Onko kukaan muu tässä maailmassa avioeronnut nuorena? Onko kukaan muu tässä maailmassa eronnut lyhyen ajan jälkeen avioliiton solmimisesta?
Olen 25-vuotias, muutaman vuoden naimisissa ollut nainen, ja koen tehneeni ison virheen. Persoonallisuuteni on muuttunut, olen ahdistunut, ihastun lakkaamatta toisiin miehiin ja on vain niin paha olla. Tunnen itseni epäonnistujaksi, ja sitähän minä kieltämättä olenkin.
Meillä ei ole vielä lapsiakaan, joten ajattelin, että nyt vain on lähdettävä.
Olisi mukavaa kuulla ihmisten, erityisesti nuorena eronneiden kokemuksia siitä, kuinka elämä jatkuu eron jälkeen.
Olen 25-vuotias, muutaman vuoden naimisissa ollut nainen, ja koen tehneeni ison virheen. Persoonallisuuteni on muuttunut, olen ahdistunut, ihastun lakkaamatta toisiin miehiin ja on vain niin paha olla. Tunnen itseni epäonnistujaksi, ja sitähän minä kieltämättä olenkin.
Meillä ei ole vielä lapsiakaan, joten ajattelin, että nyt vain on lähdettävä.
Olisi mukavaa kuulla ihmisten, erityisesti nuorena eronneiden kokemuksia siitä, kuinka elämä jatkuu eron jälkeen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
...on nuorena eronneita!! Tuo kirjoituksesi olisi voinut olla omani, tosin en ole naimisissa. 10 vuotta suhdetta silti takana ja nyt itku silmässä.. ei tunnukaan enää hyvältä / oikealta. Harkinnassa on vielä mikä on lopullinen päätös.. muttei hyvältä näytä...
Olenkin miettinyt, että tuleeko palstalle tällaista aihetta, mutta en ole itse saanut aikaiseksi aloittaa keskustelua. Uskon, että jokainen avioero on riipaiseva, mutta usein tuntuu, että kun lapsia ei ole, ajatellaan, että ero olisi jotenkin helppo.
Itse olen sinua vuoden vanhempi ja myös ollut vasta muutaman vuoden naimisissa. Tiedä sitten, onko tämä aikaista kolmenkympin kriisiä vai mitä. Mutta olen hyvin ahdistunut ja mietin, elänkö nyt muka ihmisen kanssa, jonka kanssa haluan olla loppuelämäni. Epäonnistujaksi tunnen minäkin itseni, eihän tämän näin pitänyt mennä. Tunteet olivat alttarilla aivan erilaiset... vai olivatko. Meninkö sittenkin naimisiin väärin ajatuksin, vain koska viihdyimme hyvin yhdessä ja avioliitto kuului asiaan???
Mieheni on hyvä mies, ei juo, ei petä, kohtelee minua pääosin hyvin jne. Mikä sitten mättää? Haluamme tällä hetkellä niin erilaisia asioita ja olemme aika erilaisia, hän tiukempi, minä spontaani ja rennompi elämässä muutenkin. Minulla menojalkaa vipattaa aivan kauheasti, enhän koskaan ole oikeastaan ollut sinkku, toisaalta, en minä muitakaan miehiä nyt etsi/halua. Nyt tekisi kuitenkin mieli maistaa elämää ihan omin ehdoin, taipumatta aina toisen tahtoon.
Vuoden verran olen tässä ahdistavassa olossa elänyt, enkä ole oikein osannut miehellenikään tunteistani kertoa, vaikka pitäisikin. Mieheni on kyllä hyvä ystäväni, mutta mitään vetoa en häntä kohtaan ole tuntenut aikoihin. En tiedä... olen ajatellut näitä asioita liian pitkään, lopputulokseen en ole vieläkään päässyt.
En haluaisi luovuttaa, joten yritän vielä, ehkä toisenkin vuoden. En haluaisi myöskään loukata miestäni, hän kuitenkin rakastaa minua ja kyllä minäkin häntä, omalla tavallani. Katsotaan minne elämä kuljettaa.
Tulipahan selitys, mutta tätä tunnetta on joskus hyvä purkaa. Tsemppiä sinulle ap, älä tee mitään hätiköityä!
Tulipa erikoinen tunne, aivan kuin olisin käynyt kirjoittamassa tekstisi! Kuin kopio omasta tilanteestani vielä kuukausi sitten. Jatkuvasti epävarma olo siitä, onko kaikki sittenkään niin kuin on toivonut. Mentiinkö naimisiin vain, koska kihlauksen jälkeen "kuuluu" jossain vaiheessa mennä ja kaikki muutenkin ihan ok?
Pitkään aikaan (lue n. 3 vuoteen) en ole miestäni halunnut, en sen puoleen ole kokenut vetoa keneenkään muuhunkaan. Onneksi, kai.
Tilanteet kuitenkin muuttuvat. Nyt olen ottanut sen "ratkaisevan askeleen", tiedä sitten mihin suuntaan, mutta olen ihastunut. Paljon. Mieheni hyvään kaveriin (onneksi sinkku). Ja tunne on molemminpuolinen. Nyt vaihdamme salaa pitkiä katseita, järjestämme yhteistä aikaa kuin vahingossa ja pahoittelemme elämän kulkua. Molemmat toivomme, että elämäntilanteemme olisi aivan toinen.
Kaikkein ihmeellisintä on se, että minulla ei ole huonoa omaa tuntoa mistään mitä olen tehnyt miestäni kohtaan. Enemmän tunnen surua siitä, kuinka epäreilu olen ihastustani kohtaan, hän joutuu jättämään minut joka ilta mieheni viereen.
Olin kuvitellut, että sellainen ihminen, joka pettää puolisoaan kieriskelee tuskaisena, ja voi pahoin, mutta miksi ihmeessä en tunne niin?
Aika näyttää, mitä tässä tapahtuu... Aurinkoista kevättä minunkin puolestani teille kaikille!
Oletko varma että tuntemuksesi liittyvät puolisoosi tai avioliittoon.
Voisiko kyseessä olla henkilökohtainen kriisisi jota avioero ei välttämättä helpotakkaan.
Elämässä tulee aikoja, jolloin menee huonosti ja kaikki maistuu puulta, mutta ei elämä aina olekaan hauskaa vaikka eläisit yksin, kaksin tai kolmisin. Parisuhdekin muuttuu sitä mukaa kun puolisot kehittyy ihmisinä.
Kaikissa parisuhteissa on omat ongelmansa eikä täydellisiä ihmisiä tai parisuhteita ole.
Kyse onkin siitä, voitteko kasvaa ja kehittyä yhdessä. Toisianne tukien ja ymmärtäen.
Toivottavasti päädyt sinulle oikeaan ratkaisuun,
kaikkea hyvää ja aurinkoista kevättä.
Joo-o, 9 vuoden jälkeen (4 v ehti tulla täyteen naimisissa) erottiin, toka vaihe astuu voimaan ihan näinä päivinä. Homma meni ihan väärään suuntaan, ja kun lopetin viime niksinä e-pillerit vuosien haluttomuuden jälkeen, heräsin kuin sumusta: voiko meillä mennä näin huonosti. Siinä sitten loppukesä kitkutettiin ja ihmeteltiin, ja muutin marraskuun alussa yhteisestä kodista pois, mies jäi sinne. Välillä harmittaa ja ikävä on, mutta ei siitä olisi enää mitään tullut. Paree näin vaikka onkin kamalan huono omatunto ja epäonnistunut olo. Kyllä tämä tästä kuule vielä. Aurinkokin paistaa, vaikkei sitä näy :)
Ma oon kans 29v ja aikeissa erota. Olemme olleet 2v naimisissa ja minusta tuntuu etta mitta on nyt taynna. Mies on sinallaan hyva ettei juo, peta ja ole vakivaltainen mutta ei kylla sitten tee muutakaan. Ei puhu eika pussaa. Seksia on enaa ehka kerran 4kk ja kun kysyn mika on niin 'en tieda'. Tata on jatkunut nyt reilu vuosi. Kallonkutistajalla on kayty - mies ei enaa halua. Ennen suunniteltiin lapsia ja muita mutta enaa mies ei halua lapsia - ei siina en minakaan tahan tilanteeseen. Mutta olen yrittanyt! Yrittanyt olla hyva vaimo, rakastaja ja kaveri mutta ei. Suhde ei toimi jos vain toinen parista tekee tyota sen eteen. Tuntuu kuin mieheni ei vaan sano suoraan etta haluaa eron vaan elaa nain arsyttamalla ja odottaa etta teen ekan liikkeen. Ja...jos erotaan niin miehelta menee talo ja kaikki. Ne on mun. Joten mikas sen tassa on olla...parempi tossun alla kuin taivasalla. Vaikkei tama tossun alla olekkaan. Ma en vaan jaksais kayda lapi sita kaikkee mut parempi sekin koska en talta suhteelta enaa mitaan saa. Kaikki minulle tarkeat asiat - puhuminen, yhdessaolo, seksi, perheen perustaminen, matkustelu - on miehelle EI. Joten...
Jep, kuulostaa tutulta kuten kai moni tähän kirjottanut laittoi...
Olen kans huomannut itsessäni, persoonassani ja myös elämäntilanteessani (työ, harrastukset ym.) tapahtuneiden muutosten jälkeen että oma mies kiinnostaa tosi vähän. Yhdessä ollaan oltu 8v joista 3v naimisissa. Lapsia ei ole (onneksi)...eikä taloa.
Mieheni on kaikin puolin fiksu, jokainen tuttuni ja sukulaiseni pitää hänestä, eikä hänellä ole ns. pimeää puolta joka tulisi kotona esiin. Ei hakkaa, juo eikä mitenkään käytä hyväksi. On ahkera töissään ja kotitöitäkin tekee kunhan käsken...
Mies on myös mielestäni edelleen hyvännäköinen ja olemme hyviä ystäviä, mutta ehkä silmäni aukenivat kun huomasin tuon tuosta ihastuvani toisiin miehiin... Ja tämä tapahtui ensimmäisen kerran varmaan jo 6v sitten, mutta silloin sen mentyä ohi ajattelin että pikku ihastumiset kuuluvat asiaan.
Nykyään en muuta teekään kuin haaveilen toisista miehistä, olen jopa tehnyt asian mistä en ole todellakaan ylpeä: petin miestäni ollessani kaukana täältä...ja sitä kesti koko viikon ajan... Kyllä, ihastuin kyseiseen mieheen jossain määrin, mutta hän ei ole syy mahdolliseen tulevaan eroomme. En vain yksinkertaisesti jaksa, ei kiinnosta! Järki sanoo että olen hullu jos jätän tuollaisen kultakimpaleen, koska voi olla etten parempaa isää tuleville lapsilleni löytäisi koskaan... Ja tunteet ovat toista mieltä, jos niitä kuuntelisin olisin lempannut hänet jo ainakin vuosi sitten.
Seksiä harrastamme koko ajan vähenevässä määrin ja vaikka se on asteikolla 4-10 jotain 8-9 luokkaa lähes aina, hän ei vaan jaksa kiinnostaa siinä mielessä ja seksiin "ryhtyminen" on minulle jotenkin kauhean iso haaste. Outoa??!!
Nolottaa kun häistä on vasta muutama vuosi ja itse menin vielä kosimaan!
En vain usko että haluan viettää hänen kanssaan loppuelämääni...
Nyt mietin miten hoitaisin asian "kunnialla", kun haluaisin mahdollisimman vähän loukata miestä joka on edelleen hyvä ystäväni ja muutenkin minulle tärkeä...
Voi itku, onko meitä todella täällä näinkin monta tässä tilanteessa, mikä meitä vaivaa? Kinkyassbitch (oiva nimimerkki :-D) kirjoitti juuri omaa tarinaani. Minunkaan miehessäni ei ole periaatteessa mitään vikaa ja mietin myöskin, että tulenko syvästi katumaan, että päästin tuollaisen kultakimpaleen pois käsistäni. Toisaalta, vielä en ole päästänyt enkä aiokaan ihan hetkeen, pakko yrittää, vaikka välillä tuntuu, että lopun alku on käsillä.
Tarinasi oli myöskin noiden ihastumisien ja jopa pettämisenkin osalta kuin omasta tarinastani. Periaatteessa en kyllä hae suhdetta kenenkään muunkaan kanssa... taidan olla todella sekaisin.
Sanotaan, että sitä tajuaa, mitä on ollut vasta kun sen on menettänyt. Mutta miten sitä voi elää, jos ei tunne itseään onnelliseksi. Toisaalta, mitä ihmettä teen, jos todella tajuan mieheni arvon vasta kun olen hänet menettänyt.
Kinky... oletko sinä puhunut asiasta miehesi kanssa? Minä en ole pystynyt, en halua loukata häntä. Toisaalta, sitten minä vasta loukkaankin, jos teen päätöksen hänen kanssaan keskustelematta ja pudotan pommin varoittamatta hänen niskaan.
Elämä on liian vaikeaa tällä hetkellä. Tunnen itseni epäonnistuneeksi paskiaiseksi. Toisaalta teiniksi, joka ei tiedä mitä haluaa. Pitäisi varmaan kasvaa aikuiseksi ja tajuta, miten hyvin asiat ovat. Miksi en kuitenkaan ole onnellinen???
Sama ongelma minullakin, että mieheni on varmasti kaikkien silmissä mukava, ahkera, työnsähoitava ja huolehtiva. Ehkä ylihuolehtivakin. Huomauttelee kaikista minunkin asioistani, aivankuin en itse osaisi tai olisin lapsi. Olen kuitenkin masentunut, surullinen ja ahdistunut hänen seurassaan. Yksi lapsemmekin oli kauan psykiatrisessa sairaalassa ja nykyisinkin poissa kotoa, kun ei kestä ahdistava ilmapiiriä. Toinen lapsi ei halua olla tekemisissä, muuttanut jo kotoa pois, suorastaan uhkailee minua. Nuorempiakin lapsia on ja pohdin olisiko parempi kasvattaa heidät yksin aikuiseksi, että selviäisivät vähemmällä. Nykyään mieheni ei ole väkivaltainen. Joskus oli ja joikin joskus enemmän.
Etsin netistä koko viikonlopun asuntoja ja aion tällä viikolla mennä niitä kyselemään. Suhde on kauan kestänyt ja yhteistä omaisuutta kertynyt, mikä aina hankaloittaa eroamista. Raskasta on.
joo mulla miehenä ihan samat ongelmat yhteistä elämää 14 vuotta.nyt sitten päätin erota oma asunto jo ostettu.meillä on yksi elämä miksi elää onnettomana.