa pyörittivät jatkuvasti ikäänkuin simulaatiota kaikkien vaihtoehtojen lopputulemista ja yhdistelivät paloja toisiinsa löytääkseen säännönmukaisuuksia kaikessa sekavuudessa.

      Nämä ajatukset todella aiheuttivat hänessä syvää levottomuutta ja kyvyttömyyttä olla paikallaan tai suunnitella mitään. Hänestä tuntui että hän oli niin kuin varuillaan oleva eläin, joka oli millä tahansa hetkellä valmis ottamaan jalat alleen. Pois teksteissä mainitun pohjoisen kuninkaan vaikutuspiiristä. Hän oli saanut outoja merkkejä siitä, että se olisi hänen polkunsa. Niin outoja ettei hän kyennyt sanomaan niitä edes ääneen. Hän muisti myös toisen tekstin. Liittyen lopun ajan harhaanjohtamisiin. Joissa maanpäällä on paratiisi ja helvetti. Mutta paratiisi on todellisuudessa helvetti ja helvetti paratiisi. Naisella oli vahva sisäinen (idioottimainen) tunne, että kohti vaikeita helvetinkaltaisia elinolosuhteita oli mentävä. Koska hän tiesi missä ne oli ja vähän niin kuin polullaan jo.

      Hän yritti ja yritti karistaa niitä mielestään, mutta ne eivät lähteneet. Joten hän vaan odotteli. Nähdäkseen mitä tapahtuu. Tahallisia hyökkäyksiä metsien verkkoihin? Bretton Woods 2.0? Temppelivuori? Jne. Hänellä ei ollut juuri mitään optimismia jäljellä maailman tilannetta katsellessaan. Muttei se toivottomaltakaan tuntunut, koska kaikki meni niin kuin sen piti mennä. Se tuntui myös oikealta, koska kaikki oli Jumalan käsissä. Sitä hän yritti aina ajatella. Mutta se myös teki vaikeaksi ajatuksen oman polun muokkaamisesta haluamakseen. Ja kaiken tuon lisäksi oli muitakin outoja paloja.

      Naisesta tuntui ihanalta ja niin oikealta kaikki mitä olento sanoi. Hänestä tuntui, että sisäisellä lapsella oli turvallinen olo kuullessaan niitä sanoa ja hän oli onnellinen siitä, että niiden sanoja pyrki huolehtimaan omasta sisäisestä lapsestaan. Omista sieluista. Niissä ajatuksissa oli voimaa ja juuri sen voiman olemassa olo auttaisi sisäisiä lapsia. He näkisivät, että hyvä on vahvin.

      Naisella oli samanlainen olo ja hän ymmärsi. Hän tiesi, että katsoessaan olennon silmiin, voima alkaisi vetää häntä magneetin lailla eikä hän pystyisi ottamaan askelia pois kun huomaisi, että leijona herää. Tilanne ajautuisi helposti ihan mihin vain ongelmiin mihin se ikinä voisi johtaa. Naisesta tuntui, että heidän mielentilojen osuessa yhteen, välille muodostuva energia oli liian suurta kummankaan sitä hallitakseen. Tunteet oli valmiiksi suuria ja vielä ruokkivat toisiaan. Sen sekoitusvoima oli pelottavaa. Ja koska sitä ei siinä hetkessä osaisi ajatella eikä pelätä, vaan se lähtisi käsistä, oli sitä pakko ajatella etukäteen.

      Naisesta tuntui sitä ajatellessaan krakenilta, seireeniltä ja miltä lie, koska hänen päässään pyöri liikaa ajatuksia, joissa ei ollut järkeä. Hän oletti, että sellaisen ihanan sekoamisen jälkeen hän järkyttyisi omien tunteidensa syvyydestä ja hallitsemattomuudesta. Tuntisi tarvetta saada sitä hallintaan, mutta se ei menisi hallintaan. Sitten hän muistaisi oman eksistentiaalisen ahdistuksensa ja se vyöryisi päälle ja hän saattaisi kahden hallitsemattomuuden yhteisvaikutuksesta tehdä jotain arvaamatonta kuten muuttaa toiselle puolelle maapalloa vain yrittääkseen hallita tunteitaan. Ja sellaista hän ei halunnut tehdä. Sehän olisi suoraan kuin seireeni ja hän oli varma, että olennon intuitio toimi ja varoitti sellaisesta askeleesta syystä.

      Nainen halusi että asiat heidän välillään menisi hyvin ja siten ettei kumpikaan satuta toisiaan. Molemmat he yrittivät parhaansa selvitäkseen omien tunteidensa kanssa ja selittääkseen niitä toiselle. Olennon läheisyys tuntui naisesta hyvältä eikä mikään olennossa epäilyttänyt häntä. Mutta toisaalta hänestä tuntui, että he tarvitsivat jonkin näkymättömän esteen väliinsä jottei kaikki lähde totaalisesti käsistä. Ehkä lähentymiskeinojen sijaan heidän pitikin miettiä etäisyyskeinoja. Mikä pitäisi heidät liimautumatta toisiinsa ja pitäisikö tarpeeksi lähellä todella mikään magneetteja erossa? Nainen pelkäsi sitä sekavuutta, mikä täysin hallitsemattomasta yhteensulautumisesta syntyisi ja hänestä tuntui että heidän molempien intuitiot varoittivat siitä. Tunteet olivat niin suuria.

      • Anonyymi

        ❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️

    • Anonyymi

      Perustuuko tämä osittain tositapahtumiin? Tietenkin vilkkaan mielikuvutuksen ja tietynlaisen toiveajattelun saattelemana..
      En tiedä, mutta hyvin kirjoitat ja pahoittelen kirjoitelmasi sotkemista kommentillani.

      • Anonyymi

        Totta elämä ja jokainen toive!

        Ei tarvitse pahoitella, et ole sotkenut mitään 😊

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Totta elämä ja jokainen toive!

        Ei tarvitse pahoitella, et ole sotkenut mitään 😊

        Oliko metsän nainen nyt mereneidosta muuttunut ja olentoon ihastunut?

    Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.

    Takaisin ylös

    Luetuimmat keskustelut

    1. Marinin hallituskaudella Suomen BKT sentään kasvoi

      Tämä ns. kauhukabinetti ei ole saanut aikaan kuin vahinkoa. Otti ennätysvelat rikkaiden veroalennuksiin ja sai työttömyy
      Maailman menoa
      8
      2082

    2. Huulitäytteet ja tekotisssit

      Kylillä kulkiissa olen huomannut että tässäkin tuppukylässä on hameväki alkanut muokkaamaan ulkonäköään huulitäytteillä
      Suomussalmi
      113
      1482

    3. Drone-epäily Uudellamaalla

      Ihmisiä kehotetaan siirtymään sisätiloihin. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000012008358.html
      Maailman menoa
      120
      1205

    4. Sait mut mies heikoksi

      Yllätti tämä asia nyt kyllä. Olet ollut mielessä koko ajan. Ei riitä pelkkä kevät nyt syyksi. Veit jalat alta. Pannaan m
      Ikävä
      86
      1094

    5. Nuorille miehille ei kelpaa enää paljon käytetty nainen

      "En ikinä huolisi mitään kyläpyörää", Tomi täräyttää TikTokissa https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/27182b8f-7759-49d0-8
      Sinkut
      206
      1063

    6. Vauvat syntyvöät vihan lapsina?

      Kyllä on pimeä oppi, ja olen ollut täydessä pimeydessä opillisesti, että pienet lapset syntyisivät paholaisen lapsina. O
      Luterilaisuus
      66
      1035

    7. Unelma tilanne

      Miten haluaisit, että tilanteenne etenisi tai miten toivoisit hänen lähestyvän sinua? Vai toimitko mielummin itse, jos j
      Ikävä
      67
      805

    8. Itsensä pidättely

      Pidätteletkö tunteitasi tai itseäsi hänen aikanaan ja jos niin miksi?
      Ikävä
      76
      770

    9. Stefan Therman. Vakava syyte ja vankila uhkaa.

      Nyt ei taida mies selvitä enää selityksillä.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      79
      722

    10. Oho! Martina Aitolehti teki radikaalin hiusmuutoksen - Uskaltaisitko itse?

      Martina Aitolehti on menestyvä yrittäjä. Nyt hän on mukana Erikoisjoukot-realityssä. Erikoisjoukoissa Aitolehti nähdään
      Kotimaiset julkkisjuorut
      42
      634
    Aihe
    TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt