Minä, ollut aviossa 25v, erosin vuosi sitten. Lapsilla koti kummankin vanhemman luona, mutta isän koti, se entinen, on suositumpi ja ymmärrän kyllä sen. Minä löysin uuden ihmisen ja voi tätä kurjuutta. Lapset eivät voi olla luonani jos uusi mies on kylässä. Minun pitää olla aina uuden kaverini luona. Murrosikäiset ovat tosi vihaisia kun en koskaan enää ole kotona.
Mitä vaihtoehtoja on jos lapset eivät ole enää koskaan luonani, enhän edes näe heitä enää.
Olisi varmaan viisainta jättää uusi kumppani, niin kaikilla olisi hyvä.
Minulla on jatkuva huono omatunto siitä että seurustelen. Lapset joutuvat aina olemaan isällään, josta he eivät ole piitanneet juurikaan. Isä antoi aikansa vain työlle, ei perheelle ja niin jäivät lapset vieraammaksi. Ei ole isovenhempia joiden luokse lapset joskus voisivat mennä.
Sen päätin että kun ja jos suhteeni loppuu, niin koskaan en ikinä milloinkaan uutta suhdetta aloita ennen kuin viimeinenkin lapsi on kunnolla maailmalla.
Mitä vaihtoehtoja on jos lapset eivät ole enää koskaan luonani, enhän edes näe heitä enää.
Olisi varmaan viisainta jättää uusi kumppani, niin kaikilla olisi hyvä.
Minulla on jatkuva huono omatunto siitä että seurustelen. Lapset joutuvat aina olemaan isällään, josta he eivät ole piitanneet juurikaan. Isä antoi aikansa vain työlle, ei perheelle ja niin jäivät lapset vieraammaksi. Ei ole isovenhempia joiden luokse lapset joskus voisivat mennä.
Sen päätin että kun ja jos suhteeni loppuu, niin koskaan en ikinä milloinkaan uutta suhdetta aloita ennen kuin viimeinenkin lapsi on kunnolla maailmalla.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Tuo on tilanne, jossa joudut nyt punnitsemaan kumpi sulle on tärkeämpä? Lapset vai uusi mies? Vaikee juttu, niitä onpaha laittaa tärkeysjärjestykseen. Lapset ovat tottakai tärkeitä aina, mutta aikuinen ihminen aikuisellekin on tärkeä!
Huvittava sanonta, mutta vain sinä itse voit tuon asian päättää.
Sanot että lapset eivät voi olla luonasi, jos ystäväsi on siellä myös... Miksi eivät? Onko se lasten oma päätös? Silloinhan lasten isällään oleminen on myös heidän oma päätös, eivät he siellä joudu pakosta olemaan?
Uskon että asiat selkiytyvät pikkuhiljaa. Kyllä ne lapsetkin sinun suhteesi hyväksyvät aikanaan, odottele nyt ainakin vuosi sitä kypsymistä äläkä tee mitään radikaalia puoleen tai toiseen.
Munkaan murkkuikäiset lapset eivät hyväksy vieläkään uutta kumppaniani, vaikka erosta on kulunut jo kauemmin aikaa.He aivan inhoavat häntä, kun vie minun aikani. Lapsien mielestä laitan uuden kumppanin tarpeet kaiken muun edelle. Olen yrittänyt tasapainoilla tässä hankalassa tilanteessa ja mieleeni on vahvasti tullut sellainen, että minun pitäisi jättää uusi kumppani ja elää vain lasten kanssa, kunnes ovat aikuisia. Mutta siihenkin menee vielä vuosia. Ehkä olin liian itsekäs, kun aloitin seurustelun enkä keskittynyt vain lapsiin, jotka jäivät erotohinoissa vaille huomiota lähes tyystin. Ehkä olisi vapaampaa hengitellä, jos eläisi vain niiden tuttujen lasten kanssa yhdessä, kunnes heidän siivet kantavat. Ehtisihän sitä sitten seurustella myöhemminkin, jos kohdalle sopiva osuu. Eron jälkeen ihminen saattaa olla omassa yksinäisyydessään vähän hätäinenkin, eikä jaksa ajatella aina lasten etua.
Kiitos viesteistänne!
Olen jopa miettinyt sitäkin vaihtoehtoa että muuttaisin takaisin entiseen kotiini. Miehen kanssa ei mitään ole enää jäljellä mutta olisi lapsilla ainakin koti. Kyllä sen 5-10 vuotta ehkä jakselisi epätyydyttävässä liitossa. Elettiinhän sitä ennenkin niin.
Uusi kumppani vaan pihalle ja vanha tilalle ja yrittäisi siinä itsensä uhraten pärjäillä kituvuodet.
Mutta kun se uusi on niin rakas ja hänen kanssaan synkkaa niin hyvin.
Itseäkö kiusaamalla hankkisit marttyyrin sädekehän pääsi päälle? Ei mitään järkeä. Tuskin lapsesikaan nauttisivat seurastasi jos teet itsestäsi katkeran.
Eri asia tietysti on jos sinulla vielä kuitenkin on kiinnostusta palata vanhan miehesi luo. Jos palaat, niin palaa itsesi vuoksi.
Murkku-ikäiset lapsesi osaavat tehdä kumppanisi elämän helvetiksi.Heidän mielestään teidän eronne syy on tuo kaveri.Siksi lapset voivat kokea hänet
oikeutettuna vihollisenaan.
Jokatapauksessa lapsillasi ei tule koskaan olemaan
tuohon kaveriisi tunnesuhdetta.
He pysyvät tietyllä tavalla toisilleen viraana aina.
Et pysty kesyttämmän tuota suhdetta.
Jos voisit palata takaisin saisit lapset myös takasin.
Mitäpä tuumaisit, jos olisi mahdollista alkaa vanhan miehesi kanssa alusta.
Uusia ihmeellisiä alkuja oon päässy välillä näkemään.Semmoinen antaa uskoa siihen et se ei olekkaan niin mahdotonta ku kuvitellaan.
Olisi mahdollista saada vanhan miehesi kanssa jopa parempi suhde, ku mitä sulla nyt on.
niinkin nopeasti kuin vuoden päästä,etkö voi odottaa vaikka muutaman vuoden lisää?
Kaikki mitä teet lastesi hyväksi nyt,tulee tulevaisuudessa olemaan sinulle plussaa.
haista sinä iso paska, mikä antaa sinulle oikeutuksen sanoa noin? On tainnut sinulla käydä ohrasesti, mutta mikä ei ole toiminut sinulla, voikin toimia muilla. Taidat olla psyykkisesti epävakaa ja lapsellinen.
Ajattelin vain jos kirjoittajalla on noin huono omatunto asian kanssa,niin valintojahan täytyy tehdä.
Mikä kirjoituksessani niin otti päähän?
Ei kai lasten kanssa oleminen niin huono juttu ole? eikö ole paras,että toimii niin,mikä itseltä tuntuu parhaalta.
No kiroilehan sinä jatkosakin!
Otsikkosi, vai valintoja . . . Ei todellakaan lasten kanssa on erittäin hyvä juttu, mehän heidät olemme tänne kovaan maailmaan tehneet.
No heitähän niitä moralisointejasi jatkossa lisää, tosin ajattelin perisuomalaiseen tapaa ensin "kiroilla", mutta jos vielä halua jatkaa "ottelua" voin myös verbaalisesti "lytätä" sinut maan rakoon.
Olen ehkä katsonut liikaa dr. Phillia, mutta yks asia sieltä on jäänyt mieleeni. Minusta olisi tärkeä muistaa se kuka on aikuinen perheessä. Sinulla on oikeus olla onnellinen muustakin kuin lapsistasi!
Murrosikäinen lapsi kapinoi muutenkin ja kaikki harmittaa ja helppohan se viha on siirtää tuollaiseen asiaan. Kuitenkin he ovat mielestäni jo siinä iässä että voisit yrittää keskustella heidän kanssaan järkevästi. Kysy heiltä haluavatko he nähdä sinut ikuisesti yksin? Lapset kuitenkin ovat elämässä vain lainaa, he itsenäistyvät ja alkavat elää omaa elämäänsä ja sinä olet sen jälkeen yksin.
Mieti nyt haluatko päättää hyvän suhteen joka tekee sinut onnelliseksi vain sen takia että kiukuttelevat lapsesi saisivat tahtosi läpi.
Voimia!
valitettavasti näin käy monelle,minullekkin aikoinaan.sitten kun lapset on suurempia ne ymmärtää asiat toisellalailla.lapset on mustasukkaisia ja pitäis kertoa ettei sun kaveri ole viemässä äitiä minnekkään
oikein määrää ja sanoo, sen viimeisen sanan? Sinä aikuisena vai lapset, jotka ovat sinun huollettaviasi? Selvää mustasukkaisuutta, ja alaikäisten kiukettulua. Kaippa lapset määräävät hiustesi värin, mitkä kengät laitat jalkaan?
Herää ihminen !!!!!!!!!! Kyseessä on sinun elämäsi, jota lapset eivät määrää.
Tutustuta lapsesi uuteen kumppaniisi pienin askelin. Ilmoita lapsille, ettei heille ole tulossa uutta isää, vaan itsellesi partneri. Uusi kummppanisikaan ei saa alkaa leikkimään ja olemaan uusi isä, isähän on jo olemassa. Mutta jos lapset alkavat hyppimään nenille, rankaise välittömästi parhaalla katsomallasi tavalla.
Itsekkin olen uusioperheen "isä" joka "toi" mukanaan myös omia lapsia. Samanlailla me molemmat aikuisen annamme risuja ja ruusuja meidän (molempien) lapsille, ja koskaan emme "kävele" toisen tekemän päätöksen yli, vaikka kyseessä olisi rangaistus. Alusta asti lapset ovat saaneet tietää, ettei kummankaan toisen vanhemman tilalle olla tunkemassa; ei isäksi isän paikalle, eikä äidiksi äidin paikalle. Ja alkukankeuksien jälkeen homma toimii loistavasti.
Pidä pääsi, jos "kokelas" on sopiva ja myös olata osaltaan on valmis sitoutumaan jatkoon.
Kun tapaa oikein mukavan ihmisen niin ei siinä katsota kuinka kauan on yksin ollut ja kuinka kauan lapset vielä tarvitsevat äitiään kokopäiväisesti. En olisi voinut kuvitellakaan että vastaani tulee joskus MIES. Ei se ollut suunniteltu juttu.
Ja mitä tulee murrosikäisiini, niin huomaan, että heilläkin on omia menoja niin paljon etten näkisi heitä kovin usein vaikka istuisin koko päivän vanhassa kodissani ja odottaisin heitä koulusta. Heti tietokoneelle tai kavereille, ei siinä äidin syli ekana mieleen tule.
Silti on huono omatunto kaikesta huolimatta.
MURROSIKÄINEN TYTTÖNI (15v tyttö) HALAA,KUN TULEE KOULUSTA,JOS SATUN KOTONA OLEMAAN,NO KYLLÄHÄN NE KAVERIT TÄRKEITÄ ON JA TARVII OLLAKIN.
t yhteishuoltaja isukki
Kun sellainen ihminen tulee vastaa, se tulee, silloin ei todellakaan katsota kelloon tai kalenteriin. Itselleni kävi sanoin, eron 1-vaihe sisällä ja PAM!! se oli siinä. "Vahingosta" viisastuineina puhuttiin todella paljon kummankin odotuksesta ja toiveista sekä mitä tehdään jos tulee ongelmia.
Lapset kasvavat ja laajentavat automaattisesti piiriään ja alkavat itsenäistymään, AIVAN turhaan podet syyllisyyttä siitä. Turhaan hautaudut kammioosi, takuulla "äiti tulee mieleen", vaikka sitä eivät näyttäisikään.
kemiat eivät todellakaan toimi? Entä jos kyse ei ole "murrosikäisten kiukuttelusta", vaan siitä, etteivät oikeasti pidä tästä ihmisestä? Eivät välttämättä ole mustasukkaisia, vaan kokevat olonsa vaikeaksi, kun täytyisi ottaa huomioon ihminen, jonka kanssa "ei vaan synkkaa", jossa kenties joku ärsyttää täydellisesti, jonka läsnä ollessa ei voi olla "kuin kotonaan". Eihän me aikuisetkaan kaikista ihmisistä tykätä, kemiat ei vaan pelaa eikä niitä väkisin saa sopimaan, vaikka kuinka yrittäisi. Eikä liikaa kannata yrittää.
Kuka katkeroituu ja mistä? Yritämmekö kasvattaa lapsiamme käyttäytymään "sivistyneesti" ja sen varjolla peittämään omat tunteensa, kokemaan, ettei niillä ole mitään merkitystä tai arvoa, kukaan ei kysy kuitenkaan eikä ota huomioon?
Ensisijaisesti olen äiti, siihen suhteutettuna nainen. Lasten olemassaolo määrää ratkaisujani, tietoisesti ja tiedostamattomastikin, mutta lasten onnellisuus ja tyytyväisyys vaikuttaa siihen, kuinka onnellinen olen itse. Lapset ovat osa minua.
En uhraudu (enää, sen tien kuljin loppuun avioliiton aikana), teen omiakin juttuja, mutta lapset (nuoret) tietävät aina, missä olen ja koska suunnilleen tulen. Olen saatavilla ja he tietävät sen. Tapailen erästä miestä kyllä, tietävät senkin.
Mitä kaikkea ihmisen täytyy tehdä miellyttääkseen muita? Mikä on ns. sivistynyttä käytöstä? Jos väkisin yritän seurustella "tökkivän" ihmisen kanssa, kenelle siitä on mitään iloa? Ei lastenkaan tarvitse vain vanhempien mieliksi. Toki olisi helpompaa (meille), jos voisimme ohjailla ajatuksiaan ja tunteitaan, mutta koska Luojan kiitos ovat erilaisia kuin me, heillä on kyky ajatella itse - meidän kai pitäisi opettaa heitä kunnioittamaan omia tunteitaan.
Kuinka moni meistä olisi eronnut, jos voisimme nappia painamalla saada pitämistä, rakastamista sinne, missä sitä ei luontaisesti ole/enää ollut?
Lapset sopeutuvat, niinkö? Tottuvat ja turtuvat, kun emme anna heidän määräillä? Kuka maksaa ja millaisen hinnan? Onko äidin tai isän "onni" niin arvokas, että sen varjolla voin kävellä lasteni tunteiden yli?
Vuosi on kuitenkin aika lyhyt aika. Lapsetkin tarvitsevat oman aikansa toipuakseen vanhempien erosta. Kenties ajan kanssa tilanne rauhoittuu, kun aika alkaa tehdä tehtäväänsä.
En tiedä tilannettanne, ja miten tiiviisti olet uuden miehesi kanssa, mutta voisiko pitää jonkin aikaa "matalampaa profiilia" uuden ystävän kanssa. Ainakin silloin, kun lapset ovat luonasi.
Minullakin erosta on vuosi ja lasten isällä on jo uusi suhde. Lapset tosin eivät ole vielä murkkuja, mutta kyllä niille on kova pala isän uusi seurustelu. Pitävät siitä naisesta, mutta haluavat että hän ei ole paikalla sillon kun ovat isällään. Mutta eipä tule isällä mieleenkään ottaa lasten toiveita todesta, leikitään pikkuperhettä vaikka lapset ovat vielä hämmentyneitä pelkästään meidän erosta. Saatikka sitten uudesta äitipuolesta.
että et voi pakottaa lapsiasi pitämään kenestäkään sinulle tärkeästä ihmisestä. Sillä se ihminen on tärkeä vain sinulle ei lapsillesi.
Se onkin sitten aivan eri asia, miten tuosta tilanteesta jatkat eteenpäin.
Valitettavasti nämä erot tuovat tullessaan monia asioita, joita te vanhemmat ette tulleet ajatelleeksikaan. Ja miksi? Koska se rakkauden huuma sekoittaa päänne ja ette näe eteenne tarpeeksi selvästi. Jätätte perheenne kovin hepposin eväin ja sitten ihmettelette kun elämä ei mennytkään niin kuin kuvittelitte.
Miksi ihmeessä sinun "aina" pitää olla uuden kumppanisi luona, ja miksi lapset "aina joutuvat" olemaan isällään eivätkä "koskaan enää" ole luonasi?
Etkö voisi sopia, että olet esim. viikon kotona ja joka toisen uuden kumppanisi luona? Lapsetkin voisivat pitää sitä aika reiluna ratkaisuna.
Etkä kerro mitään uudesta kumppanistasi - hänkö se vaatii että olet "aina" siellä? Ja miten joku voi sanoa "jos ja kun" suhde loppuu ja samalla väittää sen olevan niin onnellinen?
Vähän realiteetteja!? Edellä oli jo muutama hyvä vastine, aikuisia ratkaisuja, haloo.
Jos kirjoitat nuo sanat, niin tarkastele itseäsi. :)
"Aina ja koskaan" kertovat sen, että liioittelet joissain asioissa, joten tasapaino on kateissa ja syy löytyy yleensä itsestä.
Joko liioittelet vain kirjoituksessasi tai käytännön arkielämässä omilla teoillasi.
on sellainen ettei saisi olla omaa elämää? Mitkä teot tai tapahtumat saavat alkuperäisen kirjoittajan kokemaan huonoa omaatuntoa siitä, että vihdoin voisi kokea harmoniaa uudessa suhteessaan. Sotasyyllisyyskö on syynä tietynmittaiseen karenssiin vastakkaista sukupuolta oleviin ihmisiin?
Jos aiempi suhde ei ole ollut sellainen kuin on halunnut, eikö jokaisella ole oikeus kuitenkin sellaiseen? Päästessäsi syyllisyyden yli, uskon lapsiesikin alkavan hyväksyä sinun valintasi ja samalla uuden puolisosi.
En ole sanonut mitään kirjoittamaasi ja kysymääsi, vaan kirjoitin tasapainon löytymisestä oman itsensä kanssa.
Oman elämänsä eläminen, oman aikuisen elämän suhteesta toiseen aikuiseen ja tasapainoilu lasten kanssa olemisen ym. arkiasioiden kanssa vaatii paljon.
Tietenkin jokaisella on oma elämä, oli aikuinen tai lapsi ja huono omatunto tulee jos
AINA tai EI KOSKAAN - tilanteet aiheuttaa juuri omaa syyllisyyttä tai huonoa omatuntoa tms.
Tasapainon etsimisestä tai löytämisestä juuri kirjoitin. En muusta.
Antaisin mitä tahansa jos voisin tuntea entistä miestäni kohtaan edes vähänkin tunteita. Milloin vaan voisin muuttaa takaisin hänen luokseen jos niin päättäisin, koska elämämme oli sitä mitä se on ollut ja tulee aina olemaan. Siihen ei muutoksia tule koska emme tiedä mitä on olla yhdessä. Minä sitä yrittelin jossain vaiheessa mutta huonolla menestyksellä. Ei hän minusta piitannut eikä perheestään. Siksi minä pois muutinkin koska itsetunto alkoi olla aika nollassa ja omasta mielestäni käyttäydyin jo aika kummallisesti. Olin ylienerginen seurassa ja mieli maassa kotona.
Mutta silti olen äiti ja poden huonoa omaatuntoa heidän kohtalostaan. Äidit tekevät mitä tahansa lastensa eteen ja niin tekisin minäkin, vaikka muuttamalla entiseen kotiini vaikka siellä paha olla onkin miehen kanssa.
Huono omatunto on kelju kumppani, mutta vielä pahempaa oli jatkuva paha olo ja ahdistus.
Ehkä se kuitenkin on tässä tapauksessa paras, elikä muuttaminen takaisin kotiin. Ei pahaan oloon kuole.
Tällaisia mietteitä tänään
Pahaan oloon ei kuole, mutta paha olo on asia, jota kannattaa hoitaa.
Eli miettiä omaan pahaan oloon parhaimmat keinot. Kun on itse kunnossa, niin jaksaa paremmin kaikkien kanssa. Asuupa sitä sitten saman tai eri katon alla.
Aikaa itselle ja miettimistä. Tsemppiä! :=)
Tekee niin pahaa lukea kun kuvittelet että marttyyrius olisi jotenkin hyvä asia.
Ryhdistäydy nainen! Ei ole mitään järkeä elää ainoaa elämäänsä kituuttamalla. Ei sinua kukaan tule siitä kiittämään.
Höpö höpö. Lapsetko määräävät kenen kanssa seurustelet? Lapset kaiketi määräävät myös kenen kanssa puhut? Pompi vain lastesi uhittelun mukaan, saat kasvatettua helvetin itsekkäitä ihmisiä, jotka vielä joutuvat elämässään vaikeuksiin kun eivät osaa ottaa muiden tunteita huomioon.
...mutta olen "toisella puolella"...
Olen ollut toista vuotta yhdessä eronneen naisen kanssa. Hänellä on 3 lasta. 2 tyttöä ja poika. Poika on Täysi-ikäinen ja maailmalla. Tytöt: 17- ja 15 -vuotiaat. Asuvat isällään ja tapaaminen on äidillä.
Minulla on kaksi lasta. 16- ja 12 -vuotiaat tytöt. Olen yksinhuoltaja ja lapseni hyväksyivät naisystäväni. Hän on aina tervetullut meille, eikä häntä katsota karsaasti.
Tytöt eivät suostu kuulemaan, eivätkä tietämään minusta mitään. Isä ja isän suku mustamaalasivat minut ja naisen lapsilleen. Minusta tehtiin rosvo, konna ja naistenhakkaaja ja mietin jopa kannetta kunnianloukkauksesta isää kohtaan. Luovuin kuitenkin naisystäväni vuoksi ja hänen suhteestaan lapsiin.
Alussa ystäväni lupasi puhua lapsilleen minusta ja "myydä" minut pikuhiljaa. En pyytänyt tekemään minusta mitään sydänystävää - vain hyväksynnän olla suhteessa äidin kanssa. Hyväksynnän olla normaalissa parisuhteessa.
Ystäväni siirsi ja siirsi puhumisen aloitusta. On kulunut yli vuosi ja tilanne on sama. Minusta ei saa puhua. Yhteiset tekemisemme hän puhuu "minä-muodolla". Hän ei saa soittaa, eikä viestittää minulle, kun lapset on hänellä.
Olemme joutuneet perumaan kaikki yhteiset tekemiset, matkat, lomat.... Kaikki sen vuoksi, kun lapset eivät tykkää.
Kun yritän puhua asiasta ystävälleni, hän suuttuu ja kiihtyy - kärjistää puhumisiani.
Tilanne on jäänyt päälle. Eteneekö asia koskaan ja eteneekö se näillä eväillä?