Junioripesis ja palkittu pelinjohtaja

on turha tietysti syyllistää kaikkia valmentajia mutta aivan yhtä turhaa on luoda kuvaa valmentajista minään pyyteettöminä hyväntekijöinä.

tasapuolinen peluutus on helppo homma kun asia tehdään täysin avoimesti ja läpinäkyvästi ts. valmentajille käyttöön peluutuspäiväkirja joka tarjotaan erikseen pyytämättä vanhempien käteen katsottavaksi ja kommentoitavaksi. monet vanhempien purnaukset ovat varmasti vain tietämättömyyttä ja kuvittelua, mutta eivät kaikki. tämä tietämättömyys on helppo oikaista, jos on näyttää mustaa valkoisella.

Minä olen omin korvin kuullut kahden valmentajan keskustelevan siitä kuinka vanhemmat nurisevat peluuttamisesta. toinen valmentajista sanoi asian suoraan jotenkin näin: "ei se niin hääviä ole vetää tuollaisia pikkupoikia koko kesä ja talvi. kyllä siinä silloin on oikeus vähän antaa omalle pojalle enemmän peliaikaa kuin muille."

eihän tuossa asiassa mitään olisikaan, mutta kyseinen valmentaja unohtaa tekevänsä seuratyötä. seuratyö ei ole mitään oman jälkikasvun etujen ajamista vaan pesäpalloseuran etujen ajamista. omia lapsia saa kyllä valmentajakin vapaa-aikana kehittää ja opastaa mielin määrin, mutta kun kyseessä on pesäpalloseuran juniorijoukkueen harjoitukset tai ottelut, niin siinä kehitetään pesäpalloseuran junioreita. Pesäpalloseuran etu ei ole se että valmentajien lapset kehittyvät vaan se että mahdollisimman moni ringissä olevista kehittyy.

tuosta tasapuolisesta peluuttamisesta vielä. läheskään kaikissa junioriotteluissa ei arvota lyöntinumeroita vaikka näin sanotaan ymmärtääkseni säännöissä. Olen kuullut erään valmentajan perustelevan sitä, ettei lyöntinumeroita arvota näin: "ihan turhaa ajanhaaskausta. tärkeintä on että kaikki saavat pelata!" No, sama valmentaja peluuttaa sitten miltei kaikissa otteluissa omaa lastansa numerolla 1. ei varmaankaan vahingossa vaan varmistaakseen lapselleen mahdollisimman paljon lyöntivuoroja ottelun aikana. Ei siinä kyllä lyöntivuorojen arpominen ajanhaaskuun takia jää tekemättä.

Eikä tasapuolinen peluuttaminen tietenkään ole vain lyöntinumeroihin liittyvä ongelma. pesäpallossa on ulkopelikin. peluutuspäiväkirjassa voisi hyvin näkyä, kuinka monesti kukin pelaaja on ollut vaikka kopparina, pesävahtina, siepparina tms. junioripeleissä näillä paikoilla saadaan aivan eri määrä oppia pesäpallon pelaamisesta. jossain g-junnuissa koppareilla ei ole juuri mitään tekemistä ottelun aikana. siepparilla, ykkösvahdilla ja lukkarilla sen sijaan vaikka kuinka paljon.

Eivät nämä asiat helppoja ole. Ei valmentajan oma lapsi tietenkään saa kärsiäkään siitä että isä tai äiti on valmentaja. Mutta valmentajien täytyisi ymmärtää tämä ongelma oikealla tavalla. Vanhemmat haluavat lapsilleen vain oikeudenmukaisen kohtelun. Eivät he ole vaatimassa lapsilleen mitään erioikeuksia, ainoastaan sen, mitä muutkin saavat. Millään pesäpalloseuralla ei minun mielestäni ole varaa menettää yhtäkään junioria sen takia, että vanhemmat kyllästyvät epäoikeudenmukaiseen toimintaan ja vetävät lapsensa pois muiden jaloista pyörimästä. tiedän kyllä tätä tapahtuvan paljon. todellinen syy lapsen lopettamiseen ei välttämättä koskaan edes tule ulkopuolisten tietoon. vanhempia vain kyllästyttää katsoa kaksinaamaista touhua ja järjestävät lapsilleen harrastuksen jossa tällaisia lieveilmiöitä ei tarvitse katsella.

Se valmentajan oma lapsi saattaa olla juuri se ensimmäinen c-poika tai c-tyttö, joka lopettaa lajin 15-vuotiaana. Mitä hyötyä pesäpalloseuralle oli siitä, että hänelle tarjottiin vuosikaudet ylimääräistä peliaikaa muiden kustannuksella? se, että isä tai äiti on ollut kova pesäpalloilija ja myöhemmin valmentaja ei todellakaan ole mikään tae lapsen tulevasta menestyksestä. kyllä sen ovat saaneet pettymyksekseen nähdä kymmenet entiset tähtipelaajat

Kyllä tämä on suuri vääryys. Aika usein valmentajille tulee väärinkäsitys siitä, mikä heidän tehtävänsä on. Heidän tehtävänsä ei ole saada voittavia juniorijoukkueita vaan tuottaa paljon osaavia pelaajia. Seurahan ei käytännössä hyödy mitään siitä, paljonko sillä on juniorimitaleita.

Väitän, että melkein kuka tahansa pesisvalmennuksessa mukana oleva saa valmennettua joukkueen joka voittaa mitaleita jos hän peluuttaa vain parhaita. Se ei ole yhtään mikään ansio. Se sen sijaan on, että valmentaja pystyy valmentamaan suuren joukon hyviä pelaajia. Tällä parhaiden peluuttamisella yleensä kehittyvät vain muutamat pelaajat. Kyllä se on nähty ainakin meidän seurassamme.

Kaikki juniorit ja heidän vanhempansa kuitenkin (luultavasti) ovat maksaneet samat pelaajamaksut ja osallistuneet samalla lailla talkoisiin ja joukkueen kyydityksiin. Kaikilla on oikeus saada sama peliaika ja näyttömahdollisuus. Monet pelinjohtajat yrittävät sahata vanhempia silmiin sillä, että hokevat että "meillä kyllä kaikki saavat pelata" tai "jokerin hommakin on tärkeä". Kyllä lapsi ja hänen vanhempansa huomaavat, mikä on totta ja mikä ei. Eivätpä taida valmentajien omat lapset yleensä niitä eniten jokerikomennuksia saaneita olla? Naurettavinta on se, että nämä sivussa istuttajat lausuvat aika usein nämä maagiset sanat: "pelaamalla sitä oppii parhaiten".

Eikä se peluuttaminen ole tasapuolista silloinkaan, kun lapset ovat kentällä. Tietyille pelaajille ei koskaan heitetä palloa ja heidät asetetaan sopivasti kuolleisiin kulmiin pelaamaan niin että heille tulisi mahdollisimman vähän tilaisuuksia saada edes yrittää joskus palloa kiinni pelitilanteessa. Tämä on sitä voitontavoittelua lasten kustannuksella.

Sitten on vielä tämä tyypillinen vastaveto: "tulkaa itse tekemään juniorityötä, jos luulette sen olevan vaikeaa". Kyllä olen tehnyt enkä tuntenut tarvetta peluuttaa omaa lastani yhtään sen enempää kuin muitakaan. Peluutuksesta pidettiin kirjaa vuoron tarkkuudella. Siis ei pelkästään ottelun, jakson, tai vuoroparin tarkkuudella. Vaan vuoron. Jokaisesta pelaajasta on kirjanpidossa tieto, montako sisävuoroa ja ulkovuoroa hän kesän aikana pelasi. Eihän se ihan tasan mennyt, mutta ei se ole tarkoituskaan. Tärkeintä on se, että tavoittelee sitä. Ei ole liian vaikea asia, jos yhtään sitä haluaa.