Olen 39 v. murkkuikäisen tyttären äiti ja nyt on ero edessä vaikka en sitä haluaisikaan. Unelma siitä onnellisesta loppuelämästä olikin vain satua. Tällä hetkellä olo on kuin olisi jyrän alle jäänyt ja tulevaisuus näyttää ihan sumuiselta. Päällimäisenä kuitenkin jyllää kysymys, Miten tässä näin kävi? Ja kuinkahan tästä selvitään eteenpäin? Kirjoitteleppa...
Eron tuoma tuska....
Sakrika
112712
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ihan samaa koen täällä, vaikka lapsia ei saatukaan. Tulevaisuus on aika harmaan tuntuinen tällä hetkellä..erosta vasta noin viikko. Mies halusi erota ja minä jäin ihmettelemään, suremaan ja kaipaamaan, että miten tämä kävi meille. Kyyneleet ei tunnu loppuvan..Jaksellaan jotenkin...
Taitaa olla suurin haaste selvitä päivä kerrallaan. Asioiden hyväksyminen vie aikansa mutta ÄLKÄÄ JÄÄKÖ YKSIN - soittakaa tutuille ja luokaa uusia suhteita ja pyrkikää elämään....vaikka ei se helppoa ole.
ei se ero helppo ole vaikka haluaakin lähteä eikä ole lapsia.miettiny olin jo kauan asiaa ja kun asiat menee tarpeeksi kauan huonosti niin ei niitä saa keskustelemallakaan enää kuntoon.
mun mielestä se on enempi väärin ja epärehellistä elää vuodesta toiseen suhteessa jossa ei ole hyvä olla ja vaikka tuntee syyllisyyttä siitä ,että toiseen sattuu on pakko ajatella itseään.
onko teidän mielestä parempi olla sitten yhdessä esim säälistä toista kohtaan?
Eihän ole mitään järkeä olla säälistä, jos ei ole minkäänlaisia tunteita toista kohtaan. Siinä olet aivan oikeassa. Mutta mielestäni tämän päivän ihmiset eroavat turhan löyhin perustein, kun tulee sen kermavaahtoajan jälkeen kaurapuurovaihe ja alkaa se todellinen arki, kaikki pienimmätkin ongelmat ovat ylitsepääsemättömiä ja ratkaisu niihin on turhan usein ero. Ei osata puhua tai haluta ja toisaalta ei olla valmiita hakemaan apua ulkopuolelta. Uskotaan eron olevan ratkaisu ja ei muisteta, että elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Mietin, kun hän sanoi minulle, ettei hänellä ole enää sellaisia tunteita minua kohtaan kuin oli ollut, mieleeni tuli kysymys, onko niitä oikeita tunteita koskaan ollutkaan? Mihin ne tunteet voi yht'äkkiä kadota? vai voiko? Itse olisin ollut valmis lähtemään selvittelemään asiat perin pohjin, mutta toisella ei ollut enään mitään kiinnostusta ja yksin ei voi tehdä mitään. Onko se sen vihreämpää aidan tuolla puolenkaan...... jokaisessa parisuhteessa on omat ongelmansa.
Sama täällä mutta onneksi ei ole lapsia-paljon muuta menetettävää kyllä. Voimia sulle ja mullekin...
kun teillä ei ollut lapsia. Mutta...olisi edes jäänyt jotain jäljelle. Ja olisi varmuus, että saa niitä lapsia. Aika kuluu ja 40 vee lähestyy....Saako sitä enää mahdollisuutta perheeseen?Ei ole ero helppo, vaikka ei lapsia olisi.Kehottaisin kaikkia harkitsemaan loppuunasti. Itseäni harmittaa tämä ero todella paljon. Mutta kun mitään ei enää itse pysty tekemään....Jospa toinen antaisi vielä mahdollisuuden ja huomaisi kaipaavansa, sitä ei kannata odottaa.
Mikä ihme nykyisin ihmisiä vaivaa. Kaikki vaan pettää ja jättää. Mutta onnea nämä pettäjät eivät kuitenkaan löydä luuloistaan huolimatta. Hetken huuma ei ole onnellisuutta. Jos tulevat anelemaan takaisin, niin pistäkää koville, vaatikaa jatkossa vaikka tuntuva rikesakko, jos pettää ja jättää. Mitä muuta voi. Toivotan jaksamista. Joka päivä tuo helpotusta ja todellakin hakekaa apua vaikka seurakunnan eroryhmästä tms., että jaksatte elää.
Lapseton ero ei tosiaan ole yhtään sen helpompi, ongelmat vaan ovat toiset. Meidän piti ryhtyä perhettä perustamaan mutta mieheni muuttikin yhtäkkiä mielensä. Saahan sitä mieltään muuttaa, mutta 38-vuotiaalle naiselle se ei olekaan ihan pieni juttu. Minä halusin erota, onpahan ainakin teoreettinen mahdollisuus tavata mies joka todella haluaa perustaa perheen eikä vaan puhu siitä. Vaikeaa on mutta tulipahan selväksi kertaheitolla kuka mitäkin haluaa. Ei ketään voi pakottaa eikä kannata jäädä odottelemaan, että yhtäkkiä miehelle tulisi kauhea vauvakuume. Saisi joku ihme tapahtua. Positiivista asennetta siis vaikka kuinka epätoivoiselta näyttää, kerran täällä vaan ollaan!
niin joo seurakunta auttaa.ite kirjoittelet ,ettäei saa heti hakea lohtua esim toisesta suhteesta mutta seurakunnasta saa mitäs eroa siinä sitten on.
saman laista lohdun hakemista se on.sun mielestä pitäs olla yhdessä vaikka väkisin ja oot kateellinen jos joku löytää onnen.
voithan sä löytää sen onnen esim sieltä seurakunnasta.
täälä on paljon tien näyttäjiä ,mutta harva kertoo mihin ne tiet päättyy.
Jos ettii lohtua toisesta, käyttää sitä "laastarisuhteena", niin siinä käy helposti niin, että se toinen joutuu lopulta kärsimään. Nuo lohtusuhteet on vähän kuin hyväksikäyttöä.
Seurakunnasta avun hakemisen ymmärsin niin,että haetaan ammattiapua eroryhmästä tms. Silloin ei satuteta ketään toista ihmistä, ja saadaan asiantuntevaa apua käsitellä eroprosessia.
kuula kateissa, miten tämä satu näin päättyikään. Jos asioita ei ole kyetty selvittämään viimeistään erotessa ilman syyllistämistä, on edessä helposti pitkä ja kivinen tie oman minuutensa löytämiseen.
Keskustelu menneistä ongelmista ja seurauksista viimeistään ulkopuolisen kanssa auttaa paremmin jaksamaan. Samalla kun menneet asiat saa käytyä läpi, löytää myös ne mahdollisuudet joita elämässä on jäljellä. Eihän kukaan ole niin nolla, kuin erotilanteessa tai sen uhan alla puoliso usein kertoo.
Pian alkanut suhde voi mielestäni toimia vain, jos uusi kumppani pystyy ja haluaa hyväksyä toisen eletyn elämän, sekä ne kriisit joita pitää itsensä kanssa käydä lävitse. Itseluottamusta se kyllä vaatii uudelta kumppanilta, sekä halua olla tukena myös vaikeina aikoina. Ihmiset ja tilanteet ovat aina erilaisia, joten en ainakaan itse halua olla tuomitsemassa toisten päätöksiä.