Pitihän se tänäänkin käydä vähän onkimassa. Kymmenen kilometrin päässä kotoani oli mukava lätäkkö, jossa en ole koskaan mp-reissua tehnyt. Ehkä se johtuu siitä, etten siellä ole ennen käynyt. Bongasin paikan isoisoisävainaan piirtämästä kartasta.
Matka lammelle kesti varttitunnin. Karttaakaan en tarvinut puolenvälin jälkeen, sen verran voimakas kalantuoksu lammelta kantautui. Se lupasi hyvää.
Ryömin viimeisen kilometrin, ettei vahingossakaan yksikään kala taikka kalamies huomaisi aikeitani. Rantaan päästyäni kaivoin povitaskustani hunajamarinoidun kastemadon, ja pujotin sen partaveitsenterävään koukkuun. (Olen kokeillut koukun terävyyttä ja sheivannut sillä karvaisen naamani muutamia kertoja.)
Olin piilossa rantapusikossa, tarkka-ampujien ns. "röllipuku päällä". (Puku on muisto vuosilta jolloin palvelin muukalaislegioonassa). Yhtä hiljaa, kuin höyhen putoaa veteen, laskin watercamo-kuvioidun kohoni syötteineen veteen. Kukaan ei kuullut, kukaan ei nähnyt. Vain minä tiesin, että vedessä on herkullisin syötti, mitä lammessa olevat kalat ovat koskaan nähneet. Ja sen tiesivät kalatkin. Herkkupala levitti aromejaan veden alla niin voimakkaasti, että lammen kaikki kalat kokoontuivat taistelemaan siitä. Otin taskustani vedenkestävän camokuvioisen periskoopin ja aloin tutkailemaan sillä tilannetta veden alla. Meno oli kuin jääkiekkokentällä, jossa kaikki taistelevat kiekosta. Erona on vain se, että tällä kertaa ei taistella kiekosta, vaan syötistä. Ja taistelun voittaja saa menettää henkensä, ellei satu olemaan alle 100-kiloinen muikunpoikanen.
Kalojen taistelun vuoksi vesi poreili ja maa alkoi täristä niin kovasti, että oli naapurin muorilla vatkautunut kermat kulhossa ennenkuin oli muori ehtinyt vispilää käteensä ottaa. Olipa joku asiantuntija väittänyt kyseessä olevan mannerlaattojen välinen yhteenotto, ja tästähän kerrottiin heti mediassa. Maanjäristys muka, hah.
No, kolmen tunnin taistelun jälkeen veden alla oli tilanne se, että isoin kala oli hengissä. SE OLI SYÖNY MUUT KALAT!?! Ja sehän tarttui syöttiin, nielaisi syötin oikein kunnolla! Enää ei auttanut äiti, eikä camokuvioitu röllipuku. Tuli noutaja, ja se oli menoa se! Otin povitaskustani kokoontaitettavat vesisukset, ja annoin kalan määrätä tahdin. Valtavia hyppyjä, U-käännöksiä, äkkinäisiä kiihdytyksiä. Kala kiskoi ja kiskoi. Sitten tuli ranta vastaan. MUTTA kala jatkoi vaan menoaan! Maaperä oli sen verran suopitoista, että tämä VONKALE pystyi siinä ui... sanotaanko liikkumaan! Ja millä vauhdilla. Fiilis oli sama kuin pujottelun maailmancupissa (Mallorcalla v. 1997 voitin MM-kultaa). Puut vilisi silmissä, kun kala kiskoi soita ja metsiä pitkin. Sitten metsä loppui, ja olimme jo lähellä taajama-aluetta. VONKALE KISKOI minua eteenpäin asfaltilla!! Sehän tiesi vain hyvää, sillä asfaltti alkoi KULUTTAA kalaa! Mutta siinä missä asfaltti hioi kalalta lihaa pois, kului myös omat sukseni. Kohta oli enää saappaat jäljellä. Silloin kala alkoi hyytymään. Onneksi. Olimme juuri markkina-alueella, jossa oli kojuja vieri vieressä. Torikauppiaat eivät uskoneet silmiään, eivätkä korviaan kun menin tarinaa heille kertomaan. Roudasin puolikkaan kalan puntarille. Mutta epäonnekseni torikauppiaalla oli vain JOKU LASTENPUNTARI, joka ei näyttänyt kuin 200 kiloon asti! Eihän se riittänyt, digitaaliseen näyttöön tuli vain lukema: ERROR!! Muutama ärräpää pääsi, sillä eihän kala enää painanut juuri mitään, kun VAIN PUOLET oli jäljellä...
Matka lammelle kesti varttitunnin. Karttaakaan en tarvinut puolenvälin jälkeen, sen verran voimakas kalantuoksu lammelta kantautui. Se lupasi hyvää.
Ryömin viimeisen kilometrin, ettei vahingossakaan yksikään kala taikka kalamies huomaisi aikeitani. Rantaan päästyäni kaivoin povitaskustani hunajamarinoidun kastemadon, ja pujotin sen partaveitsenterävään koukkuun. (Olen kokeillut koukun terävyyttä ja sheivannut sillä karvaisen naamani muutamia kertoja.)
Olin piilossa rantapusikossa, tarkka-ampujien ns. "röllipuku päällä". (Puku on muisto vuosilta jolloin palvelin muukalaislegioonassa). Yhtä hiljaa, kuin höyhen putoaa veteen, laskin watercamo-kuvioidun kohoni syötteineen veteen. Kukaan ei kuullut, kukaan ei nähnyt. Vain minä tiesin, että vedessä on herkullisin syötti, mitä lammessa olevat kalat ovat koskaan nähneet. Ja sen tiesivät kalatkin. Herkkupala levitti aromejaan veden alla niin voimakkaasti, että lammen kaikki kalat kokoontuivat taistelemaan siitä. Otin taskustani vedenkestävän camokuvioisen periskoopin ja aloin tutkailemaan sillä tilannetta veden alla. Meno oli kuin jääkiekkokentällä, jossa kaikki taistelevat kiekosta. Erona on vain se, että tällä kertaa ei taistella kiekosta, vaan syötistä. Ja taistelun voittaja saa menettää henkensä, ellei satu olemaan alle 100-kiloinen muikunpoikanen.
Kalojen taistelun vuoksi vesi poreili ja maa alkoi täristä niin kovasti, että oli naapurin muorilla vatkautunut kermat kulhossa ennenkuin oli muori ehtinyt vispilää käteensä ottaa. Olipa joku asiantuntija väittänyt kyseessä olevan mannerlaattojen välinen yhteenotto, ja tästähän kerrottiin heti mediassa. Maanjäristys muka, hah.
No, kolmen tunnin taistelun jälkeen veden alla oli tilanne se, että isoin kala oli hengissä. SE OLI SYÖNY MUUT KALAT!?! Ja sehän tarttui syöttiin, nielaisi syötin oikein kunnolla! Enää ei auttanut äiti, eikä camokuvioitu röllipuku. Tuli noutaja, ja se oli menoa se! Otin povitaskustani kokoontaitettavat vesisukset, ja annoin kalan määrätä tahdin. Valtavia hyppyjä, U-käännöksiä, äkkinäisiä kiihdytyksiä. Kala kiskoi ja kiskoi. Sitten tuli ranta vastaan. MUTTA kala jatkoi vaan menoaan! Maaperä oli sen verran suopitoista, että tämä VONKALE pystyi siinä ui... sanotaanko liikkumaan! Ja millä vauhdilla. Fiilis oli sama kuin pujottelun maailmancupissa (Mallorcalla v. 1997 voitin MM-kultaa). Puut vilisi silmissä, kun kala kiskoi soita ja metsiä pitkin. Sitten metsä loppui, ja olimme jo lähellä taajama-aluetta. VONKALE KISKOI minua eteenpäin asfaltilla!! Sehän tiesi vain hyvää, sillä asfaltti alkoi KULUTTAA kalaa! Mutta siinä missä asfaltti hioi kalalta lihaa pois, kului myös omat sukseni. Kohta oli enää saappaat jäljellä. Silloin kala alkoi hyytymään. Onneksi. Olimme juuri markkina-alueella, jossa oli kojuja vieri vieressä. Torikauppiaat eivät uskoneet silmiään, eivätkä korviaan kun menin tarinaa heille kertomaan. Roudasin puolikkaan kalan puntarille. Mutta epäonnekseni torikauppiaalla oli vain JOKU LASTENPUNTARI, joka ei näyttänyt kuin 200 kiloon asti! Eihän se riittänyt, digitaaliseen näyttöön tuli vain lukema: ERROR!! Muutama ärräpää pääsi, sillä eihän kala enää painanut juuri mitään, kun VAIN PUOLET oli jäljellä...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olin varmaan eka ja viimeinen joka ei lukenut kun alun unestasi. Oliko hiki kun heräsit, uskoisin niin olleen.