Haluaisin kuulla asiallisia mielipiteitä ja kokemuksia tästä ns.ongelmastani.
Olemme seurustelleet jo 4v ja muutimme yhteen viime kuussa. Kaikki asiat ovat ok, ja koemme olevamme toisillemme "se oikea" elämän kumppani ja yhdessä ikuisesti ja sitä rataa..
minua kuitenkin vaivaa ja on vaivannut tosi pitkän aikaa kaiken tämän symbolinen merkitys eli kihlat. Enkä nyt todellakaan tarkoita mitään teinikihloja vaan ihan lupauksesta naimisiinmenosta. Miehelläni ei ole mitään naimisiinmenoa vastaan ja olemme siis lupautuneet menemään joskus naimisiin. Voisimme siis periaatteessa ollakin kihloissa, mutta mieheni ei jostain kumman syystä halua. Olen ottanut tämän asian puheeksi parikin kertaa ja tuloksena ahdistus eikä halua puhua asiasta sen enempää. Minä en voi todellakaan ymmärtää asian ristiriitaisuutta, sanoin lupaa kihlojen merkityksen, mutta teot osoittavat aivan muuta!? Minusta on tuntunut jo pitkän aikaa tosi pahalle enkä tiedä mitä pitäisi ajatella? Miksi mies käyttäytyy näin ja mitä sen päässä oikein liikkuu? En todellakaan haluaisi kihloihin sen takia että pääsisin kehuskelemaan asiasta, vaan antamaan oikean merkityksen suhteellemme ja lupauksille. Koko sanasta kihlaus on muodostunu minulle pelkkä kirosana. Tuntuu myös tosi pahalle kun monet tuttava (meilkein kaikki) pariskunnat menevät kihloihin siis paljon lyhyemmän aikaa seurustelleet verraten meihin tai yhtä kauan kuin me. Olemme kuin susipari ilman päämäärää jämähtäneenä paikoilleen. Tämä asia saa suhteen tuntumaan kuolleelle ja saa kyseinalaistamaan miehen tunteet ja omatkin, koska tunnen katkeruutta. Tuntuu etten enää uskalla ottaa asiaa puheeksi, koska joudun pettymään yhä uudelleen, eikä enää omanarvontuntonikaan sitä salli. Mitä mieltä tästä nyt sitten pitäisi olla? Mitä tehdä?
Olemme seurustelleet jo 4v ja muutimme yhteen viime kuussa. Kaikki asiat ovat ok, ja koemme olevamme toisillemme "se oikea" elämän kumppani ja yhdessä ikuisesti ja sitä rataa..
minua kuitenkin vaivaa ja on vaivannut tosi pitkän aikaa kaiken tämän symbolinen merkitys eli kihlat. Enkä nyt todellakaan tarkoita mitään teinikihloja vaan ihan lupauksesta naimisiinmenosta. Miehelläni ei ole mitään naimisiinmenoa vastaan ja olemme siis lupautuneet menemään joskus naimisiin. Voisimme siis periaatteessa ollakin kihloissa, mutta mieheni ei jostain kumman syystä halua. Olen ottanut tämän asian puheeksi parikin kertaa ja tuloksena ahdistus eikä halua puhua asiasta sen enempää. Minä en voi todellakaan ymmärtää asian ristiriitaisuutta, sanoin lupaa kihlojen merkityksen, mutta teot osoittavat aivan muuta!? Minusta on tuntunut jo pitkän aikaa tosi pahalle enkä tiedä mitä pitäisi ajatella? Miksi mies käyttäytyy näin ja mitä sen päässä oikein liikkuu? En todellakaan haluaisi kihloihin sen takia että pääsisin kehuskelemaan asiasta, vaan antamaan oikean merkityksen suhteellemme ja lupauksille. Koko sanasta kihlaus on muodostunu minulle pelkkä kirosana. Tuntuu myös tosi pahalle kun monet tuttava (meilkein kaikki) pariskunnat menevät kihloihin siis paljon lyhyemmän aikaa seurustelleet verraten meihin tai yhtä kauan kuin me. Olemme kuin susipari ilman päämäärää jämähtäneenä paikoilleen. Tämä asia saa suhteen tuntumaan kuolleelle ja saa kyseinalaistamaan miehen tunteet ja omatkin, koska tunnen katkeruutta. Tuntuu etten enää uskalla ottaa asiaa puheeksi, koska joudun pettymään yhä uudelleen, eikä enää omanarvontuntonikaan sitä salli. Mitä mieltä tästä nyt sitten pitäisi olla? Mitä tehdä?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ihan samaa mietiskelin tässä itsekkin. Ihan kuten telkkaripsykologi sanoi, "hän ei halua juuri SINUN kanssasi--" (silloin lapsia mutta tässä tapauksessa kihloja).
Meillä ei myöskään olla menossa kihloihin. Se kuulemma on asia joka on hänelle tärkeä ja pitää itse saada päättää koska ja miten on aika tämä kihlaus suorittaa. Minulle se merkitsee sitä että "okei, et ole tosissasi suhteeni".
Suosittelen oman mielenterveytesi takia samaa kuin mitä minä harrastan: Älä jämähdä samaan mieheen! Voit nauttia suhteestanne vaikka ette olisikaan kihloissa, jos vain ymmärrät ettei elämä ole siitä kiinni ja se oikea saattaa kuitenkin olla vielä jossain piilossa!! Älä siis ole enempää tosissasi suhteessanne kuin tuo miehesikään.
(Ja tiedoksi: en puhu nyt pettämisestä tai muiden äijien etsimisestä vaan oman elämänsä arvojärjestykseen laittamisesta... ensin sinä ja vasta kun miehesi on valmis sitten perhe)
Se miehes on varma että ero teille vielä tulee.
Luulee sen tapahtuvan kivuttomammin kun ette ole sitoutuneet millään tavalla, minkä särkymisestä voisi olla jopa oikeudellisia seuraamuksia.
Avoliiton purku on aina yhtä kipeä oli sitten kihloissa tai ei. Se vaan ei tajua sitä.
Moi!
Mulla oli tuossa joitakin vuosia sitten sama tilanne. Olin ollut exän kaa yli 4 vuotta eikä se halunnu kihloihin. Mua inhotti asua susiparina ja ajattelin muutenki samallain kuin sinä.
Sitten sanoin exälle, että jos kerta et ole mun kans tosissaan niin erotaan sitten. hän ei uskonu, että jätän hänet, mutta sitten tuli se päivä, että jätin hänet. Hän kerjäsi minua takaisin. Kun sitten kysyin, että mennäänkö kihloihin ja vuoden päästä naimisiin, hän sanoi että voidaan mennä naimisiin korteintaan 7 vuoden päästä. Minä sitten sanoin, että asia selvä, me ei enää palata yhteen, sillä mä en ole valmis elään enää päivääkään hänen kans susiparinaan.
Sit meni vuosi ja tapasin kivan miehen. Hän kosi minua jo puolen vuoden jälkeen ja halusi seuraavana vuonna jo häät. Olin vähän ihmeissäni mutta hän oli sanonut olevansa täysin tosissaan meidän suhteesta ja tekevän kaikkensa että se onnistuu. Niin sitte ollaan oltu naimissa tässä muutamia vuosia ja ihan homma on jees.
jos toinen ei vuosikausien yhdessäolon jälkeen vieläkään tiedä,mitä se haluaa, todennäköisesti se vaa odotaa että löytyy parempi eikä hän ole varma tunteistaan ja siksi ei uskalla sitoutua vaan pitää sua varalla. mä koin ainakin itse sen niin.
Eli ollaan asuttu yli vuosi yhdessä, oltu yhdessä 2,5 vuotta. Vaikka alkutie oli takkuinen, niin kaikki on kääntynyt parhain päin. Kihloista on puhuttu ja mies sanoo, että haluaa lapsia naimisiin joku päivä. Viimevuoden lopulla käytiin jo ihan valkkaamassa miehelle sopivaa sormusta. Löysi mieleisensä ja hintaahan tuolla tietty on, mutta hieman säästämällä voisi onnistua hankintana.
Mies täyttää 30! Ja minä tässä mietin, että mikäköhän vielä mättää. Kerran kysyin hyvän tuttavamme kuullen, että millonkas me mennään kihloihin ihan söpöilläkseni. Mies oli vaan, että höh...enhän minä nyt tuollaista ole vielä miettinyt! Ai ei vai! Koko asia oli siis pirun vaikeaa myöntää. Kaverinsakin kyselevät, että milloinkas siirrytte seuraavan vaiheeseen. Tuntuu, että ei tästä vittu tule enää mitään...ei varmaan ikinä päästä suhteessa pidemmälle. Noh, olenkin ottanut sen asenteen, että eiköhän tuo uuden naisen löydä pian, niin ei tarvitse sitten enää miettiä miksi en kelvannut. Enhän minä voi olla se oikea kuten väittää, jos pitää vielä tuonkin ikäisenä olla niin pirun sitoutumiskammoinen. Äitinsäkään ei suuremmin pidä minusta, mutta eipä ole pitänyt yhdestäkään mieheni naisystävästä. Kunhan on vaan oma pikku kullannuppu käymässä kotona sopivin väliajoin. Voisi mennä vaikka äitinsä kanssa sitten naimisiin!!!*huokaus*
Annan tässä teille nyt naisen näkökulman asiasta. Eli olen itse meidän suhteessa se joka en halua kihloihin enkä mitään muutakaan mutta rakastan todella paljon. Ajattelen että avioliitto on vain paperi joka ei merkkaa minulle mitään. Yhdessä voi myös olla ilman sitä kirottua rinkulaa sormessaan. Vanhempieni vaikea ero ehkä vaikuttaa ajatteluuni mutta olen itse täysin tyytyväinen tähän tilanteeseen. Asutaan yhdessä. Kummitätini on nyt viisikymmentä ja hänellä on viisi lasta miehensä kanssa ja hekään ei ole koskaan nähnyt tarpeelliseksi mennä naimisiin pelkän naimisissa olon takia. Mutta meitä on monenlaisia. Painostaa ei kannata. Itselläni edellinen ukko painosti ja se vaan sai pakenemaan paikalta. Onnea teille asian sovittelun suhteen...
Yleinen fakta on että miehet on vaan pirun hitaita noissa sitoutumisasioissa ja yleensä saa potkia perseelle että jotein tapahtuu. Sitoutuminen nyt yleensä vaan tuppaa olemaan merkittävämpää naiselle kuin miehelle. Tai mies ehkä vaan yksinkertaisesti ajattelee ettei kihlat ja naimisiinmeno suhdetta muuta, mikä pitääkin paikkaansa. Tuttavapariskuntani meni kihloihin yli seitsemän vuoden yhdessäolon jälkeen, olivat asuneet yhdessäkin lähemmäs kuusi vuotta. Tyttö oli odottanut kosintaa monina vuosipäivinä, jouluina ja synttäreinä, mutta turhaan. Mutta ennen pitkää se tuli kuitenkin, häistä ei toki mies vielä halua puhua :) Mutta jos miehesi kuitenkin puhuu avioliitosta, niin eipä sitä kannata toivoa menettää, jos kerta valinta muuten tuntuu oikealta. Virallinen sitoutuminen nyt kuitenkin on yleensä naisille tärkeämpää kuin miehille. EHkä kuitenkin kannattaa mainita asiasta miehelle uudelleen ja uudelleen kuinka tärkeää se sinulle on.
täällä ei varmaan yksikään tykkää mitä sanon....mutta muakin joskus aikanaan kuumoteltu kihloilla. se oli jotenkin vaan niin vastenmielisen nolo ajatus, että sidot itsesi johonkin. se koko ajatus jotenkin sällien keskuudessa on mun mielestä aika pahassa vastamäessä. ekana siinä tuli mieleen että
mitäköhän kaverit sanoo, vaikka ihan hieno asiahan se on, en sitä kiellä. jätkille yleensä pirun paha aihe....ja hiljaiseksi saa sällin ku sällin. joten en yhtään ihmettele poikaystäväsi toimia...se on myös symboolinen juttu jätkille, enkä tarkoita hyvässä mielessä.
MUTTA, etkö koe olevasi parisuhteessa kuitenkin sitoutunut johonkin? Mitä se sormus siinä mielessä muuttaa, jos kerran seurustelee? Jos minulle mies on niin pirun hellä ja ihana kotona, viettää aikaa kanssani ja baareihinkaan ei helposti lähde notkumaan ilman minua ja tosiaan on kolmen kympin kynnyksellä, niin meinaako se hautaan asti odotella josko tulis parempi, ettei nyt tohon tarviis sitoutua?!Se on aika ikävä tunne naisesta, jolle kuitenkin parisuhde on tärkeää ja jos niitä lapsiakin sattuu tulemaan, niin onhan se jonkinlainen turva, että lupaus tulevasta on tehty.
Ehkäpä se avioliitto sitten estää ensikädessä ne kaikki typeryydet kun lähdetään hetken mielijohteesta toisen matkaan ja jätetään puoliso lapsineen yksin. Siinä on kuitenkin se paperisota vielä edessä ja jää aikaa miettiä onko oikein mitä on tekemässä. Eli kyllä se ero voi tulla tietty siltikin, mutta jollakin tapaa ehkä pitää ihmisen järjissään.
Mietinpä tässä vaan, että onko avioliitto ja rakkaus jo nykyään ihan haudattuja asioita. Eikö kukaan osaa ajatella enää mitään muuta kuin sitä omaa itseään ja vapauttaan?
Niin ja sitten vielä, minkäköhän verran sinulla tuota ikää on?Että onko sinua kovinkin nuorena pyydetty kihloihin?Itsekin lähestyn jo 26:tta, että tuntee, että asia olisi kyllä jo ihan ajankohtainen...
se on vaan se symboliikka mikä siinä on. en ole muutenkaan ikinä pitänyt ihan peruskonseptilla varustetusta seurustelusuhteesta. eli ne vaan tuntui mun mielestä niin vastenmielisiltä asioilta. tietenkin seurustelussa sitoudutaan siihen mihin itse uskotaan, jos hommat menee puihin. se on helpompi rima vaan lähteä pois, jos suhde kariutuu...kuin olisi siinä avoliitossa. täytän 24v ja mua pyydettiin kihloihin 23 vuotiaana. se oli suoraan aika shokki, muutenkaan kun en ole kauhean sitoutuvaa sorttia. joo mutta tää on sun asiasi ja mä en voi vaikuttaa lopputulokseen. tietenkin ymmärrän sua ja toivon että asiat menee sun suunnitelmien mukaan. lapsihan vaikuttaisi aika paljon mun lopputulokseen. mutta sanon vaan että se pirun symboliikka, ei se miltä se tuntuu....vaan miltä se näyttää ulospäin. eihän avoliitto mitään lupaa/takaa/varmista. samanlainen "sopimus" se on kuin avioliitto....mun mielestä näitä asioita ei yksinkertaisesti vaan tarvitse, jos muuten on rakkus molemminpuolista. eihän rakkaus ole ikinä pois
haudattu....vapaus on ainakin mulle niin tärkeä asia että sitä ei vaan voi hukata alkamalla seurustelemaan tai tekemällä lapsia....liikaa on tekemättä ja kokematta. eihän ne kunnon äijät kenenkään matkaan lähde, moraalia on onneksi sen verran jäljelllä.
Lueskeltua tässä näitä juttuja, huomasin just samoja piirteitä meillä kuin samaa kokevilla pareillakin..
Ensinnäkin, tämä raastaa sudetta tavalla tai toisella. Kertyy vain ikäviä pettymyksiä juuri esim. jouluina,synttäreinä, vuosipäivinä yms, puhumattakaan muista romanttisista hetkistä, jotka eivät tunnu enää aidoilta tämän takia.
Lisäksi miehellä on raivostuttava tapa "vaalia" toisten parien suhteita! Kylläpä se on hänestä hienoa ja normaalia, jos oma kamu on mennyt kihloihin, mutta mitäs meihin sitten tulee..meillähän on ihan hyvä olla näin!!(ja niin vi*tu varmaan onki). Asiaanhan meilläkin tulee lisää maustetta kavereiden ihmetellessä ja kysellessä, että millos te..!? Ole siinä sit, et joo kaikki on meillä täydellisesti.
Mä pelkään että en enää kohta näe suhdetta kokonaisuutena ihanana ja panostamisen arvoisena. Koska jo muihin onnellisesti kihlautuneiden parien verraten, tämä näyttää mädäntyneeltä ja arvottomalta.. miten tämä voisi enää ollakaan ihanaa..miksei minunkin mies voisi tehdä meille tämän arvokkaan ja täydentävän asian?
Olen myös sitä mieltä että kaikki jotka lähtevät seurustelemaan, ja varsinkin miehet, ei kihlautumisessa saa/pitäisi olla mitään sen hävettävää kuin seurustelussakaan. Mitä järkeä on sitten seurustella, jos ei jossain vaiheessa ole valmis sitoutumaan? Yhtä sama sitten hävetä seurustella, jos kerta häpeää sormusta vasemmassa nimettömässä.
Tuo "joku päivä kihloihin" -lupaus kuulostaa samalta, kun "joo joo, nuo on ihan hyvät vaatteet", kun ollaan lähdössä ulos. Että ei taida olla mies tosissaan, ainakaan suhteen virallistamisen osalta.