Alan olemaan kohta jo ihan neuvoton. Miesytäväni kanssa on muuten kaikki hyvin, mutta yhdessäolon iloa ja onnea varjostaa se, että mies ärsyyntyy jatkuvasti jostain ja milloin mistäkin, oli se sitten pieni tai iso asia. Häntä tuntuu vituttavan suunnilleen kaikki ja jatkuvasti hän sanoo jostain minulle ilkeästi ja tökerösti. Yleensä todellakin ihan aiheetta.
Anteeksi kyllä aina pyydetään, kun aihetta on ja hän yrittää usein hyvitellä. Mutta minulla on nykyään usein niin paha mieli ja olla AINA, koska en vaan enää jaksa ainaista kinastelua joka hemmetin asiasta ja sitä että MUSTA tuntuu välillä, että olin miten päin tahansa tai tein niin tai näin, niin siitä on AINA jotain sanomista..
Ei tunnu niin kivalta aina edes ajatuskaan siitä, että vietettäisi aikaa yhdessä ylipäänsä. Emme siis asu yhdessä..mutta en tosiaan oikeen enää ymmärrä mikä tässä hommassa mättää.
Asioista on kyllä puhuttu. Mutta mulla on välillä sellainen olo, etten jaksa kohta enää edes yrittää panostaa koko suhteeseen kun mikään ei tunnu koskaan olevan hyvin.
Miten te olette selvinneet?
Anteeksi kyllä aina pyydetään, kun aihetta on ja hän yrittää usein hyvitellä. Mutta minulla on nykyään usein niin paha mieli ja olla AINA, koska en vaan enää jaksa ainaista kinastelua joka hemmetin asiasta ja sitä että MUSTA tuntuu välillä, että olin miten päin tahansa tai tein niin tai näin, niin siitä on AINA jotain sanomista..
Ei tunnu niin kivalta aina edes ajatuskaan siitä, että vietettäisi aikaa yhdessä ylipäänsä. Emme siis asu yhdessä..mutta en tosiaan oikeen enää ymmärrä mikä tässä hommassa mättää.
Asioista on kyllä puhuttu. Mutta mulla on välillä sellainen olo, etten jaksa kohta enää edes yrittää panostaa koko suhteeseen kun mikään ei tunnu koskaan olevan hyvin.
Miten te olette selvinneet?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ota selvää, onko miehesi suvussa mielenterveyshäiriöitä kenenkään tiedossa. Ne voivat oireilla noin. Jos on, tee pesäero. Psykoosi voi johtaa vaikka surmatöihin.
No ei nyt sentään mitään tuommoista ole..
Jos saisi ihan rakentavia ideoita ja ajatuksia, kiitos.
No huh, nytpä liippasi pelottavan läheltä. Jos nimesi alkaa M-kirjaimella, seurustelet exäni kanssa. :) No toivottavasti et kuitenkaan.
Minulla on kokemuksia samanlaisesta miehestä, ja hänen kohdallaan käyttäytyminen johtui siitä, ettei hän mielestään tarkoittanut mitään pahaa naljailullaan, joten ei siitä voi loukkaantua, varsinkin jos on jo pyydetty anteeksi ja hyvitelty. Lisäksi hänellä omasta mielestään vaan oli hiukan lyhyt pinna - mikä siis on totta - ja se vaan piti hyväksyä koska se nyt vaan oli hänen luonteensa. Aikani koitin selvittää että ei toiselle voi sanoa mitä sylki suuhun tuo sen takia että itse vaan sattuu kiivastumaan pikkuasioista, mutta eipä mennyt viesti perille ja erohan siitä tuli.
kuulostaa tutulta. Mun miehellä on välillä samoja ongelmia. Kun sille huomauttaa niistä, niin mies häviää samantien pois. Ja kun tulee takaisin on taas anteeksipyytelyä (hyvä niin) Ja kuin se ei olis mitään sellaista sanonut mistä pitäisi loukkaantua.... NE Miehet.
Ota nyt vaan vakavasti.Noi on pahan stressin oireita.Olen itse samanlainen ja siitä lääkärillä käynyt.Kannattaa nyt vaan puhua(tai koittaa tosi kovasti)siitä että mikä sitä miestä painaa.Paha olo on selvästi.Ja suhunhan se sen purkaa!!!
vain, että eihän miehen ja naisen välisen suhteen pidä olla KÄRSIMYSTÄ, vaan ihan muuta. En suostuisi kuuntelemaan ja kärsimään. Mieluummin yksi ja ah mikä rauha elämässä.
Kuulostaa aika tutulta, mutta toiseen suuntaan. Minä olen se joka yleensä ärsyyntyy, minulla on vain paljon kierompi tapa osoittaa se. Hyvin harvoin naputan mistään, ärsyyntyneenä en nimenomaan puhu mitään. Kun ne asiat joista ärsyyntyy tuntuu sanottuna niin pieniltä ja naurettavilta, mutta kaikki yhteen kasattuna oikealla hetkellä on joskus liikaa.
Mistä sitten ärsyynnyn? Pikkuhiljaa on lisääntynyt ärsytys siitä, että meidän parisuhteessa mies on se, joka käy töissä, ja jolla ei ole ikinä rahaa. Elämme siis viikonloput (jolloin näemme) minun opiskelijan tuloillani, ellemme ole miehen vanhempien luona käymässä. Tähän lisättynä avonainen leipäpussi joka kerran kun sieltä otetaan pari palaa leipää, juusto- ja levitepaketit levällään jääkaapissa, pyyhkeitä käytössä miljoona, ruoka häviää jääkaapista rääppimällä ennen kuin ehtii laittaa kunnon ruokaa, aamukahvin keitto minun toimestani sen jälkeen kun olen ehtinyt nukkua kolme tuntia kouluhommien takia, musiikin soitto kovaa, vaikka tietää, että kämpässä on ohuet seinät, vaatteet, kaljapullot ja roskat levällään kämpässä kuin ellun kanat ja suunnitelmat siitä, miten vappuna vedetään ihan _kunnon_ kännit...
Jokainen listan asioista aivan äärettömän typerä ja vähäpätöinen yksinään. Ja kun mies osaa toisaalta olla aivan uskomattoman ihanakin, rahaa palaa (silloin kun sitä hetken aikaa on) myös minun hemmotteluuni, eikä todellakaan pihtaile, aamukahvi tulee tarjoiltuna sänkyyn myös toisen toimesta, auttaa siivouksessa kun kerran pyytää, laittaa ruokaa ja tiskaakin, hieroo selkää, käy ostamassa oma-aloitteisesti suklaata, kun tietää miten sitä himoitsen..:) Siinä sitten taistelee itsensä kanssa, kun tietää, että on aivan älytöntä ärsyyntyä, mutta ei mahda itselleen mitään pienten asioiden vahvistaessa toisiaan ja mittasuhteiden vääristyessä.
Miten hyvin olette molemmat tottuneet "omaan elämäänne"? Meillä ehkä ongelmia aiheuttaa se, että olen tottunut elämään yksin (nykyinen poikaystävä ensimmäinen vakavampi), omien tottumusteni mukaan. Olen varsin pihistä perheestä, ja väkistenkin on tavat jossain määrin tarttuneet. Niin paljon kuin olen niistä yrittänytkin opetella pois (ja monessa asiassa onnistunutkin). Poikaystävälläni tilanne on täysin päinvastoin, tuskin koskaan säästänyt senttiäkään. Kumman puolella liene ongelma, en tiedä, mutta tottumukset eivät joka tapauksessa käy yksiin. Tästä johtuvat luultavasti monet muutkin ärsytyksen aiheet.
Pitkällisen alkupuheen jälkeen (..:)) siis sinulle vinkkinä, että kannattaa seurata mistä miesystäväsi sinulle ärsyyntyy. Vaikka se sinusta tuntuisikin täysin aiheettomalta, ja miestystävästäsikin loppujen lopuksi, niin paljolta säästytään kun vaan osaa ottaa toisen mielipiteet huomioon, niissä kaikkein pienimmissäkin asioissa. Tämän täytyy tietysti toimia molemmista suunnista, sinä et voi olla ainut joka tekee kompromisseja. Teillä tilanne on sentään hyvä, jos osataan anteeksi pyytää. Siitä on helppo jatkaa..
Meillä tilannetta omalla tavallaan helpottaakin se, että elämme tällä hetkellä kaukosuhteessa, joten pienet ärsytyksenaiheet pääsevät välillä lientymään. Ja ikävöidessään kumminkin vaan ajattelee niitä toisen hyviä puolia. Miten usein näette, olisiko välillä hyväksi pitää hieman etäisyyttä? Kenen tahansa naama alkaa ärsyttää, jos sitä katselee kakskytneljäseitsemän.
En tiedä auttoiko kirjoitukseni mitään, mutta ainakin yritin antaa näkökulman myös toisen osapuolen suunnalta. Kun kaksihan siihen joka tapauksessa tarvitaan, ei kukaan ihan turhasta ärsyynny (vaikka melkein ehkä..:), toiset toki helpommin kuin toiset.
Hyvää kevättä!
Empä ole yksin ukonrähjäni kanssa.Kuitenkin sen päättömyyksia jaksan kun sitä niin kovin kuitenkin rakastan...
Minulla takana yli kymmen vuoden suhde mieheen, joka oli perusluonteeltaan erittäin negatiivinen (tämä minun mielipiteeni, mies näki asian toisin..)ja kaikesta piti aina sanoa ja huomauttaa. Minä en hänen mielestään koskaan osannut tehdä mitään oikein tai kunnolla.. tosin harvoin kukaan muukaan osasi hänen mielestään tehdä asioita "oikein". Miksi siis piti niinkin kauan jatkaa "huonossa suhteessa" ? Suhde oli alkuun erittäin intohimoinen ja ihana, toimiva ja hyvä. Kyllä, hän tuntui olevan elämäni mies,osasi olla todella hurmaava, kunnes elämän realiteetit painoivat ja arjen sietokykyerot näyttivät vaikuttavan meihin täysin erilailla.Itse yritin olla kannustava (olen aina itsekin koulun ja opintojen ohessa tehnyt myös töitä, tienannut omat rahani, jotka olivat myös puolisoni rahoja) ja kun toisella oli vaikeaa (perheen sisäiset ongelmat, työttömyyttä yms.) lohdutin, kannustin ja tuin. Kun itse sitten jouduin onnettomuuteen, jonka seurauksena vuodelepoon pitkäksi aikaa, sain todeta ikävikseni, ettei tuo rakastamani mies piitannut minusta pätkääkään..tuntui vain menevän entistä enemmän omia menojaan.. Tai siltä se tuntui, oikeammin hän ei kyennyt/osannut käsittelemään tunteitaan ollenkaan,(tähän päädyin pitkien pohdintojen ja keskustelujen jälkeen) ei pystynyt hallitsemaan tilannetta ja kaikki hänen tuntemansa ahdistus purkautui entistä pahempana minun mollaamisenani ja niimpä minä en vain jaksanut enää! kasvoin kunnioittamaan itseäni ihmisenä ja sain takaisin terveen itsekuunnioitukseni enkä suostununut enää olemaan toisen kynnysmattona.
Tästä seurauksena ero, vaikka kipeää se tekikin! Toista ihmistä ei pysty muuttamaan, ja täytyy todeta, että vaikka itse tosiaan yritin ymmärtää pitkään, niin hajotin vain oman itsetuntoni ja kadotin iloisen itseni, enkä siis enää edes voinut olla hyvä puoliso! eikä sellaista täydy todellakaan sietää, eli siis mitä tällä halusin sanoa on se, että joidenkin perusluonne vain sattuu olemaan negatiivinen ja ikävät asiat puretaan muihin, kun itse ollaan kyvyttömiä käsittelemään aikuisen tavoin asioita/ongelmia. Jos on valmis moista käyttäytymistä katselemaan, niin siitä vaan, muutokseen en usko, tosin ainahan kannattaa yrittää, mutta ei loputtomiin!
Johonkin on se stoppi laitettava, jottei ihan kadota omaa itseään! Tämä siis oma tarinani :) Nykyisin elän tasapainoisessa parisuhteessa ja olen onnistunut rakentamaan hyvän ystäväsuhteen ex-mieheeni, hassua mutta totta ja kaikille osapuolille sopiva juttu.
tiedän kokemuksesta kyseiset raivokohtaukset ja syytökset kun mikään ei ole hyvin....yleensä ne johtuvat vakavasta stressistä ja henkisestä pahasta olosta...no mä koitin auttaa mut työnnettiin pois...jätti mut. et voi elään kenenkään muun puolesta,vaikka on hirveeetä katsoa vierestä kun toinen kärsii...ehdotin juttelun ihmisten kanssa yhdessä tai yksikseen,mut ei suostunut terapiaan,sano vaan pidänkö häntä muka hulluna,kuinka hänen työnsä käy ja asunnon ja muuta...olen huomannu kun olen päässyt suhteesta eroon et itselläni on parempi olo,pystyn henkittään paremmin kun ei tarvi varoa koko ajan mitä sanoo ja astuu...sääliksi käy miestä,en tie milloin tajuaa tilanteensa,vasta silloin kun vakavasti sairastuu masenukseen....kaikin hauskinta tässä on se että hänen isänsä on lääkäri joka ei nää poikansa olo tilaansa...tai haluuako sitten olla näkemättä vai mitä..mutta toivon jokin herättää kyseisen miehen kumminkin niin tärkeä mulle vieläkin!!!