Olemme ollut yhdessä 8 vuotta, naimisissa 6vuotta. Meillä on yksi 4vuotias poika. Lapsen syntymän jälkeen parisuhteen dynamiikka muuttui, tottakai. Aikaa oli vähemmän toiselle, energiaa panostaa ja olla kahden. Meillä oli ihanaa enne lasta ja itse koin että puhuimme paljon ja jaoimme ajatuksia. Mies toivoi suuresti lasta, hän on itseäni 10v vanhempi. Itse en ennen mieheni tapaamista halunnut lapsia tai juuri koin ehkä yhden voivani pyöräyttää, mutten ollut enkä ole edelleenkään lapsi ihminen. Lapsi on ihana vaikka aikaa ja energiaa viekin ja mies on hyvä isä. Sitä ei ole kieltäminen. Parempaa isää ei voisi lapselle toivoa.
Noin reilu vuosi sitten kriiseiltiin suhteessa pahemman kerran. Itse olin kärsinyt masennuksesta (jo synnytyksen jälkeisestä masennuksesta) noin kolme vuotta ja jo tätä ennen reilu 7 vuotta taaksepäinpaniikkihäiriöstä. Mies koki ettei suhteessa ollut tarpeeksi seksiä. Silloin noin kerta viikkoon. Tämä tuli yllätyksenä itselleni koska asiasta ei oltu puhuttu tai aiemmin näytetty elein ilmaisuin että joki olisi vikana tai harmittaisi. Tuntui omalta kohdaltani että olin tehnyt jotain väärin ja jouduin matelemaan ja pyytelemän anteeksi mieheltäni koska koin että hän asetti ukaasin siitä että jos asia jatkuisi näin niin ero olisi mahdollinen. Mies oli tukenut minua toki jo vuosia masennuksen ohella ja tämä toisaalta tasapainoitti ukaasia.. Tottakai halusin omalta osaltani parantaa suhdetta ja tehdä toisen tyytyväiseksi. Tämän tapahtuman jälkeen pidin huolen että harrastimme seksiä miehen toivoman kolme kertaa viikossa. Aina ei olisi jaksanut tai kiinnostanut, mutta toki kun hommiin ryhtyi niin oli itselläkin kivaa.
Tämän jälkeen muutamaan otteeseen tuli konfliktia ja kohteena oli kokemani yhteyden puute. Mikä varmasti omalta kohdaltani oli syy myös seksuaaliseen etääntymiseen. Uskalsin sanoa tämän vain tekstiviestin välityksellä. Ääneen puhuminen tuntui todella vaikealta. Yritin useamman kerran parin drinkin vahvistaman mutta vastakaikua en saanut. Laskin, että olemme käynyt kaksin jossain viimeksi 2v sitten niin että olisimme ollut kaksin jossai yli kaksi tuntia putkeen. Ja viimeisimmän kerran jälkeen ( joka oli 9kk sitten ) pelkään kaksin oloa. Kävimme tulloin syömässä ja meillä ei ollut toisillemme mitään sanottavaa. Sanoin sen ääneen että on todella surullista että olemme kaksin pitkästä aikaa (syömässä miehen synttöreiden kunniaksi) ja meillä ei ole mitään keskusteltavaa. Toivon että pääsisimme johonki kaksin mutta samalla pelkään. Arjessa on voinut tuudittautua että kaikki on ok mutta kun olemme kaksin huomaamme että miten vaikea on puhua. En enää kerro mitään miehelleni. Iloja tai suruja. Alkuun voi ensimmäinen ajatus ola että kerron heti miehelleni! Mutta parin sekunnin päästä tulee torppaaja joka sanoo ettei kannata. Asiasta ei keskustella tai toista ei tunnu kiinnostavan. Koen tästä suurta ahditusta. Mi voi tehdä? Tarvitsen henkistä yhteyttä mieheeni, se ettö harrastaa seksiä tietyn määrän viikossa ei riitä. Miten miehen saa puhumaan?
Noin reilu vuosi sitten kriiseiltiin suhteessa pahemman kerran. Itse olin kärsinyt masennuksesta (jo synnytyksen jälkeisestä masennuksesta) noin kolme vuotta ja jo tätä ennen reilu 7 vuotta taaksepäinpaniikkihäiriöstä. Mies koki ettei suhteessa ollut tarpeeksi seksiä. Silloin noin kerta viikkoon. Tämä tuli yllätyksenä itselleni koska asiasta ei oltu puhuttu tai aiemmin näytetty elein ilmaisuin että joki olisi vikana tai harmittaisi. Tuntui omalta kohdaltani että olin tehnyt jotain väärin ja jouduin matelemaan ja pyytelemän anteeksi mieheltäni koska koin että hän asetti ukaasin siitä että jos asia jatkuisi näin niin ero olisi mahdollinen. Mies oli tukenut minua toki jo vuosia masennuksen ohella ja tämä toisaalta tasapainoitti ukaasia.. Tottakai halusin omalta osaltani parantaa suhdetta ja tehdä toisen tyytyväiseksi. Tämän tapahtuman jälkeen pidin huolen että harrastimme seksiä miehen toivoman kolme kertaa viikossa. Aina ei olisi jaksanut tai kiinnostanut, mutta toki kun hommiin ryhtyi niin oli itselläkin kivaa.
Tämän jälkeen muutamaan otteeseen tuli konfliktia ja kohteena oli kokemani yhteyden puute. Mikä varmasti omalta kohdaltani oli syy myös seksuaaliseen etääntymiseen. Uskalsin sanoa tämän vain tekstiviestin välityksellä. Ääneen puhuminen tuntui todella vaikealta. Yritin useamman kerran parin drinkin vahvistaman mutta vastakaikua en saanut. Laskin, että olemme käynyt kaksin jossain viimeksi 2v sitten niin että olisimme ollut kaksin jossai yli kaksi tuntia putkeen. Ja viimeisimmän kerran jälkeen ( joka oli 9kk sitten ) pelkään kaksin oloa. Kävimme tulloin syömässä ja meillä ei ollut toisillemme mitään sanottavaa. Sanoin sen ääneen että on todella surullista että olemme kaksin pitkästä aikaa (syömässä miehen synttöreiden kunniaksi) ja meillä ei ole mitään keskusteltavaa. Toivon että pääsisimme johonki kaksin mutta samalla pelkään. Arjessa on voinut tuudittautua että kaikki on ok mutta kun olemme kaksin huomaamme että miten vaikea on puhua. En enää kerro mitään miehelleni. Iloja tai suruja. Alkuun voi ensimmäinen ajatus ola että kerron heti miehelleni! Mutta parin sekunnin päästä tulee torppaaja joka sanoo ettei kannata. Asiasta ei keskustella tai toista ei tunnu kiinnostavan. Koen tästä suurta ahditusta. Mi voi tehdä? Tarvitsen henkistä yhteyttä mieheeni, se ettö harrastaa seksiä tietyn määrän viikossa ei riitä. Miten miehen saa puhumaan?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Varmasti ensimmäinen asia on, että jätät päätöksesi "olla puhumatta miehellesi mitään iloja tai suruja" unholaan. En tiedä, miksi tuota keskustelua niin hirveästi monet naiset rummuttavat ja sitten kun mies uskaltautuu puhumaan, hän naisen mielestä ei puhu oikeista asioista tai ei puhu oikein!!
Hyvässä parisuhteessa osataan ja voidaan olla myös hiljaa ja nauttia vain läsnäolosta. Ja parisuhteessa voidaan myös rupatella, ei sen keskustelun aina tarvitse olla syvääluotaavaa vaan voidaan puhua ihan yleisistäkin asioista; se voisi olla teidänkin ensimmäinen askel
Sivusta... Jos ei toista osapuolta juuri koskaan tunnu kiinnostavan toisen ilot ja surut, niin ajan kanssa niitä lakkaa kyllä kertomasta. Jos toisen reaktio rupatteluunkin on lähinnä ynähtely niin eipä se keskustelun aloittaminen jaksa kauaa sitä aktiivisempaakaan osapuolta enää kiinnostaa.
Omassa edellisessä pitkässä parisuhteessa kävi noin. Naista ei enää kiinnostanut höpötellä edes niitä näitä. Suhteen alussa juteltiin välillä yöt läpeensä elokuvista, politiikasta, matkustelusta ja elämästä. Lopulta ei irronnut jutunjuurta enää mistään.
Ei siinä sitten itsekään enää jaksanut väkisin yrittää jutella, kun toisella oli aina vaan nenä kiinni puhelimessa. Jäi kertomatta ylennyksestä, sitä tuli juhlittua kavereiden kanssa. Jäi kertomatta läheisen vakavasta, pitkästä sairaudesta, vasta kun menehtyi niin nainen ihmetteli että mikäs ihme sen nyt yhtäkkiä vei.
Kun toinen lakkaa olemasta tukena ja kannustamasta, niin sitä lakkaa kertomasta asioita.
Ei parisuhteenne dynamiikka ole muuttunut mihinkään.
Lapsi vaatii tietysti oman osansa teistä kummastakin, mutta ei se ole oikeasti teiltä kummaltakaan aikuiselta pois. Päinvastoin, lapsi tuo lisää hyvää teille molemmille.
Mikä pakko on koko ajan puhua ja esittää yhtään mitään. Te voitte olla ihan siellä omassa kodissa, omassa yhteisessä sängyssä tai sohvalla luontevasti sylikkäin aivan hiljaa! Sama kun menette yhdessä ulos syömään. Katsotte toisianne, sanot minä rakastan sinua, ei siinä mitään muuta tarvitse jutella. Syötte, menette kotiin ja olette lähekkäin iho ihoa vasten ihan rauhassa.
Kannattaa kokeilla. Menet rohkeasti miehesi kainaloon, olet siinä ja nautit olemisesta. Kaikki on hyvin, ei mitään hätää, ei teillä ole ongelmia. Ei ole pakko koko ajan suorittaa parisuhdetta, elää yhdessä, se riittää.
Huh, no jokainen tekee kuten parhaaksi näkee.
Mutta jos suhde on pelkkää yhdessä elämistä niin sitähän voi elää vaikka äitinsä, veljensä, serkkunsa, työkaverinsa tai samaa sukupuolta olevan vieraan kanssa? Jos siinä ei tarvitse mitään muuta olla kuin läsnä niin eihän siihen hommaan tarvitse olla perinteinen parisuhde - kämppäkaveri-systeemi riittänee?
26.4.2021 11:05:lle
Sinä et ymmärrä mitä eroa on - olla oman rakkaan puolison kanssa ihan vaan hiljaa sylikkäin ja nauttia siitä syntyvästä läheiseyydestä ja yhdessä olemisesta pelkän kosketuksen kautta!
Harva meistä on samalla tavalla läsnä - iho ihoa vasten- työkaverilleen, äidilleen, veljelleen tai serkulleen tai esim. samaa sukupuolta oleville ystävilleen, kuin mitä ollaan läsnä puolisolle!
Ei parisuhde ole mikään ihmissuhdepeli jota pitää väkisin suorittaa ja yrittää väkisin keksiä tekemistä tai puhumista. Parisuhteen tilaa ei auta yhtään se, että kaivelee toisesta tai itsestään, tai parisuhteestaan esiin koko ajan vikoja.
Aloittajan kannattaisi keskittyä puolisossaan, lapsessaan ja ennen kaikkea itsessään positiivisiin asioihin ja hyväksyä se fakta, että parisuhteessa ei koko ajan ole niitä maailmaa mullistavia juttuja menossa.
Joskus puheenaiheet ovat arkisia ja maanläheisiä, joskus ei jaksa puhua mitään, monesti ei olla fyysisesti eikä henkisesti samaan aikaan samalla levelillä.
Silti ne ihmiset yhä rakastaa toisiaan.
Parisuhde on pitkän matkan juoksu, jopa koko aikuiselämän mittainen. Vuosiin ja vuosikymmeniin mahtuu nousuja ja laskuja, tappavan tasaista tallaamista, hyvää ja huonoa. Ei kannata heittää parisuhdetta hukkaan.
Harva meistä haluaa olla iho ihoa vasten sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei enää edes jaksa keskustella säästä.
Mutta hienoa että teitäkin löytyy, on varmasti mahtavaa ettei tarvitse olla puolison kanssa yhtään mitään yhteistä!
Menkää alkuun vaikka tekemään jotakin, missä on muutakin tekemistä, kuin puhuminen. Eiköhän puhumaan voi saada vain puhumalla. Kokeilee eri taktiikoita ja kysymyksiä, kunnes saa vastauksia. Vähitellen syvempään. Ja koittaa puhua usein, jotta kynnys madaltuu, eikä tule yhtäkkiä puun takaa jotakin syvällisempää kysymystä
Ei se oikein pidemmän päälle auta että yksi koittaa pälättää, jos toinen ei vaan millään lähde juttuun mukaan.
Niin se elämä kuljettaa, miehenä olen kokenut vastaavaa puolison osalta.
Kokemuksii voi skriivata mut tääl ei kannata neuvoi kysellä, ihmiset kun on kaikki yksilöitä, kahta samanlaista ei oo.