Yksinäisyys...??

Mene sellaiseen perheeseen jossa sinut otetaan perheenjäseneksi eikä työntekijänä, joka mielellään saa olla poissa jaloista klo 17 jälkeen. Tämän saa selville ihan kyselemällä perheeltä millaisen au pairin he haluavat.

Suosittelen suomalaisia perheitä jotka ovat ulkomailla - muuten saattaa ruveta tuntumaan vankilarangaistukselta puolen vuoden jälkeen...

Joo...väkisinki sitä välillä tunsi ittensä yksinäiseksi. Mutta se on vaan ajoittaista. Mutta se autto ku soitti kotiin:)

Suhteet perheen vanhempiin oli tosi hyvät..juteltiin ihan kaikesta mahdollisesta. Ne jopa pakotti mut puhumaan jos näki ettei kaikki ollu hyvin. Ensin tuntu oudolta, mutta siihenki tottu. parempi että sai asiat sanottua!!

Lapset tykkäs ihan hirveesti..olihan ne ihan söpöjä. Välillä vaan tuntu ettei millään jaksa..ei se mitään kevyttä hommaa ollu.

Kavereita sain sain suomalaisista ja muun maalaisista au-paireista..paikallisiin poikiin:) oli todella helppo tutustua..niistä sai tosi hyviä kavereita..biletystä ja muuta mukavaa.

Kyllä kaikkeen tottuu..ei vaan kannata odottaa että heti jonku kaverin saa..aikaa saattaa mennä muutama viikko.. ja itse kannattaa olla aktiivinen:)

Tsemppiä!

Hei! Suomesta lahtiessani au pairiksi olin jo tottunut, ettei kamut oo ymparilla kun ne kaikista tarkeimmat lahti opiskeleen ja toihin muualle paljon ennen lahtoani. No kumminkin paatin, etta hankin taalta kavereita(pakko etta pysyy jarissaan). Nyt on mennyt 3 kuukautta ja vasta viime viikonloppuna tutustuin yhteen tosi kivaan tyttoon. Tottakai se riippuu ihan ihmisesta kuinka seurallinen ja meneva on. Itse olen noita molempia, mutta huomasin taalla ollessani, etta ei se niin helppoo taalla uudessa maassa uusien ihmisten ymparilla oo olla sama kuin kotona. Kyllahan ma aitia kaipaan ja tottakai kavereitanikin, mutta kun muistaa sen, etta sitten kun paasee kotiin, on tuhat kertaa rikkaampi kokemuksien ja muitten asiotten takia=) Ja tama reissu on myos itsensa tutkiskelua ja varmasti voi tulevaisuudessa olla ylpea kaikista niista asioista mista on selvinnyt ihan yksinaan. Olen laheinen "aitin" kanssa, mutta kertaakaan han ei ole kysynyt milta musta tuntuu. Mika on vahan hassua kun han muuten on hirvean positiivinen ja mukava ihminen. Han on varmaan tottunut, etta au pairi(olen numero 5) kertoo itse jos jokin on vikana."Isa" taas kysyi monestikkin tullessani, etta miten jakselen. Taalla ei ole hirmusesti au paireja, etta paikalliset on mun ainoa sosiaalinen kontakti, mika ei haittaa koska ovat porisevaa sakkia. Jos on ujo ja ei uskalla jutella vieraille niin sillon kylla varmasti tuntee isoa yksinaisyytta. Itsestaanhan se on kiinni jos kavereita meinaa hankkia tai edes juttu seuraa=) Ja kieli taito on meilla kaikilla erilainen ja se kannattaa muistaa. Ei kannata hapeilla jos ei osaa taydellista kielta tai menee hi ja she sekaisin niinkuin minullakin(vaikka puhun aika hyvaa englantia)=). Itse mietin monesti, etta kylla kai ne kattoo mua silmat kierossa kun yrittaa etsia kavereita=) Mutta kaveri johon vasta tutustuin on halukas mun kanssa viettaan aikaa, etta hyvalta nayttaa=) Ikavaani sain tietenkin helpotusta kun soitti aitille ja sitten tietokoneella juttelin chatissa esim. jonkun kanssa joka oli oulusta(mista mina kotoisin). Se toi jotakin hassua helpotusta=) Lapset ei oo ikina ajanu mua hulluksi tai en oo kertaakaan ajatellu, etta he ovat inhottavia. Tuntuu, etta he ovat mulle kuin pikkuveljia joita mulle ei koskaan suotu=) Kaikista hyvista asioista huolimatta mietin yks paiva tosissaan, etta jokaisella tietenkin tapansa ittiaan kiduttaa. Olen pari paivaa tuntenut isoa ikavaa kotiin. Mutta kun pysyy positiivisena, paasen suomeen reilun kuukauden paasta ja se menee hirmu akkia=) Jaksaa sen avulla pysya iloisena. Kannattaa miettia onko sulla asioita mista et ihan tosissaan halua luopua. Koska puolkin vuotta on pitka aika olla onneton, jos voisi viettaa senkin ajan onnellisena=)