Normaalisti inhoan musiikkikriitikkoja, koska useimmiten heidän ammattinsa on on pahuuden palvelua - musiikin erottamista Jumalasta ja sen redusoimista pelkäksi aistilliseksi nautinnoksi (tyhjää moraalittonta arvorelatismia synnyttävä asenne!). Mutta on kuitenkin joitain musiikkikriitikoksi nimitettyjä henkilöitä, jotka eivät todellisuudessa ansaitse tätä halventavaa ja vastenmielistä nimikettä. Heidän kritiikkinsä perustana ei ole itse musiikki, vaan ihmiset ja yhteiskunta jotka ovat musiikin takana.
Tänään löysin yhden (musiikkikriitikon ikävän leiman kiusaaman) aidosti välittävän miehen, joka on kuin ajatuksiani luettuaan julkaissut väitökseni juurettomien ja Jumalattomien säveltäjien tuhoisista vaikutuksista (kuten ympärileikattu ateisti Schönberg). Hän on Robert Reilly, joka on julkaissut kriittisen kokoelmansa nimellä "Surprised by Beauty: A Listener's Guide to the Recovery of Modern Music.1".
Reillyn musiikin kauneuden ylistyksessä, hänen suurimman kritiikin kohteena on Schönbergin innoittama 12-säveljärjestelmä, jossa Reilly "kutsuu suurinta osaa 1900-luvun puolivälin epämusiikkia seurauksena kristillisen uskonnon menettämisestä" (jolla hän tarkoittaa hengellisen elämän kuolemaa). Hänen mukaan Jumala kuoli musiikissa samaan aikaan kuin Nietzschen Jumala kuoli, ja jatkaa:
(käännösyritys)
"Jumalan kuolema on yhtä suuri ongelma musiikille kuin mitä se on filosofialle. Tonaliteetti, edeltävänä järjestyksen periaatteena äänien maailmassa, toimii samalla tavalla kuin (objektiivinen) moraalinen järjestys. Jos ei ole olemassa edeltävää, selvää järjestystä käsitettävissä ("to fo our and apprehend"), ja josta etsiä sitä mikä on olemassa sen takana-siis se mikä on Luoja-mitä sitten musiikin on tarkoitus ilmaista? Jos ULKOISTA järjestystä ei ole olemassa, niin musiikki romahtaa itseensä ja rappioituu pelkäksi tekniikoiden obsessioksi. Siispä mikä tahansa järjestys asioista (musiikillisista tai muista) jää ainoastaan puhtaasti omavaltaiseksi tai sattumanvaraiseksi."
Reilly "Tonaalisuuden hylkääminen oli myös tuhoisaa säveltämisen praktisella tasolla koska tonaalisuus on musiikin avainrakenne. Tonaliteetti on se mikä antaa musiikille voiman ilmaista liikkumista poispäin tai kohti jonkin jännitteen tai rentouden tilaa, liikkeen tunne joka kulkee läpi sarjan kriisejä ja konflikteja, mitkä sitten voivat tulla päätöslauselmaan. Ilman tonaliteettia, musiikki menettää harmonian ja melodian. Sen rakenteellinen voima romahtaa. "
Luetteltuaan pitkiä esimerkkejä, Reilly kuittaa: "Tämä ei ole muutos tekniikassa; se on sitä että taide korvataan järjestelmällisen melun ideologialla."
, puolustakaa.
Tänään löysin yhden (musiikkikriitikon ikävän leiman kiusaaman) aidosti välittävän miehen, joka on kuin ajatuksiani luettuaan julkaissut väitökseni juurettomien ja Jumalattomien säveltäjien tuhoisista vaikutuksista (kuten ympärileikattu ateisti Schönberg). Hän on Robert Reilly, joka on julkaissut kriittisen kokoelmansa nimellä "Surprised by Beauty: A Listener's Guide to the Recovery of Modern Music.1".
Reillyn musiikin kauneuden ylistyksessä, hänen suurimman kritiikin kohteena on Schönbergin innoittama 12-säveljärjestelmä, jossa Reilly "kutsuu suurinta osaa 1900-luvun puolivälin epämusiikkia seurauksena kristillisen uskonnon menettämisestä" (jolla hän tarkoittaa hengellisen elämän kuolemaa). Hänen mukaan Jumala kuoli musiikissa samaan aikaan kuin Nietzschen Jumala kuoli, ja jatkaa:
(käännösyritys)
"Jumalan kuolema on yhtä suuri ongelma musiikille kuin mitä se on filosofialle. Tonaliteetti, edeltävänä järjestyksen periaatteena äänien maailmassa, toimii samalla tavalla kuin (objektiivinen) moraalinen järjestys. Jos ei ole olemassa edeltävää, selvää järjestystä käsitettävissä ("to fo our and apprehend"), ja josta etsiä sitä mikä on olemassa sen takana-siis se mikä on Luoja-mitä sitten musiikin on tarkoitus ilmaista? Jos ULKOISTA järjestystä ei ole olemassa, niin musiikki romahtaa itseensä ja rappioituu pelkäksi tekniikoiden obsessioksi. Siispä mikä tahansa järjestys asioista (musiikillisista tai muista) jää ainoastaan puhtaasti omavaltaiseksi tai sattumanvaraiseksi."
Reilly "Tonaalisuuden hylkääminen oli myös tuhoisaa säveltämisen praktisella tasolla koska tonaalisuus on musiikin avainrakenne. Tonaliteetti on se mikä antaa musiikille voiman ilmaista liikkumista poispäin tai kohti jonkin jännitteen tai rentouden tilaa, liikkeen tunne joka kulkee läpi sarjan kriisejä ja konflikteja, mitkä sitten voivat tulla päätöslauselmaan. Ilman tonaliteettia, musiikki menettää harmonian ja melodian. Sen rakenteellinen voima romahtaa. "
Luetteltuaan pitkiä esimerkkejä, Reilly kuittaa: "Tämä ei ole muutos tekniikassa; se on sitä että taide korvataan järjestelmällisen melun ideologialla."
, puolustakaa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mistähän noita kirjoitusvirheitä tuppaa tulla noin paljon?
Olen täsmälleen Reillyn linjoilla.
Mitä on tonaalisuus? Missä menee tonaalisen ja atonaalisen raja? Tarkoitatko tonaalisella funktionaalista tonaalisuutta? Onko modaalisuus rappiota?
Olen lukenut otteita ja analyyseja esseestä, en koko teosta itsessään. Minusta hän on samalla linjalla itseni kanssa; oleellisinta ei ole kritisoida itse musiikkia, vaan kritiikki kohdistuu tyhjään moraalittommaan arvorelatismiin musiikin takana; pelkkä tekniikoiden obsessio.
Wagner ei koskaan hylännyt tonaalisuutta, eikä edes Schönberg esim. 1 kamarisinfoniassaan sitä millään tavalla hylännyt. Jos minulta kysytään, niissä esiintyvä tonaalisuus oli sanan varsinaisessa merkityksessä "uusi tonaalisuus", 12-säveltekniikassa sen sijaan ei ollut minkäänlaista tonaalisuutta. Siinä missä aiemmin säveltäjät vain loivat uudet melodian ja harmonian säännöt, 1910-luvulla kiellettiin melodian ja harmonian säännöt. Kahteen viimeiseen kysymykseesi vastaisin: ei ja ei.
"pelkkä tekniikoiden obsessio." Jaa. Ekspressivinen musiikkiko on tekniikan obsessio. Erittäin ilmaisuvoimaista musiikkia.
"12-säveltekniikassa sen sijaan ei ollut minkäänlaista tonaalisuutta". Niin täytyy vieläkin kysyä, että mitä se tonaalisuus sitten on? Väitänpä, ettet pystyy kuulemalla erottamaan milloin teos on atonaalinen, milloin dodekafoninen. Atonaalisessa musiikki on ei-tonaalista, ei funktionaalista tonaalisuutta sisältävää. Dodekafonisissa teoksissa on useimmiten sävelkeskiöitä eli hierarkiaa. On väärin kuvitella, ettei atonaalisessa musiikissa olisi eri sävelten välillä arvojärjestystä ja jännitteitä.
"Siinä missä aiemmin säveltäjät vain loivat uudet melodian ja harmonian säännöt, 1910-luvulla kiellettiin melodian ja harmonian säännöt." Tuo on täyttä roskaa! Mihin tuommoinen väite perustuu? Kaikki Schönbergin teokset, atonaaliset ja tonaaliset, ovat pelkkää melodiaa ja harmoniasääntöä. Ei mitään sääntöjä kielletty, ne kehittyivät ja muutuivat. Jos satut tietämään S. on tehnyt oppikirjojakin näistä aiheista. Että ihan mielenkiintoisia väitteitä sinulla. Kannattaisi ehkä vähän tietää jostain jotain, niin sanomisillasi olisi hiukan painoarvoakin. Ei voi kritisoida musiikkia eikä asioita musiikin takana, jos ei tiedä tuon enempää aiheesta. Menepä kotiin tutkimaan nuotteja.
Ja minkä takia modaalisuus ei ole rappiota?
Dodekafonisessa, eli Stravinskyn termeissä "antitonalisessa" musiikissa ei ole tonaalista hierarkiaa, toisin kuin "vapaata" atonaliteettia hyödyntävä musiikki ennen 1910-lukua. En ole ainakaan tässä vaiheessa täysin sulattanut Reillyn kaikkia väitteitä mitä koskee tonaliteettiin, mutta hänen Jumalan liittäminen musiikkiin kiehtoo minua.
"Jaa. Ekspressivinen musiikkiko on tekniikan obsessio. Erittäin ilmaisuvoimaista musiikkia."
Tekniikoiden obsessioksi kutsuminen oli Reillyn tekstiä, ei minun, vaikka olen kyllä samaa mieltä. Tarkoitatko ekspressiivisellä ekspressionismia vai pelkästään ilmaisuvoimaa? Kyllähän dodekafoonisessa musiikissa on ilmaisuvoimaa, mutta kysymys on mitä se ilmaisee. Oletko ateisti?
Anteeksi, enhän minä ole edes esitellyt vakaamustani. Ymmärtääkseen nämä väitteet, ihmistenhän täytyy ensin tietää mistä päin Reilly ja minä hänen puolustajana tulemme. Reilly on uskonnova katolinen ja kritisoi musiikkia uskonnollis-moraalisesta näkökulmasta, kuten minäkin (en ole katolilainen, mutta uskova kristitty kyllä). Tästä yhteisestä vakaamuksesta katsoen näen 12-säveltekniikan ja post-modernisuuden usein vain ilmaisevan tyhjää arvorelativismia (jota esim. Teemu Mäen kaltaiset ateisti-kommunistit puolustelevat) joka ei usko objektiiviseen totuuteen, ja ilmaisevan kunnianosoitusta ihmisen (luonteeltaan materialistisille) tieteellisille saavutuksille enemmän kuin taiteellisille ja pyhille asioille, ja järjestelmällisyyden tärkeyttä yli kaiken muun. Ja ne ilmaisevat ennen kaikkea tekijän rakkaudettomuutta - itsekkyyttä olla niin originelli...
Schönbergin tarina on kuin Goethen Faust, kun hän halusi olla originelli, vaikka hinta olisi mikä hyvänsä. Koska Schönbergin kaltaiset arvorelativistit eivät uskoneet Jumalaan ja totuuteen, mikä tahansa oli heille mahdollista, jopa jumalanpilkka jota heidän musiikkinsa lopulta muistutti.
Sen sijaan mestarit käyttävät musiikkia ilmaisuvälinenä vakaumukselleen Jumalalle. Minulle musiikki on moraalinen asia. Mestarit osasivat ilmaista Jumalan totuutta ja sen tärkeintä arvoa, rakkautta epäitsekkyyden tavoittelun kautta, ja kunnianosoitusta taiteelle jonain pyhänä joka on järjestelmällisyyttä tärkeämpää.